Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (Lamplite Ltd)

Olli Sarpon esikoisnovellikokoelma Antipastoraali sisältää lyhyitä, tiiviitä, jopa proosarunomaisia novelleja elämän keskeisiltä syrjäkulmilta – Matkalta ruokakauppaan ja sinne, kuten alaotsikko lupaa. Novellit saivat minut nauramaan ja kyynelehtimään, joten epäilen niiden olevan erinomaisia. Luin teoksen kahdesti. Enkä edelleenkään osaa oikein Antipastoraalista kirjoittaa. Joskus käy näin, jos kirja humpsahtaa suoraan näköelimistä sieluun.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin luovuttaa Antipastoraalille Vuoden Parhaimman Otsikon palkinnon. Se nimittäin kuvaa täydellisesti novellien lähtökohtia, urbaania helsinkiläiserämaata ja ihmisten kauppoihin unohtamia ostoslistoja, jotka paljastavat niin yllättävän raa’asti kirjoittajan hetkellisen läsnäolon muodon, että melkein tulee arvailtua myös sisältöä. Tätä sisällön arvailua Sarpo on teoksessaan toteuttanut – mutta iskenyt mukaan tarkkoja havaintojaan Helsingin kujilta, kaupoilta ja huoneista, omastaankin.

Novellissa Pastoraali Sarpo tiivistää harvinaisen maalaiselämäilmiön modernin Sancho Panzan sinnikkyydellä ja määrittelee, mitä Antipastoraali ei ole:

Kerron miten olen välttänyt maalaiselämän kammottavat vaarat. Olen selviytynyt. Olen torjunut paljain käsin punkkilaumojen hyökkäykset. Ja hirvikärpästen. Myyrät eivät ole päässeet silmilleni kuseksimaan. (s. 167)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen. Laaja kirjo on ajoittain myös teoksen heikkous: vaikka toisteiset elementit kassaneideistä huoneisiin ja osuuskauppoihin nitovat tarinoita yhteen, novellivalikoimaa olisi voinut editoida vielä tiukemmaksi, tasalaatuisemmaksi kokonaisuudeksi. Kokoelma keikkuu satunnaisesti uhkaavasti myös niillä rajoilla, joissa kirjailijan kohtaaminen muuttuu kiusalliseksi. Sarpo löytää kuitenkin useimmiten koskettavan kulman, myös nykyelämän kliseistä, kuten novellissa Surmansyöksy:

Poliisi, palokunta ja sairasauto ovat nopeasti paikalla. Viranomaiset jäävät innokkaasti tutkimaan auton kärsimiä vaurioita. Loukkaantunut vaikeroi ja korisee. Näen miten päästä valuva veri tuhrii autoa tarkastelevan poliisikonstaapelin puolikengät. Palomiehet lähtevät noutamaan välineitä, joilla mersun etuoven lommo saadaan kätevästi oikaistua. En jää paikalle tukkimaan liikennettä.  (s. 21)

Antipastoraali vaikuttaa salaa kokonaistaideteokselta, jonka tarkoitus on vetää kirjoitukseen mukaan paitsi ostoslistojaan unohdelleet, myös lukijat ja kirjailija. Aionkin osallistua salakavalasti ja itseironisesti metatasolla, katkelmalla Arvostelijakappaleesta:

Pitäkää päänne kylmänä! Välttäkää ylisanoja arvosteluissanne. Loistava ja ainutlaatuinen riittävät vallan hyvin. (s. 147)

Tämä kirja oli arvostelijakappale, josta minulle vinkkasi kirjailija itse. Haluaisinkin tässä kiittää kirjailijaa oikeiden sanojen löytämisestä kirja-arviota varten, mutta en voi, koska me kirja-arvioitsijat emme oikeastaan saisi käyttää adjektiiveja tai adverbejä tai muuta sellaista mutuhuttua, jota tämäkin arvio edustaa. Kiitos ja anteeksi.

***

Olli Sarpo: Antipastoraali
Kansi: Jussi Karjalainen
Lamplite Ltd. 2013
223 s.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *