Category Archives: -00-luku

Eleanor Catton: Harjoitukset

Eleanor Catton: HarjoituksetEleanor Cattonin Harjoitukset on ihmisyyden pintakerroksia syväluotaava näkökulmaromaani 2013 teoksestaan The Luminaries Booker-palkitulta kirjailijalta. Harjoitukset sijoittuu taidekoulumaailmaan. Se kertoo nuoruuden ja aikuisuuden välissä tempoilevista taiteilijanuorista, jotka samalla vääntyilevät rooliensa, roolitustensa ja minuuksiensa plastisessa peilisalissa. Cattonin taidokas kerronta sekoittaa ajat ja hahmot tutkiessaan minimaalisten yksityiskohtien vuossa, mikä tarina on ehkä totta. Onko stereotypia todempi kuin uniikki lumihiutale?

Minä kuvittelen kaikenlaista kun katson ihmisiä”, niin Julia sanoo. (s. 20)

Cattonin teoksen vahvimpia avainsanoja on ‘kuvittelu’. Kuvittelu humahtaa niin skandaalinkäryisen juoniston kuin Cattonin henkilöhahmojen ja teemojen läpi. Harjoitusten henkilöhahmot muotoutuvat tilanteen ja narratiivisenkin tarpeen mukaan. Kuvittelun itsetietoisuus on jopa itsetuhoisuuteen saakka: Catton haluaa tiputtaa säännöllisesti myös lukijan kuvittelustaan musteen ja paperin tasolle.

Tarinan keskiössä on klassinen tarina oppilaansa viettelevävästä opettajasta. Tai yhtä klassinen tarina opettajansa viettelevästä oppilaasta. Oppilas ja opettaja ovat pääsiassa äänettömiä ja näkymättömiä, mutta kaikilla on mielipide, varmaa tietoa tai vähintään kuulopuheita tapauksesta. Koulussa asiaa käsitellään oppilaanohjaajan johdolla. Teatterikoulun ensimmäisen luokan opiskelijat valmistelevat siitä näytelmää. Kun hahmot ja hahmot kohtaavat toisiaan jatkuvasti kuvitelman ja toden tasoilla ja puhuvat niin repliikkejään kuin puhettaan, muistojaan ja ajatuksiaan, tarina fragmentoituu antidekkariksi kuin sirpalekranaatti.

Julia katsoo pahasti eikä sano mitään. Hetken päästä hän heilauttaa päätä ja sanoo: “Sinä varmaan tiedät jo kaiken, jonkun toisen kautta.” (s. 296)

Cattonin taidokkuus näkyy erityisesti siinä, miten fragmentaarinen kerrotaan: tarina pysyy luettavana joskin polveilevana. Eräät kääntäjän terminologiset valinnat pistävät silmään ikävällä tavalla: ‘opinto-ohjaaja’ (alkup. ehkä “councellor”) olisi ollut parempi kuraattorina, ‘vesilista’ olisi luullakseni pitänyt kääntää mineriittilevyksi (alkup. ehkä “weatherboard”) ja ‘juustokankaan’ (alkup. luult “cheese cloth”) käännöksen olisi tullut olla harsokangas. Näistä pienistä fiboista huolimatta kääntäjää täytyy onnitella: Cattonin fragmentaarisessa kerronnassa uiminen onnistuu suomalaiselta lukijalta nimenomaan soljuvan käännöksen ansiosta.

Kuvitelman käsittely romaanissa on ollut vähintään Shakespearen ajoista saakka herkullinen idea, ja Catton käsittelee sitä tuoreesti, pikemminkin tempoilevan innostuksen kuin elähtäneen ennuin kautta. Catton pyrkii pikemminkin näyttämään kuin filosofoimaan, mikä on teokselle ehdottomasti eduksi: plastisuus valuu teoksen reunojen yli ja saavuttaa (jonkun) todellisuuden.

Eleanor Catton: Harjoitukset
Suom. Tero Valkonen engl. alkup. The Rehearsal
Siltala 2010
330 s.

Janet Evanovich: Ensin rahat

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Aloitin dekkariviikon Janet Evanovichin Ensin rahat –dekkarichikkerillä, jossa rahaton kolmikymppinen friidu ryhtyy palkkionmetsästäjäksi. Asetelma on herkullinen, vähän niin kuin Nti Marple, mutta ikää miinus 40 vuotta ja aikaa plus 40. Päähenkilö on ottanut runsaasti vaikutteita muista chick lit -sankarittarista, mutta keskeinen rakastettavuustekijä on tällä kertaa raha-asioiden täydellinen mokaaminen, ja tästä johtuva uuden ammatin opettelu. Evanovich kuljettaa tarinaa vauhdikkaasti ja hauskasti, mikä johtaa satunnaisiin sortumiin detaljipuolella. Tämä Stephanie Plum -sarjan ensimmäisen osan raivostuttava ominaisuus on onneksi korjautunut jo sarjan seuraavaan osaan mennessä (tarkistin).

Olin ilmoittautunut kaikkiin mahdollisiin työvoimatoimistoihin Suur-Trentonin alueella ja luin hartaasti joka ikisen työpaikkailmoituksen. En ollut erityisen nirso, vedin rajan puhelinmyynnin ja kennelin hoitamisen kohdalle, mutta tulevaisuuteni ei näyttänyt kovin ruusuiselta. Olin aloittelijatasolle liian hyvin koulutettu ja esimieheksi liian kokematon.
(s. 19)

Stephanie Plum on New Jerseyn satunnaisessa pikkukaupungissa asustava, juuri työttömäksi jäänyt rahaton sinkku. Äiti ratkaisisi rahahuolet tyrkkäämällä tyttärensä naimisiin ihan kenen kanssa tahansa, mikäli vain saisi ahdingosta tietää. Jotain on tehtävä, ennen kuin katastrofin laajuus paljastuu. Ratkaisuksi löytyy vahingossa ja luonnollisesti serkun kautta palkkionmetsästäjäkeikka. Jonka kohteena on entinen hoito. Kivaa ja helppoa! Aika pian kuitenkin paljastuu, että kohteen äidin luona vierailu jakkupuvussa ja helmikorvakoruissa ei ehkä kuitenkaan ole se oikea lähestymistapa…

Ensin rahat äityy välillä oikeinkin hauskaksi, välillä mukavasti jännäksi, sillä kutkuttavasta asetelmasta on aineksia moneen. Romantiikassa edetään säästöliekillä, mikä sekin on virkistävää vaihtelua – ja epäilemättä petaa sarjan seuraavia osia. Kirjan ikä alkaa näkyä teknisten asioiden, lähinnä puhelinten, kuvauksessa. Toisaalta aihe ja lähestymiskulma ovat edelleen tuoreita.

Kimmotusta aiheuttaa se, että kirjaan on turmeltu kirjailijan toimesta täysin tyhjänpäiväinen klaffivirhe ja kääntäjän toimesta paikallisten peruselintarvikkeiden nimiä. Olen ehkä nyt turhankin detaljiorientoitunut, mutta jos sivulla 20 käydään yksityiskohtaisesti läpi päähenkilön jääkaapin sisältö aamupala-aikaan (lähinnä hometta), jotta päästään näyttämään, miten epätoivoisesti asiat ovat, niin ei toki sieltä jääkaapista tule seuraavana aamuna löytyä kokispulloa sivulla 51. Kääntäjä puolestaan on kääntänyt Fig Newtonit* viikunatäytteisiksi pikkuleiviksi (s.51), Wonderbread-paahtoleivän* Wonder-leiväksi (s.71), ja skimmed milkin* kuorituksi maidoksi (s.125). Viikunatäytteiset pikkuleivät vielä menettelevät, mutta kuorittu maito rasvattoman sijaan? Historiallisissa romaaneissa oikein hyvä, dystopiassa tapauksesta riippuen, ei nyky-chick litissä.

Raivostuttavista detaljiongelmista huolimatta Ensin rahat on vähintään keskitasoista keskikevyttä action-chick littiä, joka ottaa päähenkilöityneen aiheensa avulla kantaa myös nuorten naisten asemaan työ- ja perhe-elämässä. Emme elä sitä elämää, joka meille koulussa luvattiin. Miten nykytilanteeseen sopeudutaan?

***

* Alkuperäiset ovat oletuksia, tehty heikon käännöksen perusteella. Voin olla arvioissani väärässäkin.

Janet Evanovich: Ensin rahat
Suom. Hanna Tarkka engl. alkup. One for the Money
Kansi: ?
WSOY 2008 (Bon 2014)
294 s.

 

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi (Minerva 2013)

Einstein-koodi on portugalilaisen José Rodrigues dos Santosin ummehtunut Da Vinci -koodi -pastissi, joka esittelee lukijalle nykypäivän salaliiton, joka on salannut Albert Einsteinin fysiikkaan perustuvan todistuksen Jumalan olemassaolosta. Einstein-koodi rypee kreationistisen ja kristillisen evidentialismin pohjamudissa vain löytääkseen uskomattomalla tavalla ne kaikkein tavanomaisimmat perustelut sille, miksi Jumala olisi luonut maailmankaikkeuden ja miten tämä olisi perusteltavissa tiedettä kainalokeppinä käyttäen. Einstein-koodi pyrki olemaan trilleri, mutta paljastui lähinnä taikinaiseksi matkailukertomukseksi, jota värittivät dialektiset dialogit ja romantiikan puutteesta kärsivä romanssi.

“Yhdet kutsuvat häntä Jumalaksi, toiset Jehovaksi, kolmannet taas Allahiksi, Brahmaniksi, Dharmakayaksi tai Taoksi.” Hän asetti kämmenen rinnalleen. “Me tiedemiehet sanomme häntä maailmankaikkeudeksi. Nimet ja ominaisuudet ovat erilaiset, mutta ydinolemus on sama.” (s. 497)

Syöpään kuolevan matemaatikkoisän ruskeatukkainen katolinen historioitsijapoika ja salakieliekspertti Tomàs saa pyramidien varjossa mystiseltä irakilaiskaunottarelta tehtäväksi tulla Irakiin selvittämään Albert Einsteinin juuri ennen kuolemaansa kirjoittama, kadonnut salakielinen viesti Die Gottesformel. Kauniin naisen ja jättipalkkion viekoittelema historioitsija huomaa pian vastavakoilevansa CIA:lle, olevansa nalkissa Irakissa, pakenevansa Irakista Portugaliin, josta seikkailee Nepaliin mystisen kaunottarensa kera jnejnejne, vain selvittäkseen, mitä mysteerillinen Jumalan kaava sisältää. Mitä juutalainen suhteellisuusteorian isä Einstein halusi salata maailmalta?

Koska kirjailijan kehitelmä Einsteinin vastaukseksi ei yllätä ketään, on yllättävää, että kirja kestää yli 550 sivua. Millä dos Santos täyttää ne 400 ylimääräistä sivua? Lukion lyhyellä fysiikankurssilla, kahdeksannen luokan maailmanuskontojen kurssilla sekä toistelemalla sanoja “ällistyttävää”, “sattumaako” ja “ymmärrän”. Eritoten päähenkilö Tomàsin tehtäväksi jää raivokas nyökyttely aina kuin uskonnollinen merkkihenkilö tai tieteentekijätuttava paljastaa uskonnon ja tieteen yhtäläisiä käsityksiä maailmankaikkeuden synnystä, tarkoituksesta, suuntimasta tai olemassaolosta.

Maailmankaikkeuden kieli on matematiikka, mutta meillä ei ole keinoa, jolla me voisimme todistaa sen aukottomasti. Kun menemme syvälle asioihin, törmäämme aina hämyiseen verhoon, joka peittää arvoituksen perimmäiset piirteet. Luoja on piilottanut sinne allekirjoituksensa. Asiat on tehty niin hienosyisellä tavalla, että me emme pysty paljastamaan maailmankaikkeuden syvintä salaisuutta koskaan kokonaan.                          – Hmm.  (s. 279)

Dos Santos käyttää fiktiivisen argumentaationsa perustuksina tunnetuimpia tieteelliseltä kuulostavia perusteluja, joilla on pyritty perustelemaan Jumalan olemassaolo Paleyn kellosta lähtien. Ällistyttäviä sattumia ja numeraalisia yhtäläisyyksiä löytyy niin kabbalan ja säieteorian kuin Upanishadien ja kaaosteorian välillä. Sattumaako? Lisätään mukaan reipasta matemaattisen todennäköisyyskäsitteen väärinkäyttöä ja antrooppinen periaate. Ällistyttävää. Ja sekoitetaan mukaan trendikkäitä metaforia keinoälystä ja ohjelmistosta, koska metaforat, ne ne todella todistavat tieteellisesti mitä vain. Ja katso! Voiko todellakin olla niin, että maailmankaikkeus on suuri Jumalan luoma ihmisentekokoneisto?

Ällistyttävää kyllä, Kari Enqvist on jo vuonna 2003 ilmestyneessä lyhyen lyhyessä artikkelissaan* sekä esitellyt ja käsitellyt romaanin keskeiset tieteitä koskevat väittämät. Sattumaako?

* Kari Enqvist: Taivaalliset todisteet. (Kanava 2/2003)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanja -haasteeseen

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Suom. Tarja Sipola portug. alkup. A Fórmula de Deus (2006)
Minerva 2013
551 s.

Kirjakaksikko: Risteäviä kolmiodraamoja

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tämän vuoden esikoisteoksia, jossa kahden eri ikäisen kolmiodraamojaan kipuilevan naisen kohtalot risteävät sattumalta 2000-luvun Turussa. Jyrki Lehtolan Hällä väliä puolestaan on -80-luvun retrospektiivi, jossa kolmiodraama kutistuu löysäksi sisäpiirin vitsiksi niin Pispalassa kuin Sally Albatrossillakin. Romaaneille yhteistä on eräänlainen oman itsen kohtaamattomuus, jonka käsittelytavoista kuultaa ajan henki. Siinä missä Pöyhösen teos on taiteellisiakin aspiraatiota kurkotteleva näkökulmaromaani, Lehtola nakkaa fiktiivisen itseironisen hylättyjen, mutta hupaisien kolumni-ideoiden kokoelman.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua (WSOY 2013)

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tiivis kahden naisen vuoro- ja ohipuhelu omissa kolmiodraamoissaan, jotka risteävät, vaikka naiset eivät koskaan tapaa. Kiira on vaihtovuoden tapahtumista ja kotiintuloshokista lamaantunut, Krista puolestaan ripustautuu varattuun työtoveriin.

Sillä hetkellä minun on pakko sanoa, etten halua tulla mihinkään väliin. rikkoa perhettä, pilata mitään. Hän sanoo, etten pilaa, sanoo tietävänsä mitä haluaa. (s. 50)

Pöyhösen kerronta on miellyttävää, tiheää ja tiheätunnelmaista. Minäkertojina henkilöhahmot ovat uskottavia, syviä, kerroksellisia. Kirjailija tuo hyvin esille eri-ikäisten hahmojen sisäisen elämän erilaisuuden: pakopaikat ja -tavat ovat erilaisia. Kiiran tarina kerrotaan lähinnä takaumien kautta, Kristan menneisyys jää pimentoon – odotukset ovat tärkeämpiä. Kummallekaan ei nykyisyys tunnu tarjoavan juuri mitään.

Yrittäisit käydä useammin, isä sanoo. Onhan tämäkin tavallaan sun kotisi. Tavallaan sun koti. Tavallaan. (s. 97)

Hän rakastaa minua on vaikea analysoitava siksi, että tunnistan tässä romaanissa paljon ansioita, mutta en missään vaiheessa oikein tuntunut saavan lukukokemuksesta otetta. Kiiran ja Kristan kohtaloiden risteävyys tuntui kaikessa uskottavuudessaankin rakennetulta, vaikealta sulattaa, eivätkä juonet tunnu luistavan kitkatta.Toisaalta Pöyhönen on erittäin lahjakas hahmoon eläytyvä kirjoittaja, jonka kerronta on visuaalisesti ja kielellisesti tunnelmallista.

Jyrki Lehtola: Hällä väliä

Jyrki Lehtola: Hällä väliä (WSOY 1994)

Jyrki Lehtolan Hällä väliä on puolestaan -80-luvun mentaliteetilla hupaileva retrospektiivi, jossa irvaillaan ajan ilmiöille sketsi toisensa jälkeen. Leivo rakastuu (sikäli kun -80-luvulla nyt rakastuttiin, ehdottaa Lehtola) Eijaan, joka on aiemmin ollut Harden kanssa. Nämä hahmot palloilevat kasinohuumassa ja sen jälkimainingeissa, tavaten sattumalta toisiaan aina silloin tällöin, vahingossa.

80-luku eritoten oli sitä aikaa, kun oltiin aina menossa joihinkin ihmepaikkoihin, joissa kukaan ei halunnut olla, ja tutustuttiin niissä ihmehyypiöihin, joista tuli riesa koko loppuelämäksi. (s. 33)

Hällä väliä muistuttaa väljästi juonellista kolumnia, jossa ruoditaan karikatyyrien avulla kaikkea sitä, mikä tuossa ajassa nousi akateemisissa tai porvarillisissa ympyröissä pinnalle. Finanssipolitiikka, biletys, ihmissuhteiden pinnallisuus, ylipäänsä pinnallisuus. Ajan uutuuskeksinnöt laivaseminaareineen, post-moderneine filosofeineen, porvarillisine huumekokeiluineen ja hokemineen luovat ajankuvaa.

Leivo kirjoitti muistikirjaansa, että “vaikka paniikki-sanan alkuperä tulee kreikkalaisesta pan-jumalasta [sic], etymologioilla voi myös Barthesia seuraten leikitellä ja väittää, että termi ‘paniikki’ on peräisin kreikkalaisesta ‘kaikkea’ tarkoittavasta adjektiivista”. Aamulla muistikirjasta löytyisi PANIKI-KREIKBARTH. (s. 106)

Lehtolan romaani hauskuttaa -80- ja -90-luvun kanssakärsijöitä. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, ja niiden funktio tuntuu olevan lähinnä antaa erilaisia tulokulmia uutispalamaisiin kohtauksiin. Toisaalta vaikuttaa siltä, että näin Lehtola muistaa ihmisten olleen ja toisaalta nämä tulokulmat on strategisesti hyvin valittu. Kirjailijan röyhkeä asenne muistelmakirjallisuutta kohtaan ja riittävä yleistäminen (jotta romaani ei ihan avainromaaniksi äidy kuin hetkittäin) tuottavat kasan satiirisketsejä, joka käynee lähihistoriankirjoituksesta heille, jotka haluavat vielä kerran vierailla kasinohuumassa ja sen jälkeisessä romahduksessa.

***

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
Kansi: Sami Saramäki
WSOY 2013
190 s.

***

Jyrki Lehtola: Hällä väliä
Kansi: Antti Rahkiola
WSOY 1994
187 s.

Näytelmäadaptaatio: Mikko Rimminen, “Nenäpäivä”

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010)

Kävimme eilen kirjabloggaajakollegoiden kanssa hiukan viihteellä, sivistyneesti toki. Kohteeksi valikoitui Mikko Rimmisen Nenäpäivä Kansallisteatterissa. Itsehän en ollut tätä Finlandia-palkinnon vuonna 2010 romaania lukenut (muoks. aiemmin), joten suoritin näytelmän kirjallinen elämys tuoreena mielessä (muoks. nyt kun sen ihan varta vasten teatteriin valmistuakseni luin).

Nenäpäivä -romaani vyöryttää suomalaiskansallista yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä rankalla kädellä, mutta kevyellä otteella. Tajunnanvirtaromaanissa seurataan tavanomaisilta raiteilta hiukan takavasemmalle solahtaneen Irman seilaamista Säästöpankinrannasta keravalaiseen betonilähiöön ja takaisin. Keravalle ensi kerran etsiytyessään Irma sattuu löytämään vahingossa annoksen inhimillistä lämpöä kerrostalo-oven takaa. Siinä paistatellakseen hän omaksuu taloustutkimuskyselijän ammatti-identiteetin, mutta paljastumisen pelko ajaa Irman yhä syvemmälle valheiden verkkoon, samalla kun hän kiintyy kohtaamiinsa keravalaisiin.

Nenäpäivä -romaanissa juoni, tarina ja henkilöhahmot jäävät Rimmisen runoltelevan tyylittelyn jalkoihin. Rimmisen monimutkitteleva, kekseliäinen tyyli jakaltanee lukijoita. Sen voi hyvinkin kokea positiivisena, Finlandia-palkintolautakunta ymmärtääkseni ainakin koki.

Oma lukukokemukseni löytyi jostain tekotaiteellisuuden ja kirjoitusharjoittelun välimaastosta, semminkin kun en keksinyt, miksi romaanin omien elämiensä surkeuden multihuipentumilla kiiveltävät hahmot liekuttaisivat ajatelmiaan teelmäisen teennäisesti. Lisäksi jäin epäilemään (en kyllä täysin vakuuttunut), että jos Nenäpäivästä poistettaisiin kielellinen kikkailu, jäljelle jäisi yhdentekevää vellaamista.

– Ei se helppoa ole, sanoin jotenkin jäykästi. – Istua kaiket päivät kotona. Jälkimmäiseen lauseeseen takertui jostain sävy jota poika olisi varmaan luonnehtinut diplomaatilliseksi, ja jostain syystä siinä tuli sitten nopeasti kauhistuneeksi sanomisiaan, että oliko tullut joutopuhepaineissaan jotenkin tölväistyä, loukattua, sehän se kun juurikin taisi istua kaiket päivät kotona, Irja. Ei siinä oikein tainnut auttaa sekään että minuthan sitä olisi tietysti voinut nimittää vaikka miksi kotonaistumisprofessoriksi, -neuvokseksi, -tirehtööriksi, tai -asiantuntijaksi, eihän Irja siitä mitään tiennyt, ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli puhella sen kanssa ihan yhdenvertaisesti kaikista niistä pitkistä, tomuisista, hiljaisista päivistä yksin kotona niin sillehän minä olin siinä paraikaa niin kuin töissä. (s. 161-162)

Kansallisteatterin näytelmällinen sovitus romaanista vaikutti erityisen mielenkiintoiselta, sillä pahat mielessä menin sen katsomaan. Odotukseni täyttyivät, vaikka eri osin kuin olisin kuvitellut.

Nenäpäivän tarina toimi näytelmäksi kondensoituna hyvin: romaani oli tunnistettavissa näytelmästä. Kirjan pitkäpiimäisyys oli muokattu väliin jopa liiankin vauhdikkaaksi pörähtelyksi eri kerrostalojen luukuissa. Runollisuus oli karsittu pois kokonaan, ja hahmot vedetty slapstickiksi.

Kirjan herättämät mielikuvat hahmoista eivät toteutuneet näytelmässä. Osa hahmoista tuntui liian vanhoilta tai nuorilta kirjan herättämiin mielikuviin verrattuna. Lisäksi nykyään niin muodikas minimalistinen (= halpa) lavastus meni minimalistisuudessaan niin pitkälle, ettei edes kirjan lukenut ottanut väliin heti selvää, missä ihmeessä oikein mentiin. Näytelmään oli huolittu kohtauksia etenkin romaanin alusta, ja loppu kuljettiin pikakelauksella. Tässä oli tehty paljon hyviä valintoja, sillä Rimmisen romaanissa juuri lopussa jahkataan päähenkilön etsikkoaikaa kielen pauloissa hikihelmeillen.

Vahva komediallisuus ei peittänyt Nenäpäivän yksinäisyyden teemaa, vaikka siitä satunnaisella kohelluksella ja etenkin komedialliseen traditioon sopivaksi vedetyllä heppoisella loppuratkaisulla löydettiin monenlaisia sävyjä. Enimmäkseen kuitenkin sellaisia, joissa pienetkin yhteisymmärryksen hetket lämmittävät sielua pitkään.

***

Mikko Rimminen: Nenäpäivä 
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2010
339 s.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008)

Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen – kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin… Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

“Voiko olla suurempaa iloa”, kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, “kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?” Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia – kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät “yletöntä lukuintoa”.

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.

***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suom. Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2008
115 s. 
Engl. alkup. The Uncommon reader (2007)

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo 
Suom. Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
Esp. alkup. La Casa de Papel (2002)

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi Kansi: Pentti Camilla (Tammi 2009)

Pauliina Suden Pyramidi avaa oven verkostomarkkinoinnin maailmaan huoneteatterimaisen farssijännärin avulla. Huijauksen maku tirisee niin tarinasta kuin kerronnasta, mutta vauhdikas romaani pitää otteessaan alusta loppuun. Pyramidin peruskysymys on edelleen ajankohtainen, mahdollisesti jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusaikana. Jos samaa viestiä toistaa jatkuvasti riittävän vaikein sanankääntein esittäen viestinsä itsestäänselvyytenä, ostavatko ihmiset sen?

Pyramidi alkaa sinisilmäisestä Sinistä, jonka arkipäivän tyhjyys ja ankeus kiteytyy päivisin klaustrofobisessa kassatyössä ja iltaisin yksinäisessä yksiössä. Kun vanha tuttava Janita ottaa yhteyttä kahvittelun merkeissä, Sini ilahtuu edes jostain vaihtelusta. Tyylikäs, kalliiseen pukuun pukeutunut Janita ylipuhuu Sinin kokeilemaan verkostomarkkinointia. Ja yhtäkkiä Sini on huijattu viimeisillä rahoillaan kiinni laajaan verkostomarkkinointiverkostoon, josta pääsee irti vain huijaamalla huijaajia. Tai näin Sinille vakuuttaa apuun leiskauttanut prinssi Uljas. Kuinka Sinin käy?

Pyramidiin luo karmaisevan todentunnun kirjailijan paneutuminen verkostomarkkinoinnin saloihin. Lipevä amerikkalaistyylinen markkinointikieli iljettää riemastuttavasti läpi romaanin. Verkostomarkkinoinnin taustalla näkyy oksettava, mutta myyvä yksinkertaistus ihmissuhteista vain yhtenä bisnesmuotona:

“Ajattele elämääsi bisneksenä, ajattele itseäsi bisneksenä. Ystävänä myyt ystävyyttäsi ja lisäät ystäväsi elämänlaatua. Perheenjäsenenä… myyt itseäsi ja merkitystäsi, vastapainoksi saat rakkautta ja tunnet itsesi tärkeäksi. Älä arastele tätä ajatusta. Kun ymmärrät ja uskot tämän totuuden, se tekee sinusta yksilöllisen ja voimakkaan ja elämästäsi täyteläisen ja rikkaan.” (s. 56)

Verkostomarkkinoinnin huijausluonteesta useimmat lukijat ovat varmaankin samaa mieltä jo romaania aloittaessaan. Ihmetyttää, että miten ne ihmiset nyt tuolla tavalla antavat itseään huijata. Kirjailija pyrkii kuitenkin romaanin edetessä näyttämään lukijalle omakohtaisen kokemuksen kautta, miten helppoa on ihmisen omien odotusten manipulointi niin, että valtavista logiikka-aukoista huolimatta lukija tempautuu mukaan kirjailijan vauhdikkaaseen tarinaan.

***

Pauliina Susi: Pyramidi
Kansi: Pentti Camilla
Tammi, 2009
255 s.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt (Otava 2012)

Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia on Anna-Leena Härkösen neljäs Anna-lehden kolumneista koottu kirjoituskokoelma. Teos sisältää 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Ne käsittelevät naiseutta ja perhe-elämää kirpeän humoristiseen tyyliin.

Ihan ensiksi haluaisin myöntää, etten lue naistenlehtiä kuin odotushuoneissa. Ekana selaan esiin kolumnit, koska ne ovat parhaita. Huokaisen liikutuksesta tai ihastuksesta, kun kolumnisti jakaa koskettavan tai hellyyttävän tarinan, mutta erityisen riemastuttavaa on huomata, että Anua, Hannaa, Anna-Leenaa tai muita kismittävät tismalleen samat asiat kuin itseäni.

Niinpä en voi olla pitämättä kolumnikirjoista. Ne ovat käteviä erityisesti aamiaslukemiseksi. Kolumneihin ei jää nalkkiin samalla tavoin kuin novelleihin tai romaaneihin, joten kiire ei lähde kasautumaan “mä luen vielä tän luvun loppuun” -efektin vaikutuksesta. Parhaat kolumnit sisältävät jonkin asiallisen pointin, tunnelatautuneen anekdootin tai pari, ja muutaman nasevan piston, joita vastaan tai joiden puolesta voi tarmokkaasti argumentoida omassa sisäisessä dialogissaan. Parhaassa tapauksessa kolumni tarjoaa jopa pienen valaistumisen kokemuksen.

Härkösen kolumnit ovat näiden kriteerien valossa oivallisia. Vaikka kirjailijaa eivät aina kismitäkään samat asiat kuin itseäni, hänen kolumninsa eivät sentään ikinä sorru hymistelyyn. Niissä tuodaan esille arjen ja juhlan epäkohtia mukavan lupsakankirpsakkaan tyyliin. Elämänviisauksien jakeluun kirjailija ei useimmiten sorru. Hän luottaa, että lukija oivaltaa itsekin, jos haluaa. Avautuessaankin Härkönen on pikemminkin hauska kuin katkera, joten lukijalle ei jää itseterapoinnin sivustakatsojan lähmäistä oloa.

Kokoelman novellit on valittu sikäli huolella pitkän aikavälin kirjoituksista, ettei lukemansa perusteella pysty arvailemaan tulevaa. Epätasaisuus on tässä tapauksessa positiivista: Laskeva neitsyt pysyy tuoreena läpi lukukokemuksen, oli kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.

Normaali itsekeskeisyyskin tuntuu täyttävän narsismin mitat. Mutta kukapa meistä ei olisi itsekeskeinen? Mehän joudumme jumalauta olemaan itsessämme vuorokaudet ympäri.    (s. 38)

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia 
Otava 2013
203 s.

Kirjakaksikko: Menneiden joulujen lahjakirjat

Lueskelin menneiden joulujen lahjakirjoja (ei omia) näin tulevia odotellessa. Osuin onnekkaasti kahteen nykysuomalaiseen mentaliteettiin humoristisella otteella pureutuvaan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on jotain palkintojakin joskus voittanut, mm. Finlandian 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2004. Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) puolestaan ei ole, mikä oudoksuttaa lukukokemuksestaan suuresti nauttinutta lukijaa.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava 2011)

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo lämminhenkisen humoristisesti kahden ystävyksen yhteen-, erilleen- ja yhteenkasvutarinan Törmälän puunjalostustehtaan kohtalonpäivinä. Nousiaisen tarinan erityisominaisuuksina ovat yleisen tiivistäminen yksilöihin katkeransuloiseen ääripisteeseen saakka ja pullamössösukupolven ilmiöiden lempeän satiirinen ymmärtäminen. Näistä aineksista syntyy tiivis moniääninen kerronta, joka hurmaa sketsikkäällä koskettavuudellaan.

Kirjan minäkertojista Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin, Janne jäi Törmälään, suomalaiselle peruspaikkakunnalle, “joka on olemassa, jotta nuorilla olisi joku paikka mistä haluta pois”. Pasi eteni työelämässä Törmälänkin tehtaan omistavan yhtymän keskijohtoon, Janne luopui unelmistaan ja ryhtyi latomaan vaneria tehtaalla. Pasi palaa pitkän poissaolon jälkeen kotipaikkakunnalle laittamaan tehdasta lihoiksi. Pasin ja Jannen lapsuuskuvat paljastuvat vähitellen muistelujen ja takaumien kautta Pasin järjestellessä tehtaan lopunaikoja ja Jannen odotellessa niitä.

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot piirteet.
(s. 39-40)

Nousiainen kiteyttää Metsäjätissä epäonnistempien suomalaisten laman lasten ja heidän vanhempiensa muistoja ja nykyisyyttä. Kuningas alkoholi ja yleinen pessimismi tuntuvat varjostavan niin perhe-elämää kuin tulevaisuuttakin nyt ja aina. On parempi olla yrittämättä tai toivomatta, ettei vain pety. Ne, jotka onnistuvat syntymätörmäläänsä pakenemaan, elävät sitä kuitenkin sisällään, vaikka uskottelevat muuta. Nousiainen käsittelee karvasta aihettaan uskottavasti. Tarinan kehitys ei haiskahda naminamimantroilta edes positiivisissa käänteissään. Hahmojen ja kerronnan lämminhenkisyys tuottaa lähes katarttisen lukukokemuksen vaikeita aiheita käsiteltäessä.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY 2002)

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kaivaa esiin suomalaisen kodinomistusmentaliteetin absurdeja pohjamutia yhden miehen kohtalon kautta. Hotakaisen moniääninen kerronta paljastaa niin suomalaisten kerrostalo- kuin omakotitaloeläjien pimeät puolet hersyvän hauskasti. Juoksuhaudantie on tragikoominen veijariromaani, jossa nykysuomalainen Don Quijote kohtaa tuulimyllyjen sijaan Helsingin pientalomarkkinat.

Juoksuhaudantien päähenkilö Matti on kokkaava ja leipova pehmoisä. Kun nyrkki kerran heilahtaa, vaimo lähtee ja vie lapsen. Matti päättää saada perheensä takaisin toteuttamalla vaimonsa unelman: hän lähtee hankkimaan perheelle rintamamiestaloa. Eikä pelkästään rahalla, vaan kaikin mahdollisin keinoin. Matin ällistyttävä asunnon hankintakeinokavalkadi sisältää niin laillisia kuin laittomiakin viritelmiä, joiden mukana prosessi nielee yhä useampia ihmisiä. Hotakainen päästää useimmat heistä ääneen, ja päästää jotkin jopa kiinni vastatoimintaan. Matin taistelu kodista muuttuukin pian monen rintaman täysoffensiiviksi.

Hain vastaansanomatonta sävyä. Samaa tunnetta, jonka rintamamiestalo herättää katsojassa. Hain koivua, mäntyä ja kuusta. Leikkasin pois koristekasvit, pihatontut ja grillikatokset. (s. 162)

Hotakainen kuljettaa tarinaansa varmoin ottein moniäänisyydestä ja -juonisuudesta huolimatta. Tarina etenee reippain leikkauksin yhä absurdimpaan suuntaan, pysyen kuitenkin tiukasti teemassa. Hotakainen pohtii Juoksuhaudantiessä hahmojensa kautta suomalaista ja erityisesti suomalaisten miesten asumis- ja olemismentaliteettia. Mikä todella tekee asunnosta kodin? Kirjailijan vastaus ei sisällä sisustusvinkkejä.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kansi: Markus Pyörälä
Otava 2011
286 s.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2002
334 s.