Kirjaläppää: Oletko aina lukenut väärällä tavalla? – Nämä neljä sääntöä kannattaa muistaa

Antoine Wiertz (1806-1865): La liseuse des romans.

Antoine Wiertz (1806-1865): La liseuse des romans.

Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä kysyttiin viime viikolla, että onko kellään muulla ollut sellainen tilanne, että haluaisi lukea kirjoja, mutta jotenkin se ei vain onnistu. Ei pysty lukemaan teoksia loppuun asti ja keskittyminen pitkiin teksteihin on ylipäänsä vaikeaa. On vaikeaa aloittaa lukemisharrastus ehkä vuosienkin tauon jälkeen. Vaivaa ja jopa hävettää, että ei saa luettua kirjaa, vaikka haluaisi.

Toisaalta kuulin, että lukuharrastuksen aloittaja hukkuu lukulistoihin: pitäisi tutustua siihen, tähän ja tuohon teokseen, jotta voisi todella päästä sisälle lukemiseen – tai johonkin toiseen kirjaan, jonka oikeasti haluaisi lukea. Hävettää, että ei ole lukenut jotain kirjaa, “jonka kaikki muut ovat lukeneet”, tai jonka pitäisi löytyä (e-)kirjahyllystä, jotta olisi oikeanlainen lukeva ihminen. Hävettää, jos diggaileekin harlekiineista, fantasiasta tai kevyestä hömpästä, kun kaikki todelliset lukijat viettävät suruaikaa, kun Murakami ei taaskaan voittanut Nobelia, vaikka sitä on niin pitkään toivottu ja odotettu.

Kolmannella suunnalla koetaan syyllisyyttä siitä, että käytetään liikaa aikaa lukemiseen, kun oikeasti voisi tehdä “jotain hyödyllistä”. Esimerkiksi imuroida auton, lähettää pari työmeiliä tai tiskata. Tai jos kuitenkin käyttää aikansa lukemiseen, niin voisi sentään lukea jotain a) hyödyllistä työ- tai tietokirjallisuutta, b) sivistävää, kuten venäläisiä klassikoita tai c) jotain ennenkuulumattoman päheää, jota kukaan ei omassa tuttavapiirissä ole vielä lukenut. Kirjoihin uppoutuminen ihan huvin vuoksi on jotenkin liian huikentelevaista ilman reipasta syyllisyydentunnetta.

Ja jos nyt kuitenkin pääsee näissä ristipaineissa kiinni siihen lukemiseen saakka, niin se aloitettu kirja on luettava loppuun saakka, tai kyseessä ei ole oikea lukeminen.

Väärin. Väärin, väärin, väärin, väärin, väärin.

Ei lukemiselle ole mitään yhtä oikeaa tapaa, yhtä oikeaa kirjalistajärjestystä tai yhtä oikeaa kirjakokoelmaa. Edes mitään yhtä oikeaa kirjallista makua ja sivistystä.

Lue mitä huvittaa. Kun luet kirjoja, jotka vaikuttavat sinusta kiinnostavilta, viihdyt lukiessasi. Tämä on todellakin harrastus, jossa on tarkoituskin mennä ihan fiilispohjalta.

Lue niin paljon kuin huvittaa. Lukeminen ei ole kilpailu, jossa eniten sivuja lukenut voittaa. Lukeminen ei ole kilpailu laisinkaan.

Jätä kirja kesken, jos huvittaa. Voit jättää kirjan kesken ihan mistä syystä tahansa. Yhtään huviksi ja viihdykkeeksi luettua teosta ei ole kenenkään pakko lukea loppuun saakka.

Kirjoja saa omistaa juuri niin vähän tai paljon kuin huvittaa. Kodissasi olevien kirjojen määrä tai laatu voi kertoa sinusta yhtä vähän tai tai paljon kuin omistamiesi juustohöylien määrä. Riippuu siitä, minkä merkityksen kirjojen määrälle itse annat.

Jos joku yrittää syyllistää sinua siitä, että kirjahyllysi ei ole oikeanlainen, lukemisesi ei ole oikeanlaista tai lukemasi kirjat eivät ole oikeanlaisia, totea harjoittavasi hällävälististä lukumetodia.

Hällävälistiset lukijat asettavat itsensä, omat fiiliksensä ja mieltymyksensä lukemisensa mittatikuksi, eivätkä koe syyllisyyttä tai häpeää mistään kirjoihin tai lukemiseen liittyvästä.

Edes siitä, jos ei lukeminen aina huvita, jaksa, viitsi, ehdi, kiinnosta, onnistu tai whatever.

Kirjaläppää: Suomi jakaantui jälleen kahtia, tällä kertaa äänikirjoissa

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Hesarin tämänaamuisessa  pääkirjoituksessa hehkutetaan äänikirjoja. Ja miksei hehkutettaisi? Kirjoja on kiva sekä lukea että kuunnella. Äänikirjamarkkinat tuovat yhteen lukijat ja kuuntelijat kaunokirjallisella tositarkoituksella (mitä toki radiokuunnelmat ovat tehneet jo radion alkuhämäristä, mutta ei mennä siihen nyt).

Juuri nyt nimittäin kiinnostaa se, että äänikirjamarkkinat jakautuvat jälleen Otavan-Bonnierin -linjan molemmille puolille. 

Bonnierin (ruotsalaisen Bonnierin omistamat suomalaiset kustantamot WSOY ja Tammi) äänikirjat ovat nimittäin löytäneet kodin BookBeat -äänikirjapalvelusta.

BookBeat aloitti toimintansa kesällä. Tätä palvelua on kokeillut yli 10 000 kirjankuuntelijaa ja maksavia käyttäjiä on tällä hetkellä “nelinumeroinen määrä”, kertoi BookBeatin edustaja Helsingin kirjamessuilla.

Storytel puolestaan ilmoitti viime viikolla aloittaneensa yhteistyön Otavan kanssa. Storytel on ruotsalaisomisteinen äänikirjapalvelu, joka aloitti tänä syksynä. Ennen Otavaa Storytel aloitti yhteistyön CrimeTime -kustantamon kanssa.

Molempien äänikirjapalvelujen kuukausihinta pyörii 15 euron tietämillä. Kirjat ovat siis viitisen euroa kalliimpia kuin musiikki, jos vertaa Spotifyn hintoihin.

Aiemminhan suomalaiset ovat kirjoja netissä kuunnellessaan lainanneet ne joko kirjaston e-palvelusta tai ostaneet Elisa Kirjasta kirja kerrallaan.

Kirjastosta lainatessa hankaluudeksi muodostuvat laina-ajat ja se, että kirjastolla on rajallinen määrä yhtäaikaisia lisenssejä teoksiin: niinpä kirjaa voi joutua odottamaan pitkäänkin – ja lainaus saattaa raueta, vaikka kirja olisi vielä kesken.

Toisaalta Elisa Kirjassa yksittäiset teokset ovat melko tyyriitä, varsinkin kun ottaa huomioon, että tuntematon ääneenlukija on aina riski. Lars Svedbergin lukemana sitä kuuntelee vaikka maitopurkin kylkeä, mutta kaikki lukijat eivät ole hänen tasoaan. Niinpä lukijakriittinen kuuntelija tapaa kytätä alennuskirjoja, jos kirjailija ja teos kiinnostavat, mutta lukijasta ei ole varmuutta.

Onko 15 euron kuukausihinta liian suolainen tavanomaiselle äänikirjan kuuntelijalle? Äänikirjan kuluttajana ajattelisin, että ok, yksi normihintainen äänikirja voi hyvinkin maksaa saman verran kuin äänikirjapalvelu monine kirjoineen maksaa kuussa, siinä mielessä hyvä meininki.

Mutta kuinka monta äänikirjaa sitä ehtii kuussa kuuntelemaan? Jotkut kuuntelemistani kirjoista ovat kestäneet kuusi tuntia, jotkut yhdeksän,  muutama yli 20 tuntia. Jos äänikirjapalvelut olisivat Spotifyn hinnoissa, olisin ehkä jo tehnyt tilauksen jompaan kumpaan.

Kumpaan, on toinen iso pohdinnan kohde.

Sillä, kummalle puolelle tässä jaossa asettuu, on nimittäin väliä, jos sitoutuu vain toiseen. Nopealla haulla näyttää nimittäin tällä hetkellä siltä, että Storytelistä ei löydy WSOY:n tai Tammen kirjailijoiden teoksia – eikä BookBeatista Otavan kirjailijoiden.

Toivottavasti tilanne muuttuu tulevaisuudessa. Tai joku innovoi markkinoille äänikirjapalvelun, joka pystyy tarjoamaan kuukausimaksulla kaikkien kustantamoiden kirjoja. Nimittäin kuluttajalle väliä on kahdella seikalla: sillä, että palvelussa on kaikki kiinnostavat kirjat ja sillä, että se toimii teknisesti moitteettomasti.

Muussa tapauksessa: ei riittävän hyvä, että minä siitä kuukausittain maksaisin.

Kirjaläppää: Jos rekrytointikonsultti etsisi romaanipäähenkilöä, se kuulostaisi tältä

Louis Janmot (1814-1892): Cauchemar

Louis Janmot (1814-1892): Cauchemar

Mitä jos kirjailijat palkkaisivat rekrytointikonsultin etsimään myyvää päähenkilöä?

“Lifestyle-gurun paikka auki visionäärisessä sarjayrityksessä. Olimme edelläkävijä jo viime vuosituhannella, ja brändimme vetovoima on vain kasvanut. Etsimämme henkilö on rakastettava, tunteidensa ja ulkoisten vaatimusten ristiaallokossa elävä, ehdottoman samastuttava neiti-ihminen. Kasvathan kanssamme parikymppisestä aikuiseksi naiseksi.”

“Eläkevirka nyt! Kaupunki etsii rehtiä ja ongelmanratkaisukykyistä muutosjohtajagurua. Selviydyt sujuvasti niin organisaation johdosta ja kehittämisestä kuin katutason sidosryhmätoiminnastakin. Vastuullasi on myös monikulttuurinen rekrytointidraivimme. Tehtävästä ei voi kieltäytyä ja se osoitetaan loppuiäksi.”

“Asiakkaamme etsii: kypsään ikään ehtinyttä kriisiajan agenttia nollatuntisopimuksella. Liikut luontevasti kaikkien yhteiskuntaryhmien jäsenten joukossa tuomatta itseäsi liikaa esille. Olet kuin käänteinen Marianne-karkki: pinnalta sulavan empaattinen, mutta sisältä piinkova analyytikko. Viihdythän päivystysvuorojen välissä maaseudun rauhassa kotoisten askareiden ja puutarhanhoidon parissa. ”

“Haemme kompaktia ja seikkailuhenkistä tiiminjohtajatähteä johtamaan 14-henkistä monikansallista tiimiä. Tarjoamme mahdollisuutta ylittää itsensä ja alittaa Sumuvuoret. Tehtävä on määräaikainen, palkkiona yksi sormus.”

“Haluatko unelmakesäduunin? Haluatko sapattivapaan tylsästä arjesta, irtioton arkisista ympyröistä ja rutkasti unohtumattomia kokemuksia? Vastaa viidentoista minuutin kuluessa, tehtävä täytetään heti sopivan henkilön löydyttyä. Tarjoamme koulutuksen työtehtäviin. Oma pyyhe mukaan.”

Tuleeko mieleen lisää hyviä rekrytointi-ilmoituksia?

Näiden rekrytointi-ilmoitusten perusteella löydettiin tietysti Bridget Jones, Kapteeni Sam Vimes, Jane Marple, Bilbo Reppuli ja Arthur Dent.

Kirjaläppää: Kirjamessut tulossa, miten valmistautua?

Vuoden 2014 kirjamessuilla talitintti piti Kirjamessujen pressihuonetta panttivankinaan.

Vuoden 2014 kirjamessuilla talitintti piti Kirjamessujen pressihuonetta panttivankinaan.

Blogin arkisto paljastaa, että olen kirjoitellut Helsingin ja Turun kirjamessuista vuodesta 2011 lähtien, eli blogin alkuvuodesta lähtien. Joskus olen tunnelmoinut, joskus antanut hyviä neuvoja, kuten vuoden 2013 postauksessa, jossa pidin olennaisimpina neuvoina näitä:

1. Tutustu ohjelmaan etukäteen. Tee vaikka suunnitelmia, mutta valitse korkeintaan kolme (3) puheohjelmaa per päivä, jotka on pakko päästä katsomaan. Muuten tulee kiire, eikä riittävästi tilaa sivupolkuhairahduksille. (Ohjelmalehden e-versio täältä.)

2. Ota mukaan reppu tai muu kätevä ja kestävä kirjankantokassi. Muuten alkaa harmittaa viimeistään iltapäivästä.

3. Mukaan kannattaa varata vesipullo, ohjelmalehtinen ja/tai kartta, sekä käteistä, niin hyväntuulisena ja budjetissa pysyminen on helpompaa.

Yllättävän päteviä ovat ne neuvot edelleen. Hyvät kengät ovat jääneet listaamatta, ehkä siksi etten muutenkaan käytä huonoja kenkiä…

Mitä uutta?

Tänä vuonna olen karsinut kaikki pakolliset hommat minimiin – ja yrittänyt kertoa itselleni, että muukin messuosallistuminen on täysin vapaaehtoista, eikä lainkaan pakollista. Jotenkin sitä vain on silti sellainen tunne kuin menettäisi jotain, jos ei ole messuilla pitkiä päiviä poukkoilemassa messulavalta toiselle – ja antikvariaattiosaston kautta tietysti vähintään kolme kertaa päivässä.

(Miten tämä antikvariaattiosaston raivokas kyttääminen sopii yhteen kirjojen marittamisen kanssa – no comments.)

Uutta tällä kertaa on:

  1. Kirjakyttäyslista

Marituksen iloatuottavassa hengessä aion kytätä vain tiettyjä kirjoja, en kaikkia maailman kirjoja. Kyttäyslistalla on muun muassa taloustieteen perusteoksia (kyllä vaan onkin, tämä on minusta kiinnostavaa juuri nyt), kirjoittamisoppaita (ammatillisista syistä) ja Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin.

2. Kaveriaika

Ihan tahallaan olen jättänyt ohjelmanseuraus- ja bloggaajanurkkapäivystysten välille runsaasti aikaa, jolloin hengata lukevien ja kirjoittavien kavereiden kanssa. Kun me nyt kerran kaikki ollaan siellä messuilla, eikä muuten juuri ehdi näkemään. Ympäristökin on inspiroiva.

3. Värityskirjabongaus

Olen löytänyt lapsen innoittamana tällaisen uuden äiti-lapsiharrastuksen, mutta olen myös erittäin kranttu värittäjä. Toistaiseksi paras (ja ainoa) värityskirjani on tämä Gummeruksen versio aiheesta. Kyllä, siinä lukee Mindfullness kannessa, mutta ihan oikeasti se on täysin värityskelpoinen. Yritän messuilta bongata toisen.

(Koska ensimmäisen värityskirjan hankintaa varten selasin kaikki paikallisen Suomalaisen kirjakaupan kolmisenkymmentä eri aikuisten värityskirjaa, oletan että tähän projektiin saa helposti uppoamaan tunnin tai pari.)

Helsingin Kirjamessut alkavat torstaina 27.10. 

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Helsingin Kirjamessujen kanssa.

Kirjahyllyn marittaminen

Marie Kondo: KonMariKonMari sanoo, että tavaroita vähentäessä sellaiset esineet saa säästää, jotka tuovat iloa. Muita ei. Marie Kondo selviää noin 30 kirjan kotikirjastolla.

Minä en. Sen sijaan olen onnistunut vähentämään kotikirjastoani noin 50 hyllymetristä noin 30 metriin. Määrä vähenee muutaman metrin kuukausivauhtia, sillä kirjoista luopuminen on henkisesti raskasta. Kirjat eivät minulle ole “vain” luettavaksi, vaan myös muistoja. Tämän kirjan ostin ensimmäisellä Lontoon-reissulla, tuo kirja antoi minulle uuden näkökulman elämään, kun oli vaikeaa, tämän kirjan haluaisin säästää lapsilleni luettavaksi…

Kirjat lähtökohtaisesti tuottavat iloa, joten KonMarin perusneuvo säilytys/poisto-mittariksi ei ainakaan itselleni riitä. Kirjahyllyn kuratointi tuottaa kuitenkin myös iloa: vähä vähältä kirjoja poistellessa kirjahylly muuttuu selkeämmäksi. Ainakin sen verran pitäisi poistaa, että tsundoku-kirjoista pääsisi eroon. (Tsundoku on japania, ja tarkoittaa kaikkia niitä kirjoja, jotka asuvat satunnaisissa kirjapinoissa lattialla ja muilla tasoilla.)

Tällaisia mittareita kirjojen poistoon tai säästöön olen kehitellyt kirjaprojektini aikana.

1. Olenko lukenut kirjan? Jos en ole, tuottaako kirja hyllyssä syyllisyyttä lukemattomuudesta?

Jos kirja tuottaa syyllisyyttä, se ei tuota iloa, eli poistoon. Tällaisia ovat esimerkiksi monet klassikot, opiskelu- ja työkirjat, jotka pitäisi lukea jostain muusta syystä, kuin siksi että kiinnostaa itseä tosi paljon.

2. Onko kirja saatavissa kirjastosta?

Jos olet kahden vaiheilla, luopuako vai pitääkö, tsekkaa löytyykö kirja kirjastostasi. Kirjastoista löytyvät useimmat parin viime vuoden sisään ilmestyneet suomenkieliset kirjat ja toisaalta klassikot, edelleen ajankohtain työkirjallisuus jne. Ongelmatapauksiksi jäävät ei-klassikot, jotka on julkaistu ennen vuosituhannen vaihdetta. Tällä tavalla pääsee kuitenkin eroon hyvin suuresta määrästä en-nyt-oikein-tiedä -kirjoja.

3. Onko kirja tullut lahjana?

Lahjakirjoja poistaessa vaikeus on usein sama kuin rippilahjamaljakoissa. Että tavallaan on velvollisuus pitää, kun on hyvästä sydämestä annettu. Itse olen päätynyt pitämään kirjoja, jotka muistuttavat antajistaan hyvässä mielessä (ja yhden per henkilö) tai kirjoja, jotka yhdistävät meitä.

4. Onko tämän pakko asua hyllyssäni?

Tämä kysymys auttaa, kun aletaan olla todella vaikeiden valintojen edessä. Mutta tätä ei kannata suorittaa abstraktion kautta. Ota siis teos, joka on todella lempparein lempparisi ja pidä sitä toisessa kädessä mittatikkuna. Sitten ota toiseen käteen teos, jonka kanssa edes hetkellisesti epäröit. Vertaile. Jos haluat kirjahyllyysi pääasiassa mittatikkukirjan kaltaisia teoksia, onko epäröinnin kohteella sijaa hyllyssäsi.

Näiden kysymysten avulla kirjojen poistaminen kirjahyllystä on tuntunut itselleni enemmän vapauttavalta ja vähemmän kamalalta pakkopullasiivoamiselta. Nyt kotini on siivompi (ei pölyisiä kirjapinoja), kirjahyllyni on käytännöllisempi (kun kirjat ovat yhdessä kerroksessa kirjahyllyssä, ne ovat näkyvillä), kirjoihin on helpompi päästä käsiksi, siivoaminen on helpompaa ja siksi olen itse sekä fokusoituneempi lukija että iloinen muistelija.

KonMari vihaa tavaroiden kierrättämistä tuttaville, mutta en kerta kaikkiaan henno laittaa kirjoja roskiin. Niinpä olen antanut lukeville kavereille sellaisia, joita he ovat ottaneet ilolla vastaan. Loput olen kärrännyt kirjaston kierrätyshyllyyn, josta ne yleensä ovat hävinneet seuraavaan kirjastoreissuuni mennessä. Antikvariaattiinkin voisi ehkä joskus myydä, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että sellainen prosessi toisi itselleni vähemmän iloa, eikä siis ole vaivan väärti.

Lopullinen tavoite?

Rakastan isoa kirjahyllyäni, joka täyttää yhden seinän lattiasta kattoon. Se tuottaa minulle jatkuvasti iloa monin tavoin, enkä halua siitä missään nimessä eroon. Tavoittelen tilaa, jossa kaikki hyllyille (yhteen riviin) päätyvät kirjat jäävät hyllyyn, koska ovat parhaita ikinä.

OIKAISU: Muutettu “kierrätystä” muotoon “tavaroiden kierrättämistä tuttaville”.

#lukumaraton @ 17 tunnin kohdalla

Kirjabloggaajat viettävät tänään lukumaratonia. Mikä ihana tekosyy lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana.

Aloitin oman lukumaratonini eilen klo 16 pintaan ennenkuulumattomasti tietokirjalla. Janne Kivivuoren tietokirja käsittelee lyhyissä luvuissa tiedon historiaa ja asemaa yhteiskunnassa. Miksi erilaisia sepitteitä voidaan hyväksyä yhteiskunnallisesti hyödyllisenä tietona, mutta esimerkiksi tieteellistä tietoa huonona juttuna yhteiskunnan takia?

Kiinnostus kirjaan lähti siitä, kun Timo Soini totesi, ettei vaalikampanjassa esitettyjen väitteiden totuudellisuus ole puolueen tai sen jäsenten asia selvittää, vaan toimittajien. Vuosituhannen alussa painettu teos ei kuitenkaan ihan sellaiseen konkretiaan yllä, että siinä selvitettäisiin poliittisen sepittelyn historiaa tai merkityksiä. Ehkä sellaista oli vaikea kuvitella vielä 20 vuotta sitten. Klokkaan tästä 197 sivua.

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.12.27 AM

Lukumaratonia jatkoin nuorten aikuisten chick litillä. Olin lukenut jo 131 sivua Julie Murphyn teoksesta Dumplin ennen maratonia. Teos kertoo teinimissikisajärjestäjän tyttärestä, joka ei sovi teinimissikisamuottiin. Vai sopiiko? Onko vika muotissa vai tytössä, ja mitä sille voi tehdä? Romaani kuvaa hyvin vartalonkuvan vaikutusta elämään ja unelmiin ja lähestyy aihetta mukavalla etelävaltiolaisella klangilla. Klokkaan 200 sivua.

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.12.54 AM

Kolmanneksi luin Jane Austenin pienoisromaanin Lady Susan e-kirjana. Lady Susan on ehtaa Austenia, mutta sen päähenkilö ehdottomasti yksi kirjallisuushistorian törkeimmistä naispahiksista. Teosta ei ole suomennettu, ehkäpä siksi, että se on pienoisromaani ja lisäksi kirjeromaani. Espoo Cinén päätöselokuvana nähdään tästä teoksesta tehty komedia, joka toivottavasti vauhdittaa myös teoksen suosiota – jopa suomennosta… Klokkaan tästä 80 sivua (arvio, tehty Doverin pokkaripainoksen perusteella).

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.13.15 AM

LISÄYS 24 h kohdalla:

Lukumaratonin lopettelin Miina Supisen Mantelimaahan. Nyt kun jouluun on alle puoli vuotta, alkavat nämä joulusta kertovat teokset olla ajankohtaisia. Klokkaan tästä mustan huumorin uniikista ja glitteröidystä piparipossusta 317 sivua.
Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 3.08.57 PM

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin "Renén" loppukohtaus (1802 jälkeen)

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin “Renén” loppukohtaus (1802 jälkeen)

Lainatakseni Frasier-sarjan kirjakaupansulkemisjakson nimiösanontaa omintakeisesti väärin, “kun meno yltyy raskaaksi, kirjat käyvät kevyiksi”. Olen ollut kuukausien ajan kummallisessa tilanteessa. On ollut liian kiire lukea kirjoja. Siis toki luin jotain kirjoja, mutten sillain oikeasti lukenutlukenut. En myöskään lukenut Oikeita Kirjoja, vaan ihan vain kirjojakirjoja.

Lukuintohimolle ei ollut aikaa, vaikka joka ilta kuitenkin vähintään muutamia sivuja luin, ihan vain aivojen kytkemiseksi pois päiväurilta. Tällaiseen tilaan näemmä pääsee myös lukemiseen innostuneesti suhtautuva ihminen, jos harjoittaa yhtä aikaa a) normaalia työviikkotyötä, b) sivutoimista osa-aikatyötä ja c) opiskeluihin liittyvää opinnäytetyötä. Ei vain jaksa lukea siihen päälle, ainakaan mitään kovin monimutkaista ja uusia ajatuksia herättävää.

Niinpä luin hömppää ja dekkareita. Kaavamaiset, huolettomat laurenweisbergerit ja Marian Keyesin vain hieman masentunut alkupään tuotanto toimivat erityisen hyvin. Ja kukapa ei heittäytyisi mielellään Agatha Christien nostalgiseen, etäisen utuiseen hyrräykseen, jossa lukijan ei ole edes mahdollista päättelemällä selvittää, kuka sen teki? Edellisissä voi heittäytyä varmuuteen, että ensimmäisen päähenkilöä ärsyttävän mieshahmo tullessa framille lopputulos on jo selvä. Jälkimmäisissä voi luopua kaikesta älyllisestä vastuusta ja luottaa siihen, että kaikki ratkeaa.

Kun tosielämä vaatii ponnistelua, sitkeyttä ja sinnikkyttä, kirjallisen elämän ei onneksi tarvitse. Se voi vain antaa juttuja. Silti sitä on lukijana jotenkin juonessa mukana, luomassa mielikuvia, kehittelemässä ajatusta. Siis silloin, kun sellaista kaipaa. Joskus mieluiten vain seuraa luotuja polkuja, antaa kaavan viedä ja ihmettelee, miten tätäkin perusromanssin mallia on voitu jälleen muokata yksityiskohdilla ihan uudella tavalla vetäväksi.

Lopetin Oikean Kirjallisuuden lukutauon Riikka Pulkkisen Rajaan. Vakavastiotettava kirjallisuus hyökkäsi sen sivuilta melkein tympeästi. Uutuudenviehätyksen sijaan tuli uutuudenahdistus.

Teos tuntui niin mekanistiselta, laskelmoivalta. On otettu tällainen rajanylityksen teema, ja ympätty siihen mahdollisimman monta sentimentaalista katsantokantaa, joiden avulla herätellä lukijaa ajattelemaan sitä rajanylitystä. Näkökulmatekniikkaa, kaikki liittyvät kaikkiin, monen eri ikäpolven rajakokemukset… Teoksella on niin vahva sanomisen tarve, että se yltyy saarnaksi elämän rajallisuudesta. Toisaalta sen pitää samalla sohaista taiteen rajallisuuteen osoittamalla oma rajallisuutensa, särkemällä silloin tällöin oma elämänluonnin illuusionsa.

Käteen jää ei-hömpähtävän, ei-dekkarimaisen eli toisin sanoen vakavastiotettavan kirjallisuuden kaava, jossa kahta koivuklapilausetta seuraa aina monisivulauseinen selvityksen kiihko. Teoksen sanomasta ei sovi rimpuilla irti omille poluilleen, tulkinnan rajattomuuteen. Rajansa kaikella.

Hömpässä ja dekkareissa on se hassu juttu, että ne näitä samoja rajoja käyvät. Juonten kaavamaisuus antaa tilaa eettisille pohdinnoille, jos lukija tilaisuuteen haluaa tarttua. Sanoman väljyys tai kliseisyys antaa tilaa sekä ajatusten vastaanottamiselle että vastustamiselle. Raja kahlehtii analyysillaan ja järjettömillä, kirjallisuusviittausten ryyydittämillä keskusteluillaan.

Luultavasti olisin Rajasta toista mieltä, mikäli minulle ei olisi ollut liian kiire lukea kirjoja viime aikoina. Vähän jopa arveluttaa ottaa sitä tälla tavalla antisankarilliseen vertailuun, koska kyseessä on kuitenkin kaikin tavoin pohdittu kokonaistaideteos, joka kiertyy taitavasti johtoteemansa ympärille ja innostaa lukemaan jälleen lisääkin vakavansorttista kirjallisuutta. Sellaista, jota kehtaa pitää kirjahyllynsä eturivillä tai joka kestää useammankin lukukerran.

Tavanomaisesti vahva temaattisuus näyttäytyy minulle hyvänä, lukukokemusta täydentävänä seikkana, milloin ei ole halolla päähän lyömistä. Mutta jos on liian kiire lukea, keveät teemojen häivähdykset antavat mahdollisuuden johonkin, eivätkä pakota mihinkään. Häivetila on hyvä tila eikä hömppä ole häpeä.

Kirjasfääri: Kahtiajaon aika on ohi

Tuntematon italialainen maalari: Vanitas (1766)

Tuntematon italialainen maalari: Vanitas (1766)

On yleisesti tunnettu tosiasia, etteivät brittilehti Guardianin kirjajutut ole koskaan väärässä. Nyt ovat. Tai on. Kolumnisti Simon Jenkins länkyttää, että e-kirjat eivät enää kiinnosta ketään ja olivat alunperinkin pienen ja hysteerisen teknofiilivähemmistön uutuusleluprojekti, joka kuoli elämyksellisyyden puutteeseen.

Hävettää tunnustaa, että alussa koin nimenomaan fyysisen kirja-elämyksen puutteen e-kirjan ongelmaksi. Kun ei ollut sitä kirjan tuoksua, selailun sensuaalisuutta. Lisäksi painoi pdf:n taakka. Kun opiskeluaikana luettiin kirjoja tenttiin yliopiston e-kirjastosta, eli kirjastossa sijaitsevan monitorin ruudulta välkkyviä pdf:iä, jäi elämyspuoli hieman ohueksi.

Mutta kaikkeen tottuu. Ja onhan se ihan todella kätevää, että kun mökkimatkalla paperikirja loppuu, niin kännykästä löytyy rajattomasti lisää. Elämyksellisyys on vähintään lapsuusnostalgian luokkaa, kun lukee salaa peiton alla kännykällä romaania samalla kun nukuttaa skidejä. Tietoteokset luen järjestään e-kirjoina, koska muuten takerrun epäolennaisiin yksityiskohtiin kokonaisuuden arvioinnin sijasta. Teknologia-avusteinen uusi lukutapa voi siis olla myös hyödyllinen, ei vain huono.

Tuttavapiirissäni e-kirjasta ovat hyötyneet erityisesti ne, joiden olisi pitänyt muuten luopua lukemisesta. Ystäväni, joka ei pystyisi kääntämään paperisivua, pystyy kääntämään e-sivua. Mieheni 90-vuotias mummi, joka ei jaksa pitää paperikirjaa kauaa kädessä, jaksaa kääntää e-sivua niin kauan kuin jaksaa lukea.

Useimmat e-kirjoja lukevat tuttavani ovat lopettaneet minkäänlaisten teknologisten jakojen tekemisen. Kirja on kirja, ja sitä luetaan siinä formaatissa, joka on kulloiseenkin lukuelämyskertaan sopivin.

Eniten kummastuttaa kolumnistin ajatus, että lukuelämys olisi suoraan johdettavissa lukemiselämyksestä. Että e-kirja jotenkin estäisi kirjallisen keskustelun, kirjoista puhumisen. Omien havaintojeni mukaan sähköinen tiedonvälitys vain lisää kirjallisuuskeskustelujen mahdollisuuksia kaikille. Nytkin ehtisi vielä e-kirjan hankkimaan ja lukemaan ennen päivän Helsinki Lit -taltion (ks. Yle Teema) alkamista, jos kävisi e-kirjakaupassa.

Onko pikemminkin niin, että hysteerisiä tässä kahtiajaossa ovat olleet lähinnä kirjan kuoleman julistajat?