Runosfääri: Runouden ja lavan suhde lavarunoudessa

Eilisiltana kävin elämäni toisessa lavarunoustapahtumassa (järj. Helsinki Poetry Connection). Siinä missä ensimmäinen kerta tarjoili lukemattomia mielenkiintoisia vaikutteita ihastuttavassa turisteiluelämyksessä, tämä toinen jätti jälkeensä sisäänpäinkääntyneen hämmennyksen. Jäin pohtimaan paitsi kliseen syvintä olemusta (vaikuttaa tutulta ensikuulemalta), myyvän lavarunon sisältöä (hyvät elämäntarinat myyvät kuin häkä, etenkin vähän riskaabelit), myös sitä, kuka minä olen lukijana ja miksi tekstiperusteisessa kirjallisuuskokemuksessa ihastuttavat keinot vihastuttavat lavalla.

Ennen kaikkea jäin kiikkumaan kysymykseen, kuinka paljon lavarunoudessa on lavaa ja kuinka paljon runoa?

Lava lavarunouden määrittävänä tekijänä

Jos pistää silmät kiinni, lavaruno on lausuttua ja kuultua runoa. Pitäisikö silmät pitää auki lavarunoja kokiessaan?

Jos nimittäin silmät pitää auki lavarunoja kuullessaan, altistuu näköelimistön perustavanlaatuiselle huijingille. On komeita miehiä, mitäänsanomattomia miehiä; sieviä tyttöjä, elämäänähneitä naisia; keskenkasvuisia poikia, käsilläpuhujia, ilmeilijöitä ja kivikasvoja, paperistalukijoita. Silmät kiinni kuunteleminen tasaa pelikenttää.

Toisaalta on hyviä lausujia, puhevikaisia, supliikkikoomikkoja ja ujoja nauriita. Pelikentän lanatakseen pitäisi myös sulkea korvansa. Etenkin silloin pitäisi, kun runoja säestetään soittimilla (hyvin), koska musiikki puskee sieluun ohituskaistalta sanojen körötellessä maisemareittiä. Re: ooppera.

Tällöin toki päätyisimme jälleen lukemaan runotekstejä.

Runous lavarunouden määrittävänä tekijänä

Lavarunoutta ei myöskään ole ilman runoa. Tarvitaan kantava, antava ajatus – ja muoto. Ilman ajatusta olisi vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, ilmavirtaa korvien välisessä tilassa. Ajatuksen olisi hyvä avautua silmien eteen verevänä, juurevana kuin karjalanpaisti. Hetkessä suhahtaa niin paljon ohi.

Ilman muotoa lavarunoudesta tulee stand-up -komiikkaa. Missä menee stand-up -komiikan ja -runouden raja? Onko sellaista? Tarvitaanko sellaista? Kaikki lavarunous ei selvästikään ole lavakomiikkaa, mutta pelkkä lavakomiikka ei näytä sytyttävän lavarunousyleisöä, joka osaa tarvittaessa pyytää Paranoidin.

Kuka tekee lavarunon? Syntyykö se runoilijassa, kuulijassa, vai merkityksellistetyssä hetkessä? Yleisö voi nauraa esityksellisille jipoille, mutta oliko viihtyminen runon ansiota. Välihuudot luovat merkityksen, jota esittäjä ei voinut aavistaakaan.

Välisukellus hylkyyn

Pohdin etukäteen tätä lavarunousilmiötä sen verran, että tunsin sopivasti syyllisyyttä aiemman lavarunousklubiraporttini kyynillisnuivasta suhtautumisesta itse asiaan. Lavarunoudessa on kuitenkin kyse ihmisistä, jotka asettavat itsensä ja teoksensa alttiiksi, framille ja julkisuuden valokeilaan. Ainoa mahdollinen tapa päästä kokemuksen ytimeen oli pyrkiä kiilaamaan sinne itse.

Anomukseni kuitenkin hylättiin julmasti nuppuunsa. Ehkä en kiilannut kyllin painokkaasti, ehkä oli sittenkin helpompi möllöttää katveessa. Lavarunoklubilla on kaksi sääntöä, nim. “kuka tahansa saa esiintyä, itse rustaamallaan teoksella”. Itse rustasin. Nyt jäi maailma sitä ainutkertaista esitystä vaille. Maailma epäilemättä antaa minun puolestani katkerat verikyyneleensä.

Jos vain antaisin sille tilaisuuden. Enpä anna.

95 %

V niin kuin vauva
o niin kuin onni
i niin kuin ihanuus

V niin kuin valvotut yöt
I niin kuin itku
T niin kuin todellakaan en kestä enää sekuntiakaan
t niin kuin Tuu nyt sieltä jo pukemaan, me myöhästytään tarhasta!
u niin kuin Äiti laskee nyt viiteen ja jos sä et ole silloin täällä
eteisessä laittamassa kurahousuja jalkaan, niin äiti suuttuu!

V-O-I voi. V-I-T VIT. T-ÄitiäitiäitiäitiÄITIIII! Äitii! 
Katokatokatokatokatokatokato! Mä tein sulle piirrustuksen!

kiva. mitäs sä oikein piirsit. se on vihreä, ja sillä on iso pää ja
neljä jalkaa, isot silmät ja tosi tosi leveä hymy. Kulta, onpa 
hieno sammakko.

Äiti. Se on Sun Kuva.

Jos ei tällä ala empatia kanssarunoilijoita kohtaan roiskumaan, niin haikala minut syököön.

6 thoughts on “Runosfääri: Runouden ja lavan suhde lavarunoudessa

  1. maaria p

    Taika hei, oltiin samassa paikassa! Jos vielä näin sattuu, olisi hauskaa tunnistaa toisemme jotenkin. Mä kirjoitan tästä myös, kunhan mukasiivoamiseltani ehdin.

    Tunnistan nuo sun kysymykset – ja eilen näytti olevan lavalle tunkua niin, että useampikin jäi ulkopuolelle.

    Stand-upista: mietin samaa asiaa, ja parhaat stand-upihtavat setit on aina olleet sellaisia, jotka alkavat määrittyä runouden verbaalisella tasolla, mutta siihen tarvitaan enemmän kuin avomikin 5 min aikaraja (tai, on kai viiden minuutin virtuositeettikin mahdollinen). Usein stand-up on niissä hyödynnettävä genre, jota joku esitys käyttää. Varmaan palaan tähänkin tarkemmin, etenkin siksi, että olen tosi nirso stand-upin suhteen, se on vaikea laji, jossa esim. suomalaiset koomikot onnistuvat huonosti, koska puhuvan minän rakentaminen on usein täysin riskitöntä ja kliseistä. Genren maskuliinisuus on ilmeinen rasite.

    Reply
    1. Taika Post author

      Olen myös stand-up -fani, ja nyt kun asiaa pikaisesti (mutta luonnollisesti syvällisesti) mietin, niin parhaissa stand-upeissa ja lavarunoissa on samoja piirteitä. Olisi vaikea nopsaan selittää, että miten esim. Tim Minchinin komiikka eroaa runoudesta, vaikka on aika ilmeistä, miten esim. Robin Incen komiikka ei ole lavarunoutta, vaikka siinä usein käytetään toistoa ja muita lavarunoudessakin yleisiä tyylikeinoja. Odotan sun bloggausta, ja toivottavasti nähdään tammikuussa!

      Reply
  2. Anni

    Mä käyn usein Kiiskessä kuuntelemassa ja kerran lausuinkin pari tekstiä. Sekä yleisönä että esiintyjänä tunnen kuitenkin olevani lavarunoskenen ulkopuolella. Johtuu osittain esitettyjen tekstien vaihtelevasta tasosta ja sit siitä lavasta, tai siis tavallaan haluaisin lukee mun tekstejä siellä mut tuntuu et foorumi on väärä! Vaikeaa! Mä ajattelen et tää ongelma liittyy jotenkin tuohon lavarunon ja -runouden määrittelyyn.

    Reply
    1. Taika Post author

      Olen itse vielä niin ulkona nykyrunoudesta, että tämä lavarunousklubin runokirjon laajuus on hyvin positiivinen asia. Antologiat olisivat tietysti toinen tapa selvittää skeneä. Lavarunoudessa on sitten vielä se jännä puoli, että joka klubikerralla se määrittyy osallistujien mukaan, joten jos joku strategisesti kansoittaisi yleisön samanhenkisillä ihmisillä, niin koko touhun olemus muuttuisi oman määrittelyn mukaisemmaksi. Uhka vai mahdollisuus?

      Reply
      1. Anni

        Tää on nyt niin vaikiaa etten osaa sanoa mitään järkevää. Voi kato olla että mun pitää vain tuntea itseni kroonisesti joukkoon sopimattomaksi vähän joka tilanteessa. Mut seuraavan kerran ku meen lavarunoiltaan niin yritän kuvitella sut sieltä esiin. ;D

  3. Pingback: Runosfääri: Syväluotaus nykyrunouteen |

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *