Category Archives: 1800-luku

Näytelmä: Järki ja tunteet Helsingin kaupunginteatterissa

Helsingin kaupunginteatteri lahjoi kirjabloggaajan vapaalipulla ja skumppalasilla kertomaan Järki ja tunteet -näytelmästä internetissä. Kyllä ei voi kukaan Austen-fani jättää tätä näytelmää väliin. Havaintojeni mukaan eivät voineet presidentti Tarja Halonen ja näyttelijätär Sinikka Sokkakaan.

Kuinka te uskallatte?

Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut uhkarohkeasti yhteen maailmankirjallisuuden tunnetuimmista klassikoista. Uhkarohkeaksi tartunnan tekee se, että lähestulkoon kaikki katsojat ovat taatusti nähneet jonkin elokuva- tai televisioadaptaation tästä samasta teoksesta. Itse olen jopa kuullut useamman radioteatteriesityksen. Niinpä voisi kuvitella, että vaikka Suomen kantaesitystä puoltaa vahvasti taloudellinen järki – näytelmää ei tarvitse myymällä myydä yleisölle – toteutusta piinaa tunteiden pyörremyrsky niin näyttelijöiden kuin katsomon puolella, sillä jokaisella katsojalla on joku, useimmiten lämmin suhde alkuperäisteokseen.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Kreeta Salminen (Elinor),  Sara Melleri (Marianne).

Dashwoodin sisarusten edesottamuksista paikallisilla miesmarkkinoilla on tällä kertaa sovittanut näyttämölle amerikkalainen Jon Jory. Näytelmä poikkeaa alkuperäiselle varsin uskollisista tv-sarja- ja elokuva-adaptaatioista. Joryn tulkinta pyrkii pitäytymään uskollisena Austenin henkilöhahmoille ja nostamaan esille juonelliset solmukohdat.

Tämä on johtanut jossain määrin epätasaiseen kerrontaan ja monien nerokkaiden alkuperäisten repliikkien poistumaan. Ensimmäisessä näytöksessä alkuperäistä kunnioittava, tuttuuden tunnetta ja katsojan hyväksyntää hakeva toteutus ei saavuta sellaista irtonaista, iloista komiikkaa ja lohdullista sentimentaalisuutta kuin toisen näytöksen enemmän inspiroitunut ja vähemmän uskollinen tulkinta. Vai liekö ensimmäisen näytöksen hienoiseen jäykkyyteen vaikuttaneet ensi-illan paineet?

Tässä nämä tytöt nyt ovat

Järjen ja tunteiden järjen ja tunteiden ylitsevuotavaiseen Niagaraan Järjessä ja tunteissa puskivat erityisesti (ja alkuperäisteokseen vedoten sanon, että odotetusti) Sara Melleri (Marianne Dashwood) täysvallattomalla fyysisellä heittäytymisellään, sekä Leena Uotila (Rouva Jennings) ja Ursula Salo (Fanny Dashwood), jotka uhkuvat hupia milloin tahansa avaavat suunsa.

1800-lukulaista sensibiliteettiä orjallisemmin seuraavat naishahmot, Kreeta Salmisen esittämä Elinor Dashwood ja Heidi Heralan Rouva Dashwood etunenässä, toivat näytelmään sen kaipaamaa moniulotteisuutta ja vastapainoa koomis-emotiivisille teineille ja leideille.

Jane Austenin teoksissa mieshahmot ovat ylipäätään hiukan sivussa tarinan valokeilasta, eikä heillä tuntunut olevan sinne tälläkään kerralla asiaa kuin  romanttisesta erityisvaatimuksesta tai jostain muusta erittäin painavasta syystä. Erityistä kiitosta on annettava Kari Hevossaaren Robert Ferrars -tulkinnasta, joka nosti tämän lähestulkoon täydellisen sivuhahmon yllättävästi elämään.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jussi Puhakka (John Dashwood), Ursula Salo (Rouva Fanny Dashwood), Kari Hevossaari (Robert Ferrars) ja Kreeta Salminen (Elinor Daswood)

Koominen järki, vakavasti otettavat tunteet?

Teoksessa korostuvat kokemattomuuden ja kokemuksen, nuoruuden ja kypsyyden, sekä miehen ja naisen roolien väliset jännitteet. Yhteiskunnallisten ja kulttuurillisten rooliodotusten pettäminen kriittisellä hetkellä syöksee onnea tavoittelevat onnettomuuteen tai vähintään ongelmiin – ja pettyä voi yhtä lailla kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toiminut kuin niistä piittaamatonkin. Onneksi kyseessä on klassinen komedia, joka polkee tarinan tuttuun loppuunsa.

Näytelmäversio Järjestä ja tunteista korostaa aiemmin näkemiäni enemmän avioliittoa ensi kädessä taloudellisena diilinä – tunteiden syntymä vaikuttaa kivalta bonukselta, milloin ei ole epämiellyttävä vahinko. Kuinka paljon olemme tekemässä paluuta viktoriaaniseen avioliittokäsitykseen nykyisessä yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa tilanteessa? Vai olemmeko siellä jo? Kysymys on ehkäpä toistaiseksi vielä ajankohtaisempi USA:ssa kuin Suomessa.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jouko Klemettilä (Sir John Middleton), Aino Seppo (Lady Middleton), Heidi Herala (Rouva Dashwood), Leena Uotila (Rouva Jennings)

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti (Amanita 2011)

Historiallisen romantiikan kuningatar Kaari Utrio kaiuttaa tyylipuhtaassa epookkiromaanissaan Oppinut neiti rakastettuja englantilaisia 1800-luvun kartanoromaaneja pohjoisessa ympäristössä. Pietari tarjoaa loistoa ja yläluokan arkea, mutta romaani puhkeaa kukkaan romantisoidussa Lapissa, jossa luonto myötäilee ja vastustaa päähenkilöiden kohtaloita. Utrion kaava, jossa itsenäinen, omapäinenkin sankaritar antautuu näennäisen toivottomalle ja ehdottoman sopimattomalle rakkaudelle on perinteisyydessään lohdullinen. Siihen voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon, varmana siitä, että yllätyksiä ei tule, jännityksen värinöitä kuitenkin.

– Jos haluat elämältä muutakin kuin viimeisen sijan, sinun kannattaa suhtautua vakavasti rajatarkastajaan, ja oikeastaan jokaiseen naimattomaan mieheen, vaikka kävisi yhdeksääkymmentä, Gustava Sjögren neuvoi.
– En ole tavannut ainuttakaan viisasta ja rakastettavaa vapaata miestä sen jälkeen, kun sinä veit vihille setä Sjögrenin, Sofia hymyili.
– Kysymys ei ole rakkaudesta, vaan asemasta ja elatuksesta. (s. 22)

Smolnan koulun kasvatti Sofia Malm on harvinaisen itsenäinen suomalaisneiti Pietarissa. Sotasankarin tytär Sofia ansaitsee oman elatuksensa kunniallisin keinoin, mutta hän on aatelispiireissä liikkuessaan kuitenkin toisen luokan kansalainen. Kun kohtalo heittää hänet huolehtimaan perheestään talviseen Lappiin, Sofian reipas ja peräänantamaton, itsenäinen ote elämään alkaa näyttää entistä tärkeämmältä – ja tuo hänelle ansaittua huomiota komeilta aatelismiehiltä. Mutta kuinka käy, kun Sofia joutuu palaamaan etelään, palkattomaksi kotiopettajatar-kodinhoitajaksi köyhtyneeseen aatelissukulaisperheeseen ja Lapista etelään seurannut skandaali uhkaa Sofian mainetta?

Utrio miksaa päähenkilössään Jane Eyren Elizabeth Bennettiin. Toimii.

Romanttinen tarinakin kaiuttaa tuttuja polkuja, mutta polut kulkevat tuoreilla turuilla. Oppinut neiti asettaa jännitteeseen sofistikoituneen, loisteliaan Pietarin, jossa taistellaan asemasta ja tulevaisuudesta pinnallisilla avuilla, ja lappalaisen pappilan ja erämaan, jossa taistellaan elämästä kynsin hampain. Luonnonhistoria ja kansatutkimus, joita runsaasti 1800-luvulla harrastettiin paremmissa piireissä, jämäköittävät ajankuvaa ja runsauttavat yläluokkaista ilmapiiriä tavanomaista epookkiromaania monimuotoisemmaksi. Sekä Pietarin loisto että Lapin lumo asettuvat lopullisesti skaalaan porvarillisen suomalaisen elämänmenon kanssa romaanin viimeisessä osassa, kun Sofia kohtaa kohtalonsa talvisessa Helsingissä.

Oppineessa neidissä käsitellään ikiaikaista teemaa, jota kiertävät niin naisten viihdekirjallisuus, chick lit kuin nuorten aikuisten ja tyttökirjatkin. Kuinka olla nainen, oikein? Epookkiromaanissa tämä kysymys siirretään ajan sovinnaisuussääntöjen ja romantiikkakäsitysten alaiseksi – mutta päähenkilön sisäinen maailma näyttäytyy edelleen ikiaikaisten ihmiskäsitysten* läpi. Toiveet ja tunteet koskettavat, mutta viihderomaanin konvehdinkevyellä hipaisulla.

***

* Ja ikiaikaisella tarkoitan tietenkin nykyaikaista, koska nykyihminen ei voi todellisuudessa asettua täysin historiallisen katseen ja tunne-elämän sisään. Kultt. hist. huom.

***

Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kansi: ?
Amanita 2011
431 s.

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Kansi: Doogie Horner. Schildts 2010.

Voiko erinomaista vielä jotenkin parantaa? Seth Grahame-Smith tarttui kustannustoimittajan haasteeseen ja lisäili Ylpeyteen ja ennakkoluuloon vielä zombit ja reippaasti vauhdikasta wuxia-meininkiä. Tuloksena on alkuperäistä tarinaa kunnioittava, virtaviivainen vaihtoehtohistoriallinen seikkailuromaani, joka kulkee sutjakkaasti ja viihdyttää niin kevyillä vitseillä kuin kauhullakin. Ei siis paranneltu, vaan epäsovinnaisesti uutta luova laitos.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin harvoille täysin tuntematon klassikko, mutta lyhyt juonikuvaus sallittakoon.  Sarkastisella herra ja höpsäkkäällä rouva Bennetillä on viisi tytärtä, jotka tulee 1800-luvun alkupuolen yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen toimittaa hyviin (ja riittävän varakkaisiin) naimisiin. Paikkakunnalle muuttaa varakas nuori herra, joka ihastuu vanhimpaan sisareen, mutta romanssissa on mutkana matkassa hänen ystävänsä, joka epäilee Bennetien motiiveja ja soveltuvuutta ystävänsä sukulaisiksi. Samalla hän itse pähkäilee suhdettaan toiseksi vanhimpaan sisarukseen, joka on ihastuvinaan rykmentin mukana Merytonin kaupunkiin ilmestyvään solttupoikaan, joka sitten aiheuttaa kaikenlaista kohkaamista, ennen kuin Bennetin perheen naima-asiat selkiytyvät jollekin tolalle. Kirja onnistuu olemaan sekä erittäin hauska että ironisen yhteiskuntakriittinen.

Tähän perusasetelmaan Grahame-Smith on lisännyt zombit ja kung fun. Yllättävä yhdistelmä toimii. Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (Schildts 2010, engl. alkup. suom. Virpi Vainikainen) on kehittänyt zombien esiinmarssille taustatarinan, jonka yksityiskohtia tulee esiin muun tarinan lomassa pikkuhiljaa. Niinpä varsinaisten juonien tai nokkelan dialogin seuraaminen ei häiriinny. Puhutaan “oudosta taudista”, jota alkoi ilmetä Englannissa noin 55 vuotta sitten. Varsinaisen taudinkuvan kehittymistä päästään seuraamaan Lizzyn ystävän Charlotten kohtalon kautta. Zombiuhkaa vastaan taisteleminen on vaikuuttanut myös yhteiskuntaan: naimattomien naisten asema on huomattavan erilainen kuin alkuperäisessä ja mahdollistaa vahvan naissankaruuden.

Bennetin sisarukset ovatkin isänsä kannustuksella kouluttautuneet zombintappajiksi orientaalisten mestarien luona Kiinassa (suomennoksen valinta itämaisuuteen viitatessa on Orientti/orientaali). Myös sisarusten romansseissa sekä heidän tuttavuuksissaan näkyy johdonmukaisesti zombiuhkan vaikutus. Ihmisiä arvostellaan heidän tappokykyjensä mukaan vähintään yhtä usein kuin muiden ominaisuuksiensa. Asenne tappamiseen, kuolemaan ja kunniaan näkyy shokeeraavankin graafisesti niin taistelukohtauksissa kuin Lizzyn ajatuksissakin:

Hän oli tuhonnut maailman jaloimman ja lempeimmän sydämen toiveet onneen, ja siitä syystä Elizabeth päätti nyt poimia herra Darcyn sydämen käteensä vielä sykkivänä ennen Kentistä lähtöään. (s. 148)

Grahame-Smith on onnistunut jättämään alkuperäisestä jäljelle kaiken oleellisen ja rakastetun, lisäämään omat elementtinsä mukaan lähes saumattomasti. Lopputuloksena on dramaattinen ja verevä tapakomedia, joka vapauttaa naispäähenkilöt villiin menoon, alkuperäistä kunnioittaen.

***

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Suom. Virpi Vainikainen

Kansi: Doogie Horner

Schildts 2010

Alkup. Pride and Prejudice and Zombies

Quirk Productions, Inc. 2009

***

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsimaria ja Katri.

Charles Dickens: A Christmas Carol

Charles Dickens, A Christmas Carol

© Kirjakko

Pitkäperjantai oli pitkä, muttei riittävän pitkä yhden Dickensin lopetteluun. Sain A Christmas Carolin kuitenkin lopetettua pääsiäisen aikana. Työn ja tuskan takana oli se. Joka tapauksessa, jänisräikkä ja paukkuserpentiiniä, olen lukenut elämässäni yhden Dickensin loppuun saakka. Kylläpä tuntuu nyt uskomattoman sivistyneeltä ja asiaankuuluvalla hartaudella Dickensin juhlavuotta viettäneeltä.

Charles Dickensin A Christmas Carol (Minster Classics 1970, alkup. 1843) on maailman tunnetuimpia joulusatuja. Se on Dickensiksi siedettävän lyhyt, oma versioni oli kokonaisuudessaan (lyhentämättömänä versiona) 128 sivua suht isokokoista fonttia pokkarikoossa. Myös 128 sivua kohtuullista tylsyyttä, joten tämä arvio menee valitettavasti juonireferaatiksi.

A Christmas Carol on psykologinen kummitustarina, jossa saita ihmis- ja joulunvihaaja Ebenezer Scrooge ymmärtää ihmisten välisen läheisyyden ja kansakuntaa yhdistävien juhlapyhien merkityksen. Tarinan opetus liittyy joulun sanomaan: ihmisen ei ole hyvä yksin ja hyvästään kannattaa jakaa, sillä se tuottaa iloa ja onnea paitsi muille, myös itselle.

Tarina alkaa jouluaattona, kun pitkän päivän bisneksessään häärinyt Ebenezer joutuu kohtaamaan ällöttäviä jouluinnokkaita, jotka kehtaavat oikein toivotella hyvää joulua ja kutsua kylään, vaikka joulun takia menee hyvä työpäivä hukkaan. Aattoiltana Scrooge vetää kauravelliä ja näyttää hapanta naamaa, vaikkei ketään kiinnosta.

Scrooge saa yllättävän vieraan, jonka kahleet ne kolisevat kilinkolin-kilinkolin: hänen juuri henkensä heittänyt liikekumppaninsa Marley tuo sanomaa tuonpuoleisesta ja toimii Scroogen uudelleensyntymän kätilönä. Kummitus-Marley varoittaa, että Scroogelle käy yhtä huonosti, ellei hän paranna tapojaan. Marley on hyvää hyvyyttään tuonpuoleisessa diilannut Scroogelle pelastuksen kolmen hengen muodossa.

Ja niinpä jouluyön aikana Scrooge syntyy uudestaan menneiden, nykyisen ja tulevien joulujen henkien avustamana. Menneiden joulujen henki näyttää Scroogelle lapsuuden ja nuoruuden onnellisia jouluja, nykyisen joulun henki puolestaan, millaisia jouluiloja Scroogen tutut viettävät. Tulevien joulujen henki puolestaan näyttää, miltä tuttavien tulevat joulut näyttävät, jos Scrooge ei paranna tapojaan. Scrooge katuu ja tekee parannuksen heti jouluaamuna. Niinpä myös hänen tuttaviensa tulevaisuudet paranevat välittömästi, Tiny Timkin selviytyy hengissä Scroogen kääntymyksen ansiosta.

Henkilökohtaista lukukokemustani voisi kuvailla jolteensakin väljähtyneeksi ja latteaksi. Minä ja Dickens nyt emme vaan kerta kaikkiaan taida kulkea samoilla aaltopituuksilla edes silloin, kun pidän tarinan moraalista pointtia mukavana muistutuksena käytännön arkipäiväänkin. Edes tarinan fantasiaelementit eivät jaksaneet kiinnostaa ensimmäistä kolmannesta pidemmälle, nykyisen joulun henki näyttäytyi koomisena jopa silloinkin, kun sen viitan alla piileskelevät kauhiolapsukaiset paljastuivat.

Mut hei, mäpäs olen nyt lukenut yhden kokonaisen Dickensin. Tämän uroteon jälkeen vedän vähän henkeä kaiken kivan parissa ja sitten aloitan seuraavaa klassikkoluku-urakkaa. Varmaan ihan parin viikon sisällä siitä, kun James Joycen Ulysses kolahtaa postiluukusta. Varsinkin jos on sateinen kesä, flunssavaivoja tai lapsella taas joku kulkutauti.

Ei vaiskaan, sehän on voinut viidessätoista vuodessa muuttua vaikka kuinka hyväksi kirjaksi… Dickens ei kyllä näytä hyvää esikuvaa tässä suhteessa, mutta mähän olen toisaalta juuri sparrannut sivistystäni ja tylsyydensietokykyäni 128 sivulla arvostettua klassikkoa. Sen täytyy näkyä jossain, eikö?

Dickensiadi: Ensimmäiset sata sivua

Olen jo puurtanut läpi Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden papereiden ensimmäiset sata sivua. Tämä on nopeammin, pidemmälle ja päättäväisemmin suoritettu kuin koskaan aiemmin. Tällä vauhdilla en kyllä ehdi koko kirjaa lukemaan ennen pitkäperjantaita, mutta pitkäperjantaihan on kuitenkin aika pitkä…

Olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt siitä, että Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei suinkaan ole ihan tuhottoman huono kirja. Omalla lukukokemusskaalallani se menee kauniisti ilmaistuna ajanvietekirjallisuuden piikkiin – että viettää sitä aikaansa näinkin, jos aikaa löytyy oikein vietettäväksi asti. Epäilemättä viktoriaanisilla oli vielä tylsempää kuin historia antaa ymmärtää – tyypit, joilla oli aikaa vaalia yleistä siveyden ilmapiiriä peittelemällä pianonjalkoja ja varmistamalla, että mieskirjailijoiden kirjat eivät makoile hyllyllä naiskirjailijoiden vastaavien vieressä (sekä samanaikaisesti elättää uuden ajan tilastollisesti suurinta määrää nais- ja lapsiprostituoituja Lontoossa), saattoivat hyvinkin lukea tätäkin kirjaa 32 sivua kuussa. Onhan yksi hahmoista naisiinmenevä syöppöjuoppo, toinen ratsastuskyvytön urheilumies, kolmas avuton runoilija ja neljäs tärkeilevä tyhjäntoimittaja, joten samastumiskohteita varmasti riitti, joten tuttuja stereotypioita varmasti riitti.

Jaloon päämäärään ja lesoamisoikeuksiin pääsemiseksi vähän innoitusta BBC:n auliilla avustuksella, olkaa niin ystävällisiä:

Dickensin elämäkerta hupaisana lyhytanimaationa.

François-René de Chateaubriand: Atala

de Chateaubriand: Atala, Faros kustannus

Varakreivi François-René de Chateaubriandin (1768-1848) vuonna 1801 ilmestyneessä lyhytromaanissa Atala hehkuu eksoottinen intiaaniromantiikka ja kristinuskonnollinen pelastus yksissä ja samoissa kansissa. Atalaa pidetään yhtenä ranskalaisen kaunokirjallisuuden suurimmista klassikoista, joka oli jo aikalaislukijoiden mielestä sensaatio alkuvoimaisessa tunteen palossaan.

Atala (Faros-kustannus, 2003) onkin ollut järkevän ja kuivakkaan valistuskirjallisuuden lukijalle epäilemättä järkyttävä tapaus. Se on maantieteellisesti kaukaisen Amerikan henkisesti kaukaisille takamaille Louisianaan kulttuurisesti kaukaiseen intiaaniyhteisöön sijoittuva sosiaalisesti täysin käsittämätön, mutta aiemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta tuttujen inhimillisten tunteiden näyttämölle rakennettu pastoraalimainen seikkailutarina. De Chateaubriandin esille ottamia teemoja käyttivät hyväkseen myöhemmin niin romantiikan ajan kirjailijat kuin ranskalaiset naturalistitkin.

Atala on eräänlainen toisinto Cléves’in prinsessan juonikuviosta yhdistettynä Romeoon ja Juliaan. Tällä kertaa tosin poika, Chactas, tapaa tytön. Tai tarkemmin ottaen vihollisintiaaniheimon vankina olevaa poikaa tulee tapaamaan vihollisten sotasankarin adoptoitu kristitty tytär, Atala. Rakastumista ei voi estää. Niinpä nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle rakkauden siivin. Tyttö kantaa kauheaa salaisuutta ja estelee kaikin voimin romanssin täyttymistä. Pakolaiset harhailevat ypöyksin villin luonnon armoilla ja joutuvat myrskyyn, josta heidät pelastaa vanha munkki. Hän käännyttää Chactasin, mutta kääntyykö Chactas ajoissa Atalan pelastamiseksi…

Jopa minulle näin nykylukijana de Chateaubriandin esittämä tunteiden hyöky oli hetkittäin erittäin outoa ylitsepursuilevuudessaan ja sentimentaalisuudessaan. Atalassa esitetään jopa jonkinasteinen lesbokohtaus. Toki osana muutenkin outoja intiaanitapoja, joita De Chateaubriand on ilmeisesti saattanut olla jopa itse tarkkailemassa Amerikassa käydessään, vaikka todennäköisemmin hän on käyttänyt lähteenä ajan matkakirjallisuutta mielikuvituksensa lisäksi.

Uskonto on keskeinen teema Atalassa ja nimenomaan kristinuskon siunaus niin alkeellisille pakanoille kuin koko ihmiskunnallekin. Onneton rakkaustarina, jonka vanhentunut Chactas kertoo, vahvistaa pelastuksellisuuden ja armon sanomaa. Intiaanikulttuuri näyttäytyy verisenä, raakana ja luonnon sattumanvaraisuuteen uhriutumisena, siinä missä kristillinen kulttuuri pyrkii luonnon hallintaan ja yleiseen laupeuteen. Tämä jyrkkä kahtiajako yhdistettynä siihen inhimillisten tunteiden yleismaailmallisuuteen, jota tarinassa jatkuvasti korostetaan, toi ainakin minulle lukijana uudenlaisen näkökulman 1800-luvun eurooppalaisten mentaliteettiin. Toki samalla kävi jälleen kerran ilmi, ettei yleisinhimillisiä tunteita taida olla olemassakaan, niin eri tavalla tunteet tunnuttiin käsittävän Atalassa.

Jos joku haluaa tutustua nopeasti  1800-luvun romantiikan kirjallisuuteen, Atala on nappivalinta. Se esittelee tärkeimmät teemat ja antaa hyvän esimerkin romantiikan luontosuhteesta. Olennaisimpana on uudenlainen tunteilu sekä eksotiikka, joka samalla huumaa ja pelottaa. Lisäksi Hannu Salmen suomennos on erittäin tyylikäs ja julkaisuaikaan sopiva.

Charles Dickens 200 vuotta

Eli julmaa pilaa toisten ajattelemattomilla uuden vuoden lupauksilla.

Charles Dickensin 200-vuotissynttäreitä vietetään tänään.  Hip-hip-huraa! Tällainen kerran elämässä tapahtuva juhlapäivä on varmaankin riittävä syy yrittää taas kerran (no kolmannen kerran) lukea yksi (joku) Dickensin klassikkoteoksista. Mutta minkä valita?

Dickensin, “Bozin”, nuoruudenromaani The Pickwick Papers vaikuttaa kiinnostavimmalta.

© The Trustees of Indiana University (Lilly Library)

Ihan puhtaasti intertekstuaalisten ansioidensa takia – Louisa May Alcottin Pikku naisissahan tytöt olivat niin innostuneita Pickwick-kerhosta, että improvisoivat kerhon tapaamisia ullakollaan:

[F]or as secret societies were the fashion, it was thought proper to have one, and as all of the girls admired Dickens, they called themselves the Pickwick Club. With a few interruptions, they had kept this up for a year, and met every Saturday evening… At seven o’clock, the four members ascended to the clubroom, tied their badges round their heads [!], and took their seats with great solemnity. Meg, as the eldest, was Samuel Pickwick, Jo, being of a literary turn, Augustus Snodgrass, Beth, because she was round and rosy, Tracy Tupman, and Amy, who was always trying to do what she couldn’t, was Nathaniel Winkle. 

Ja Pikku naisia on niin hauska kirja, että jos siinä pidetään jotain kirjaa erityisen hauskana, niin sen on kyllä pakko olla. Tällä logiikalla muistaakseni aloitin kyllä P.P:n lukemisen viimeksikin. Sitäpaitsi, P.P. oli aikanaan ennennäkemättömän suosittu: ensimmäisestä osasta tätä sarjaromaania otettiin 1000 kopiota, mutta viimeisistä 40 000.

Muutkin ovat onnistuneet, joten eiköhän tämä ole tehtävissä. Taisin kyllä hylätä oman kopioni kirjasta kirjaston vaihtohyllylle puolisen vuotta sitten ajatuksella, että tätä ei ainakaan tule koskaan luettua, mutta Dickensin jubilee yllätti täysin nurkan takaa. Muualla tosin väitetään, ettei Dickens ole ollut koskaan suositumpi kuin nyt, joten änkyröintini taitaa olla todella epämuodikasta. Ei auta kuin vyöttää krinoliininsa ja hyökätä.

Innoitukseksi mykkäfilmi Pickwick-kerhon seikkailusta vuodelta 1913.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=v7Fl8ZJS8f8]

Henry James: Eurooppalaiset

© Kirjakko

Henry Jamesin (1846-1913) Eurooppalaiset on masentavan viehättävä tai viehättävän masentava pieni komedia laskelmoivien pyrkyreiden parhaista aikeista. Eurooppalaiset voikin lukea sekä allegoriana eurooppalaisten ja amerikkalaisten keskinäisestä kanssakäymisestä ylipäänsä että psykologiseen realismiin pyrkivänä kuvauksena yksilöiden selviytymiskeinoista edellisvuosisadalla.

Eurooppalaiset (alkup. The Europeans, 1878) on Naisen muotokuvan (The Portrait of a Lady) kirjoittajan ensimmäisiä teoksia, ja kertoo jo tarinansa pääasiassa naispäähenkilön edesottamuksiin keskittyen. Tarina alkaa sateisesta ja synkästä Bostonista, eurooppalaisesta näkökulmasta maailman laidalla sijaitsevasta tuppukylästä, mutta amerikkalaisesta näkökulmasta kansakunnan sivistyksen ja hengenelämän kehdosta. Sinne juuri saapunut eurooppalainen seurapiirisisaruspari aikoo valloittaa Amerikan omalla tyylillään.

Eugenia on kolmikymppinen seurapiiriprinsessa, joka uhkaa jäädä tyhjän päälle avioerossa: “Eugenialla oli hienot tarkoitusperät, eivätkä ne milloinkaan olleet havaittavissa määrin hienostumattomat” (s. 138). Felix puolestaan hieman nuorempi iloluontoinen boheemi taiteilijaseikkailija. Heidän tarkoituksenaan on aloittaa uusi elämä Amerikassa amerikansukulaisiaan hyväksi käyttäen. Sukulaiset ottavatkin sisarukset vastaan. Tarinan edetessä käy ilmi, miten monilla tavoilla eurooppalaisten ja amerikkalaisten tavat ja ajatusmaailmat eroavat toisistaan – eikä pelkästään sellaisin tavoin, joilla niiden aiempien mielikuvien perusteella pitäisi.

Eurooppalaisten humoristisuus perustuu väärinkäsityksille, jotka ovat peräisin kulttuurisista tottumuksista. Jos talon nuoriherra on viinaan menevä, hänen täytyy olla myös naissuhteissaan huikentelevainen. Mutta amerikkalaiset pelaavat eri säännöillä kuin eurooppalaiset, eikä amerikkalaisten totisen pinnan alla asustakaan samanlaisia paheita kuin eurooppalaisilla. Valitettavasti suomennos ei ole onnistunut tavoittamaan kaikkia harmaan sävyjä ja niinpä komediallisuuden lisäksi myös kirjan psykologinen realismi kärsii.

Eurooppalaisten vuodelta 1968 peräisin oleva suomennos (Arvi A. Karisto, suom. Kalevi Lappalainen) on alkuperäiseen verrattuna synkistelevä. Opportunistiset, päämäärätietoiset eurooppalaiset ja ilottomat, velvollisuudentuntoiset amerikkalaiset muodostuvat omiksi karikatyyreikseen. Käännöksen ikä näkyy myös siinä, että kirjan kieli on jokseenkin vaikeaselkoista eivätkä alkuperäisen piilomerkitykset ole aina säilyneet käännöksessä. Silti käännös on tavallaan ikääntynyt hyvin. Aikakauskuvaus vaikuttaa erityisen onnistuneelta, kun suomenkin kieli on viidessäkymmenessä vuodessa muuntunut jopa kielioppisäännöiltään, ilmauksista puhumattakaan.

Jamesin laajempiin romaaneihin verrattuna Eurooppalaiset vaikuttaa pintapuolisemmalta raapaisulta. Tällainen klassiseen tapaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta kirjoitettu lyhytromaani ei toki voikaan luodata ihmismieliä kovin syvällisesti jo pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Toisaalta lyhyys on myös Eurooppalaisten valtti klassikkomarkkinoilla moniin muihin belle epoque -klassikoihin verrattuna ja se sopiikin erinomaisesti talven tunnelmapalaksi teekupposen ja suklaakonvehtien kera nautittuna.

Jane Austen: Northanger Abbey

© Kirjakko

Tyttöilykirjallisuuden äidin Jane Austenin romaanit valloittavat jo kolmatta vuosisataa, ja niistä ehdottomasti paras on Northanger Abbey. Miksikö? Northanger Abbeyssä Austenille tyypillinen lämpimän humoristinen perhe-elämän kuvaus sekä romanttisen pääjuonen kannattelema tarkkasilmäinen sosiaalinen kommentaari tarjoillaan goottilaisen kauhuromaanin lempeän purevana parodiana.

Northanger Abbeyn (alkup. 1818, suomennettu Neito vanhassa linnassa, WSOY 1953 ja Northanger Abbey, Welkin Books, 1999) parodiointi osuu aikakauden muodikkaiden kauhuromaanien lisäksi myön niiden lukemiseen ja romaanien lukemiseen yleensä. Niinpä teoksen tarina ryydittyy ihastuttavasti kommenteilla aikakauden kuumimmista lukemistrendeistä sekä romaanien kirjoittamisesta. Ja kukapa lukija ei hykertelisi lukemisesta lukiessaan?

Jane Austenin aikaan kauhuromaani oli uusi ja muodikas kirjallisuudenlaji, jonka parissa erityisesti naimaikäinen nuoriso vietti aikaa. Niinpä sitä paheksuivat erityisesti nuorison moraalista ja ajankäytöstä huolestuneet kukkahattutädit ja seurakuntasedät – ja lukijat itse. Northanger Abbeyssäkin jokainen The Castle of Udolphon tai muiden Mrs. Radcliffen kirjojen nautiskelija muistaa ensin paheksua koko kirjallisuudenlajia ennen kuin kehtaa hehkuttaa lukukokemustaan, tai suositella muita kauhuromaaneja.

Northanger Abbeyn romanttinen juoni saakin rutkasti lisämakua siitä, kun kukkahattutätien pahimmat pelot käyvät todeksi sankarittaren Catherinen elämässä: hän alkaa nähdä ja kokea maailman lukemiensa kirjojen värittämän linssin läpi. Ikävä kenraali näyttäytyy murhanhimoisena, modernisoidusta Northanger Abbeyn maalaiskartanosta Catherine pyrkii tarmokkaasti löytämään jälkiä menneisyyden kiroista ja kauhuista. Tuulen ujellus, synkät varjot ja salaisuuksien verkot riistäytyvät kirjoista Catherinen maailmaan – ja vaarantavat koko romanssin.

Jane Austenin romaaneista on myös tuotettu useita menestyksekkäitä filmatisointeja. Englantilaisen ITV:n tuottama Northanger Abbey vuodelta 2007 on elokuvana tavanomaista Jane Austen -filmatisointia parempi. Se on hengessä erityisen uskollinen alkuperäiselle, mutta myös monia alkuperäisiä kohtauksia ja repliikkejä on säilytetty. Ja miksipä ei, sillä tässä romaanissa Austenin rehellisyydellään hätkähdyttävät nokkeluudet toimivat erityisen hyvin. Jos Ylpeyden ja ennakkoluulon (alkup. 1813) alkulause on yksi kirjallisuusklassikkojen tunnetuimpia (It is a truth universally known…), Northanger Abbeyn loppulause sopii selvästikin myös elokuvan loppukaneetiksi:

I leave it to be settled by whomsoever it may concern, whether the tendency of this work be altogether to recommend parental tyranny or reward filial disobedience. (Northanger Abbey, p. 236)

Loppulauseen sarkastinen kurotus romaanista maailmaan tyhjentää kirjan kauhuteeman uudelleen yhdellä säilänpistolla. Tämä fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja tosielämän sekoittumisen pelko vaikuttaa arkipäivässämme edelleen, vaikkei saarnoja ja historiaa sekä pakkoraossa runoutta ja näytelmiä enää pidetäkään ainoina lukemisen arvoisina kirjallisuudenlajeina. Romaaneihin ja jopa kauhukirjallisuuteen tuntuvat kukkahattutädit turtuneen niin perusteellisesti, että niiden julkiselle paheksunnalle tuntuu nykypäivänä riittävän aikaa erittäin harvoin. Onko ihmiskunnan loputon kyky keksiä itselleen uusia tapoja paeta arkea merkki kulttuurievoluutiosta vai helmasynnistä, sitä voi jokainen lukija pohtia tykönään synkkinä ja myrskyisinä öinä.