Category Archives: 1600-luku

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Alligaattori 2014)

Gillian Philipin Kapinaenkelit – fantasiasarjan ensimmäinen osa Tulimieli tuo sidhet jälleen fantasiakirjallisuuden kartalle. Sidhet ovat skottilaisesta ja irlantilaisesta tarustosta kotoisin olevia taruolentoja, jotka ovat tavallaan keijuja. Vähän samalla tavalla keijuja kuin sudet ovat tavallaan koiria ja leijonat kissoja.

Mukavasti rullaava tarina pyrkii jonnekin vaihtoehtohistorian ja korkeafantasian välimaastoon: keijut ovat eräänlaisia supersankareita kyvyiltään mutta inhimillisiä tunnoiltaan ja miekka on huomattavasti tärkeämpi hengissäselviytymisen tae kuin magia. Henkilökohtaisesti pidän sidheistäni vähemmän vesitettyinä, mutta tämä perustavanlaatuinen näkemysero kirjailijan kanssa ei laisinkaan estänyt nautiskelemasta teoksesta. Keijuista ei liian usein kirjoiteta.

Tulimieli marssittaa Sethin, aikuistumassa olevan sidhe-nuorukaisen keijumaailman valtataistelujen keskiöön – ja heittää niistä ulos, Hunnun läpi ihmisten maailmaan selviytymään yhdessä velipuolensa kanssa. Niinpä hän joutuu yhtäkkiä aikuistumaan ja toimimaan kahdessa maailmassa, joissa pelataan eri säännöillä. 1600-luvun Skotlanti on aivan yhtä julma, ellei julmempikin elämännäyttämö kuin Kate NicNivenin luolahovi. Kuinka siitä selviää hengissä laiminlyöty undulaatti?

Teos alkaa dramaattisesti tarinan keskeltä, mikä imaisee lukijan mukaansa. Sidhemytologiaa tuntemattomalle kirjaan heittäytyminen voi olla hieman hankalaa, mutta kirjailija tarjoaa tarpeellisia selityksiä mukavasti siellä täällä näyttämisen ohessa. Wikipedian artikkeli voi toimia hyvänä alkuna, mikäli haluaa kartalle jo kirjaa aloitellessaan. Itse viehätyin ympäristön ja sidhemaailman kuvailusta melkein enemmän kuin Sethin tarinasta, vaikka ne eivät aina myötäilleet omia mielikuviani Hunnun takana olevasta keijumaailmasta.

Kaiken kaikkiaan Tulimieli on varsin mielenkiintoinen avaus ja laadukas käännös tänä vuonna aloittaneelta Alligaattori Kustannukselta. Teos sopii niin teini-ikäisten kuin aikuisempienkin fantasiakirjallisuuden ystävien käsiin.

***

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)
Suom. Jussi Hirvi engl. alkup. Firebrand
Alligaattori, 2014
320 s.

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

Marais vs. Sainte Colombe

Eilisen Kaikki elämän aamut -romaanin kirja-arvion filosofiset sfäärit eivät välttämättä aukea ilman korviinkäyvää todistetta Sainte Colomben ja Marais’n taidekäsitysten erilaisuudesta.

Olkaa hyvä, Marin Marais’ta suomalaisen gambataiturin Markku Luojalan-Mikkolan tulkitsemana ja heti perään maailmankuulun Jordi Savallin versio Sainte Colomben Les Pleurs, jota Kaikki elämän aamut -teoksessa mainitaan useaan otteeseen soitettavan. Laitoin nämä tällaiseen epäkronologiseen järjestykseen, koska Marin Marais on huomattavasti helpommin lähestyttävää musiikkia kuin Sainte Colombe, mikäli barokkimusiikki ei ole entuudestaan tuttua.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=LwJlChtznfg&feature=related]

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=IMoRPxLdSQ0]

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut

© Kirjakko

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on raastavan lyyrinen historiallinen lyhytromaani kahden barokkiajan suuren säveltäjän suhteesta sekä heidän jalkoihinsa jäävistä naisista. Quignard on pelkistettyjen mutta voimakkaiden siveltimenvetojen mestari. Hän pystyy kiteyttämään valtavasti tunnetta lyhyisiin lauseisiin ja henkilöhahmojensa elämäkertojen oleellisimmat karikot 127 sivuun. Kaikki elämän aamut imaisee mukaansa menneisyyteen ja vastakkaisten taidenäkemysten taisteluun.

Kirjan päähenkilö on Sainte Colombe (?-n.1690), ranskalainen viola da gamban soittajavirtuoosi, katkera, melankolinen erakkoluonne, joka asuu tyttärineen syrjässä Pariisin musiikkipiireistä, etenkin hovista. Hän hyväksyy säälistä soitto-oppilaakseen nuoren Marin Marais’n (1656-1728), josta sukeutui myöhemmin paitsi hovisoittaja, myös paljon julkaissut säveltäjä. Marais’n ja Sainte Colomben ristiriitaiset näkemykset muusikista ja elämästä yleensä konkretisoituvat heidän suhteissaan Sainte Colomben tyttäriin: Sainte Colombe on kotityranni, joka kuitenkin huolehtii tyttäristään, Marais rakastaa heitä ja samalla käyttää heitä hyväkseen.

Sainte Colombe näyttäytyy romaanissa antisankarina, jonka tuulimyllyinä toimii Marais’n kannattama porvarillinen taidenäkemys. Sainte Colombe kituuttaa eläen taiteelleen, jonka avulla hän pystyy ylittämään kuilun elämän ja kuoleman välillä. Marais elää taiteellaan, ja julkaisemillaan sävellyksillä, joista osan on varastanut Sainte Colombelta. Toisaalta Sainte Colomben sävellyksiä pääsevät kuulemaan muutkin kuin harvat ja valitut hänen lähipiirinsä jäsenet nimenomaan Marais’n ansiosta.

Kaikki elämän aamut (Kustannusosakeyhtiö Otava, 1992, suom. Annikki Suni; alkup. Tous les matins du monde, 1991) voikin lukea monimutkaisena moraalisena tutkielmana taiteen olemuksesta, joka puhuttelee voimakkaan tunteisiinkäyvyyteensä ansiosta. Voiko taiteen arvoa mitata rahassa? Sainte Colomben ja Marais’n elämäntarinoiden avulla Quignard kysyy, miksi taidetta ylipäänsä tehdään: ruumiin vai sielun ravinnoksi, mukavaksi kulutushyödykkeeksi vai hengen nostattamiseksi.

Quignard vastaa näihin kysymyksiin omalta osaltaan Kaikki elämän aamut -romaaninsa menestyksellä: on mahdollista kirjoittaa parissa tunnissa luettava kirja, joka koskettaa lukijan sisintä monin tavoin, ja yllyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin korkealentoisiin ajatuksiin. Kirja myi korkeakulttuurisesta flirttailustaan huolimatta erittäin hyvin ja lisäksi kirjasta tehdystä elokuvasta tuli valtavan suosittu. Harva romaani, lyhytkään, sopii sekä satunnaiseksi työmatkalukemiseksi että filosofisten pohdintojen perustaksi. Kaikki elämän aamut käy tämänkin rajan yli.