Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma (WSOY 2013)

Karo Hämäläisen kamaridekkarissa Ilta on julma vedetään julmuusnappi niin kaakkoon, että iskeydytään kiinni itkettävän hauskaan – kynsin, hampain ja shampanjasapelein. Kirjailijan lähtökohtana on perinteinen (mutta ei suurin surminkaan veretön) tätidekkari ja whodunit -perusjuoni, joita muodistavat hyvin jännitteikäs näkökulmatekniikka ja yhteiskunnallinen tematiikka.

– Tappiot sosialisoidaan ja voitot yksityistetään, Mikko sanoi.                                                   – Se on osoittautunut käytännössä varsin tehokkaaksi tulonjaon tasapainottajaksi, totesin.              Mikon silmiin ilmestyi tappajan katse. Iltaan tuli uutta sähköä, eikä kukaan enää muistanut Maaritia. (s. 64)

Ilta on julma kertoo kahden pariskunnan illanistujaisista Lontoossa. Porukan miehet ovat olleet ystäviä lapsuudesta. Kansakunnan sosiaalisen omantunnon viitan harteilleen sovitellut journalisti Mikko on naimisissa miesten lukiokaverin Veeran kanssa, ohjauskorkoja voitokkaasti vääryydellä puljannut investointipankkiiri Robert puolestaan itsensä rikkaisiin naimisiin juonineen Elisen kanssa. Vuosikausiin ei ole tällä porukalla tavattu – ja joku aikoo pitää huolen siitä, ettei toiste tavatakaan. Kirja alkaa oikeastaan epilogista: kolme kännykkää pärähtää soimaan asunnossa, jossa ei ole enää yhtään eloonjäänyttä. Mitä tapahtui? Missä se neljäs kännykkä mahtanee soida? Kenen kännykkä se on?

Hämäläinen kirjoittaa myös tässä romaanissaan hyvin tuntemastaan finanssimaailmasta. Henkilöhahmot ovat tappiin saakka karikatyroituja stereotyyppejä edustamiensa tahojen tai alojen toimijoista. Tai näin sitä ainakin toivoisi, sillä hahmot ovat kukin omalla tavallaan iljettäviä ja sietämättömiä.

Näin pitkälle karikatyroitujen hahmojen ongelmana on lukijan kannalta lievä paperinmakuisuus, joka yllättäen korostuu kirjailijan erittäin hyvin hallitseman näkökulmatekniikan ansiosta: hahmot pelaavat shakkia, sen sijaan että eläisivät. Shakkeilu on perusteltua tilanteen, hahmojen yhteisen menneisyyyden tapahtumien ja ominaisten luonteenpiirteiden ansiosta, mutta yhdessä whodunit-juonen kanssa se tahtoo latistaa koko kirjan älylliseksi harjoitukseksi hurjan hauskoista välivitseistä ja tätidekkarigenren uudistamispyrkimyksistä huolimatta.

Kirjan teemat nousevat esiin henkilöhahmojen välisistä jänniteistä ja hahmojen taustoista. Kokonaisvaltainen tilannekontrolli ja hetkeen heittäytyminen, suunnitelmallisuus ja sattuma, sosiaalinen omatunto ja individuaalinen hedonismi taistelevat paitsi henkilöiden välisissä asetelmissa, myös jokaisen hahmon sisällä. Ilta on julma esittääkin julmimpana aksioomanaan, että jokainen on niin perso jollekin asialle, että syöksee itsensä tavanomaisilta raiteiltaan toimimaan sen tietyn asian saavuttamiseksi. Onko se sen arvoista? Miten tavoitteitaan voi ylipäätään saavuttaa, kun joutuu toimimaan inhimillisten tekijöiden kanssa – niin itsensä kuin muiden ihmisten?

Ilta on julma -teoksen alaotsikkona on tragedia – joka paljastuu pesunkestäväksi kreikkalaistyyppiseksi. Traagisinta Karo Hämäläisen nykytragediassa vaikuttaa pohjimmiltaan olevan huomio, että nykyään emme voi syyttää jumalia – ihmiset tekevät tämän itse itselleen. Kirjasta jäi kuitenkin hiukan väljähtynyt jälkimaku, sillä emotionaaliset tihentymät lauhtuivat useimmiten steriiliin älyllistämiseen. Tämä oli kirjan sisäisesti monin tavoin perusteltua, mutta samalla se teki lukukokemuksesta teflonisemman, vähemmän koskettavan. Teos on kuitenkin monipuolinen kattaus dekkariksi, sillä Hämäläisen menu sisältää erittäin nautinnollista aivojumppaa, hyviä teemoja ja vahvan edustuksen vuoden parhaiden intertekstuaalisten heittojen kisassa.

Osasin Christien kirjojen juonet… sillä olin hankkinut hänen salapoliisiromaaniensa juonireferaatit sisältävän teoksen heti muutettuani Englantiin. Referaatti oli dekkarille sopiva mitta. Se tiivisti olennaisen muutamaan sivuun. Posliinikuppi ei kilissyt kertaakaan, eikä tarvinnut seurata vanhanpiian ja maalaismaisesti puhuvan puutarhurin keskustelua krookusten kukinnasta. Kaiken lisäksi juuri mitättömältä tuntuva krookusten kukinta-aika kuitenkin olisi se johtolanka, jota ilman romaanin juonta ei ymmärtäisi. (s. 235)

***

Karo Hämäläinen: Ilta on julma
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
345 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *