Kirjaläppää: Kauhun tasapaino kirjallisessa hiekkalaatikossa

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

On jälleen tuotu julkiseen keskusteluun, että pyrkivätkö kirjailijat ja/tai kustantamot jujuttamaan kirjabloggaajia kirjoittamaan teoksistaan.

Ensin olin, että mehän käytiin tämä keskustelu kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden suhteista jo. Mutta sitten olin, että kyllä etiikan fiilistely on aina tärkeää. Etiikka nyt on vähän niin kuin ihmisarvot: rapautumia alkaa tulla sillä sekunnilla, kun itsetyytyväisesti toteaa, että kaikki kunnossa, eiköhän keskitytä johonkin muuhun vaihteeksi.

“Tietoisuus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstisi, saattaa vaikuttaa siihen, mitä kirjoitat”, arvioi Omppu, ja jatkaa

“Someaktiivisten suomalaiskirjailijoiden ja kirjabloggarien välillä on eräänlainen kissahiirileikki, jossa bloggari kirjoittaa kirjailijan kirjasta ja kirjailija tykkää bloggarin kirjoituksesta. Ehkä hän tykkää siksi, että oman teoksen esiin pääseminen ilahduttaa. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että kirjailijan tarkoitusperät saattavat olla myös vähemmän jalot. Ehkä hän tykkäilee, koska kustantaja on kehottanut häntä tekemään niin ja/tai hän uskoo, että tykkäämällä hän saa kirjabloggarin kirjoittamaan muistakin teoksistaan. Ei tunnu mukavalta. Tuntuu manipulaatiolta.”

Vastaan ensimmäiseen lauseeseen kertomalla kauhun tasapainosta, joka bloggaajien ja kirjailijoiden välillä vallitsee. Toiseen vastaan paljastamalla kirjallisuusteollisuuden toiminnan salatuimpia lainalaisuuksia.

Kauhun tasapaino, osa 1: bloggaaja vs kirjailija

Lähtökohtaisestihan on niin, että julkinen blogi on kenen tahansa luettavissa, vaikka siihen kirjoittelisi muistiinpanoja vain omaan käyttöönsä. Kuitenkin sitä on bloggaajana eräänlaisessa valtakuplassa: kirjabloggaajan julkinen toiminta voi vaikuttaa enemmän yksittäisen kirjailijan uraan kuin yksittäisen kirjailijan toiminta kirjabloggaajan toimintaan. Some on vielä siitä kätevä kirjabloggaajan kannalta, että kirjailijan mahdolliset julkiset arviot kirjabloggaajan tai -bloggaajien toiminnasta vaikuttavat julkiselta kitinältä. Bloggaajan omat kitinät katoavat kätevästi somekohinaan.

Tosielämä iskee säröä tähän miellyttävään järjestelyyn.

Olen kehittänyt itselleni muutamien viime vuosien saatossa niin kutsumani kirjabloggauspokerinaaman. Se aktivoituu joka kerta, kun joudun tekemisiin jonkin kirjailijan kanssa, jonka teoksen olen lukenut ja joudun miettimään, tuliko se lytättyä julkisesti vai vaikeninko sen kuoliaaksi.

Vastaavasti kirjailijat eivät koskaan kysy naamakkain tavatessa, mitä tykkäsit kirjastani. Kutsun sitä kirjailijapokerinaamaksi. Se varmaan aktivoituu joka kerta, kun vastassa on henkilö, joka ei aloita kertomalla kirjailijalle, että luin sun edellisen teoksen ja se oli tosi hyvä.

Tällainen kauhun tasapainon ylläpitäminen on erittäin ammattimaista molemmilta osapuolilta. Ollaan ikäänkuin yleisellä tasolla samalla puolella, koska kirjallisuus on kaikkien mielestä lähtökohtaisesti hieno juttu. Useimmat kirjailijat ja ihan kaikki tapaamani kustantamohenkilöt osaavat myös erottaa teoksen arvon teoksen yksittäisestä arviosta. Ihmisinä voidaan toisemme kohdata, vaikka taiteelliset näkemykset eroaisivat toisistaan huomattavastikin.

Kauhun tasapaino, osa 2: bloggaaja vs kustantamo

Mitä kustantamojen salaliittoihin tulee, niin kustantamohan on ihan perusliiketoiminnaltaan suuri salaliitto. Se pyrkii tekemään niin sairaan hyviä kirjoja, että jengi viskoo kaikki rahansa kustantamolle. Kirjailija on suuressa kustannussalaliitossa mukana ikäänkuin houkutuslintuna ja liittolaisena ja saa siitä hyvästä osan voitoista.

Maailma vain laittaa hanttiin. Ei nimittäin ihan harvoin ole kirjallisuussalaliiton onnistumisen ongelmana se, että kirjasta ei ole kukaan kuullut. Jos kirjasta ilmestyy sadantuhannen kappaleen painos, joka homehtuu varastossa, jonka ovea kukaan ei koskaan avaa, onko se kirja hyvä vai huono? Ei voi tietää, ei voi lukea. Kirjailija ei voi onnistua tai epäonnistua.

Niinpä kustantamon ja kirjailijan on jotenkin hommattava se kirja lukijoiden tietoisuuteen. Tämä on myös omakustannekirjailijoiden suurin ongelma: hoksataan liian myöhään, että ketään ei kiinnosta, eikä ole mitään keinoa herättää sitä kiinnostusta.

Kirjablogit ovat yksi kanava kiinnostuksen herättämiseksi. Iso ongelma on, että vaikka kirjabloggaajia kirjat noin yleisesti ottaen kiinnostavat kovasti, yksittäiseen kirjaan tämä kiinnostus ei välttämättä kanavoidu. Vaikka ne kirjat sieltä varastosta oikein näytille noukittaisiin, ihan vaikka kirjabloggaajan postiluukkuun asti, niin ei se kirja silti välttämättä tule luetuksi. Ja jos tuleekin, ei se välttämättä johda julkisuuteen.

Jos se kuitenkin johtaa blogijulkisuuteen, ei kustantamossa välttämättä edes huomata, koska on liian kiire säätää muun maailman kanssa.

Kirjailija usein huomaa, koska kyllähän se kiinnostaa ketä tahansa, että mitä mieltä muut ovat omasta duunista. Tuskin on kuitenkaan yhtään kirjailijaa, joka ei tiedosta riskejä omalla nimellään googlatessa: että kaikki ei ehkä tykkää. Ei se silti tarkoita, etteikö tunnu synkältä, jos ei tykätä. Tai kivalta, jos tykätään.

Kauhun tasapaino, osa 3: Mitä Terry-setä tähän sanoisi?

Harjoitin viime viikolla ruumiillisia toimintoja à la adenovirus. Harhautin itseäni pois liian lähelle tulevasta todellisuudesta lukemalla Terry Pratchettin Aikavarkaan. Hieno kirja, jossa tarkastellaan ihmiselämän lainalaisuuksia ja etiikan ja sääntöjen suhdetta varsinaiseen toteutuneeseen toimintaan ikäänkuin ulkopuolisen näkökulmasta. Ulkopuolinen näkökulma syntyy siitä, että kirjailijan laboratoriona toimii mielikuvitusmaailma ja koe-eläiminä mielikuvitusoliot. Teoreettista metafyysistä filosofiaa, siis.

Teoksen johtolankana on kysymys siitä, onko täydellisen järjestelmän ja järjestyksen luominen mahdollista. Itse asiassa teoksessa esitetään teoria siitä, että täydelliseen järjestykseen pyrkiminen on paitsi mahdotonsa, todennäköisesti myös epäeettistä. Täydellinen järjestys vaatii sääntöjä ja sääntöjen noudattamisen asettamiseksi ylimmäiseksi arvoksi. Jos kuitenkin sääntöjen noudattaminen nostetaan ylimmäiseksi arvoksi, etiikka romahtaa välittömästi. Tämä johtuu ihmisluonnosta, joka on monin tavoin suunniteltu varmistamaan oma fyysinen selviytyminen ja hyvän olon saavuttaminen.

Toisin sanoen, jokainen sääntö löytää porsaanreiän. Etiikka, pyrkimys toimia oikein, on ainoa asia, joka estää meitä jokaista venyttämästä sääntöjä liikaa.

Kauhun tasapaino on siksi tärkeää. Se pitää etiikan mielessä silloinkin, kun haluamme tehdä mieliksi kivalle kaverille, vihaamme syvästi jotain teosta tai kirja tulee postiluukusta yllättäen ja pyytämättä. Se on ainoa asia, jolla voi luoda luottamusta yleisön, kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden välillä.

Etiikka on ainoa mihin voi vedota siinä vaiheessa, kun makuasioista kiistellään, pahastutaan tai ilostustaan. Jos on itse toiminut eettisesti voi sanoa, että tämä on rehellinen mielipiteeni ja perustelen sen näin. Silloin voi katsoa kirjailijaa silmiin tosielämässä, vaikka taiteelliset näkemykset eroavaisivat.

4 thoughts on “Kirjaläppää: Kauhun tasapaino kirjallisessa hiekkalaatikossa

  1. Amma

    Mahtavaa kirjaläppää, ihan parasta Taikaa!
    Pokerinaamat, tasapaino ja etiikka ovat tärkeitä. Niin tärkeitä, että hyvä niistä on aika ajoin keskustella ja tarkistaa tilanne sekä oma suhtautuminen.

    Reply
  2. Kia/ Luetaanko tämä?

    Hienosti kirjoitettu ja kiteytetty. Ja tällaisista asioista ei kai voi keskustella liikaa. Varsinkin, kun jatkuvasti perustetaan uusia (kirja)blogeja, joiden kirjoittajien olisi myös hyvä tiedostaa näitä yllä kuvailemiasia tosiasioita. Meille (kohtalaisen)uusille bloggaajille monet konkareille itsestäänselvät asiat voivat tulla yllärinä. :)

    Reply
  3. Jokke

    Hyvää “läppää”, kuten Amma edellä kirjoitti.

    Itse keskityn pääosin vanhoihin kirjoihin, enkä halua ottaa enkä ota ilmaisia arvostelukappaleita. Jos alkaa ajatella, mitä kustantamo tai kirjailija ajattelee, se muuttaa arviota.

    KIrjalijoilla on myös omat facebook ym sivut, johon he voivat linkata ja ainakin osa linkkaavat kirja-arvioita blogeissa. Näitä arvioita voivat kävijät arvioida. Eli myös bloggauksia voidaan arvioida ja arvioidaan. Minusta myös bloggarin pitää vastata sanomistaan.

    Minusta kirjabloggauksessa on kysymys kirjojen sisällöstä ja kirjoista. Itse en kirjoita kirjailijoista muuta tietoa kuin yleensä edeltävät teokset, syntymävuoden, jos hän on antanut sen julkisuuteen (tai se on jo laajaltai muualla esim. kustantajan sivulla), sekä mahdolliset palkinnot ja perustelut. Minusta esim. kirjailijan sukupuolella, taustalla ei pitäisi olla mitään merkitystä kirjan hyvyyteen, vaan kirjan sisältö ratkaisee. Itse asiassa edeltävät teoksetkaan eivät vaikuta kyseessä olevan kirjan hyvyyteen Tiedän kirjailijoita, joilla on yksi hyvä kirja ja useita huonoja, tämä hyvä kirja voi olla teos”parven” missä kohtaa hyväänsä.

    Itse luulen, että nämä kirjamessut, kirjailijatapaamiset ja kustantajatapaamiset vähentävät arvioijan objektiivisuutta, vielä varmemmin ilmaiset arvostelukappaleet ja lukulaitteet tekevät sen. MInusta prosessi on osin alitajuinen.

    Reply
  4. Omppu/Readerwhydidimarryhim

    Vielä tuosta, että vaikuttaako bloggarin kirjoitukseen ajatus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstin.

    Tämä on asia, jota olen pohtinut suht paljonkin. Joku sanoo, että ei vaikuta. Sanoo kirjoittavansa mitä kirjoittaa. Minulla kirjoittaessa on aina mielessä joku lukija (usein ns. ihannelukija) ja kirjailija on osa tätä (ihanne)lukijaa. Ihannelukija on mahtava tyyppi, hän ymmärtää, mitä tarkoitan.

    Tästä on mahdoton päästä eroon ja miksi pitäisikään. Asia on kuitenkin hyvä tiedostaa. Se, että tulee vaikutetuksi ei välttämättä tapahdu tietoisella tasolla, vaan asia on monimutkaisempi.

    Jokke tuossa edellä puhuu arvioijan objektiivisuudesta. Sen ylläpitäminen vaatii ammattitaitoa, joka kehittyy kirjoittaessa.

    Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *