Kirjaläppää: Kirjallisuuskritiikin sukupuoli

Joku voisi sanoa, että eihän sillä ole mitään väliä, kirjoittiko kritiikin mies vai nainen. Kun eihän sillä ole väliä lukijalle, että kirjoittiko kirjan mies vai nainen. Eikä silläkään ole väliä, ostiko sen mies vai nainen.

Kun joku laskee numeroita, välittämisen taso nousee. Etenkin, jos se laskija on naisjournalisti, joka näkee, että numerojen valossa omaa työtä on vaikeampi saada julkisuuteen eli elannon hankinta on vaikeampaa.

Sama naiskirjailijalla. Vuonna 2014 Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä ei ollut kertaakaan naiskirjailijan teosta. Lieventävänä asianhaarana pidettäköön, että kyseessä oli poikkeuksellinen vuosi, sillä viimeisen neljän (4) vuoden aikana naiskirjailijan teos on ollut listaykkösenä keskimäärin kolmisen (3) kertaa vuodessa.

Toki nimenomaan vuonna 2014 Antti Majanderin Helsingin Sanomien kritiikki nosti lentoon esikoiskirjailija Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, joka komeili listakärjessä kolme kuukautta ja aiheutti omalta osaltaan vuoden tilastoerikoisuuden. Teos on erinomainen, kirjallisuusjournalisti on erinomainen, mutta tilastojen valossa näyttää olevan väliä sillä, onko journalisti mies vai nainen.

Kiitos Maaria Ylikankaalle Kirjamessujen Sukupuolittunut kirjallisuusjournalismi-paneelissa esitellyistä luvuista. Numerot eivät valehtele, mutta tulkinta on omalla vastuullani.

4 thoughts on “Kirjaläppää: Kirjallisuuskritiikin sukupuoli

  1. Kirsi Hietanen

    Kommentoin tähän nyt samoin sanoin kuin jo Facebookissa:
    Mielenkiintoista tässä kuviossa on vielä se, mistä Taika kirjoittaa Nuoren Voiman kolumnissaankin. Kirjablogeissa naiset jylläävät, ja kuinka ollakaan, ne on koettu monella taholla uhaksi, joka pahimmiillaan nakertaa koko kritiikin. Samoin kirjablogit on haluttu nollata näpertelyksi ja fiilistelyksi, jolla ei ole arvoa. Kuulostaako tutulta? Siis siinä mielessä, miten naisten tekemisiin on ollut ylipäätään tapana suhtautua.

    Reply
    1. Taika Post author

      Kulttuurijournalismissa tämä epätasa-arvo tuntuu olevan jotenkin erityisen yllättävää, koska ajatus kai on, että naiset harrastavat ja tekevät kulttuuria, siinä missä miehe tiedettä, taloutta ja politiikkaa, sekä tietysti urheilua. Kirjallisuusjournalismi ei varmaankaan ole pahimmasta päästä kulttuurilajeja epätasa-arvolla mitattuna. Blogit ovat tavallaan tietysti vielä marginaalissa senkin takia, että ilmiö on kohtuullisen uusi ja sen harjoittajat identifioivat itsensä useimmiten lukijoiksi, ei (ammatti)kriitikoiksi.

      Reply
  2. Maaria Ylikangas

    Kulttuuripuolella epätasa-arvo on yllättävää vielä siitäkin syystä, että kenttä koostuu yleisesti ottaen naisista ja miehistä, joille pyrkimys tasa-arvoon on aivan itsestään selvää. Samalla kai vallitsee harha siitä, että tuo tasa-arvo olisi jotenkin jo olemassa ja saavutettu, koska siitä on puhuttu niin kauan.

    Mun mutu-tuntuman mukaan näiden ns. korkeakirjallista makua heijastavien lehtien (joita niin HS:n kulttuuriosasto, Parnasso kuin Nuori Voimakin perinteisesti ovat) valintoihin vaikuttaa tosi vahvasti kirjallisuuden traditio. Kun kaanon sisältää enimmäkseen mieskirjailijoiden teoksia ja suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöt ovat jatkuvasti miehiä, niin sama prosessi on jatkuvasti käynnissä. Tämä siitäkin huolimatta, että mun mielestä Tove Jansson on monesta syystä suomalaisen kirjallisen kaanonin kunkku, mutta todellisesta uskottavuudesta kirjailijana hänet tulee aina erottamaan se, ettei hän koskaan kirjoittanut aikuisille suunnattua “suurromaania”.

    Samalla sukupuoleen kytkeytyy vahva uskottavuuden kysymys. Se liittyy paitsi työhön niin myös henkilöön. Kirjallisella kentällä toimivat naiset joutuvat usein kasvamaan miesten varjossa, koska nuori mies on aina uskottavampi toimija kuin nuori nainen (laajempi kysymys: tyttö on meikäläisessä kulttuurissa kaikkein vähiten uskottava toimija, siihen asti, että tyttöjen asiat herättää ärsytystä ja väheksyntää). Mä en ole joutunut olemaan nuori nainen sosiaalisesti missään porukassa ollenkaan, koska oon ollut nuori äiti silloin kun muut ovat muodostaneet kuvioitaan. Oon ollut jo kirjoittamalla uskottavuuteni lunastanut aikuinen ihminen kun oon tullut näihin ympyröihin, eikä mun oo tarvinnut törmätä mihinkään tytöttelyyn tai siihen, ettei mua kuunnella tai siihen että mun päälle puhutaan – koska miehet on aina tienneet kuka mä oon. Tämä järkyttävä fakta on paljastunut mulle vasta hyvin hiljalleen kun mua nuoremmat naiset on puhuneet tosi kyllästyneenä siitä, miten sukupuoli – ja sukupuolen ja iän yhdistelmä – vaikuttaa heidän mahdollisuuksiinsa ja siihen, miten mieskollegat heitä kohtelevat. Samalla mitä viisaimmat ja tasa-arvoisimmin ajattelevat miehet ovat sokeita tälle vain siksi, että ovat sokeita tälle.

    Toisin sanoen: jos en tietäisi, mitä tiedän, en pitäisi tällaista laskeskelua kovinkaan suuressa arvossa. Ja olennainen kysymys tässä on myös se, että kun maun hierarkioiden ylimmille asteille luodaan tilaa kenelle tahansa muulle kuin valkoiselle mieseliitille, se tila todella voi avautua muullekin. Kirjallisuus “maun huipulla” näyttää varsin yksipuoliselta, mutta kulttuuri sen takana on kaikkea muuta kuin yksipuolista.

    Reply
    1. Taika Post author

      Hyviä huomioita ja tarpeellisia. Luvut tavallaan konkretisoivat sellaisia kaihertavia huomioita, joita ei pysty oikein muuten sanallistamaan kuin yksittäisten anekdoottien kautta, jolloin argumentti vielä heikommaksi. Tälläkin uhalla anekdootti.

      Mä hain töitä kustannustoimittajana ja haastattelussa yksi esille tulleista asioista oli, että mitenköhän sä pärjäisit noiden vanhempien mieskirjailijoiden kanssa. Anekdootti antaa ymmärtää, että ongelmaa tosiaan on, mutta että se olisi parissa vuosikymmenessä poistuvaa sorttia. Toimittajana työskennellessäni en ole vastaavaa kyseenalaistamista tai sen pelkoa havainnut.

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *