Category Archives: 1900-luvun vaihde

Kesäodysseia: Alku aina hankalaa…

“Kesä, riippumatto ja James Joycen Ulysses.” Jotensakin näin visioin keväällä, kun innostuin Leevi Lehdon uudesta suomennoksesta. Todellisuus on osoittautunut hiukan vähemmän idylliseksi, ja käytännön ristipaineista johtuen kirjaa on tullut luettua kotona parisen sivua kerrallaan mökkipäivien välissä.

James Joyce ja Sylvie Beach vuonna 1922

James Joyce ja Sylvie Beach Shakespeare and Companyssa vuonna 1922. Huomaa taustalla Sporting Times -lehden mainosjuliste, “The Scandal of ‘Ulysses'”. Lehden arvostelija ei tykännyt. Kuvan lähde: http://library.buffalo.edu/pl/exhibits/joycebloomsday/caseV/index.html

Olen kuitenkin edennyt Ulysesseksessa (Gaudeamus 2012, suom. Leevi Lehto) jo sivulle 111 saakka, toisin sanoen kuuluisan ulkohuussikohtauksen ohi. Kyseisestä kohtauksesta ja ylipäänsä Joycen ihastuksesta alapään asioihin nousi suuri kohu ensimmäisissä ammattilaiskritiikeissä vuonna 1922.

Tähän mennessä tapahtunutta: yksi tyyppi on päässyt aamupalan kautta kämpästään kavereiden kanssa ulos leikkimään. Toinen tyyppi tekaisi vaimolleen ja itselleen aamupalan ja läksi kaupungille postailemaan. Ne ja ne kaikki muut tyypit pohtivat juttuja aika paljon (paitsi se vaimo). Eli ikäänkuin twiittaavat tosi ahkerasti, paitsi että eivät tietenkään twiittaa, koska niillä ei ole kuin alapään vehkeitä käytettävissä, mutta ne ajatukset ilmestyvät paperille yhtä takuuvarmasti ja satunnaisesti kuin Twitteriin. Toinen tyyppi ja sen vaimo harrastaa salarakkauksia kirjeitse.

Tällä lukukerralla olen havainnut Ulysseksessä yllättävän monia positiivisia puolia. Tajunnanvirtamaisuus toimii, vaikken yleensä perusta tajunnanvirtaromaaneisesta. Erityisen ihastuttavaa on toistaiseksi ollut vuosisadan alun Dublinin kokeminen ikäänkuin aikalaisen silmien läpi.

Vaikka tekninen toteutus ei ehkä ole maailman käyttäjäystävällisin niin kirjan fyysisten ominaisuuksien kuin (alkuperäisen) sisällön uudissanojenkaan puolesta, Leevi Lehdon suomennos on erinomainen ja varmasti tärkein syy sille, että Joycen tajunnanvirta virtaa pykimättä myös suomeksi. Suomennos pyrkii jäljittelemään alkuperäisen yllättävyyttä ja kekseliäisyyttä, ilman että lopputulos on liian teennäinen. Hen-pronominista voi toki olla monta mieltä. Itselleni se särähtää silmään joka kerta, mutta pakko myöntää, että se on käytännöllinen ajoittain, kun samassa lauseessa viitataan yksikön kolmannessa useamman henkilön suhteen.

Lehdon alaviitteet ovat myös ällistyttävän runsaat ja perusteelliset, vaikka tietysti on ollut pakko tehdä valintoja, eikä helpoimpia alluusioita ole nootitettu. Alaviitteiden runsaus hidasti aluksi lukemista, kunnes päätin kiinnittää huomiota vain mielenkiintoisimmilta vaikuttaviin. Liitteisiin en ole edes koskenut, mutta niistä on varmasti apua Ulysseksen kanssa ensi kertaa painivalle tai tarinan lisäksi kirjallista salapoliisintyötä tekeville. Sitä voikin halutessaan tehdä monella tasolla, fiktion ja toden välisestä, avainromaanimaisesta rajankäynnistä läpikirjalliseen, erityisesti länsimaisen ja erityisesti brittiläisen kirjallisuuden kaanonin intertekstuaaliseen käsittelyyn.

Minä olen päättänyt nauttia tällä kertaa tarinasta ja antaa tajunnanvirran huuhdella kesäsateen tavoin. Kevyet knoppailut sallittuja. Kirjasta kiinnostuneet: käykää katsomassa myös Buffalon yliopiston erinomainen internet-näyttely Joyceen ja Ulyssekseen liittyen.

***

James Joyce: Ulysses

Suom. Leevi Lehto engl. alkup. Ulysses (1922)

Kansi: Jukka Aalto

Gaudeamus, 2012

***

Edith Wharton 150 vuotta

Edith Wharton, © Beinecke Rare Book & Manuscript Library, Yale University

Tänään on Edith Whartonin (1862-1937), surkuteltavien säätyläissankaritarten kohtalottaren 150-vuotispäivä. Yleisesti ottaen Whartonia tunnutaan pitävän humoristisena vuosisadan vaihteen amerikkalaisen yläluokan kuvaaja.

Harvoinpa kuitenkin Whartonin kirjoissa käy keskeisille naishahmoille hyvin, edes hetkellisesti saati sitten lopullisesti. Kyynisempi tarkkailija voisi olla vakuuttunut, että juuri Whartonin näennäisen misogynian takia hänelle myönnettiin Pulitzer-palkinto ensimmäisenä naiskirjailijana ikinä vuonna 1921. Whartonin kirjoihin tutustunut voisi todeta, että Wharton on ollut aikamoinen naisasianainen, sillä hänen romaaneissaan naishahmoille käy huonosti, koska yhteiskunta tai ainakin ylempien luokkien sosiaaliset kuviot on järjestetty niin, ettei niissä voi naisihminen voittaa oikein millään. Mahdollisesti Pulitzer-palkintoon vaikutti myös se, että The Age of Innocence (Viattomuuden aika, Otava 1955, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja) on kesympi kuin Whartonin aiempi tuotanto.

Erityisesti The House of Mirth (1905, Säätynsä uhri 1922, suom. Armas Hämäläinen), Viattomuuden ajan lisäksi ainoa suomennettu Edith Whartonin romaani, on brutaalin kiehtova kuvaus 1800-luvun lopun newyorkilaisesta seuraelämästä. Kuten tyypillistä Whartonille, tämäkin romaani keskittyy aikalaissäätyläisnaisten elämän keskeisiin asioihin: rahaan ja rakkauteen. Ilman rahaa ei ole elämää, joten on tarpeellista avioitua riittävän hyvin. Kuitenkin sitä kaipaisi avioitua jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jota voisi arvostaa tai jopa rakastaa. Ja päästäkseen avioon, pitää tytöllä olla puhtoinen maine, sillä maine on tärkein tae rahan jatkuvasta virtauksesta oikeaan suuntaan. The House of Mirthin sankaritar mokaa vahingossaan maineensa nuorena, ja siitäpä se reipas alamäki sitten alkaakin.

Rahan ja rakkauden väliset ristiriidat olivat Whartonille henkilökohtaisesti tuttuja. Hän ei onnekseen mokannut missään vaiheessa. Hän avioitui varakkaasti ja soveliaasti, kiersi Eurooppaa aviomiehensä ja kiinnostavien intellektuellien kanssa, ja sai vuonna 1908 avioeron aviomiehensä mielenvikaisuuden perusteella. Avioero on ollut aiheena myös Whartonin fiktiossa. Esimerkiksi vuonna 1907 ilmestyneessä lyhytromaanissa Madame de Treymes juoni huipentuu avieroon liittyviin lakeihin – kirjan nimellinen ranskalainen sankaritar madame de Treymes tuntee paikalliset lait ja pyrkii junailemaan amerikkalaisen kälynsä avioeron hänen miehensä parhaaksi.

Wharton pyrkii kerta toisensa jälkeen näyttämään, miten käy naisille, jotka eivät pelaa sääntöjen mukaan, ja sääntöjen mukaan pelaaminen tarkoittaa Whartonille lähes äärimmäistä laskelmointia. Hän tähdentää kerta kerran jälkeen, että nainenkin on naiselle susi, lukuunottamatta niitä harvoja naisia, jotka ovat itsekin joskus mokanneet. Nykyään puhutaan lasikatoista ja -lattioista, mutta 1900-luvun vaihteen säätyläisnaiset tuntuvat Whartonin romaanien perusteella sipsutelleen särkyneillä pulloilla ja sydämillään koko elämänsä.

Edith Wharton – antinostalgista epähömppää romanttiseksi hömpäksi naamioituneena koko rahan edestä. Ja mikäli kirjoille ei ole aikaa, kannattaa silmäillä Wharton-filmatisoinnit. Jostain syystä Whartonia on vaikea mokata. Martin Scorsesen mestarillinen Viattomuuden aika (1993), nokkelan kuvauksellinen The House of Mirth (2000) ja BBC:n höpsäkän viiltävä minisarja The Buccaneers (1995), jonka käsikirjoittaja on dramatisoinut kirjailijan viimeisen, kesken jääneen romaanin sentimentaaliseksi psykodraamaksi.

Lopuksi aikalaista romattista (ja täysin Whartonin naturalismin vastaista) populaarimoraliteettimusiikkia suoraan savikiekolta.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=22UP9xLL-jM&feature=related]