Kirjaläppää: Metakritiikkiä, tarvitaanko sitä?

Teatteriohjaaja ja kirjailija Ari Wahlsten peräänkuulutti metakritiikkiä Helsingin Sanomien Mielipideosiossa tänään. Julkaistut (eikä vain lähipiirissä jupistut) arviot kirjallisuuskritiikeistä voisivat parhaimmillaan nostaa julkaistun kirjallisuuskritiikin tasoa, arvioi Wahlsten.

Tämä on tietysti jossain määrin idealistinen näkemys tilanteessa, jossa harvoin julkaistaan edes vastineita kritiikkiin, saati sitten saavutetaan hedelmällinen (tai muu) dialogi kriitikon ja kirjailijan välille. Harvinainen vastinetilanne saatiin kokea Hesarissa viime lokakuussa, kun kriitikko Matti Mäkelä kyseli Saasta-teoksen kirjoittamisen oikeutusta ja kyseenalaisti kirjailijan moraalin. Hesari ja julkaisi myös kirjailija Marko Leinon vastineen kritiikkiin. Onko vastine kuitenkaan metakritiikkiä, vai onko se vain taiteilijan itsekorostusta?

Onko dialogista kritiikin vahtikoiraksi?

Internetin syövereissä taiteen vastaanottojen ja kritiikin vastaanottojen dialogi olisi periaatteessa mahdollista. Käytännössä se kuitenkin on jäänyt useimmiten selkääntaputtelun tai ohipuhumisen tasolle.

Itselleni on jäänyt mieleen erityisesti tämä Antiaikalaisen tapaus, jossa kirjailija otti kantaa kritiikkiin ja keskustelu korisi henkitoreissaan keskustelunomaisuuteen satunnaisesti pyristellen kommenteissa. Toisaalta esimerkiksi Kiiltomadossa käy näin, silloin harvoin kun arvosteluja kommentoidaan. Kirjailija (tässä tapauksessa suomentaja) pyrkii kertomaan oman näkemyksensä, mutta keskustelu tyrehtyy siihen. Kriitikko on heittänyt pyyhkeen kehään ensi-iskunsa jälkeen.

Kirjailijat tapaavat enenevässä määrin heitellä selkäydinreaktioita kritiikkejään kohtaan esim. Facebookissa tai Twitterissä. Dialogia ei kuitenkaan tahdo syntyä, ei ainakaan kirjailijan ja kriitikon välille. Kirjailija saa kyllä usein kaipaamaansa tukea ja kannustusta kollegoiltaan, mikä ehdottomasti positiivisena vaikutuksena otettakoon (vaikka kesän kirjallisuuskohu tietysti rakentuisi mukavasti jonkin mehevän augustahlqvistmaisuuden ympärille).

Tarvitaanko metakritiikkiä?

Kaikki kuitenkin tietävät, että kriitikot ovat useimmiten väärässä, paitsi ne kriitikot, joilla on hyvä maku – ja hyvällä tarkoitan tietysti, että sama kuin itselläni. Niinpä voidaan ajatella, että metakritiikki loistaa poissaolollaan lähinnä siksi, ettei sille ole suurta tarvetta. Näin lukijanäkökulmasta heikkolaatuinenkin kritiikki auttaa lukijaa täsmentämään omaa näkemystään teoksesta – teoksen lukemisen jälkeen.

Ala-arvoiset kritiikit ovat sitten asia erikseen. Kuka oikeasti kaipaa lukea lehdestä teoksen juonireferaattia?* Kuka oikeasti kaipaa oikean kritiikin sijaan listausta kirjan huippukohdista?* Kuka oikeasti kaipaa kritiikissä kuulla journalistin henkilökohtaisesta elämästä, moraalisista näkemyksistä tai muusta subjektiivisesta substanssista esim. käsiteltävän teoksen substanssin sijaan?

Samalla vaivalla voisi lukea kirjablogeja…**

***

*Hyvä on, ne ovat suuri palvelus koululaisille ja opiskelijoille, jotka voivat niiden avulla luistaa jälleen kerran kirjan lukemisesta.

** Vitsi, vitsi, itseironinen metavitsi.

35 thoughts on “Kirjaläppää: Metakritiikkiä, tarvitaanko sitä?

  1. aleksis salusjärvi

    Kysymys metakritiikistä on itse asiassa monimutkaisempi kuin äkkiseltään näyttää. Hirveän paljon ilmestyy hirveän yhdentekevää kritiikkiä, jota ei ole sen suurempaa tarvetta haukkua kuin kehuakaan – siis tekstin tasolla. Kiinnostavampaa on tällöin miettiä toimituksen valintoja ja periaatteita kritiikin julkaisemiseen.

    Sitten on huonot tai huiput, joista kyllä taatusti keskustellaan. Ei kirjakritiikki katoa tyhjyyteen. Kriitikolla on yleensä aika hyvä käsitys siitä, miten hänen tekstejään otetaan vastaan. Suurimmat ja kiivaimmat kirjallisuuskeskustelut ovat viime vuosina (ja aina) syntyneet kritiikeistä. Metakritiikki on siis ihan normaaliin journalismin kiinnirakennettu palikka, jossa lukijat eivät suinkaan niele kaikkea sellaisenaan, vaan esittävät kysymyksiä ja vastaväitteitä.

    Ihan samalla lailla blogeissa syntyy keskustelua ja jos ei synny, on syy yleensä vain se, että postaukset ovat niin mitäänsanomattomia. Netissä homma kulkee usein niin, että hyvä teksti leviää nopeasti ja laajalle, muttei välttämättä synnytä juuri mitään keskustelua. Debattia syntyy vasta sitten, kun joku lukijoista haluaa pureskella ennen nielemistä.

    Ajatus siitä, että kirjakritiikki kaipaisi omaa metakritiikkiä kuulostaa kyllä niin itäblokkibyrokratialta, että en pysty hymyilemättä sitä ajattelemaan. Ettäkö kritiikkejä lukeva yleisö olisi niin passiivista ja tyhmää, että sille pitäisi vielä syöttää teosarviosta uudet näkökulmat.

    Reply
    1. Taika Post author

      Näinhän tämä menee, saatoin itse yrittää hieman humoristisesti keskusteluun osanottaa. Ei pitäisi yrittää sellaista, mitä ei osaa (sanoisi kriitikkokin).

      Ihan heittämällä pystyy kuka tahansa kulttuurijournalismia seuraava muistamaan viime vuosien kohukritiikit. Samoin kirjablogeja seuraava kohubloggaukset. Siinä mielessä blogit ovat kyllä erilaisia kuin kritiikit, että hyvät bloggaukset saavat suoria kiitoksia – mikä lisää myös bloggaamisen mielekkyyttä.

      Metakritiikki voisi olla hyvinkin mielenkiintoista näin tavislukijalle, välillä. Mutta sen pitäisi olla myös muodoltaan jotenkin sulatettavissa.

      Reply
      1. aleksis salusjärvi

        Mä luulen, että nostalgianäkökulmasta ongelma metakritiikin suhteen on lähinnä se, että nykyään ei ole enää kaanonia, jota vasten taidekeskustelu voisi politisoitua. Estetiikka elää itsenäisemmässä suhteessa ihmiselämään, minkä takia kritiikkien laadunvalvonta on monipuolistunut.

        Hömelöä on yhtä kaikki ajatella että kritiikeillä tai millään taidekirjoittamisella ei olisi enää kriittistä vastaanottoa. Nythän sitä on varsinkin kirjallisuudessa enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan. Se, että kulttuurijournalismilla on omat kriisinsä liittyen printtimedian alhoon ei ole tässä suhteessa asettunut esteeksi.

        Wahlstenin suhteen tuntuukin vähän turhauttavalta se, että kirjoittaja vertaa teatteria kirjallisuuteen tuntematta jälkimmäistä ja siirtämällä siihen mutatis mutandis edellisen ongelmat. Ei ne vaan mee päikseen.

      2. Taika Post author

        Kaanonin mitätöityminen varmasti vaikuttaa, siitä ollaan samaa mieltä esitystaiteenkin puolella. http://www.todellisuus.fi/esitys/?p=673 Omituisia yhteiskunnallisia vaatimuksia vastaan sen sijaan voisi politisoitua. Muuten joudun komppaamaan ja peukuttamaan kommenttiasi. Kovin on kritiikitöntä menoa nyt.

      3. Maaria Pääjärvi (@laajakaisa)

        Hah, oonpa eri mieltä teidän kanssa, hymistelijät. Kyllä kaanon on, ja arvostukset syntyy edelleen aika yleisessä mielessä. Siitäkin huolimatta, että meillä on semmonen vastaanoton runsaus, että meidänkaltaiset kentän hyvin tuntevat valikoivat lukijat pystyy löytämään ne paikat, joissa estetiikka ja siitä kirjoittaminen “elää itsenäisemmässä suhteessa ihmiselämään”. Mitä sä muuten Aleksis tolla tarkotat?

        Mutta emmäkään sitä tajua, miks Wahlsten kuskaa ton ongelman nimenomaan kirjallisuuden puolelle, kun kirjallisuuskritiikin tilanne on ihan hyvä. Tai vois siinä ehkä hintsusti olla vielä lisää viihdekertoimia.

  2. Tuija / Pikkurilli

    Idea uudeksi lehdeksi: Metakritiikki – kuka sanoi mitä, missä, milloin ja miksi – ja mitä muut siihen sanovat – ja mitä muut siihen sanovat.

    Reply
    1. Taika Post author

      Ihanaa, ikiliikkuja keksitty! Mutta toisaalta sitten taas koko ajan kitistään, että kulttuurijournalismia kuihdutetaan, koska ketään ei kiinnosta. Nämä taistot ovat kyllä aina kiinnostaneet. Ja juuri niitä ihmisiä, jotka ostavat sekä kulttuurijournalismia että kirjallisuutta.

      Reply
  3. v-p korhonen

    “Onko vastine kuitenkaan metakritiikkiä, vai onko se vain taiteilijan itsekorostusta?” – Tuossahan ei ole juuri mieltä, paitsi jos halutaan keskustelun jatkuvan kysymyksellä “Onko kritiikki kuitenkaan kritiikkiä, vai onko se vain kriitikon itsekorostusta?”

    Leinon vastine oli varsin paikallaan, niin yksiulotteinen Mäkelän luenta oli. Hesari osoittaa suuruudessaan kieltämättä myös suurinta itsenäisyyttä valitsemalla kriitikoikseen silmälappupäisimmät ja häikäilemättömimmät subjektivistit.

    Sitten nuo “ala-arvoiset kritiikit”. Ne eivät valitettavasti ole “asia erikseen”. Kirjablogeista suurin osa on järisyttävän rajoittunutta (suoremmin sanottuna tyhmää) mielihyväraportointia. Lehtikritiikkien kuihtumisen aikakaudella sama vaiva on siirtynyt painettuun sanaan, kun pitää saada populistista tähditystä ja nopeaa mutua. Yleistä on, että nykykritiikki ei edes pyri ns. ymmärtämiseen, siis oman välittömän tulkintahorisontin avartamiseen ja haastamiseen, vaan suorastaan mässäilee rajoittuneisuudellaan.
    Toivottavasti tämä blogi ei sorru siihen,

    Reply
    1. Taika Post author

      Sellainen kysymys, missä ei ole oikein mieltä, voi ehkä olla retoriseksi tulkittavissa? Kritiikkihän ei myöskään ole muuta kuin kriitikon itsekorostusta, mikäli kritiikin sisältönä on kriitikko, ei teos. Sama pätee kirjabloggaamiseen.

      Olen samaa mieltä Leinon vastineesta. Nyökytän myös raivokkaasti arviollesi Hesarin kritiikin suhteen: en osaa HS:n kriitikoiden henkilöitä niin arvioida, mutta siellä julkaistaan kirjallisuuskritiikkinä usein kirjoituksia, joiden sisältöä esim. tavanomainen kirjabloggaaja ei kehtaisi kirja-arviona julkisuuteen päästää.

      Tämä blogi aikoo pitää oman linjansa ad infinitum. 😀 Mutta kollegoita täytyy puolustaa siinä mielessä, että mielihyväraportointi on osa kirjablogien tekstuaalista identiteettiä. Kirjablogit ovat enemmän yksityisiä lukupäiväkirjoja kuin kritiikkejä, ja se on ihan jokaisen bloggaajan oma asia, mitä siinä blogissaan julkaisee. Se, että lehtikritiikki on valahtanut blogitekstien suuntaan ei varsin ole kirjabloggaajien hallinnassa. Jos olisi, emme varmaankaan moista suvaitsisi, koska kirjabloggaajat ovat myös aidon kritiikin suurkuluttajia ja haluavat lukea kritiikkeinä ihan jotain muuta kuin mutuhuttua.

      Reply
  4. Maaria Pääjärvi (@laajakaisa)

    Ns. metakritiikkiä tehdään jo nyt sen verran paljon, että epäilen Walhstenin lähinnä missanneen kaiken kirjoittelun. Ei sitä tarvitse ruveta edestävetäen vaatimaan, kun näemmä tulee luontojaankin keskustelua.

    Wahlstenin huoli tuntuu keskittyvän vähän omituiseen asiaan. Kun kerran kirja-arvostelu on samalla ikäänkuin meno- tai ostovinkki, niin kuluttaja-lukijan pitäisi saada oikeanlaista, objektiivista tietoa teoksesta. Taide ei vaan taivu tällaiseen. Jos samasta kirjasta ilmestyy kymmenen niin erilaista kritiikkiä, että saa ihmetelllä ovatko kriitikot lukeneet edes saman kirjan, kyse on onnistumisesta sekä kritiikin että taiteen kannalta. Kaunokirjallisella tekstillä on valtava merkityspotentiaali, ja se luo parhaassa tapauksessa vastaanottoon edellämainittua monimuotoisuutta ja -tulkintaisuutta. Sehän saattaa tietysti olla vastakkaista kuluttajavalistushengelle.

    Kirjablogit ovat kuitenkin itsejulkaisemista ja merkittävä osa niistä on harrastustoimintaa. Yksittäiset kirjablogeissa ilmestyvät hymistelyjutut ovat ihan okei, blogiinsahan saa kirjoittaa tekarit pöydälläkin ihan vapaasti. Enemmänhän hymistely huolettaa toimituksellisen prosessin läpikäyneessä kamassa. Ja nämä molemmat jutut lukijat kyllä yleensä hoksaavat itsekin.

    Reply
    1. Taika Post author

      Viestien sotahan kaikessa tiedottamisessa on kyseessä. Millä viestillä on lopulta merkitystä ja miten sekään viesti ymmärretään, on sitten ihan eri asia. Ja pystyykö sitä todellisuutta kukaan tavoittamaan, kenellä on oikeus tulkita teosta ja kenen tulkinta saa eniten huomiota, jaddajaddajadda.

      Itse olen näin amatöörilukijana aina hyvin onnellinen, kun saan kirjailjalta viestiä, että ihanaa kun joku on tajunnut, mitä tarkoitin sanoa. Usein tajuan itsekin jo lukiessa, että nyt eivät järki ja tunteet riitä tätä teosta bonjaamaan. Sen voi myös kirjablogissa onneksi sanoa ilman että brändi ja imago menevät sen siliän tien.

      Reply
  5. Raimo

    ‘Moni lukee kirjasta vain yhden arvostelun’, tuota hieman epäilen. Voi tietysti olla, että joku ei lue yhtään arvostelua, jos aikoo kirjoittaa blogiinsa, toisaalta monet blogi-ihmiset julkaisun tietämillä vilkuilevat muitakin, kun linkittävät jutun kolmeen tai neljään muuhun kirjoitukseen. Jos kuluttaja-lukijalla on varma ennakkoasenne tietyn kirjailijan teoksista, vilkaisulinjakin voi riittää, vaikka ei se silti ihan niin mene että lehden kehu vie kirjakauppaan.

    Aika, jolloin Suomi pidätteli henkeään ennen Hesarin kriitikon arviota, se taitaa olla jo historiaa. Mutta varmasti tietyn kriitikon juttuja pitempään seuranneella on kykyä arvioida, miten omat mieltymykset suhteutuu noihin kritiikkeihin. Maarian kanssa olen samaa mieltä siitä, että ei siinä ole erityistä pulmaa, jos tietty teos herättää erilaisia mielipiteitä ja kritiikkejä.

    Reply
    1. Taika Post author

      Nykyään luen usein kirjasta vain yhden arvostelun, mutta se johtuu enimmäkseen siitä tällä hetkellä, että olen kiinnostunut hieman marginaalisista kirjoista, joista ilmestyy vain yksi arvostelu. Jos ilmestyy useita, se johtuu vain siitä, että sitä yhtä ja samaa arvostelua kopsataan moneen lehteen. Mikä on hyvin tympeää, koska lukisin mielelläni useamman arvostelun. Hesarin kriitikon arviota taidetaan ainakin kirjailijoiden toimesta edelleen odotella innokkaasti ja kyllä muakin lukijana välillä kiinnostaa todella, että mitä siellä sanotaan. Tosin tämä on yleensä sen jälkeen, kun olen itse jo lukenut teoksen.

      Olen ollut ymmärtävinäni, että bloggaajat usein linkkaavat muihin arvioihin vasta kuin ovat kirjoittaneet omansa. Ettei tule vahingossa imettyä muilta vaikutteita. Bloggaajilla tuntuu olevan yleensä monenlaisia mielipiteitä yhdestä ja samasta teoksesta, ihan niin kuin kriitikoillakin ja olen sitä itse pitänyt merkkinä siitä, miten heterogeeninen lukijalauma olemme, vaikka kaikki intohimolukijoita ovatkin. Tosin osataan täälläkin päin vaieta kuoliaaksi, jos sattuu kohdalle hyvin tyrmäävä lukukokemus :-D.

      Reply
  6. Deekoo

    Hyvät keskustelut.

    Itse olen kummastellut jatkuvaa oppilaiden internetin käytön arvostelua, mikä ilmeni taas kerran bloggauksessasi. Jossain kirjablogeissa on puhuttu oppilaiden juonen kopioinnissa jopa tekijänoikeusrikoksesta, mikä tietenkään ei ole kyseessä, koska oppilas ei myy mitään eikä rikoksen tunnusmerkistö täyty, tämä on minulle päivänselvää. Useimmat juonivetoiset bloggaukset eivät ehkä ylitä teos-kynnystäkään. Jos opiskelija poimii Seitsemän veljeksen nimet, niin se ei ole edes tekijänoikeusrikkomus, ei bloggarilla ole siihen tekijänoikeutta eikä bloggari saa siitä korvausta, eikä oppilas myy juhaneita ja aapoja eteenpäin. Ihmettelen, mistä tämä keskustelu on lähtenyt liikkeelle. Bloggerissa on asetus, jolla bloginsa voi irrottaa googlehausta, eli se ei enää näy juonipaljastusten kalastajille.

    Koulun pitää sen sijaan opettaa ja kasvattaa oppilasta. Kirjat ovat lukemista varten. Opettajan tehtävä on motivoida oppilaita ja ohjata lukemiseen. Tiettyjen kirjojen lukeminen yläkouluiässä ei ole edes perusteltua. Lukemalla novelleja tunnilla voidaan saada aikaan keskusteluja. Lukiossa ne jotka lukevat luultavasti sivistyvät. Koululaitoksen maksamme verorahoissa, se on julkista toimintaa. Se ei ole mitenkään kaupallista.

    Toinen juttu on kritiikin kritiikki tai metakritiikki, halutaanko 1970-luvulle?
    Minusta rollit ovat selvät. Kirjailija kirjoittaa, lukija lukee ja kriitikko arvostelee. Hyvä kirja kestää. Kirjablogit tuovat uusimpia kirjoja esille, samoja kirjoja tuodaan ja tuodaan ja tuodaan esille. Ovatko ne oikeasti merkityksellisiä tai hyviä? Sekä päivälehdistä että blogeista puuttuu suuren kansan kirjat, myyntimenestykset kirjailijoiden kirjat, jotka joka vuosi ostetaan esim. Hirvisaari, Päätalo ennen, Remes, Mäki, osin jopa Tervo.

    Luultavasti taiteilija ei hyväksy “korjaavaa” kritiikkiä. Kirja on kirjoitettu ja jokainen voi sen lukea. Aika parantaa haavat ja näyttää teoksen arvon. Selitykset ovat minusta turhia, kuten ylipäätään kritiikkien lukeminen, se tuskin kasvattaa taiteilijaa.

    Reply
    1. Taika Post author

      Kun joku esittää jonkun toisen teoksen omissa nimissään, tapahtuu älyllistä vilppiä, plagiointia. Kyseessä voi olla tekijänoikeusrikkomus, kuten sanoit, mikäli tekijällä on taloudellinen motiivi. Vaikka kyseessä ei olisi tekijänoikeusrikkomus, on jonkun toisen tekstin esittäminen omissa nimissään silti eettisesti väärin ja tuomittavaa. Yliopistolla havaitusta plagioinnista saa välittömästi kenkää kurssilta ja mahdollisesti ankarampia seuraamuksia, yläkoulussa ymmärtääkseni pääsee korvaamaan plagiaattina hylätyn tehtävän toisella. Kyseessä ei ole internetin käytön arvostelu vaan kyseessä on internetin väärinkäytön arvostelu. Tätä esiintyy, koska iso osa kirjabloggaajista on opettajia, joiden tehtävänä on opettaa oppilailleen lähdekritiikkiä ja omaa ajattelua, ei leikkaa-liimaamista.

      Kirjablogeissa ja kritiikeissä sekä tieteellisissä teksteissä saa ihan Tekijänoikeuslain nojalla lainata alkuperäistä teosta, mikäli alkuperäinen teos on keskeisessä asemassa tekstissä. Tämä koskee myös kansikuvia.

      Yksittäisen henkilön omakustanteena julkaiseman kirjablogin ja päätoimitetussa mediassa julkaistun kritiikin ero on myös syytä huomioida. Omaan julkaisuun saa kirjoitella mitä huvittaa, päätoimitettu julkaisu käy aina läpi toimittamisprosessin, jossa pyritään varmistamaan, että teksti on lehden linjan mukainen. Jos kritiikki ei miellytä, voi osoittaa palautteensa lehden päätoimittajalle, ja jos kirjablogi ei miellytä, palautetta voi antaa kirjoittajalle. Kirjablogien kirjoittaja ei ole kuitenkaan vastuussa omista valinnoistaan kuin itselleen. Hyvä puoli tässä on se, että kuka tahansa voi laittaa pystyyn oman kirjablogin, jossa julkaistaan arvioita vain oman maun mukaisista kirjoista.

      Käytännön kokemus osoittaa, että taiteilijat suhtautuvat teoksiensa saamiin arvioihin kukin omalla tavallaan – mutta kukaan täysin negatiivisesti suhtautuva ei ole ainakaan minuun ottanut yhteyttä. Joskus kiitellään, joskus halutaan tietää lisää, joskus ihmetellään, miksi johonkin ei otettu kantaa tai johonkin otettiin. Erittäin hedelmällisiä ovat nämä arvioiden pohjalta solmitut kirjailijakontaktit ainakin itselleni olleet.

      Reply
      1. Deekoo

        Samaa mieltä, että plagiointi ja kopiointi on eettisesti väärin, mutta sitä myös netissä tapahtunee.

        Minusta on eri asia puhua alle viisitoistavuotiaista oppilaista, jotka eivät ole edes rikosoikeudellisessa vastuussa ikänsä puolesta, ja koulu vastaa oppilaista kouluaikana. Peruskoulussa ollaan muuten useimminkin pakosta,Suomessa on oppivelvollisuus, ja se jokaisen on kahlattava.

        Kun minä maisterin paperini 1980-luvulla sain, silloin joka prograduun ja raporttiin sekä graduun piti hieroa kaikki lähdeviitteet, eli minusta yliopisto-opiskelijoita ei kannata sotkea tähän juonipaljastuskeskusteluun.

        Yliopisto-opiskelu vaikka on ilmaista (maksetaan verorahoin tai osa otetaan ulkomailta lainana), ei ole pakollista.

      2. Taika Post author

        Opiskelun kustannuksilla tai vapaaehtoisuudella ei ole mitään tekemistä tekijänoikeuksien kunnioittamisen vaatimuksen kanssa. Myös netissä tapahtuva plagiointi on aina väärin. Aina. Se, että alle 15-vuotias ei ole rikosoikeudellisesti vastuussa tekemisistään on erinomainen syy opiskella lakien ja moraalin noudattamista jo alle 15-vuotiaana, jotta tietää, mitä saa ja mitä ei saa tehdä sitten kun on tuon rajan ylittänyt.

        On nimittäin todella karua jäädä lukiossa, ammattikorkeakoulussa, yliopistossa tai työelämässä kiinni plagioinnista, ja seuraukset ovat todella paljon kurjemmat kuin yläkoulussa. Saksassa ministeri joutui eroamaan plagiointiepäilyn takia, Suomessa kaikki muistavat poliitikko Vilénin, sikäli kun muistavat, plagioinnista. Lisäksi tiedetään ihan viime vuosiltakin, että on vuosikausia väitöskirjaa vääntäneiltä jatko-opiskelijoilta jäänyt tohtorinhattu saamatta, koska väitöskirjassa epäillään olevan akateemista vilppiä.

        Ei todellakaan ole mikään kevyt asia tämä plagiointi, eikä ole helppoa opettajalle törmätä siihen millään koulutusasteella. Toki opettajat eri asteilla varmasti käsittelevät näitä tilanteita ottaen huomion oppilaiden iän ja muut henkilökohtaiset piirteet ja se on ihan oikein, mutta minusta se viesti, että tietyissä tapauksissa plagiointi olisi ihan ok, on suoraan sanoen vistottava.

  7. Deekoo

    Ja vielä:

    En tiedä yllä mainittua taviskaanonia, mutta se lienee pääosin naiskirjabloggareiden äänestämä eli sitä tuskin voi pitää kovinkaan validina kansan syvien rivien mieltymyksien kuvaajana, mutta kuvannee hyvin äänestäjien lukumakua.

    Reply
    1. Taika Post author

      Näin varmasti on. Kansan syvät rivit voisivat halutessaan varmasti aktivoitua ja tuottaa oman päivitetyn kaanoninsa tai vastakaanonin, jopa. Itse haluaisin välittömästi tutustua tällaiseen!

      Reply
      1. Deekoo

        Miksi kaikki pitäisi listata? Kirjojen myynnit jo listataan ja kirjastojen lainat. Minua ei taviskaanon haittaa, hienoa että sellainen tehdään, mutta se ei ole validi mittari minusta.

      2. Taika Post author

        En osaa mittarin validiudesta sanoa, validius riippuu aina siitä, miten onnistunut mittari on suhteessa siihen, mitä pyritään mittaamaan. Mutta kirjalistaukset ovat omasta mielestäni aina hauskoja, usein myös hyödyllisiä. Siksi puollan listaamista, vaikka olen itse erittäin laiska listaaja.

  8. Kyösti Salovaara

    Wahlstenin vaatimuksen perusvirhe lienee siinä, että hän kuvittelee että kaunokirjallisuutta ylisummaan voi ”luonnontieteellisessä” mielessä asettaa arvojärjestykseen.

    Koska oikeasti ei voi, ei kritiikistään voi tehdä mitään priorisoitua yhteenvetoa; että tuo oli oikeassa ja tämä väärässä.

    Yhteenvetoja tietysti saa tehdä jos haluaa. Joskus olisi kiva jos joku lehti julkaisisi samasta teoksesta useita arvioita, mutta eihän siihen nykyään kenelläkään ole varaa. Mitä vähemmän teoksia otetaan käsiteltäväksi (esim. Hesarissa), sitä mielivaltaisemmalta käsittely maistuu, tilastollisesti.

    Onko oikeastaan edes selvää kenelle kritiikkiä kirjoitetaan?

    Ei ainakaan kirjailijalle, vai? Miten kriitikko osaisi kirjailijaa neuvoa?

    Virginia Woolf oli sitä mieltä, että koska 95 % kriikoista kirjoittaa roskaa, heidän juttujaan ei kannattaisi laisinkaan julkaista. Ne loput 5 % prosenttia voitaisiin palkata kirjailijoiden esilukijoiksi, kamarikriitikoiksi.

    Onneksi Woolfia ei tarvitse uskoa.

    En oikein allekirjoita ajatustasi, että kirjan substanssi on ”jotakin” mihin ei saa eikä pidä verrata arvostelun kirjoittajan moraalista tai muuta ikiomaa substanssia. Ovatko siis romaanit jotakin mikä ei liity mitenkään olemassaolevaan todellisuuteen. Ja jos ovat, niin miten me pystytään ymmärtämään mitä niissä lukee? (Vai pystytäänkö sitten lainkaan?)

    Tässä suhteessa olin ja olen edelleen enemmän Mäkelän arvostelun takana kuin kirjailijan, joka siitä loukkaantui. Tietysti sekin oli oikeutettua. Mäkelän juttu sentään oli persoonallinen, mitä useimmat (kirja)jutut eivät ole.

    Reply
    1. Taika Post author

      Ehkä kritiikkiä tai kaunokirjallisia teoksia ei voi asettaa mihinkään luonnontieteellisin mittarein määriteltyyn arvojärjestykseen, mutta kyllä kritiikeissä on selvästi parempia ja heikompia, mikäli niitä tarkastellaan minkään mittarin läpi, oli se mittari sitten henkilökohtainen esteettinen mieltymys tai jonkun tahon määrittelemät kritiikin sisältötavoitteet. Tuossa olet kyllä ihan oikeassa, että mitä vähemmän kritiikkiä julkaistaan, sitä mielivaltaisemmalta teosten käsittely näyttää. Kritiikit ovat kritiikkien kontekstia.

      Kritiikki kirjoitetaan toivoakseni aina jollekin muulle kuin kriitikolle itselleen, mutta vastaanottajina on realistisesti ajatellen niin teoksen yleisöä, yleistä yleisöä, tekijä kuin esim. apurahalautakunnan jäsenet. Mielestäni kritiikin tulisi avata teosta näille yleisöille, mutta tämä on vain mun mielipide. Kyllä siihen avaukseen voi kuulua myös arvostelun kirjoittajan substanssi, mutta jotta tämänkään substanssin voisi ymmärtää suhteessa teoksen substanssiin, pitäisi sitä teoksen substanssia avata riittävästi. Oma mielipiteeni on, että Mäkelä olisi sitä teoksen substanssia voinut avata enemmän esim. kontekstualisoimalla ihmiskauppakirjallisuuteen (esim. Lemmikkikaupan tytöt) tai todellisuuteen (tilastot esim.) tai kertomalla enemmän kirjasta. Nyt se meni sellaiseksi en tykännyt, kamalana pidin -arvioksi, joita yleensä pidetään kirjabloggaajien erikoisosaamisalueena.

      Mutta itse olen tätä ikäpolvea, joka on tullut kehiin vasta Tekijän kuoleman jälkeen, ja jolle kirjailija henkilöhistorioineen tai persoonallisuuksineen ei ole teoksen analyysissa iso tekijä.

      Reply
  9. Deekoo

    Haluan oikaista ilmeisen väärinkäsityksen:Olen kaikkea vilppiä, plagiointia ja lunttaamista vastaan!

    Kannattaa kaikkien lukea koko tekijänoikeuslaki erilaisin selvityksin läpi. Minä olen lukenut, kuten perusopetuslain, perustuslain ja hallintolain.

    Koulussa on opiskelijoita. Opetuksen maksuttomuudella on nimeenomaan merkitystä tekijänoikeusmielessä OKM on tehnyt esim. valokopiointisopimuksen koulujen kanssa, joka perustuu oppikopiomateriaalin maksuttomuuteen ja julkiseen opetukseen.

    Koulussa luultavasti yleisin ongelmatilanne tulee videon katselusta, jossa ei ole lisenssihaltijan lupaa.

    Mitä tulee oppilaiden mahdolliseen plagiointiin se on koulun asia. Vilpistä on aina seuraamuksensa. Perusopetuslaki määrittää virkamiesten ja opettajien toimivallat, oppilaiden oikeudet ja velvollisuudet. Lisäksi on hyvä lukea perustuslain perusoikeudet ja hallintolaki.

    Website:sta pääsee halutessaan bloggaukseen, jossa pohdin asiaa rikosnäkökulman kannalta.

    Kaikki vilppi on siis väärin ja koulu puuttuu omalla tavallaan, mutta ei ole oppilaan netistä poimimat Jukolan veljesten nimet eivät ole rikos.

    Päätän keskustelun omalta osaltani tähän.

    Reply
    1. hdcanis

      Deekoo, olet nyt kovasti takertunut tähän tekijänoikeuskysymykseen, johon jotakuinkin kaikki muut suhtautuvat tässä asiassa lähinnä epäsuorasti (osana “kopioi netistä ja väitä omaksi”-kulttuuria, ja tässä asiassa on kyllä myös esimerkkitapauksia kaupallisista toimijoista), se ei suoraan koske oppilastöitä eikä myöskään ollut mikään pointti valejuoni-tapahtumassa. Eli jos nyt vaikka jätettäisiin tämä olkiukko rauhaan.

      Seitsemän veljeksen nimien katsominen netistä on myös täysin kannatettavaa tiedonetsintää johon koulussa kannustetaan (joskin jos sen kirjan lukee tai edes avaa niin tämä selvinnee muutenkin), mutta “seitsemän veljestä juoni”-haku alkaa olla jo aika epäilyttävä ja jos sen tuloksena löydetyn tekstin kopioi sellaisenaan niin ei enää voida puhua tiedonetsinnästä…valejuonilla lähinnä heräteltiin ihmisiä tietämään että tällaista muuten tehdään aika paljonkin, sekä ihan tavallisia lukijoita että niitä äidinkielen opettajia jotka eivät ehkä olleet asiaan vielä kiinnittäneet huomiota (joita tuskin on paljoa, suurin osa lienee paljon tietoisempia ilmiöstä kuin me tavisbloggaajat). Ja tietysti myös muistuttamaan että ihan kaikkea mitä netistä lukee ei kannata ehkä uskoa…
      Muutama oppilas on karahtanut käyttämään noita valearvioita mutta bloggaajat eivät ole sen kummemmin ryhtyneet vaatimaan näiltä päätä vadille tai peräämään näissä asioissa tekijänoikeuksiaan koska eivät ne tässä päde: opettaja ja koulu menettelevät kuten parhaaksi näkevät ja bloggaaja ei tähän puutu.

      Reply
      1. Taika Post author

        Juuri näin, HDCanis. Lisäksi tiedetään, että opettajat ovat käyttäneet valejuonipaljastuksia opetuksessaan, joko mediakasvatuksen tehtävä- tai opetusmateriaalina tai äidinkielen opetuksessa, esim. on pitänyt vertailla teosta ja valejuoniarviota.

    2. Taika Post author

      Itse olen myös kirjoittanut tekijänoikeuslaista, ja hyvinkin tietoinen erityisesti § 22 ja § 25, joilla on vaikutusta erityisesti teoslainoihin ja sitaatteihin.

      On totta, että OKM:llä on sopimus, joka antaa rajoitetun oikeuden valokopioida opetusmateriaaleja ja opetukseen liittyviä materiaaleja. Se ei kuitenkaan millään tavalla liity plagiointiin. Opettaja vastaa näyttämästään materiaalista, se ei ole opiskelijoiden vastuulla.

      Kenenkään netistä poimimat Jukolan veljesten nimet eivät ole plagiaatti, mikäli ne esitetään asiallisesti Aleksis Kiven romaanihenkilöiden niminä. Siitähän tässä on kyse. Jos kopioi Jukolan veljesten nimet JA esittää itse tuottaneensa ne omalla taiteellisella työllään, plagioi. Jos lainaa nimiä ja kertoo lähteen, eli antaa kunnian sille, jolle kunnia kuuluu, ei plagioi. Teoksen suoja-aika on tosin rauennut jo ajat sitten, että sikäli joku tuoreempi teos olisi parempi esimerkki…

      Reply
  10. Deekoo

    Kerran vielä lupauksistani huolimatta:)

    Jos kyse on oppilaiden koevastauksia, jotka ovat koulun tosiasiallista toimintaa, niin esim. kasiluokkaisen koevastaus ei ole luultavasti teos, vaan vaadittu oikea tai väärä koevastaus. Koulussa on omat seuraamuksensa “töppäyksistä” kuten yllä ilmenee. Yhdestä töppäyksestä tulee yksi seuraamus. Eli koulu hoitaa kyllä vilpit.

    Olen huolestuneempi ns. tieteellisten opinnäytteiden ja taiteellisten teosten mahdollisista vilpeistä, mutta eikö tiede ole itseään korjaavaa ja joka tutkimuksella on esitarkastaja, ja vastaväittäjä, ja tiede on avointa. Voidaan puhua kaupallisesta ei-sallitusta “plagioinnista”. Osa kehityksestäkin tapahtuu jonkunlaisella ideapohjaisella kopioinnilla. Tästä on pelisäännöt esim. patentit.

    Minusta mainittu 25§ määrittää taideteoksen valokuvaamista, eli se ei varmastikaan ole kovinkaan tavallinen tapahtuma missään koulutusorganisaatiossa. 25§:n lisäksi on pykälät 25§ a-k.

    ns. respektio-oikeudesta puhutaan 3§:ssä
    Joka on siis
    “Kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii.

    Teosta älköön muutettako tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, älköönkä sitä myöskään saatettako yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.

    Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen”.

    Tässä toinen momentti on minusta huomionarvoinen :)

    Reply
    1. Taika Post author

      Millä tavalla muuttaa alkuperäistä teosta, jos kirjoittaa teoksesta arvion, piti se paikkansa tai ei? Arvio on täysin erillinen teksti kuin alkuperäinen kirjallinen teos. Vale-arvio ei myöskään mitenkään saata alkuperäistä teosta kenenkään saataville millään tavalla. Myös arvion tekijä on blogissa ilmoitettu. Jos tätä pykälää yleisesti tulkittaisiin näin, niin sanomalehtikritiikki olisi näivettynyt kirjailijoiden nostamien oikeusjuttujen takia jo vuosikymmenet sitten. 😀

      Reply
  11. Kritiikin kannus

    Kirjailija Ari Wahlsten kaipasi mielipidekirjoituksessaan (HS 12.5.) kirjallisuuskritiikkien jälkikäteistä arviointia mm. siksi, että ne vastaisivat jatkossa paremmin lukijoiden odotuksia. Ainakaan minuun se tuskin tehoaisi.

    Olen kirjoittanut lukuisia kritiikkejä eri lehtiin ja tämän tästä poikennut Wahlstenin esittämistä vaatimuksista. Ensimmäinen syy on, että haluan välttää kaavamaisuutta. Siksi pyrin rikkomaan rajoja ja kirjoitan välillä miltei absurdia tekstiä. Myönnän, että se voi olla vaativaa, jopa vaikeaselkoista luettavaa, mutta uteliaat lukijat se saattaa haastaa tutustumaan kirjaan itse.

    Toinen syy on puhtaasti kirjallisuuspoliittinen. Jos luen kirjan, joka naurattaa minua kovasti, mutta on täysin turha, en todennäköisesti kirjoita sen olevan hauska, koska en halua edistää tällaisen kirjallisuuden suosiota. Samasta syystä, jos kirja on koukuttava trilleri, mutta sisältää vaikkapa arveluttavaa naiskuvausta, en hehkuta sen olevan jännittävä.

    Koska kritiikille ei ole olemassa tarkkoja sääntöjä, on minulla mielestäni tähän täysi oikeus. Toimitusten esimiehet eivät ole linjastani koskaan valittaneet, koska en ole sitä tietenkään erikseen toitottanut.

    Reply
    1. Taika Post author

      Niin, metakritiikillä voi olla kaikenlaisia tavoitteita, mutta niiden tavoitteiden toteutuminen olisi tietysti parhaimmillaankin oma dialoginsa. Mielenkiintoista olisi tietysti pystyä havainnoimaan, mitä kritiikiltä odotetaan ja mihin sen katsotaan vastaavan, sillä kenttä on, kuten sanoit, varsin avoin. Henkilökohtaisesti kannatan myös mahdollisimman suurta vapautta valita oma linjansa.

      Reply
  12. Sakke

    Nimimerkki Kritiikin kannus avautuu varsin valaisevasti omasta linjastaan kriitikkona ja uskon monien muidenkin kriitikkojen noudattavan samoja periaatteita – valitettavasti.

    Nimittäin JOS kritiikin tarkoitus (kuten yleensä väitetään) on palvella lukijaa, se ei noilla periaatteilla toteudu. On sinänsä kunniakasta välttää kaavamaisuutta, mutta jos se tekee kritiikistä mahdottoman tajuta, en usko sen olevan lukijan kannalta hyvä asia.

    Toinen periaate, eli kirjallisuuspoliittinen vaikuttaminen Kritiikin kannuksen kuvaamalla tavalla, on vastenmielistä. Mikäli kriitikko jättää tahallaan kertomatta olennaiset seikat kirjasta vain omia päämääriään edistääkseen, se on niin lähellä valehtelua kuin mahdollista, eikä valehtelu liene kritisoinnin peruspilari?

    Tuntuukin siltä, että kirjoittajan mielestä kriitikon tärkein homma on palvella hänen omia mieltymyksiään, ei lukijaa saati kirjailijaa, jota toki ei tarvitsekaan palvella. Se lähentelee jopa sensuuria. Itse en toivoisi tällaisen “pohjoiskorealaisen” kritiikin lisääntyvän, kiitos.

    Reply
    1. Taika Post author

      Kiitos erittäin hyvästä kommentista, joka todella laittoi pohdituttamaan.

      Sensuuria – tai ainakaan ennakkosensuuria – kritiikki ei ole. Minkälainen tahansa kritiikki on teoksen vastaanotto.

      Ongelmallista tietysti on, mikäli kritiikissä tietoisesti valehdellaan, mutta jos tämä menee lehden linjassa läpi, niin en lähtisi kriitikkoa (pelkästään) syyttelemään. Kritiikki tietysti monimuotoisimmillaan palvelee monia eri yleisöjä, lukijoista kirjailijoihin, toimittajiin, kustantamojen henkilökuntiin ja apurahalautakuntiin saakka, mutta onko taidearvostelmaa pakko kirjoittaa mikään yleisö mielessä, että se olisi hyvä taidearvostelma?

      Siinä olemme nimittäin Kritiikin Kannuksen kanssa samassa veneessä, että omat valekritiikkini on kirjoitettu ehkä kirjallisuuspolitiikkaa vähemmän abstraktille, mutta samalla ehdottomasti rajoittuneemmalle yleisölle, omaksi ilokseni. Omia mieltymyksiä tässä kuitenkin diktaattorin ottein palvellaan, niillä vähäisillä lahjoilla mitä on, se on pakko myöntää.

      Ihan samalla tavalla kuin kirjatkin, myös johonkin segmenttiin osuvat taidearvostelmatekstit tuntuvat löytävän lukijansa. Onkin mielenkiintoista seurata, miten käy tulevaisuudessa. Onko tilaa kaikenlaisille kritiikeille, ja kuinka ison palan inhimillisyyttä me menetämme, jos ei ole?

      Reply
  13. Pingback: Lukuvinkki: Kiiltomato – kirjallisuuskritiikin hehkua verkossa! | jäljen ääni

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *