Kirjaläppää: Ihana kirja-ala, halipuspus!

Varoitus! Bloggaus sisältää typerää yleistämistä ja pyyhkeitä kirjailijoille, kustannustoimittajille, toimittajille ja muille ältsin käihille tyypeille, jotka hommaavat kirjoja maailmaan ja kertovat niistä kaikille.

via GIPHY

Kirjallisuustoimittajan perushomma on aika selkeä: löytää laajalle yleisölle tärkeitä uutisaiheita ja tehdä niistä juttuja. Aiheiden valinta on teoriassa aika helppoa: jotain kirjoihin ja lukemiseen liittyvää sen olisi hyvä olla, muuten ammutaan ohi. Vaikeudet iskevät vasta käytäntöön ryhtymisessä: todellisen kirjamaailman kohtaaminen tarkoittaa lukemattomia pieniä valintoja, joista isoimmat ovat eettisiä.

Kulttuurijournalismi ei aivotonta, mutta hampaatonta?

Kirjamaailma on nimittäin vähän samanlainen halipusikupla kuin urheilumaailma tai mikä vain liike-elämä tai muu ihmistoiminta. Kaikkea jännittävää, niin kivaa kuin ikävääkin, tapahtuu siellä kuplan sisäpuolella. Kivat jutut (esim. kirjat) haluttaisiin purskauttaa sieltä kuplasta ulos, mutta ikävät jutut pitää omissa piireissä, hyshysmeiningillä.

Kirjallisuustoimittaja tapaa ylipäänsä lähteä kirjallisuustoimittajaksi rakkaudesta kirjoihin, sivistyksellisestä missiosta ja/tai muista ylevistä syistä, ehdottomasti ei tonkiakseen kuraa. Kurantonginnalle on kirjallisuusjournalismissa oma ikiaikainen väylänsä, lyttäävät kritiikit. Niiden ulkopuolella kirjallisuustoimittaja mieluusti pitäisi yllä kirjamaailman itselleen määrittelemää halipusikuplaa, koska se on kirja-alan tapa, se vain tuntuu oikealta, sen voi jopa perustella sivistysmissiolla.

Miksi halipusijournalismi paha?

Halipusikuplan ylläpito olla kuitenkin haitallista paitsi kirjailijoille, myös kustantamoille, lukijoille ja ylipäänsä lukemiselle. Halipusijournalismi vie uskottavuutta kirjallisuusjournalismilta yleisön silmissä, vaikka mistä tahansa yrityksestä on tietysti kiva lukea ihqutusjuttuja omasta toiminnastaan. Uskottavuuden menetys tarkoittaa, että koko ala lakkaa kiinnostamasta lukijoita. Ja silloin se saa yhä vähemmän palstatilaa.

Toisaalta halipusijournalismi luo virheellisen kuvan koko kirjallisuusmaailmasta. Tämä aiheuttaa ongelmia erityisesti aloitteleville kirjailijoille, jotka uskovat julkisuudessa luotuun kuvaan ja joutuvat kohtaamaan todellisuuden sen jälkeen, kun ovat jo henkilökohtaisesti investoineet siihen varsin paljon. Asetelma vaikuttaa epäreilulta.

Vaarallisinta on, jos ala alkaa uskoa halipusikuplan ylläpidon olevan keskeistä toiminnalleen ja toimintamahdollisuuksilleen. Todellisuuden peittely ja toisaalta mahdottomaan brändilupaukseen pyrkiminen vie rutkasti energiaa ja aiheuttaa pahoinvointia, josta ei voi puhua kuplassa, saati sitten sen ulkopuolella. Kun sieltä kuplasta joskus vahingossa purskahtaa jotain muuta kuin uutuuskirja, ollaan heti kohun ja skandaalin äärellä, moraalipaniikki iskee, eikä kukaan enää lue, lapset ainakaan.

Kirjoissa mielenkiintoisinta ei suinkaan ole kiiltokuvamainen kansi, vaan tarinan sävyt, oivallukset ja rosot. Yleisön kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan on enenevässä määrin haettu kirjailijoista. Voisikohan sävykkäämpi ja rosokkaampi kirjallisuusjournalismikin olla yksi tapa nostattaa kiinnostusta kirjoja ja lukemista kohtaan?

via GIPHY

4 thoughts on “Kirjaläppää: Ihana kirja-ala, halipuspus!

  1. hdcanis

    Kun sen esimerkkinä mainitsit niin pitääkin kommentoida urheilumaailmasta, olen viime aikoina alkanut kirjastossa lueskellä Urheilulehteä jonka halipuseilussa on kyllä runsaasti säröjä, Palloliitto saa toistuvasti huutia säädöissään, ja monen muunkin lajin toiminnassa riittää kritisoitavaa. Suurin osa negatiivisesta kritiikistä tosin keskittyy valmennukseen, lajiliittoihin ja muuhun “systeemiin”, yksittäiset urheilijat saavat ystävällisempää palautetta (ja silloin kun nämä mokaavat huomio silloinkin keskitetään useammin valmennukseen ja johtoon että miksette ohjaa urheilijaa toimimaan paremmin).

    Tietysti eroja on, urheilussa on helpompi tunnistaa suoritustaso ja vertailla sitä niin kansainväliseen kuin omaan aikaisempaan tasoon ja esittää ehkä myös luotettavampia arvioita tulevaisuudesta, kirja-alallahan kaikki mihin liittyy numeroita on myrkkyä.
    Ja auteur-kultti on kovempi joten myös negatiivinen kritiikki kohdistuu enemmän yksittäiseen kirjailijaan, laajempi systeemi on korkeintaan yleisen voivottelun kohteena.

    Tässä on ehkä myös vähän humanistiperinnettä, jossa sellainen yleinen “voi voi miksi [ihminen] ei lue”-vatvominen ja kysymysasettelu on riittävä keskustelukontribuutio ja mihinkään ongelman ratkomiseen ei edes haluta lähteä, tätä tällainen insinöörihenkisempi ihminen ei aina oikein ymmärrä :)

    Reply
    1. Taika Post author

      Urheilu ei sillain ole leipälajini (ja hyvä niin), mutta päivälehtien urheilujutuista olen ollut ymmärtävinäni, että aika samanlaista on se kuin kulttuurijournalismi: toimittaja lähtee alalle rakkaudesta lajiin ja silloin on näkökulma usein sen mukainen.

      Kirjallisuusjournalismissa se mahtanee olla kustannustoimittaja, joka laitetaan valmentajan asemaan. 😀

      Journalismille ei ole eniten tyypillistä kyllä ongelman ratkominen muutenkaan, lähinnä niitä vain bongaillaan.

      Reply
      1. hdcanis

        Joo, päivälehtitason urheilujournalismista olen kanssa kuullut aika väheksyvää kommenttia enkä kyllä itsekään sitä juuri lue, touhulla on mahdollisuus parantua kun siirrytään pitempään aikaväliin ja ehkä tarkkailemaan myös mitä tapahtuu kentän ulkopuolella sen yksittäisen suorituksen aikana…ei toki tapahdu aina mutta mahdollisuudet siihen on, ja kun niin käy niin lopputulos on usein kiinnostavaa jopa näin ei-niin-fanittavan-penkkiurheilijankin kannalta.

        Kustannustoimittajat ovat epäilemättä yksi tarkasteltava taso, mutta myös kustantajat laajemmin, rahoittajat, kirjakaupat jne.
        Ja journalistit jotka tekevät pinnallisia, lyhytnäköisiä ja muutenkin löysiä juttuja siitä kuinka iso painos Sofi Oksasen uudesta otettiin ja kuinka Pekkaa 11v ei voi vähemmän kiinnostaa Sofi Oksasen uusin, kriisi!

        (ja sitten katse peiliin, miksi minä sitten pidän blogia jossa keskitytään yksittäissuorituksiin laajemman mittakaavan sijaan? Mutkumutku niiden juttujen yhteisvaikutuksesta tulee laajempaakin esteettistä kuvaa, ja kyllä mä kirjoittelen kanssa yleisemmällä tasolla aina joskus…)

      2. Taika Post author

        Toi onkin hyvä kysymys, että miten sen yksilötason saa yhdistettyä laajempaan mittakaavaan. Arvioissa pystyy aina jotenkin kontekstualisoimaan, mutta sisällölliseksi vatvomiseksihan se tahtoo jäädä. Mulle ei toi esteettinen taso välttämättä kauheasti aukea, tai en koe mielekkääksi siihen niin keskittyä, mutta arvostan kyllä kovasti niitä, jotka siihen kykenevät. Mulle jää sitten tällainen yleisensorttinen temaattinen kälätys. 😀

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *