Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin "Renén" loppukohtaus (1802 jälkeen)

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin “Renén” loppukohtaus (1802 jälkeen)

Lainatakseni Frasier-sarjan kirjakaupansulkemisjakson nimiösanontaa omintakeisesti väärin, “kun meno yltyy raskaaksi, kirjat käyvät kevyiksi”. Olen ollut kuukausien ajan kummallisessa tilanteessa. On ollut liian kiire lukea kirjoja. Siis toki luin jotain kirjoja, mutten sillain oikeasti lukenutlukenut. En myöskään lukenut Oikeita Kirjoja, vaan ihan vain kirjojakirjoja.

Lukuintohimolle ei ollut aikaa, vaikka joka ilta kuitenkin vähintään muutamia sivuja luin, ihan vain aivojen kytkemiseksi pois päiväurilta. Tällaiseen tilaan näemmä pääsee myös lukemiseen innostuneesti suhtautuva ihminen, jos harjoittaa yhtä aikaa a) normaalia työviikkotyötä, b) sivutoimista osa-aikatyötä ja c) opiskeluihin liittyvää opinnäytetyötä. Ei vain jaksa lukea siihen päälle, ainakaan mitään kovin monimutkaista ja uusia ajatuksia herättävää.

Niinpä luin hömppää ja dekkareita. Kaavamaiset, huolettomat laurenweisbergerit ja Marian Keyesin vain hieman masentunut alkupään tuotanto toimivat erityisen hyvin. Ja kukapa ei heittäytyisi mielellään Agatha Christien nostalgiseen, etäisen utuiseen hyrräykseen, jossa lukijan ei ole edes mahdollista päättelemällä selvittää, kuka sen teki? Edellisissä voi heittäytyä varmuuteen, että ensimmäisen päähenkilöä ärsyttävän mieshahmo tullessa framille lopputulos on jo selvä. Jälkimmäisissä voi luopua kaikesta älyllisestä vastuusta ja luottaa siihen, että kaikki ratkeaa.

Kun tosielämä vaatii ponnistelua, sitkeyttä ja sinnikkyttä, kirjallisen elämän ei onneksi tarvitse. Se voi vain antaa juttuja. Silti sitä on lukijana jotenkin juonessa mukana, luomassa mielikuvia, kehittelemässä ajatusta. Siis silloin, kun sellaista kaipaa. Joskus mieluiten vain seuraa luotuja polkuja, antaa kaavan viedä ja ihmettelee, miten tätäkin perusromanssin mallia on voitu jälleen muokata yksityiskohdilla ihan uudella tavalla vetäväksi.

Lopetin Oikean Kirjallisuuden lukutauon Riikka Pulkkisen Rajaan. Vakavastiotettava kirjallisuus hyökkäsi sen sivuilta melkein tympeästi. Uutuudenviehätyksen sijaan tuli uutuudenahdistus.

Teos tuntui niin mekanistiselta, laskelmoivalta. On otettu tällainen rajanylityksen teema, ja ympätty siihen mahdollisimman monta sentimentaalista katsantokantaa, joiden avulla herätellä lukijaa ajattelemaan sitä rajanylitystä. Näkökulmatekniikkaa, kaikki liittyvät kaikkiin, monen eri ikäpolven rajakokemukset… Teoksella on niin vahva sanomisen tarve, että se yltyy saarnaksi elämän rajallisuudesta. Toisaalta sen pitää samalla sohaista taiteen rajallisuuteen osoittamalla oma rajallisuutensa, särkemällä silloin tällöin oma elämänluonnin illuusionsa.

Käteen jää ei-hömpähtävän, ei-dekkarimaisen eli toisin sanoen vakavastiotettavan kirjallisuuden kaava, jossa kahta koivuklapilausetta seuraa aina monisivulauseinen selvityksen kiihko. Teoksen sanomasta ei sovi rimpuilla irti omille poluilleen, tulkinnan rajattomuuteen. Rajansa kaikella.

Hömpässä ja dekkareissa on se hassu juttu, että ne näitä samoja rajoja käyvät. Juonten kaavamaisuus antaa tilaa eettisille pohdinnoille, jos lukija tilaisuuteen haluaa tarttua. Sanoman väljyys tai kliseisyys antaa tilaa sekä ajatusten vastaanottamiselle että vastustamiselle. Raja kahlehtii analyysillaan ja järjettömillä, kirjallisuusviittausten ryyydittämillä keskusteluillaan.

Luultavasti olisin Rajasta toista mieltä, mikäli minulle ei olisi ollut liian kiire lukea kirjoja viime aikoina. Vähän jopa arveluttaa ottaa sitä tälla tavalla antisankarilliseen vertailuun, koska kyseessä on kuitenkin kaikin tavoin pohdittu kokonaistaideteos, joka kiertyy taitavasti johtoteemansa ympärille ja innostaa lukemaan jälleen lisääkin vakavansorttista kirjallisuutta. Sellaista, jota kehtaa pitää kirjahyllynsä eturivillä tai joka kestää useammankin lukukerran.

Tavanomaisesti vahva temaattisuus näyttäytyy minulle hyvänä, lukukokemusta täydentävänä seikkana, milloin ei ole halolla päähän lyömistä. Mutta jos on liian kiire lukea, keveät teemojen häivähdykset antavat mahdollisuuden johonkin, eivätkä pakota mihinkään. Häivetila on hyvä tila eikä hömppä ole häpeä.

8 thoughts on “Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

  1. Linnea

    Lohdullinen teksti. Mulla on miljoona kirjaa kesken, mistään en saa otetta, paitsi että ihan turhanpäiväisen hömppäkirjan luin tosi onnellisena. Nyt hain kirjastosta pinkkiä teinihömppää, odotan sitä innolla. Ja kaksi Christietä kuuntelin. Yritän tässä samalla lukea Oneironia, tosi vaikeeta.

    Reply
  2. Lukijatar

    Kiinnostava analyysi itseäkin usein mietityttävästä aiheesta.

    Luen itse aika vähän ns. hömppää. Käytän pikemminkin videopelejä rentouttavana ja tehokkaana “kädestä pitäen muualle vievänä” viihteenä. Hömpällä on usein kuitenkin aika paha kaiku vain siksi, että sen idea on olla tarjoamatta mitään lukijan ajatusmaailmaa haastavaa, olkoot teos kuinka onnistunut genren päämäärien mittapuulla. Nähdäkseni kirjallisuuden arvottaminen puhtaasti pelkkien taiteellisten arvojen olemassaolon tai puuttumisen perusteella on aika yksisilmäinen näkökulma. Pohdintasi purkaa osaltaan juuri tätä erottelua kirjallisuuteen ja kirjallisuuteen, kiitos siitä.

    Reply
    1. Taika Post author

      Kiitos! Mä kävin joskus yliopistolla sellaisen hermeneuttisen taideanalyysin kurssin, jonka opeilla alkoi löytyä tasoja ihan kaikesta. Siis poppibiiseistä ja maitopurkin kyljestäkin. Melkein mistä tahansa teoksesta voi jonkin syvemmän ajatuksen tulkita niin halutessaan. Varmaan juuri Oikea Kirjallisuus ja whatevör-kirjat poikkeavat siinä, kuinka tarkoituksenmukaista teemallisuus on ja miten pitkälle se lukijan vie. Hömpässähän usein toisinnetaan oletusarvoja, mutta eihän se tee lukijan omaehtoisesta analyysista mitenkään mahdotonta. Se nyt ei vain pakota menemään sinne. Tai minnekään.

      Reply
      1. Lukijatar

        Saman tulkinnallisen ymmärryksen avartumisen olen huomannut omissa opinnoissani. Olet hyvinkin asian ytimessä.

      2. Taika Post author

        Ooh. Vedetäänkö yhdessä joku vertailu laktoosillisten ja laktoosittomien juomien hermeneuttisesta tulkintakehyksestä? 😀

  3. Zephyr

    Hyvä kirjoitus! Olen samaa mieltä siitä, että kevyemmälle “aivot narikkaan” -kirjallisuudelle on silloin tällöin todellista tarvetta. Minullekin on viime aikoina maistunut mm. Agatha Christie ja Stephen Fry. Yritin lukea Otto Lehtisen Wurlitzeria, mutta se ei vain nappaa, ei niin millään. Tartuin sitten eilen suosiolla Pamela Druckermanin Bébé-kirjaan ja nautin sen yksinkertaisesta hömppähuumorista. :)

    Reply
  4. Arja

    Ehdottomasti, hömppä ei ole häpeä! Mutta ihan pänvastaista asiaa, blogissani sulle pieni tietokirjahaaste: mitä tieto-opuksia tai nettisivuja pidät tärkeinä tiedonhankinnassa? Olisin utelias, ja muutamakin vinkki riittää jos aikaa suinkin joskus on: :-)

    Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *