Olavi Paavolaisen ristiretki fasismia ja kansallissosialismia vastaan

IMG_1534Olavi Paavolainen (1903–1964) oli aikansa Louis Theroux, Morgan Spurlock tai Michael Moore, kulttuuri-ilmiöiden kuvaaja. Tosin dokumentaristina Paavolainen pyrki usein esiintymään neutraalina tarkkailijana, kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se oli. Esseekokoelmassa Risti ja hakaristi (1938) Paavolaisen dokumentoinnin ja pohdinnan kohteena olivat Mussolinin Italia ja Hitlerin Saksa.

Matkan Euroopan entisiin sivistysvaltioihin, 1930-lukulaisiin diktatuureihin, Paavolainen aloittaa Etelä-Amerikan historiallisista valtakunnista. Espanjalaisten valloitusretkien takia luhistuneet imperiumit kiinnostivat kirjailijaa, sillä hän näki niiden yhteiskuntamallin vastaavan aikansa diktatuurien vastaavia: johdossa oli jumalisen vallan edustajana toiminut hallitsija.

Euroopassa tosin diktaattorit pyrkivät sijoittamaan ideologiansa uskonnon asemaan, hän totesi. Mussolini erottamalla katolisen kirkon luomastaan Rooman menneisyyden loistoa ihannoivasta valtiojärjestelmästä, Hitler puolestaan soluttamalla luterilaiseen kirkkoon omanmieliset johtajat ja myöhemmin luomalla germaanisesta menneisyydestä ja verenperinnöstä uskonnon.

Paavolainen vieraili kolmannessa valtakunnassa olympiavuonna 1936 kustantajan pyynnöstä, ei omasta aloitteestaan. Heti matkan jälkeen syntyi matkapäiväkirjanomainen teos Kolmannen valtakunnan vieraana, joka kertoi Paavolaisen Saksan-havainnoista.

Olavi Paavolainen vieraili Nürnbergin puoluepäivillä vuonna 1936. Kuva on vuodelta 1937. (Bundesarchiv: Bundesarchiv, Bild 183-C12701 / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en)], via Wikimedia Commons)

Olavi Paavolainen vieraili Nürnbergin puoluepäivillä vuonna 1936. Kuva on vuodelta 1937. (Bundesarchiv: Bundesarchiv, Bild 183-C12701 / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en)], via Wikimedia Commons).

 

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Risti ja hakaristi kertoi kirjailijan näkemyksen Saksan ja Euroopan tilasta – ja sen syistä – juuri sodan alla. Toinen maailmansota syttyi virallisesti maaliskuussa 1939, mutta sitä oli valmisteltu jo pidempään. Samoihin aikoihin kuin Paavolainen kirjoitti Ristiä ja hakaristiä, kansallissosialistinen Saksa liitti Itävallan itseensä.

Teoksessa Paavolainen esittää sekä fasismin että kansallissosialismin nationalistisen sisäänpäinkäpertyneisyyden vastakkaiseksi kristilliselle lähimmäisenrakkaudelle sekä kristilliselle ja marxilaiselle globalismille. Kristillisten arvojen valjastaminen soveltuvilta osin ja muiden arvojen hylkääminen vanhanaikaisina kiinnosti kirjailijaa sekä ilmiönä että kuvauksena kansallissosialismin ja fasismin propagandasta ja aivopesusta.

Toisaalta hän tunnistaa myös näiden uudistusten “tolkun ihmiset”.

“Pelko, että kirkko jäisi jälkeen Kolmannen valtakunnan yhteiskunnallisesta kehityksestä, samoin kuin pelko joutua ristiriitaan valtion kanssa tai vaikuttaa “vanhanaikaiselta” sai monen papin yrittämään kompromissia (s.219).”

Hitlerjugend, Ehrenwache für Gefallene(Kuvassa Hitlerjugend-nuorisojärjestön kaksi jäsentä pitää kunniavartiota kaatuneille. Lähde: Bundersarchiv: 133_081)

 

Kylmäävimmillään Paavolainen on kuvatessaan paikallista arkea, jota oli ollut itse todistamassa. “Fascistipuku on tosiaankin paljon hauskemman näköinen kuin natsipuku”, hän kuvaa ironiseen sävyyn roomalaisia, kadulla marssivia poikia (s.190).

Esseiden loppupuolella kirjailija kuitenkin tuntuu sotkeutuvan omissa pohdinnoissaan. Nuoriso, etenkin nuoret miehet nousevat Paavolaisen Credossa nationalismin nousun syntipukiksi ja mahdollistajiksi, sillä heidän hän katsoo toimivan uuden maailmanjärjestyksen käyttövoimana. Myös naiset hän näyttää asettavan mieluusti samaan asemaan, sillä “maailmankuvan maskulinisoitumiseen on naisella suurempi osuus kuin mitä voisi edellyttää” (s. 296) .

Ihmisen perustavanlaatuisen tarpeen uskonnollisuuteen – uskoa johonkin itseään suurempaan – ja tämän uskonnollisuuden hyväksikäyttämisen Paavolainen näkee kuitenkin diktaattorijohtoisten, kansallistunteeseen perustuvien yhteiskuntajärjestelmien lapsellisena perustana.

Lapsekkaan uskonnollisuuden typerimpänä ilmaisumuotona Paavolainen näkee rotuopin.

“Moderneissa kansallisuus- ja rotuopeissa meidän aikamme uskonnollisuus saa fanaattisimman ilmaisunsa”, hän toteaa (s. 254).

“Kahden eri rotuun kuuluvan yksilön välillä ei ole mitään siltaa”, hän selventää kansallissosialistista biologista maailmanselitystä, jonka perusteella myös eri ihmisten henkiset kyvyt mitataan (s. 255).

Nykylukijalle monet Paavolaisen esseiden aiheet tuovat mieleen havaintoja nyky-yhteiskunnasta, mikä on kylmäävää sekin. Muun muassa faktojen jälkeinen aika, uussanoja käyttävä propagandapuhe; somevainot, ja ihmisten jakaminen meihin ja muihin nousevat mieleen Ristiä ja hakaristiä lukiessa. Olemmeko me riittävän kaukonäköisiä estääksemme tuhoisat yhteiskunnalliset muutokset ennakolta – vai havahdummeko niihin Paavolaisen tavoin vasta, kun historian pyörien suuntaa ei voi enää kääntää arkipäiväisin teoin?

Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kainin tytär oli niin hankalasti saatavilla, että luin kirjan Ellibsin 101 kirjaa-kokoelmasta kännykällä.

Kainin tytär oli niin hankalasti saatavilla, että luin kirjan Ellibsin 101 kirjaa-kokoelmasta kännykällä.

Tämä postaus on osa Ylen 101 kirjaa -sarjaa.

Pirkko Saision Kainin tytär kertoo kiehtovin koivuklapilausein erään piilotellun rakkaustarinan historian. Näkökulmatekniikalla kirjoitettu teos oli ensimmäinen suomalainen romaani, joka kertoi avoimesti kahden naisen välisestä rakkaudesta.

Teos on ahdistava. Ei sillä, että suomalainen naisten viihderomaaneja vakavastiotettavampi kirjallisuus olisi ylitsevuotavan täynnä heleitä ja iloisia rakkaustarinoita, mutta Kainin tyttären ahdistavuus on ehkä enemmän sidoksissa siihen, miten monin tavoin muiden kuin yhden miehen ja yhden naisen välinen rakkaus oli tabu viime vuosituhannen puolella. Miten rakkaus voi kukoistaa, jos se on peiteltävä ystäviltä, perheeltä, sukulaisilta, kollegoilta, kaikilta, kysyy Saisio. Ja vastaa, että kituliaasti.

Kituliasta on tässä romaanissa rakkauden ilmentymien lisäksi kieli. Saisio käyttää koivuklapilausetta mestarillisesti: ilmaisun tukahduttaminen kiteyttää olennaisen, paljastaa jättämällä sanomatta.

Kituliasta on myös juonen kudonta. Lukija näkee palan sieltä, toisen täältä. Palat eivät tunnu kaikilta osin sopivan yhteen – ja kuitenkin lukija näkee sen, mitä henkilöt peittelevät. Naisten välisen rakkauden, tempoilun oman identiteetin ja yhteiskunnan vaatimusten välillä, tempoilun oman itsen ja parisuhteeseen sopeutumisen välillä, sopeutumisen vallitsevaan tilaan, toisaalta kapinallisen hakeutumisen oman kohtalonsa vallasnaiseksi. Niin paljon samaa, kuin kenen tahansa rakkaussuhteessa – ja kuitenkin niin paljon outoa, vaikenemisen, tukahduttamisen ja vaatimusten rei’ittämää.

Kolmessakymmenessä kolmessa vuodessa suomalainen yhteiskunta on kivunnut kohti tasa-arvoa rakenteissa: tasa-arvoinen avioliitto on totta. Riskun ja Annan tarina kertautuu kuitenkin arjessa edelleen. Jos jännittää kertoa uudelle tuttavalle, että sitä onkin suhteessa samansukupuolisen kanssa. Jos jännittää, miten lasten tarhakaverit suhtautuvat siihen, että hänellä on kaksi isää tai kaksi äitiä. Jos jännittää tuoda samansukupuolinen kumppani sukujuhliin. Jos joutuu jännittämään vanhemmille kertomista. 

Tarinassa on myös sävyjä, jotka vaivaavat. Riskun ja Annan suhde ei ole tasa-arvoinen: toinen on opettaja, toinen oppilas. Eheyttämisestä ei 1980-luvulla taidettu puhua, mutta jonkinlaista itse-eheytystä miessuhteiden kautta pyrkivät molemmat naispäähenkilöt harjoittamaan. Rosoinen asetelma ei vetoa lukijan myötätuntoon tai tarjoile helppoja hyvisten ja pahisten asetelmia, vaan pakottaa lukijan katsomaan harmaan sävyjä.

Kainin tytär ei ole hyvän tuulen kirja, mutta tärkeä se on.

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Näyttökuva 2017-04-23 kello 15.12.59Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on yksi 101 kirjaa -projektiin valikoituneista teoksista. Ja hyvä valinta, sillä se tuntuu vievän suoraan aikamatkalle 1980-luvulla totuuksina pidettyyn.

Romaanihenkilön kuolema on yksi suomalaisista kerronnaltaan post-moderneista teoksista. Se muistuttaa esimerkiksi brittiläisen Julian Barnesin varhaisia teoksia (Flaubertin papukaija tulee ensinnä mieleen) siinä, että romaanin läpi kulkee kohtalaisen koherentti juoni – siitä huolimatta, että itse teos on kollaasi runoutta, aforismeja, ja romaanikerrontaa.

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm  kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Romaanihenkilön kuolema on, teos uskottelee prologissa lukijalle, kokoelma kuolleen kirjailijan jäämistöstä löytyneitä käsikirjoituspätkiä ja vihkomuistiinpanoja, jonka “Makkonen”, kirjailijan ystävä, on vain järjestellyt romaaniksi. Makkonen on luonnollisesti Pulkkinen, joka vierittää näin syyn ja vastuun korventavasta yhteiskunnallisesta kritiikistään, rasismistaan ja huolettomasta arkipäivän naisvihamielisyydestään fiktiiviselle taholle.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.  

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista. 

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee.

***

Tämä on kirjabloggaus, jollaista Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ei olisi ikinä tehnyt. Krista olisi tehnyt ihastuneen hehkutuksen siitä, millaista on sukeltaa kirjojen siivin ajatuksiin ja elämään, joka on itselle vieras, ja juuri siksi niin valloittava. Kristalta katkesi elämän kirja kesken kaiken – myös kesken 101 kirjaa projektin – mutta tarina ei lopu koskaan. <3

Oletko aina kirjablogannut väärin? Viisi vinkkiä

Raphaelle Peale: Appelsiini ja kirja. n. 1817.

Raphaelle Peale: Appelsiini ja kirja. n. 1817.

Tällä viikolla kirjailijablogeissa on puhuttu jälleen siitä, kenen vika on jos kirja ei myy. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä kirjailijan elanto on kiinni siitä, saako kirjalle ensin kustannussopimuksen, ja sitten vielä ostajia.

Kirjailija Taru Väyrynen nosti blogissaan esille kirjabloggaajat paljon vartijoina. Väyrysen mukaan erityisesti suosittujen kirjabloggaajien olisi syytä kirjoittaa kirjoista pitäen mielessä, että kriittinen arvio voi vaikeuttaa kirjan myyntiä ja siten kirjailijan seuraavan kustannussopimuksen saamista. Väyrysen mukaan negatiivisen arvostelun julkaisemista kirjablogeissa pitäisi välttää kokonaan, ellei kyseessä ole riittävän perusteellinen arvostelu. Väyrynen ei täsmennä, mikä on riittävän perusteellinen arvostelu, joten riittämättömyyden kirves voi heilahtaa minkä tahansa arvostelun kohdalla.

Väyrynen on väärässä, arvostelen tässä nyt näin ihan suoraan. Arvosteluni perustan Suomen lakiin, Journalistin ohjeisiin ja Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeisiin bloggaajille.

Meillä on täällä Suomessa olemassa sellainen ihana perustuslain pykälä kuin sananvapaus. Myös kirjabloggaaja saa käyttää sananvapauttaan valitsemallaan tavalla. Sananvapauteen on kuitenkin muilla laeilla asetettu rajoituksia, jotka kirjabloggaajan tulee huomioida.  Lisäksi rajoituksia asettavat hyvät lehtimiestavat sekä Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeet.

Kirjabloggaajan sananvapautta rajoittavia lakeja ovat muun muassa rikoslain pykälä, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan, sekä kunnianloukkauksen kieltävä pykälä, mahdollisesti myös yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen.

Kirjailijat yleensä eivät ole tässä laissa tarkoitettu kansanryhmä. Kirjan kunniaa ei voi loukata, koska vain henkilön kunniaa voi loukata. Toisin sanoen, kirjan arvosteluun ei saa sisällyttää kirjailijaa solvaavaa sisältöä.

Myöskään kirjailijan yksityiselämää ei saa repostella kirja-arvostelussa, paitsi milloin tieto on jo ollut julkisuudessa kirjailijan antamana. Mikäli kirjailijan yksityiselämän käsittely kirjabloggauksessa liittyy hänen julkiseen uraansa kirjailijana tai käsiteltyyn teokseen, on yksityiselämää käsittelevien tietojen julkistaminen bloggauksessa sallittua.

Kirjabloggaajan on vältettävä piilomainontaa.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston blogimainontalinjauksessa todetaan, että “Bloggaaja, joka suosittelee yritykseltä saamiaan tuotteita, palveluita tai muita vastikkeettomia etuja blogissaan, markkinoi tosiasiassa yrityksen lukuun, vaikka bloggaajalla ei olisikaan velvollisuutta kertoa tuotteesta blogissaan. Siksi yrityksen, joka lähettää tuotteitaan bloggaajalle siinä tarkoituksessa, että niistä kirjoitetaan positiivisia arvioita, tulee neuvoa bloggaajaa toimimaan niin, että yhteistyöstä tai vastikkeettomien etujen vastaanottamisesta kerrotaan avoimesti postauksien yhteydessä.”

Mikäli kustantamo, kirjailija, kirjakauppa tai muu toimija lähettää harrastuspohjalta toimivalle kirjabloggaajalle kirjan siinä tarkoituksessa, että siitä kirjoitetaan  positiivinen arvostelu, on kirjan lähettävän tahon vastuulla varmistaa, että bloggaaja ei piilomainosta teosta. Teoksen piilomainostus vältetään kertomalla blogissa avoimesti, että teosarvio on tehty yhteistyössä kustantamon kanssa.

Sen sijaan, jos kustantamo, kirjailija, kirjakauppa tai muu toimija lähettää kirjabloggaajalle kirjan sillä oletuksella, että bloggaaja kirjoittaa kirjasta mitä kirjoittaa, positiivista tai negatiivista tai jättää vaikka kirjoittamatta, kyseessä ei ole piilomainonta, kirjoittipa bloggaaja teoksesta mitä tahansa.

Kirjabloggaaja on vastuussa omasta kirjablogistaan.

Kirjabloggaajan tehtävä ei oletusarvoisesti ole kirjailijan uran edistäminen, kustantamon tyytyväisenä pitäminen, kirjamyynnin edistäminen tai hyvien fiilisten nostattaminen mitään kohtaan. Kirjabloggaaja on vastuussa vain omasta kirjablogistaan, ja tämä on hyvä pitää mielessä erityisesti silloin, jos kirjailija tai muu taho pyrkii näitä muita vastuita hänen niskaansa vyöryttämään.

Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeet antavat eettisiä ohjeita journaisteille, ja nämä ohjeet sopivat varsin hyvin myös kirjabloggaajien toimintaan. Journalistin ohjeissa 2. ja 3. todetaan, että journalisti on vastuussa ennen kaikkea omille lukijoilleen ja että tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut tulee tehdä journalistisin perustein.

Toisin sanoen, päätöstä koko blogin ja yksittäisen bloggauksen sisällöstä ei tule luovuttaa kirjailijalle, kustantamolle tai muulle taholle. Kirjailija on vastuussa kustannussopimustensa hankkimisesta ja kustantamo on vastuussa kirjan laadusta ja myynninedistämisestä, kirjakauppa puolestaan kirjan myynnistä.

Kirjabloggaajan on pyrittävä totuudenmukaisuuteen. 

Journalistin ohje numero kahdeksan toteaa, että journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen, numero 11 puolestaan, että “Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteestä tai sepitteellisestä aineistosta”.

Arvostelu on mielipide, arvostelussa esiintyvät tiedot kirjailijasta ja kirjasta puolestaan faktaa.

Erikoistilanne oli, kun kirjabloggaajat järjestivät joukolla tempauksen, jossa julkaistiin valekirja-arvioita kiinnittääkseen huomiota siihen, että kirjabloggauksia plagioidaan koulun äidinkielentuntien kirja-arvioita varten. Valistustempaus toimi riittävänä eettisenä perusteena sille, että tempauksen osallistujat julkaisivat jokainen blogissaan yhden valearvion.

Arvostelu tulee perustella.

Tämä on ihan henkilökohtaisesti asettamani rajoite omaan sananvapauteeni kirjabloggaajana, mikään virallinen toimija ei vaadi negatiivisen tai positiivisen arvostelun perustelua.

Tässä  asiassa olen Väyrysen kanssa samaa mieltä, ja suhtaudun jopa Väyrystä tiukemmin perusteluiden tarpeellisuuteen.

Mielestäni sekä negatiivinen että positiivinen arvio täytyy perustella. Arvio ilman perustelua on näkemykseni mukaan tyhjää sanahelinää, jolla ei ole viihdearvoa kummempaa arvoa lukijalle. Tämä on henkilökohtainen kokemukseni lukijana ja kirjabloggaajana.

Kirjailija Saara Henriksson parafraseeraa kirjailja Juha-Pekka Koskista bloggauksessaan näin: “kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään”. Kirjabloggaajat näyttävät löytyvän tältä listalta aika ajoin.

Kirjaläppää: Oletko aina lukenut väärällä tavalla? – Nämä neljä sääntöä kannattaa muistaa

Antoine Wiertz (1806-1865): La liseuse des romans.

Antoine Wiertz (1806-1865): La liseuse des romans.

Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä kysyttiin viime viikolla, että onko kellään muulla ollut sellainen tilanne, että haluaisi lukea kirjoja, mutta jotenkin se ei vain onnistu. Ei pysty lukemaan teoksia loppuun asti ja keskittyminen pitkiin teksteihin on ylipäänsä vaikeaa. On vaikeaa aloittaa lukemisharrastus ehkä vuosienkin tauon jälkeen. Vaivaa ja jopa hävettää, että ei saa luettua kirjaa, vaikka haluaisi.

Toisaalta kuulin, että lukuharrastuksen aloittaja hukkuu lukulistoihin: pitäisi tutustua siihen, tähän ja tuohon teokseen, jotta voisi todella päästä sisälle lukemiseen – tai johonkin toiseen kirjaan, jonka oikeasti haluaisi lukea. Hävettää, että ei ole lukenut jotain kirjaa, “jonka kaikki muut ovat lukeneet”, tai jonka pitäisi löytyä (e-)kirjahyllystä, jotta olisi oikeanlainen lukeva ihminen. Hävettää, jos diggaileekin harlekiineista, fantasiasta tai kevyestä hömpästä, kun kaikki todelliset lukijat viettävät suruaikaa, kun Murakami ei taaskaan voittanut Nobelia, vaikka sitä on niin pitkään toivottu ja odotettu.

Kolmannella suunnalla koetaan syyllisyyttä siitä, että käytetään liikaa aikaa lukemiseen, kun oikeasti voisi tehdä “jotain hyödyllistä”. Esimerkiksi imuroida auton, lähettää pari työmeiliä tai tiskata. Tai jos kuitenkin käyttää aikansa lukemiseen, niin voisi sentään lukea jotain a) hyödyllistä työ- tai tietokirjallisuutta, b) sivistävää, kuten venäläisiä klassikoita tai c) jotain ennenkuulumattoman päheää, jota kukaan ei omassa tuttavapiirissä ole vielä lukenut. Kirjoihin uppoutuminen ihan huvin vuoksi on jotenkin liian huikentelevaista ilman reipasta syyllisyydentunnetta.

Ja jos nyt kuitenkin pääsee näissä ristipaineissa kiinni siihen lukemiseen saakka, niin se aloitettu kirja on luettava loppuun saakka, tai kyseessä ei ole oikea lukeminen.

Väärin. Väärin, väärin, väärin, väärin, väärin.

Ei lukemiselle ole mitään yhtä oikeaa tapaa, yhtä oikeaa kirjalistajärjestystä tai yhtä oikeaa kirjakokoelmaa. Edes mitään yhtä oikeaa kirjallista makua ja sivistystä.

Lue mitä huvittaa. Kun luet kirjoja, jotka vaikuttavat sinusta kiinnostavilta, viihdyt lukiessasi. Tämä on todellakin harrastus, jossa on tarkoituskin mennä ihan fiilispohjalta.

Lue niin paljon kuin huvittaa. Lukeminen ei ole kilpailu, jossa eniten sivuja lukenut voittaa. Lukeminen ei ole kilpailu laisinkaan.

Jätä kirja kesken, jos huvittaa. Voit jättää kirjan kesken ihan mistä syystä tahansa. Yhtään huviksi ja viihdykkeeksi luettua teosta ei ole kenenkään pakko lukea loppuun saakka.

Kirjoja saa omistaa juuri niin vähän tai paljon kuin huvittaa. Kodissasi olevien kirjojen määrä tai laatu voi kertoa sinusta yhtä vähän tai tai paljon kuin omistamiesi juustohöylien määrä. Riippuu siitä, minkä merkityksen kirjojen määrälle itse annat.

Jos joku yrittää syyllistää sinua siitä, että kirjahyllysi ei ole oikeanlainen, lukemisesi ei ole oikeanlaista tai lukemasi kirjat eivät ole oikeanlaisia, totea harjoittavasi hällävälististä lukumetodia.

Hällävälistiset lukijat asettavat itsensä, omat fiiliksensä ja mieltymyksensä lukemisensa mittatikuksi, eivätkä koe syyllisyyttä tai häpeää mistään kirjoihin tai lukemiseen liittyvästä.

Edes siitä, jos ei lukeminen aina huvita, jaksa, viitsi, ehdi, kiinnosta, onnistu tai whatever.

Kirjaläppää: Suomi jakaantui jälleen kahtia, tällä kertaa äänikirjoissa

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Hesarin tämänaamuisessa  pääkirjoituksessa hehkutetaan äänikirjoja. Ja miksei hehkutettaisi? Kirjoja on kiva sekä lukea että kuunnella. Äänikirjamarkkinat tuovat yhteen lukijat ja kuuntelijat kaunokirjallisella tositarkoituksella (mitä toki radiokuunnelmat ovat tehneet jo radion alkuhämäristä, mutta ei mennä siihen nyt).

Juuri nyt nimittäin kiinnostaa se, että äänikirjamarkkinat jakautuvat jälleen Otavan-Bonnierin -linjan molemmille puolille. 

Bonnierin (ruotsalaisen Bonnierin omistamat suomalaiset kustantamot WSOY ja Tammi) äänikirjat ovat nimittäin löytäneet kodin BookBeat -äänikirjapalvelusta.

BookBeat aloitti toimintansa kesällä. Tätä palvelua on kokeillut yli 10 000 kirjankuuntelijaa ja maksavia käyttäjiä on tällä hetkellä “nelinumeroinen määrä”, kertoi BookBeatin edustaja Helsingin kirjamessuilla.

Storytel puolestaan ilmoitti viime viikolla aloittaneensa yhteistyön Otavan kanssa. Storytel on ruotsalaisomisteinen äänikirjapalvelu, joka aloitti tänä syksynä. Ennen Otavaa Storytel aloitti yhteistyön CrimeTime -kustantamon kanssa.

Molempien äänikirjapalvelujen kuukausihinta pyörii 15 euron tietämillä. Kirjat ovat siis viitisen euroa kalliimpia kuin musiikki, jos vertaa Spotifyn hintoihin.

Aiemminhan suomalaiset ovat kirjoja netissä kuunnellessaan lainanneet ne joko kirjaston e-palvelusta tai ostaneet Elisa Kirjasta kirja kerrallaan.

Kirjastosta lainatessa hankaluudeksi muodostuvat laina-ajat ja se, että kirjastolla on rajallinen määrä yhtäaikaisia lisenssejä teoksiin: niinpä kirjaa voi joutua odottamaan pitkäänkin – ja lainaus saattaa raueta, vaikka kirja olisi vielä kesken.

Toisaalta Elisa Kirjassa yksittäiset teokset ovat melko tyyriitä, varsinkin kun ottaa huomioon, että tuntematon ääneenlukija on aina riski. Lars Svedbergin lukemana sitä kuuntelee vaikka maitopurkin kylkeä, mutta kaikki lukijat eivät ole hänen tasoaan. Niinpä lukijakriittinen kuuntelija tapaa kytätä alennuskirjoja, jos kirjailija ja teos kiinnostavat, mutta lukijasta ei ole varmuutta.

Onko 15 euron kuukausihinta liian suolainen tavanomaiselle äänikirjan kuuntelijalle? Äänikirjan kuluttajana ajattelisin, että ok, yksi normihintainen äänikirja voi hyvinkin maksaa saman verran kuin äänikirjapalvelu monine kirjoineen maksaa kuussa, siinä mielessä hyvä meininki.

Mutta kuinka monta äänikirjaa sitä ehtii kuussa kuuntelemaan? Jotkut kuuntelemistani kirjoista ovat kestäneet kuusi tuntia, jotkut yhdeksän,  muutama yli 20 tuntia. Jos äänikirjapalvelut olisivat Spotifyn hinnoissa, olisin ehkä jo tehnyt tilauksen jompaan kumpaan.

Kumpaan, on toinen iso pohdinnan kohde.

Sillä, kummalle puolelle tässä jaossa asettuu, on nimittäin väliä, jos sitoutuu vain toiseen. Nopealla haulla näyttää nimittäin tällä hetkellä siltä, että Storytelistä ei löydy WSOY:n tai Tammen kirjailijoiden teoksia – eikä BookBeatista Otavan kirjailijoiden.

Toivottavasti tilanne muuttuu tulevaisuudessa. Tai joku innovoi markkinoille äänikirjapalvelun, joka pystyy tarjoamaan kuukausimaksulla kaikkien kustantamoiden kirjoja. Nimittäin kuluttajalle väliä on kahdella seikalla: sillä, että palvelussa on kaikki kiinnostavat kirjat ja sillä, että se toimii teknisesti moitteettomasti.

Muussa tapauksessa: ei riittävän hyvä, että minä siitä kuukausittain maksaisin.

Kirjaläppää: Jos rekrytointikonsultti etsisi romaanipäähenkilöä, se kuulostaisi tältä

Louis Janmot (1814-1892): Cauchemar

Louis Janmot (1814-1892): Cauchemar

Mitä jos kirjailijat palkkaisivat rekrytointikonsultin etsimään myyvää päähenkilöä?

“Lifestyle-gurun paikka auki visionäärisessä sarjayrityksessä. Olimme edelläkävijä jo viime vuosituhannella, ja brändimme vetovoima on vain kasvanut. Etsimämme henkilö on rakastettava, tunteidensa ja ulkoisten vaatimusten ristiaallokossa elävä, ehdottoman samastuttava neiti-ihminen. Kasvathan kanssamme parikymppisestä aikuiseksi naiseksi.”

“Eläkevirka nyt! Kaupunki etsii rehtiä ja ongelmanratkaisukykyistä muutosjohtajagurua. Selviydyt sujuvasti niin organisaation johdosta ja kehittämisestä kuin katutason sidosryhmätoiminnastakin. Vastuullasi on myös monikulttuurinen rekrytointidraivimme. Tehtävästä ei voi kieltäytyä ja se osoitetaan loppuiäksi.”

“Asiakkaamme etsii: kypsään ikään ehtinyttä kriisiajan agenttia nollatuntisopimuksella. Liikut luontevasti kaikkien yhteiskuntaryhmien jäsenten joukossa tuomatta itseäsi liikaa esille. Olet kuin käänteinen Marianne-karkki: pinnalta sulavan empaattinen, mutta sisältä piinkova analyytikko. Viihdythän päivystysvuorojen välissä maaseudun rauhassa kotoisten askareiden ja puutarhanhoidon parissa. ”

“Haemme kompaktia ja seikkailuhenkistä tiiminjohtajatähteä johtamaan 14-henkistä monikansallista tiimiä. Tarjoamme mahdollisuutta ylittää itsensä ja alittaa Sumuvuoret. Tehtävä on määräaikainen, palkkiona yksi sormus.”

“Haluatko unelmakesäduunin? Haluatko sapattivapaan tylsästä arjesta, irtioton arkisista ympyröistä ja rutkasti unohtumattomia kokemuksia? Vastaa viidentoista minuutin kuluessa, tehtävä täytetään heti sopivan henkilön löydyttyä. Tarjoamme koulutuksen työtehtäviin. Oma pyyhe mukaan.”

Tuleeko mieleen lisää hyviä rekrytointi-ilmoituksia?

Näiden rekrytointi-ilmoitusten perusteella löydettiin tietysti Bridget Jones, Kapteeni Sam Vimes, Jane Marple, Bilbo Reppuli ja Arthur Dent.

Kirjaläppää: Kirjamessut tulossa, miten valmistautua?

Vuoden 2014 kirjamessuilla talitintti piti Kirjamessujen pressihuonetta panttivankinaan.

Vuoden 2014 kirjamessuilla talitintti piti Kirjamessujen pressihuonetta panttivankinaan.

Blogin arkisto paljastaa, että olen kirjoitellut Helsingin ja Turun kirjamessuista vuodesta 2011 lähtien, eli blogin alkuvuodesta lähtien. Joskus olen tunnelmoinut, joskus antanut hyviä neuvoja, kuten vuoden 2013 postauksessa, jossa pidin olennaisimpina neuvoina näitä:

1. Tutustu ohjelmaan etukäteen. Tee vaikka suunnitelmia, mutta valitse korkeintaan kolme (3) puheohjelmaa per päivä, jotka on pakko päästä katsomaan. Muuten tulee kiire, eikä riittävästi tilaa sivupolkuhairahduksille. (Ohjelmalehden e-versio täältä.)

2. Ota mukaan reppu tai muu kätevä ja kestävä kirjankantokassi. Muuten alkaa harmittaa viimeistään iltapäivästä.

3. Mukaan kannattaa varata vesipullo, ohjelmalehtinen ja/tai kartta, sekä käteistä, niin hyväntuulisena ja budjetissa pysyminen on helpompaa.

Yllättävän päteviä ovat ne neuvot edelleen. Hyvät kengät ovat jääneet listaamatta, ehkä siksi etten muutenkaan käytä huonoja kenkiä…

Mitä uutta?

Tänä vuonna olen karsinut kaikki pakolliset hommat minimiin – ja yrittänyt kertoa itselleni, että muukin messuosallistuminen on täysin vapaaehtoista, eikä lainkaan pakollista. Jotenkin sitä vain on silti sellainen tunne kuin menettäisi jotain, jos ei ole messuilla pitkiä päiviä poukkoilemassa messulavalta toiselle – ja antikvariaattiosaston kautta tietysti vähintään kolme kertaa päivässä.

(Miten tämä antikvariaattiosaston raivokas kyttääminen sopii yhteen kirjojen marittamisen kanssa – no comments.)

Uutta tällä kertaa on:

  1. Kirjakyttäyslista

Marituksen iloatuottavassa hengessä aion kytätä vain tiettyjä kirjoja, en kaikkia maailman kirjoja. Kyttäyslistalla on muun muassa taloustieteen perusteoksia (kyllä vaan onkin, tämä on minusta kiinnostavaa juuri nyt), kirjoittamisoppaita (ammatillisista syistä) ja Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin.

2. Kaveriaika

Ihan tahallaan olen jättänyt ohjelmanseuraus- ja bloggaajanurkkapäivystysten välille runsaasti aikaa, jolloin hengata lukevien ja kirjoittavien kavereiden kanssa. Kun me nyt kerran kaikki ollaan siellä messuilla, eikä muuten juuri ehdi näkemään. Ympäristökin on inspiroiva.

3. Värityskirjabongaus

Olen löytänyt lapsen innoittamana tällaisen uuden äiti-lapsiharrastuksen, mutta olen myös erittäin kranttu värittäjä. Toistaiseksi paras (ja ainoa) värityskirjani on tämä Gummeruksen versio aiheesta. Kyllä, siinä lukee Mindfullness kannessa, mutta ihan oikeasti se on täysin värityskelpoinen. Yritän messuilta bongata toisen.

(Koska ensimmäisen värityskirjan hankintaa varten selasin kaikki paikallisen Suomalaisen kirjakaupan kolmisenkymmentä eri aikuisten värityskirjaa, oletan että tähän projektiin saa helposti uppoamaan tunnin tai pari.)

Helsingin Kirjamessut alkavat torstaina 27.10. 

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Helsingin Kirjamessujen kanssa.

Kirjahyllyn marittaminen

Marie Kondo: KonMariKonMari sanoo, että tavaroita vähentäessä sellaiset esineet saa säästää, jotka tuovat iloa. Muita ei. Marie Kondo selviää noin 30 kirjan kotikirjastolla.

Minä en. Sen sijaan olen onnistunut vähentämään kotikirjastoani noin 50 hyllymetristä noin 30 metriin. Määrä vähenee muutaman metrin kuukausivauhtia, sillä kirjoista luopuminen on henkisesti raskasta. Kirjat eivät minulle ole “vain” luettavaksi, vaan myös muistoja. Tämän kirjan ostin ensimmäisellä Lontoon-reissulla, tuo kirja antoi minulle uuden näkökulman elämään, kun oli vaikeaa, tämän kirjan haluaisin säästää lapsilleni luettavaksi…

Kirjat lähtökohtaisesti tuottavat iloa, joten KonMarin perusneuvo säilytys/poisto-mittariksi ei ainakaan itselleni riitä. Kirjahyllyn kuratointi tuottaa kuitenkin myös iloa: vähä vähältä kirjoja poistellessa kirjahylly muuttuu selkeämmäksi. Ainakin sen verran pitäisi poistaa, että tsundoku-kirjoista pääsisi eroon. (Tsundoku on japania, ja tarkoittaa kaikkia niitä kirjoja, jotka asuvat satunnaisissa kirjapinoissa lattialla ja muilla tasoilla.)

Tällaisia mittareita kirjojen poistoon tai säästöön olen kehitellyt kirjaprojektini aikana.

1. Olenko lukenut kirjan? Jos en ole, tuottaako kirja hyllyssä syyllisyyttä lukemattomuudesta?

Jos kirja tuottaa syyllisyyttä, se ei tuota iloa, eli poistoon. Tällaisia ovat esimerkiksi monet klassikot, opiskelu- ja työkirjat, jotka pitäisi lukea jostain muusta syystä, kuin siksi että kiinnostaa itseä tosi paljon.

2. Onko kirja saatavissa kirjastosta?

Jos olet kahden vaiheilla, luopuako vai pitääkö, tsekkaa löytyykö kirja kirjastostasi. Kirjastoista löytyvät useimmat parin viime vuoden sisään ilmestyneet suomenkieliset kirjat ja toisaalta klassikot, edelleen ajankohtain työkirjallisuus jne. Ongelmatapauksiksi jäävät ei-klassikot, jotka on julkaistu ennen vuosituhannen vaihdetta. Tällä tavalla pääsee kuitenkin eroon hyvin suuresta määrästä en-nyt-oikein-tiedä -kirjoja.

3. Onko kirja tullut lahjana?

Lahjakirjoja poistaessa vaikeus on usein sama kuin rippilahjamaljakoissa. Että tavallaan on velvollisuus pitää, kun on hyvästä sydämestä annettu. Itse olen päätynyt pitämään kirjoja, jotka muistuttavat antajistaan hyvässä mielessä (ja yhden per henkilö) tai kirjoja, jotka yhdistävät meitä.

4. Onko tämän pakko asua hyllyssäni?

Tämä kysymys auttaa, kun aletaan olla todella vaikeiden valintojen edessä. Mutta tätä ei kannata suorittaa abstraktion kautta. Ota siis teos, joka on todella lempparein lempparisi ja pidä sitä toisessa kädessä mittatikkuna. Sitten ota toiseen käteen teos, jonka kanssa edes hetkellisesti epäröit. Vertaile. Jos haluat kirjahyllyysi pääasiassa mittatikkukirjan kaltaisia teoksia, onko epäröinnin kohteella sijaa hyllyssäsi.

Näiden kysymysten avulla kirjojen poistaminen kirjahyllystä on tuntunut itselleni enemmän vapauttavalta ja vähemmän kamalalta pakkopullasiivoamiselta. Nyt kotini on siivompi (ei pölyisiä kirjapinoja), kirjahyllyni on käytännöllisempi (kun kirjat ovat yhdessä kerroksessa kirjahyllyssä, ne ovat näkyvillä), kirjoihin on helpompi päästä käsiksi, siivoaminen on helpompaa ja siksi olen itse sekä fokusoituneempi lukija että iloinen muistelija.

KonMari vihaa tavaroiden kierrättämistä tuttaville, mutta en kerta kaikkiaan henno laittaa kirjoja roskiin. Niinpä olen antanut lukeville kavereille sellaisia, joita he ovat ottaneet ilolla vastaan. Loput olen kärrännyt kirjaston kierrätyshyllyyn, josta ne yleensä ovat hävinneet seuraavaan kirjastoreissuuni mennessä. Antikvariaattiinkin voisi ehkä joskus myydä, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että sellainen prosessi toisi itselleni vähemmän iloa, eikä siis ole vaivan väärti.

Lopullinen tavoite?

Rakastan isoa kirjahyllyäni, joka täyttää yhden seinän lattiasta kattoon. Se tuottaa minulle jatkuvasti iloa monin tavoin, enkä halua siitä missään nimessä eroon. Tavoittelen tilaa, jossa kaikki hyllyille (yhteen riviin) päätyvät kirjat jäävät hyllyyn, koska ovat parhaita ikinä.

OIKAISU: Muutettu “kierrätystä” muotoon “tavaroiden kierrättämistä tuttaville”.

#lukumaraton @ 17 tunnin kohdalla

Kirjabloggaajat viettävät tänään lukumaratonia. Mikä ihana tekosyy lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana.

Aloitin oman lukumaratonini eilen klo 16 pintaan ennenkuulumattomasti tietokirjalla. Janne Kivivuoren tietokirja käsittelee lyhyissä luvuissa tiedon historiaa ja asemaa yhteiskunnassa. Miksi erilaisia sepitteitä voidaan hyväksyä yhteiskunnallisesti hyödyllisenä tietona, mutta esimerkiksi tieteellistä tietoa huonona juttuna yhteiskunnan takia?

Kiinnostus kirjaan lähti siitä, kun Timo Soini totesi, ettei vaalikampanjassa esitettyjen väitteiden totuudellisuus ole puolueen tai sen jäsenten asia selvittää, vaan toimittajien. Vuosituhannen alussa painettu teos ei kuitenkaan ihan sellaiseen konkretiaan yllä, että siinä selvitettäisiin poliittisen sepittelyn historiaa tai merkityksiä. Ehkä sellaista oli vaikea kuvitella vielä 20 vuotta sitten. Klokkaan tästä 197 sivua.

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.12.27 AM

Lukumaratonia jatkoin nuorten aikuisten chick litillä. Olin lukenut jo 131 sivua Julie Murphyn teoksesta Dumplin ennen maratonia. Teos kertoo teinimissikisajärjestäjän tyttärestä, joka ei sovi teinimissikisamuottiin. Vai sopiiko? Onko vika muotissa vai tytössä, ja mitä sille voi tehdä? Romaani kuvaa hyvin vartalonkuvan vaikutusta elämään ja unelmiin ja lähestyy aihetta mukavalla etelävaltiolaisella klangilla. Klokkaan 200 sivua.

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.12.54 AM

Kolmanneksi luin Jane Austenin pienoisromaanin Lady Susan e-kirjana. Lady Susan on ehtaa Austenia, mutta sen päähenkilö ehdottomasti yksi kirjallisuushistorian törkeimmistä naispahiksista. Teosta ei ole suomennettu, ehkäpä siksi, että se on pienoisromaani ja lisäksi kirjeromaani. Espoo Cinén päätöselokuvana nähdään tästä teoksesta tehty komedia, joka toivottavasti vauhdittaa myös teoksen suosiota – jopa suomennosta… Klokkaan tästä 80 sivua (arvio, tehty Doverin pokkaripainoksen perusteella).

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.13.15 AM

LISÄYS 24 h kohdalla:

Lukumaratonin lopettelin Miina Supisen Mantelimaahan. Nyt kun jouluun on alle puoli vuotta, alkavat nämä joulusta kertovat teokset olla ajankohtaisia. Klokkaan tästä mustan huumorin uniikista ja glitteröidystä piparipossusta 317 sivua.
Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 3.08.57 PM