Kirjahyllyn marittaminen

Marie Kondo: KonMariKonMari sanoo, että tavaroita vähentäessä sellaiset esineet saa säästää, jotka tuovat iloa. Muita ei. Marie Kondo selviää noin 30 kirjan kotikirjastolla.

Minä en. Sen sijaan olen onnistunut vähentämään kotikirjastoani noin 50 hyllymetristä noin 30 metriin. Määrä vähenee muutaman metrin kuukausivauhtia, sillä kirjoista luopuminen on henkisesti raskasta. Kirjat eivät minulle ole “vain” luettavaksi, vaan myös muistoja. Tämän kirjan ostin ensimmäisellä Lontoon-reissulla, tuo kirja antoi minulle uuden näkökulman elämään, kun oli vaikeaa, tämän kirjan haluaisin säästää lapsilleni luettavaksi…

Kirjat lähtökohtaisesti tuottavat iloa, joten KonMarin perusneuvo säilytys/poisto-mittariksi ei ainakaan itselleni riitä. Kirjahyllyn kuratointi tuottaa kuitenkin myös iloa: vähä vähältä kirjoja poistellessa kirjahylly muuttuu selkeämmäksi. Ainakin sen verran pitäisi poistaa, että tsundoku-kirjoista pääsisi eroon. (Tsundoku on japania, ja tarkoittaa kaikkia niitä kirjoja, jotka asuvat satunnaisissa kirjapinoissa lattialla ja muilla tasoilla.)

Tällaisia mittareita kirjojen poistoon tai säästöön olen kehitellyt kirjaprojektini aikana.

1. Olenko lukenut kirjan? Jos en ole, tuottaako kirja hyllyssä syyllisyyttä lukemattomuudesta?

Jos kirja tuottaa syyllisyyttä, se ei tuota iloa, eli poistoon. Tällaisia ovat esimerkiksi monet klassikot, opiskelu- ja työkirjat, jotka pitäisi lukea jostain muusta syystä, kuin siksi että kiinnostaa itseä tosi paljon.

2. Onko kirja saatavissa kirjastosta?

Jos olet kahden vaiheilla, luopuako vai pitääkö, tsekkaa löytyykö kirja kirjastostasi. Kirjastoista löytyvät useimmat parin viime vuoden sisään ilmestyneet suomenkieliset kirjat ja toisaalta klassikot, edelleen ajankohtain työkirjallisuus jne. Ongelmatapauksiksi jäävät ei-klassikot, jotka on julkaistu ennen vuosituhannen vaihdetta. Tällä tavalla pääsee kuitenkin eroon hyvin suuresta määrästä en-nyt-oikein-tiedä -kirjoja.

3. Onko kirja tullut lahjana?

Lahjakirjoja poistaessa vaikeus on usein sama kuin rippilahjamaljakoissa. Että tavallaan on velvollisuus pitää, kun on hyvästä sydämestä annettu. Itse olen päätynyt pitämään kirjoja, jotka muistuttavat antajistaan hyvässä mielessä (ja yhden per henkilö) tai kirjoja, jotka yhdistävät meitä.

4. Onko tämän pakko asua hyllyssäni?

Tämä kysymys auttaa, kun aletaan olla todella vaikeiden valintojen edessä. Mutta tätä ei kannata suorittaa abstraktion kautta. Ota siis teos, joka on todella lempparein lempparisi ja pidä sitä toisessa kädessä mittatikkuna. Sitten ota toiseen käteen teos, jonka kanssa edes hetkellisesti epäröit. Vertaile. Jos haluat kirjahyllyysi pääasiassa mittatikkukirjan kaltaisia teoksia, onko epäröinnin kohteella sijaa hyllyssäsi.

Näiden kysymysten avulla kirjojen poistaminen kirjahyllystä on tuntunut itselleni enemmän vapauttavalta ja vähemmän kamalalta pakkopullasiivoamiselta. Nyt kotini on siivompi (ei pölyisiä kirjapinoja), kirjahyllyni on käytännöllisempi (kun kirjat ovat yhdessä kerroksessa kirjahyllyssä, ne ovat näkyvillä), kirjoihin on helpompi päästä käsiksi, siivoaminen on helpompaa ja siksi olen itse sekä fokusoituneempi lukija että iloinen muistelija.

KonMari vihaa tavaroiden kierrättämistä tuttaville, mutta en kerta kaikkiaan henno laittaa kirjoja roskiin. Niinpä olen antanut lukeville kavereille sellaisia, joita he ovat ottaneet ilolla vastaan. Loput olen kärrännyt kirjaston kierrätyshyllyyn, josta ne yleensä ovat hävinneet seuraavaan kirjastoreissuuni mennessä. Antikvariaattiinkin voisi ehkä joskus myydä, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että sellainen prosessi toisi itselleni vähemmän iloa, eikä siis ole vaivan väärti.

Lopullinen tavoite?

Rakastan isoa kirjahyllyäni, joka täyttää yhden seinän lattiasta kattoon. Se tuottaa minulle jatkuvasti iloa monin tavoin, enkä halua siitä missään nimessä eroon. Tavoittelen tilaa, jossa kaikki hyllyille (yhteen riviin) päätyvät kirjat jäävät hyllyyn, koska ovat parhaita ikinä.

OIKAISU: Muutettu “kierrätystä” muotoon “tavaroiden kierrättämistä tuttaville”.

#lukumaraton @ 17 tunnin kohdalla

Kirjabloggaajat viettävät tänään lukumaratonia. Mikä ihana tekosyy lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana.

Aloitin oman lukumaratonini eilen klo 16 pintaan ennenkuulumattomasti tietokirjalla. Janne Kivivuoren tietokirja käsittelee lyhyissä luvuissa tiedon historiaa ja asemaa yhteiskunnassa. Miksi erilaisia sepitteitä voidaan hyväksyä yhteiskunnallisesti hyödyllisenä tietona, mutta esimerkiksi tieteellistä tietoa huonona juttuna yhteiskunnan takia?

Kiinnostus kirjaan lähti siitä, kun Timo Soini totesi, ettei vaalikampanjassa esitettyjen väitteiden totuudellisuus ole puolueen tai sen jäsenten asia selvittää, vaan toimittajien. Vuosituhannen alussa painettu teos ei kuitenkaan ihan sellaiseen konkretiaan yllä, että siinä selvitettäisiin poliittisen sepittelyn historiaa tai merkityksiä. Ehkä sellaista oli vaikea kuvitella vielä 20 vuotta sitten. Klokkaan tästä 197 sivua.

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.12.27 AM

Lukumaratonia jatkoin nuorten aikuisten chick litillä. Olin lukenut jo 131 sivua Julie Murphyn teoksesta Dumplin ennen maratonia. Teos kertoo teinimissikisajärjestäjän tyttärestä, joka ei sovi teinimissikisamuottiin. Vai sopiiko? Onko vika muotissa vai tytössä, ja mitä sille voi tehdä? Romaani kuvaa hyvin vartalonkuvan vaikutusta elämään ja unelmiin ja lähestyy aihetta mukavalla etelävaltiolaisella klangilla. Klokkaan 200 sivua.

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.12.54 AM

Kolmanneksi luin Jane Austenin pienoisromaanin Lady Susan e-kirjana. Lady Susan on ehtaa Austenia, mutta sen päähenkilö ehdottomasti yksi kirjallisuushistorian törkeimmistä naispahiksista. Teosta ei ole suomennettu, ehkäpä siksi, että se on pienoisromaani ja lisäksi kirjeromaani. Espoo Cinén päätöselokuvana nähdään tästä teoksesta tehty komedia, joka toivottavasti vauhdittaa myös teoksen suosiota – jopa suomennosta… Klokkaan tästä 80 sivua (arvio, tehty Doverin pokkaripainoksen perusteella).

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.13.15 AM

LISÄYS 24 h kohdalla:

Lukumaratonin lopettelin Miina Supisen Mantelimaahan. Nyt kun jouluun on alle puoli vuotta, alkavat nämä joulusta kertovat teokset olla ajankohtaisia. Klokkaan tästä mustan huumorin uniikista ja glitteröidystä piparipossusta 317 sivua.
Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 3.08.57 PM

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin "Renén" loppukohtaus (1802 jälkeen)

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin “Renén” loppukohtaus (1802 jälkeen)

Lainatakseni Frasier-sarjan kirjakaupansulkemisjakson nimiösanontaa omintakeisesti väärin, “kun meno yltyy raskaaksi, kirjat käyvät kevyiksi”. Olen ollut kuukausien ajan kummallisessa tilanteessa. On ollut liian kiire lukea kirjoja. Siis toki luin jotain kirjoja, mutten sillain oikeasti lukenutlukenut. En myöskään lukenut Oikeita Kirjoja, vaan ihan vain kirjojakirjoja.

Lukuintohimolle ei ollut aikaa, vaikka joka ilta kuitenkin vähintään muutamia sivuja luin, ihan vain aivojen kytkemiseksi pois päiväurilta. Tällaiseen tilaan näemmä pääsee myös lukemiseen innostuneesti suhtautuva ihminen, jos harjoittaa yhtä aikaa a) normaalia työviikkotyötä, b) sivutoimista osa-aikatyötä ja c) opiskeluihin liittyvää opinnäytetyötä. Ei vain jaksa lukea siihen päälle, ainakaan mitään kovin monimutkaista ja uusia ajatuksia herättävää.

Niinpä luin hömppää ja dekkareita. Kaavamaiset, huolettomat laurenweisbergerit ja Marian Keyesin vain hieman masentunut alkupään tuotanto toimivat erityisen hyvin. Ja kukapa ei heittäytyisi mielellään Agatha Christien nostalgiseen, etäisen utuiseen hyrräykseen, jossa lukijan ei ole edes mahdollista päättelemällä selvittää, kuka sen teki? Edellisissä voi heittäytyä varmuuteen, että ensimmäisen päähenkilöä ärsyttävän mieshahmo tullessa framille lopputulos on jo selvä. Jälkimmäisissä voi luopua kaikesta älyllisestä vastuusta ja luottaa siihen, että kaikki ratkeaa.

Kun tosielämä vaatii ponnistelua, sitkeyttä ja sinnikkyttä, kirjallisen elämän ei onneksi tarvitse. Se voi vain antaa juttuja. Silti sitä on lukijana jotenkin juonessa mukana, luomassa mielikuvia, kehittelemässä ajatusta. Siis silloin, kun sellaista kaipaa. Joskus mieluiten vain seuraa luotuja polkuja, antaa kaavan viedä ja ihmettelee, miten tätäkin perusromanssin mallia on voitu jälleen muokata yksityiskohdilla ihan uudella tavalla vetäväksi.

Lopetin Oikean Kirjallisuuden lukutauon Riikka Pulkkisen Rajaan. Vakavastiotettava kirjallisuus hyökkäsi sen sivuilta melkein tympeästi. Uutuudenviehätyksen sijaan tuli uutuudenahdistus.

Teos tuntui niin mekanistiselta, laskelmoivalta. On otettu tällainen rajanylityksen teema, ja ympätty siihen mahdollisimman monta sentimentaalista katsantokantaa, joiden avulla herätellä lukijaa ajattelemaan sitä rajanylitystä. Näkökulmatekniikkaa, kaikki liittyvät kaikkiin, monen eri ikäpolven rajakokemukset… Teoksella on niin vahva sanomisen tarve, että se yltyy saarnaksi elämän rajallisuudesta. Toisaalta sen pitää samalla sohaista taiteen rajallisuuteen osoittamalla oma rajallisuutensa, särkemällä silloin tällöin oma elämänluonnin illuusionsa.

Käteen jää ei-hömpähtävän, ei-dekkarimaisen eli toisin sanoen vakavastiotettavan kirjallisuuden kaava, jossa kahta koivuklapilausetta seuraa aina monisivulauseinen selvityksen kiihko. Teoksen sanomasta ei sovi rimpuilla irti omille poluilleen, tulkinnan rajattomuuteen. Rajansa kaikella.

Hömpässä ja dekkareissa on se hassu juttu, että ne näitä samoja rajoja käyvät. Juonten kaavamaisuus antaa tilaa eettisille pohdinnoille, jos lukija tilaisuuteen haluaa tarttua. Sanoman väljyys tai kliseisyys antaa tilaa sekä ajatusten vastaanottamiselle että vastustamiselle. Raja kahlehtii analyysillaan ja järjettömillä, kirjallisuusviittausten ryyydittämillä keskusteluillaan.

Luultavasti olisin Rajasta toista mieltä, mikäli minulle ei olisi ollut liian kiire lukea kirjoja viime aikoina. Vähän jopa arveluttaa ottaa sitä tälla tavalla antisankarilliseen vertailuun, koska kyseessä on kuitenkin kaikin tavoin pohdittu kokonaistaideteos, joka kiertyy taitavasti johtoteemansa ympärille ja innostaa lukemaan jälleen lisääkin vakavansorttista kirjallisuutta. Sellaista, jota kehtaa pitää kirjahyllynsä eturivillä tai joka kestää useammankin lukukerran.

Tavanomaisesti vahva temaattisuus näyttäytyy minulle hyvänä, lukukokemusta täydentävänä seikkana, milloin ei ole halolla päähän lyömistä. Mutta jos on liian kiire lukea, keveät teemojen häivähdykset antavat mahdollisuuden johonkin, eivätkä pakota mihinkään. Häivetila on hyvä tila eikä hömppä ole häpeä.

Kirjasfääri: Kahtiajaon aika on ohi

Tuntematon italialainen maalari: Vanitas (1766)

Tuntematon italialainen maalari: Vanitas (1766)

On yleisesti tunnettu tosiasia, etteivät brittilehti Guardianin kirjajutut ole koskaan väärässä. Nyt ovat. Tai on. Kolumnisti Simon Jenkins länkyttää, että e-kirjat eivät enää kiinnosta ketään ja olivat alunperinkin pienen ja hysteerisen teknofiilivähemmistön uutuusleluprojekti, joka kuoli elämyksellisyyden puutteeseen.

Hävettää tunnustaa, että alussa koin nimenomaan fyysisen kirja-elämyksen puutteen e-kirjan ongelmaksi. Kun ei ollut sitä kirjan tuoksua, selailun sensuaalisuutta. Lisäksi painoi pdf:n taakka. Kun opiskeluaikana luettiin kirjoja tenttiin yliopiston e-kirjastosta, eli kirjastossa sijaitsevan monitorin ruudulta välkkyviä pdf:iä, jäi elämyspuoli hieman ohueksi.

Mutta kaikkeen tottuu. Ja onhan se ihan todella kätevää, että kun mökkimatkalla paperikirja loppuu, niin kännykästä löytyy rajattomasti lisää. Elämyksellisyys on vähintään lapsuusnostalgian luokkaa, kun lukee salaa peiton alla kännykällä romaania samalla kun nukuttaa skidejä. Tietoteokset luen järjestään e-kirjoina, koska muuten takerrun epäolennaisiin yksityiskohtiin kokonaisuuden arvioinnin sijasta. Teknologia-avusteinen uusi lukutapa voi siis olla myös hyödyllinen, ei vain huono.

Tuttavapiirissäni e-kirjasta ovat hyötyneet erityisesti ne, joiden olisi pitänyt muuten luopua lukemisesta. Ystäväni, joka ei pystyisi kääntämään paperisivua, pystyy kääntämään e-sivua. Mieheni 90-vuotias mummi, joka ei jaksa pitää paperikirjaa kauaa kädessä, jaksaa kääntää e-sivua niin kauan kuin jaksaa lukea.

Useimmat e-kirjoja lukevat tuttavani ovat lopettaneet minkäänlaisten teknologisten jakojen tekemisen. Kirja on kirja, ja sitä luetaan siinä formaatissa, joka on kulloiseenkin lukuelämyskertaan sopivin.

Eniten kummastuttaa kolumnistin ajatus, että lukuelämys olisi suoraan johdettavissa lukemiselämyksestä. Että e-kirja jotenkin estäisi kirjallisen keskustelun, kirjoista puhumisen. Omien havaintojeni mukaan sähköinen tiedonvälitys vain lisää kirjallisuuskeskustelujen mahdollisuuksia kaikille. Nytkin ehtisi vielä e-kirjan hankkimaan ja lukemaan ennen päivän Helsinki Lit -taltion (ks. Yle Teema) alkamista, jos kävisi e-kirjakaupassa.

Onko pikemminkin niin, että hysteerisiä tässä kahtiajaossa ovat olleet lähinnä kirjan kuoleman julistajat?

Teatteri: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Amerikkalaisen Pulitzer-palkitun kirjailijan Joan Didionin omaelämäkerralliseen teokseen perustuva, kirjailijan itsensä kirjoittama monologi on erään surukamppailun juonellinen analyysi. Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika on intiimi tositarina naisesta, joka hautaa ensin miehensä ja sitten tyttärensä. Ilmaisuvoimainen Kristiina Halkola heittelehtii yhden naisen tragediassa surun moninaisilla laineilla.

“Katkeransuloinen viisaus”

Kirjailijan mies kuolee yhtäkkiä, noin vain eräänä iltana. Vaikka on tavallaan luonnollista, että läheisille voi niin käydä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään, heittää aviomiehen kuolema päähenkilön tavanomaisilta raiteiltaan. Kuolemaa ei voi hyväksyä tyynesti surun yli soutaen, mutta jotain järkeä tilanteeseen pitäisi kuitenkin saada.

Alkaa maagisen ajattelun aika. Halkola kiertelee kylmien näyttämövalojen katvealueilla. Hän valahtaa välillä kovien faktojen ulkokohtaiseen lateluun, terhistyy sitten onnellisten muistojen voimauttamana humoristiseksikin yltyvään itsereflektioon, kunnes suru nujertaa jälleen. Teatteri Jurkan pienessä näyttämöhuoneessa Halkolan kuulaan ilmeikäs tulkinta täyttää ilmatilan.

“Ne pitää mua hulluna, koska muuten mä olen vaarallinen.”

Miehen kuoleman jälkeen tyttären vakava sairaus ei päätykään onnellisen tervehtymiseen, vaikka niin Joan sen on suunnitellut ja hallinnoinut. Vanhemman ei tulisi joutua hautaamaan lastaan. Siinä on jotain luonnotonta, perustavalla tavalla epäreilua. Näyttämö pienenee valaistuksen avulla toisiinsa liittymättömiksi alueiksi, kylmiksi faktoiksi, jotka johtavat viiltävään itse-epäilyyn ja selviytymättömyyden uhkaan.

Kun mahdoton tapahtuu, muistoista voi löytyä kadotuksen lisäksi mahdollisuus jatkaa eteenpäin. Kun muita muistajia ei enää ole, tarinan voi kirjoittaa mieleisekseen, jos kehtaa. Valaistus lämpenee, Halkola nousee varjoista valoon äänimaiseman tukemana. Varoittaa kuitenkin, että läheisen kuolema sattuu joskus myös teidän kohdallenne, jos ei ole jo.

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Menetyksestä selviytyminen on yksinkamppailulaji

Maagisen ajattelun ajassa kerronnan rytmi vaihtelee melko mekaanisesti lyhyestä kohtauksesta toiseen. Ohjaaja Johanna Freundlichin  yhdessä ääni- ja valosuunnittelijan kanssa luoma unenomainen, tunnelmasta toiseen muuntuva tila tuo syvyyttä ja säröjä rytmitykseen. Freundlichin lähes täysin paperinvalkoinen lavastus kuvittaa vähäeleisesti menneisyyden haamuja, haaveita ja painajaisia.

Ohjaaja on kääntänyt näytelmän englannin kielestä puhekieliseksi. Teksti sopii Kristiina Halkolan suuhun. Hän kaivaa roolisuorituksellaan ihmisen esiin silloinkin, kun teksti uhkaa hetkittäisellä luennoivuudellaan. Teos naisesta tragedian uhrina on tuttu jo antiikin tragedioista, ja monologin rakennekin on hyvin aristoteelinen. Halkolan henkilökohtainen ja vivahteikas tulkinta päivittää surukamppailun 2000-luvulle.

***

Näytelmään sain vapaalipun Teatteri Jurkalta, joka järjesti kirjabloggaajille myös teatterikritiikin workshopin. Ylläoleva teksti on ensimmäinen yritelmäni teatterikritiikistä, mutta toivottavasti tilaisuuksia lajissa kehittymiseen löytyy tulevaisuudessakin. Kiitos Katri Kekäläiselle ja muille kritiikkikurssilaisille vinkeistä ja tsempeistä!

Kirjaläppää: Google voitti kirjailijat

Caravaggio: Pyhä Hieronymus (1605-1606)

Caravaggio: Pyhä Hieronymus (1605-1606)

Google on voittanut kirjailijat Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa. Kirjojen skannaaminen ja esittely Googlessa on ihan ok, vaikka laillisuuden rajoilla, kertoo Yle.

Nythän on niin, että koska Google on yhdysvaltalainen firma, sen toimia arvioidaan jenkkilain mukaan. Maan tekijänoikeuslaki tuntee reilun käytön konseptin. Reilu käyttö on sellaista, että esimerkiksi opetuskäyttöön voidaan kopioida mitä tahansa teosta ilmaiseksi melko laajastikin.

Kirjailijoiden mielestä ei ollut reilua, että Google pitää kohtuullisen laajoja osia heidän teoksistaan vapaasti netissä esillä. Kohtuullisen laaja tässä yhteydessä tarkoittaa omien havaintojeni mukaan useita lukuja. Jos sattuu Googlen kirjahaussa hakemaan teosta algoritmisesti oikeaan aikaan, voi saada käsiinsä uutuusteoksen, jossa on poistettu välistä ainoastaan muutamia, juonen tai tieteellisen argumentin kannalta merkityksettömiä sivuja. Tällöin teosta ei tarvitse lainata tai ostaa, jotta saa tarvitsemansa elämyksen tai tiedon.

Kirjailijat olisivat halunneet, että Google joutuisi maksamaan tekijänoikeuksien haltijoille heidän kirjojensa käytöstä. Ottaen huomioon, että Google tekee vuodessa miljarditolkulla voittoa, voidaan jonkinsorttisten tekijänoikeusmaksujen maksamista ehkä pitää kohtuullisena. Tuoreen päätöksen mukaan ei voida pitää.

Oikeudessa Google perusteli toimintatapaansa näkyvyydellä. Kyllä pitää kirjailijoille riittää hakukoneyhtiön tarjoama näkyvyys palkkioksi. Näkyvyyshän saattaa johtaa siihen, että kirjat myyvät.

Suomen laki ei tunne vastaavanlaista reilua käyttöä, vaan meillä toimitaan sitaattioikeuden puitteissa. Internetin rajattomuuden ja jenkkioikeuden päätöksen takia myös suomalaiskirjailijat ovat Googlen armoilla. TTIP tuskin tuo ainakaan parannusta tilanteeseen.

Kirjaläppää: Kauhun tasapaino kirjallisessa hiekkalaatikossa

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

On jälleen tuotu julkiseen keskusteluun, että pyrkivätkö kirjailijat ja/tai kustantamot jujuttamaan kirjabloggaajia kirjoittamaan teoksistaan.

Ensin olin, että mehän käytiin tämä keskustelu kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden suhteista jo. Mutta sitten olin, että kyllä etiikan fiilistely on aina tärkeää. Etiikka nyt on vähän niin kuin ihmisarvot: rapautumia alkaa tulla sillä sekunnilla, kun itsetyytyväisesti toteaa, että kaikki kunnossa, eiköhän keskitytä johonkin muuhun vaihteeksi.

“Tietoisuus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstisi, saattaa vaikuttaa siihen, mitä kirjoitat”, arvioi Omppu, ja jatkaa

“Someaktiivisten suomalaiskirjailijoiden ja kirjabloggarien välillä on eräänlainen kissahiirileikki, jossa bloggari kirjoittaa kirjailijan kirjasta ja kirjailija tykkää bloggarin kirjoituksesta. Ehkä hän tykkää siksi, että oman teoksen esiin pääseminen ilahduttaa. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että kirjailijan tarkoitusperät saattavat olla myös vähemmän jalot. Ehkä hän tykkäilee, koska kustantaja on kehottanut häntä tekemään niin ja/tai hän uskoo, että tykkäämällä hän saa kirjabloggarin kirjoittamaan muistakin teoksistaan. Ei tunnu mukavalta. Tuntuu manipulaatiolta.”

Vastaan ensimmäiseen lauseeseen kertomalla kauhun tasapainosta, joka bloggaajien ja kirjailijoiden välillä vallitsee. Toiseen vastaan paljastamalla kirjallisuusteollisuuden toiminnan salatuimpia lainalaisuuksia.

Kauhun tasapaino, osa 1: bloggaaja vs kirjailija

Lähtökohtaisestihan on niin, että julkinen blogi on kenen tahansa luettavissa, vaikka siihen kirjoittelisi muistiinpanoja vain omaan käyttöönsä. Kuitenkin sitä on bloggaajana eräänlaisessa valtakuplassa: kirjabloggaajan julkinen toiminta voi vaikuttaa enemmän yksittäisen kirjailijan uraan kuin yksittäisen kirjailijan toiminta kirjabloggaajan toimintaan. Some on vielä siitä kätevä kirjabloggaajan kannalta, että kirjailijan mahdolliset julkiset arviot kirjabloggaajan tai -bloggaajien toiminnasta vaikuttavat julkiselta kitinältä. Bloggaajan omat kitinät katoavat kätevästi somekohinaan.

Tosielämä iskee säröä tähän miellyttävään järjestelyyn.

Olen kehittänyt itselleni muutamien viime vuosien saatossa niin kutsumani kirjabloggauspokerinaaman. Se aktivoituu joka kerta, kun joudun tekemisiin jonkin kirjailijan kanssa, jonka teoksen olen lukenut ja joudun miettimään, tuliko se lytättyä julkisesti vai vaikeninko sen kuoliaaksi.

Vastaavasti kirjailijat eivät koskaan kysy naamakkain tavatessa, mitä tykkäsit kirjastani. Kutsun sitä kirjailijapokerinaamaksi. Se varmaan aktivoituu joka kerta, kun vastassa on henkilö, joka ei aloita kertomalla kirjailijalle, että luin sun edellisen teoksen ja se oli tosi hyvä.

Tällainen kauhun tasapainon ylläpitäminen on erittäin ammattimaista molemmilta osapuolilta. Ollaan ikäänkuin yleisellä tasolla samalla puolella, koska kirjallisuus on kaikkien mielestä lähtökohtaisesti hieno juttu. Useimmat kirjailijat ja ihan kaikki tapaamani kustantamohenkilöt osaavat myös erottaa teoksen arvon teoksen yksittäisestä arviosta. Ihmisinä voidaan toisemme kohdata, vaikka taiteelliset näkemykset eroaisivat toisistaan huomattavastikin.

Kauhun tasapaino, osa 2: bloggaaja vs kustantamo

Mitä kustantamojen salaliittoihin tulee, niin kustantamohan on ihan perusliiketoiminnaltaan suuri salaliitto. Se pyrkii tekemään niin sairaan hyviä kirjoja, että jengi viskoo kaikki rahansa kustantamolle. Kirjailija on suuressa kustannussalaliitossa mukana ikäänkuin houkutuslintuna ja liittolaisena ja saa siitä hyvästä osan voitoista.

Maailma vain laittaa hanttiin. Ei nimittäin ihan harvoin ole kirjallisuussalaliiton onnistumisen ongelmana se, että kirjasta ei ole kukaan kuullut. Jos kirjasta ilmestyy sadantuhannen kappaleen painos, joka homehtuu varastossa, jonka ovea kukaan ei koskaan avaa, onko se kirja hyvä vai huono? Ei voi tietää, ei voi lukea. Kirjailija ei voi onnistua tai epäonnistua.

Niinpä kustantamon ja kirjailijan on jotenkin hommattava se kirja lukijoiden tietoisuuteen. Tämä on myös omakustannekirjailijoiden suurin ongelma: hoksataan liian myöhään, että ketään ei kiinnosta, eikä ole mitään keinoa herättää sitä kiinnostusta.

Kirjablogit ovat yksi kanava kiinnostuksen herättämiseksi. Iso ongelma on, että vaikka kirjabloggaajia kirjat noin yleisesti ottaen kiinnostavat kovasti, yksittäiseen kirjaan tämä kiinnostus ei välttämättä kanavoidu. Vaikka ne kirjat sieltä varastosta oikein näytille noukittaisiin, ihan vaikka kirjabloggaajan postiluukkuun asti, niin ei se kirja silti välttämättä tule luetuksi. Ja jos tuleekin, ei se välttämättä johda julkisuuteen.

Jos se kuitenkin johtaa blogijulkisuuteen, ei kustantamossa välttämättä edes huomata, koska on liian kiire säätää muun maailman kanssa.

Kirjailija usein huomaa, koska kyllähän se kiinnostaa ketä tahansa, että mitä mieltä muut ovat omasta duunista. Tuskin on kuitenkaan yhtään kirjailijaa, joka ei tiedosta riskejä omalla nimellään googlatessa: että kaikki ei ehkä tykkää. Ei se silti tarkoita, etteikö tunnu synkältä, jos ei tykätä. Tai kivalta, jos tykätään.

Kauhun tasapaino, osa 3: Mitä Terry-setä tähän sanoisi?

Harjoitin viime viikolla ruumiillisia toimintoja à la adenovirus. Harhautin itseäni pois liian lähelle tulevasta todellisuudesta lukemalla Terry Pratchettin Aikavarkaan. Hieno kirja, jossa tarkastellaan ihmiselämän lainalaisuuksia ja etiikan ja sääntöjen suhdetta varsinaiseen toteutuneeseen toimintaan ikäänkuin ulkopuolisen näkökulmasta. Ulkopuolinen näkökulma syntyy siitä, että kirjailijan laboratoriona toimii mielikuvitusmaailma ja koe-eläiminä mielikuvitusoliot. Teoreettista metafyysistä filosofiaa, siis.

Teoksen johtolankana on kysymys siitä, onko täydellisen järjestelmän ja järjestyksen luominen mahdollista. Itse asiassa teoksessa esitetään teoria siitä, että täydelliseen järjestykseen pyrkiminen on paitsi mahdotonsa, todennäköisesti myös epäeettistä. Täydellinen järjestys vaatii sääntöjä ja sääntöjen noudattamisen asettamiseksi ylimmäiseksi arvoksi. Jos kuitenkin sääntöjen noudattaminen nostetaan ylimmäiseksi arvoksi, etiikka romahtaa välittömästi. Tämä johtuu ihmisluonnosta, joka on monin tavoin suunniteltu varmistamaan oma fyysinen selviytyminen ja hyvän olon saavuttaminen.

Toisin sanoen, jokainen sääntö löytää porsaanreiän. Etiikka, pyrkimys toimia oikein, on ainoa asia, joka estää meitä jokaista venyttämästä sääntöjä liikaa.

Kauhun tasapaino on siksi tärkeää. Se pitää etiikan mielessä silloinkin, kun haluamme tehdä mieliksi kivalle kaverille, vihaamme syvästi jotain teosta tai kirja tulee postiluukusta yllättäen ja pyytämättä. Se on ainoa asia, jolla voi luoda luottamusta yleisön, kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden välillä.

Etiikka on ainoa mihin voi vedota siinä vaiheessa, kun makuasioista kiistellään, pahastutaan tai ilostustaan. Jos on itse toiminut eettisesti voi sanoa, että tämä on rehellinen mielipiteeni ja perustelen sen näin. Silloin voi katsoa kirjailijaa silmiin tosielämässä, vaikka taiteelliset näkemykset eroavaisivat.

Kirjaläppää: netti-Akateemisessa ei kirjoja myynnissä

Kuvankaappaus 2016-3-31 kello 10.42.55 AMBonnierin lokakuussa omistukseensa hankkima Akateeminen kirjakauppa avautui tänään. Erittäin positiivista tässä on, että Stockmann sai myytyä perinteisen ja maineikkaan suomalaisen kivijalkakirjakaupan jollekin kustannusalan toimijalle.

Nettisivujenkin ilme uudistui tänään aiempaa raikkaammaksi ja selkeämmäksi. Se on hyvä. Sivuilta näkee ketjun tapahtumia, historiaa ja myydyimpien kirjojen listan. Myös tarjouksia on.

Mutta miksei netti-Akateemisesta voi edelleenkään ostaa kirjoja?

Stockmannin Akateemisen nettikauppa kosahti törkeän ostajaepäystävälliseen käyttöliittymään. Siinä oli kirjojen ostamismahdollisuus periaatteessa, mutta käytännössä prosessi oli niin h-i-d-a-s ja monipolvinen, että ainakin minä luovutin koko kaupan kanssa parin ensimmäisen yrittämän jälkeen.

Toivon, että netti-Akateemiseen on tulossa myös nettikirjakauppa ennen pitkää. Jos tulisi edes joku liitännäinen Adlibrikseen, Bonnierin varsinaiseen nettikirjakauppaan. Ihan vaikka joku hakuikkuna, josta voi hakea ihan mitä kirjaa huvittaa, ei vain niitä, joita kirjakaupan muut asiakkaat haluavat ostaa, joita kirjakauppa haluaa myydä tai joita kustantamo haluaa myydä.

Koska aikuisten oikeasti toisella maan suurimmista kirjakauppaketjuista ei voi olla nettikaupatonta sivua aikana, jolloin  parin neliömetrin antikvariaattien kirjoja voi ostaa sujuvasti intterwebsistä.

Toki on kivaa, että kustantamon omistamalla kirjakaupalla on kaikkia lukemiseen innostavia kampanjoita ja että kirjakaupalla on pitkä historia. Näistä ensimmäinen liittyy vahvasti sekä kustantamon että kirjakaupan liiketoiminnan ydinosaamisalueeseen, markkinointiin ja brändinrakentamiseen ja toinen kirjakaupan brändin koossa pitämiseen omistajanvaihdoksen jälkeen. Mutta näyttää hieman omituiselta, ettei lukemiseen kehottava kampanja tarjoa tapaa hankkia luettavaa.

Mielelläni luen tietysti vaikka maitopurkin kylkeä. Tavanomaisin syyni hankkiutua kirjakauppaan netissäkin on halu ostaa kirjoja. Ajattelisin, että kirjojen ostamisen mahdollisuuskin siihen liiketoimintaan ja markkinointiin liittyisi. Ja hyvää markkinointia olisikin, jos olisi lukijalle vaivatonta. Sellaisia nettikirjakauppoja ei nimittäin Suomessa ole monta. Vieläkään.

Ks. aiempi avautumiseni nettikirjakauppashoppailusta täällä.