Olavi Paavolaisen ristiretki fasismia ja kansallissosialismia vastaan

IMG_1534Olavi Paavolainen (1903–1964) oli aikansa Louis Theroux, Morgan Spurlock tai Michael Moore, kulttuuri-ilmiöiden kuvaaja. Tosin dokumentaristina Paavolainen pyrki usein esiintymään neutraalina tarkkailijana, kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se oli. Esseekokoelmassa Risti ja hakaristi (1938) Paavolaisen dokumentoinnin ja pohdinnan kohteena olivat Mussolinin Italia ja Hitlerin Saksa.

Matkan Euroopan entisiin sivistysvaltioihin, 1930-lukulaisiin diktatuureihin, Paavolainen aloittaa Etelä-Amerikan historiallisista valtakunnista. Espanjalaisten valloitusretkien takia luhistuneet imperiumit kiinnostivat kirjailijaa, sillä hän näki niiden yhteiskuntamallin vastaavan aikansa diktatuurien vastaavia: johdossa oli jumalisen vallan edustajana toiminut hallitsija.

Euroopassa tosin diktaattorit pyrkivät sijoittamaan ideologiansa uskonnon asemaan, hän totesi. Mussolini erottamalla katolisen kirkon luomastaan Rooman menneisyyden loistoa ihannoivasta valtiojärjestelmästä, Hitler puolestaan soluttamalla luterilaiseen kirkkoon omanmieliset johtajat ja myöhemmin luomalla germaanisesta menneisyydestä ja verenperinnöstä uskonnon.

Paavolainen vieraili kolmannessa valtakunnassa olympiavuonna 1936 kustantajan pyynnöstä, ei omasta aloitteestaan. Heti matkan jälkeen syntyi matkapäiväkirjanomainen teos Kolmannen valtakunnan vieraana, joka kertoi Paavolaisen Saksan-havainnoista.

Olavi Paavolainen vieraili Nürnbergin puoluepäivillä vuonna 1936. Kuva on vuodelta 1937. (Bundesarchiv: Bundesarchiv, Bild 183-C12701 / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en)], via Wikimedia Commons)

Olavi Paavolainen vieraili Nürnbergin puoluepäivillä vuonna 1936. Kuva on vuodelta 1937. (Bundesarchiv: Bundesarchiv, Bild 183-C12701 / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en)], via Wikimedia Commons).

 

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Risti ja hakaristi kertoi kirjailijan näkemyksen Saksan ja Euroopan tilasta – ja sen syistä – juuri sodan alla. Toinen maailmansota syttyi virallisesti maaliskuussa 1939, mutta sitä oli valmisteltu jo pidempään. Samoihin aikoihin kuin Paavolainen kirjoitti Ristiä ja hakaristiä, kansallissosialistinen Saksa liitti Itävallan itseensä.

Teoksessa Paavolainen esittää sekä fasismin että kansallissosialismin nationalistisen sisäänpäinkäpertyneisyyden vastakkaiseksi kristilliselle lähimmäisenrakkaudelle sekä kristilliselle ja marxilaiselle globalismille. Kristillisten arvojen valjastaminen soveltuvilta osin ja muiden arvojen hylkääminen vanhanaikaisina kiinnosti kirjailijaa sekä ilmiönä että kuvauksena kansallissosialismin ja fasismin propagandasta ja aivopesusta.

Toisaalta hän tunnistaa myös näiden uudistusten “tolkun ihmiset”.

“Pelko, että kirkko jäisi jälkeen Kolmannen valtakunnan yhteiskunnallisesta kehityksestä, samoin kuin pelko joutua ristiriitaan valtion kanssa tai vaikuttaa “vanhanaikaiselta” sai monen papin yrittämään kompromissia (s.219).”

Hitlerjugend, Ehrenwache für Gefallene(Kuvassa Hitlerjugend-nuorisojärjestön kaksi jäsentä pitää kunniavartiota kaatuneille. Lähde: Bundersarchiv: 133_081)

 

Kylmäävimmillään Paavolainen on kuvatessaan paikallista arkea, jota oli ollut itse todistamassa. “Fascistipuku on tosiaankin paljon hauskemman näköinen kuin natsipuku”, hän kuvaa ironiseen sävyyn roomalaisia, kadulla marssivia poikia (s.190).

Esseiden loppupuolella kirjailija kuitenkin tuntuu sotkeutuvan omissa pohdinnoissaan. Nuoriso, etenkin nuoret miehet nousevat Paavolaisen Credossa nationalismin nousun syntipukiksi ja mahdollistajiksi, sillä heidän hän katsoo toimivan uuden maailmanjärjestyksen käyttövoimana. Myös naiset hän näyttää asettavan mieluusti samaan asemaan, sillä “maailmankuvan maskulinisoitumiseen on naisella suurempi osuus kuin mitä voisi edellyttää” (s. 296) .

Ihmisen perustavanlaatuisen tarpeen uskonnollisuuteen – uskoa johonkin itseään suurempaan – ja tämän uskonnollisuuden hyväksikäyttämisen Paavolainen näkee kuitenkin diktaattorijohtoisten, kansallistunteeseen perustuvien yhteiskuntajärjestelmien lapsellisena perustana.

Lapsekkaan uskonnollisuuden typerimpänä ilmaisumuotona Paavolainen näkee rotuopin.

“Moderneissa kansallisuus- ja rotuopeissa meidän aikamme uskonnollisuus saa fanaattisimman ilmaisunsa”, hän toteaa (s. 254).

“Kahden eri rotuun kuuluvan yksilön välillä ei ole mitään siltaa”, hän selventää kansallissosialistista biologista maailmanselitystä, jonka perusteella myös eri ihmisten henkiset kyvyt mitataan (s. 255).

Nykylukijalle monet Paavolaisen esseiden aiheet tuovat mieleen havaintoja nyky-yhteiskunnasta, mikä on kylmäävää sekin. Muun muassa faktojen jälkeinen aika, uussanoja käyttävä propagandapuhe; somevainot, ja ihmisten jakaminen meihin ja muihin nousevat mieleen Ristiä ja hakaristiä lukiessa. Olemmeko me riittävän kaukonäköisiä estääksemme tuhoisat yhteiskunnalliset muutokset ennakolta – vai havahdummeko niihin Paavolaisen tavoin vasta, kun historian pyörien suuntaa ei voi enää kääntää arkipäiväisin teoin?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *