Category Archives: 1940-luku

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Häkellyttävä Pulitzer-voittaja

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAnthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta tytöstä, orvosta pojasta ja radiosta toisen maailmansodan melskeissä. Kirjaa lukematon henkilö saattaa ihmetellä, miten näin banaalilta kuulostava romaani on voittanut yhden maailman arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista.

Myös kirjan lukenut voi. Ellei ole valmis luopumaan kyynisyydestään ja antautumaan tunteen vietäväksi. Teos on valtaisa tunteiden vuoristorata, joka etenee alamäet ilman jarrua ja ylämäet rakettimoottorilla.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean ranskalaistytön Marie-Laure LeBlancin ja saksalaisen nuorukaisen Werner Pfennigin kohtaloista. Marie-Laure on pariisilaisen lukkosepän tytär, joka viettää aikansa ennen toista maailmansotaa isän työpaikalla, Luonnontieteellisen museon saleissa. Walter asuu sisarensa kanssa lastenkodissa kaivoskaupungissa. Kansallissosialistisen ajattelun nosteessa heikomman aineksen elämän eväät käyvät yhä kurjemmiksi. Lohtua Werner saa radiosta. Marie-Laurea ja Werneriä yhdistävät heidän tietämättään radioaallot, jotka kuljettavat heitä sitä lähemmäs toisiaan, mitä lähempänä voiton päivä häämöttää.

Doerrin hämmästyttävä taidokkuus tarinankertojana käy ilmi erityisesti siitä, että ylettömän sentimentaalisista henkilöhahmoista saadaan mehukas, monipolvinen tarina. Se vetää mukaansa, vaikka kuinka yrittäisi pitää analyyttisen näkökulman lukiessaan. Tarinan aallot vievät mukanaan, vaikka teoksessa on kerronnallista kömpelyyttäkin. Tarina kuulostaa historiallisesti uskottavalta, vaikka sen samalla ymmärtää fiktioksi. Teos on jälkikäteen ajateltuna melko yksinkertainen, mutta lukiessa hukuttava kaleidoskooppi.

Erityisen ilahduttavaa teoksessa kysymys tieteen ja teknologian asemasta maailman muutoksissa. Doerr käsittelee radioviestinnän vaikutusta kansallissosialismin nousuun, toisen maailmansodan sota- ja vastarintatoimintaan sekä ylipäänsä ennenkuulemattomien ajatusten vaikutusta ihmiselämään. Tämän pohdinnan kautta hän ottaa voimakkaasti kantaa myös nykyiseen keskusteluun medioiden ja laitteiden vaikutuksesta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suom. Hanna Tarkka engl. All the light we cannot see
WSOY 2015
544 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen (Teos 2013)

Karen on maannut kuusikymmentäviisi vuotta valveilla kellon lyödessä kolmea ja miettinyt (s. 73)

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen häilähtelee yli kahdeksankymmenvuotiaan Karenin nykyhetken ja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Ajan kulumisesta huolimatta Karen on tarrautunut kiinni hetkeen, jolloin hänen veljensä Sebastian tappoi itsensä tultuaan pidätetyksi murhasta. Karen uskoo tuntevansa Sebastianin, tietävänsä ettei tämä kykenisi murhaan. Mutta tunteeko Karen Sebastianin?

Leena Parkkinen punoo romaanissaan juonikudoksen niin nykypäivään kuin menneisyyteenkin. Kaikenkattavana teemana molemmissa on ulkopuolisuus. Ulkopuolisuuden kokemus voi syntyä asioista joita muut eivät näe – tai asioista jotka ovat silminnähtävissä, jopa käsinkosketeltavissa. Ulkopuolisuuden kokemuksen kohtaaminen ei ole helppoa: ei kokijalleen, eikä hänen läheisilleen.

Että vaikka eläinlääkärinrouvalle hymyillään ja häntä tervehditään, vaikka häneltä pyydetään reseptejä lahnahyytelöön ja istutetaan parempaan nojatuoliin, niin silti äiti on muualta. Ei saaresta, hänen ihonsa on kerta kaikkiaan liian valkoinen, hänen korostuksensa väärä sekä suomenkielisten että saaristoruotsia vääntävien keskuudessa. Kestää pari sukupolvea ennen kuin voi päästä saarelaiseksi.(s. 53)

Karen ja Sebastian leimautuvat erilaisiksi vanhempiensa vanavedessä: sotienvälinen idyllinen saaristo ei avaa hyväksyntäänsä ulkopuolisille. Nykyajassa persialaistaustainen teinityttö Azar on samassa asemassa: maahanmuuttajan tytär lasketaan maahanmuuttajaksi, vaikkei olisi ikänään asunut muualla kuin Suomessa. Kohtalo heittää Azarin ja Karenin yksiin bensa-asemalla, Karenin karatessa vielä kerran saaristoon selvittämään, miksi ja kenen kädestä raskaana ollut Kersti kuoli juhannuksena -47?

Parkkinen maalaa tarinansa niin nykyajassa kuin menneisyydessäkin taitavasti, runsain ja koskettavin sipaisuin, jotka antavat olettaa paljon enemmän kuin sanovat. Näin lukijaa kuljetellaan mukavasti hiukan tarinan edellä.

Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin? Kyllä, pieni ääni kuiskasi Karenissa. Kaikki olisi voinut olla toisin. (s. 74)

Kirjan alkupuolella keskitytään menneisyyteen, loppupuolella nykyisyys saa valta-aseman. Keikautus sopii teeman pohdintaan, ja tuntuu järkevältä valinnalta, mutta jättää historialliseen tarinaan uppoutuneen pohtimaan, miksi teemaa alleviivataan alleviivaamisen jälkeenkin kokemuksen samankaltaisuutta ajasta riippumatta? Olisiko kokemus syvempi, mikäli vertailukohta olisi haettava omasta elämänkokemuksesta, ei kirjan sivuilta?

Runsas kudelma näyttää teeman monipuolisesti, mutta jättää hahmot ohuehkoiksi. Juonissa luotetaan huomattavan paljon sattumaan. Värikkäästä kerronnasta nautiskelevaa lukijaa tämä tuskin haittaa lainkaan, pieteettisempi palapelinrakentelija ei luultavasti ole erityisen innoissaan. Parkkisen herkkä ja ymmärtäväinen ote inhimillisyyden ilmiöihin antaa kuitenkin lämpimän lukukokemuksen, joka näyttää miten jaettu ulkopuolisuus sitoo ihmiset yhteen erottamattomasti.

Mutta aika ja ihmiset muuttuvat vain vähän, Karen ajatteli. Aika vain valuu ja ympäröi ihmisen, sitä keskittyy uusiin verhoihin, hakemaan lasta tarhasta ja tarkkailemaan riisuuntuessa onko rinnoissa kyhmyjä, ja äkkiä kaula näyttää peilissä ryppyiseltä, hiukset lapsen ohimoilla vetäytyvät ja huomaa järjestelevänsä entisen miehensä hautajaisia. (s. 117)

***

Galtbystä länteen on arvioitu myös Saran, Lauran, Karoliinan, Jennin, Katjan, Sonjan, Arjan, Lukuneuvojan, Sannan, Katrin ja Hannan blogeissa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgrenin kynästä ovat lähtöisin tusinat lastenkirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista. Punatukkainen Peppi Pitkätossu seikkaili aluksi 1940-luvun lopussa pitkissä satukirjoissa Peppi Pitkätossu ja Peppi aikoo merille, mutta muutti myöhemmin Ingrid Vang Nymanin iloisiin kuvakirjoihin. Muistan nämä kirjat lapsuudestani kommelluksekkaina ja erittäin hauskoina, mutta onko aika kohdellut alkuperäistä Peppiä kaltoin?

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu (WSOY 2005)

Kaikki alkaa, kun Peppi Pitkätossu muuttaa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin Lampisen sisarusten Tommin ja Annikan naapuriin hänen isänsä Kapteeni Pitkätossun kadottua merillä. Peppi asustelee Huvikummussa yhdessä hevosen ja Herra Tossavaisen kanssa, eikä alistu sosiaalitoimen huollettavaksi, koulun kouluttamaksi tai “lasten kuuluu näkyä, ei kuulua” -periaatteen hiljentämäksi. Itsenäistä elämää edesauttavat niin laukullinen kultarahoja kuin se, että Peppi on maailman vahvin tyttö. Peppiä voisikin tässä mielessä luonnehtia lapsiaikuiseksi tai supersankariksi.

Peppi on luonteeltaan nenäkäs, toimelias ja hyväsydäminen: hän kertoo hurjia juttuja, elää hetkessä, selviytyy kiperistä tilanteista ja järjestää ystävilleen ja kaupungin lapsille iloisia yllätyksiä. Peppi-kirjat Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille, ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä näyttävät kohtauksia Pepin, Annikan ja Tommin seikkailuista niin kotipihalla, kaupunkireissuilla, kuin eksoottisella Etelämeren saarellakin.

Peppi tuntuu edelleen ajankohtaiselta tematiikkansa ansiosta. Pepin lapsiaikuisuuden korostaminen tuntuu välillä raadolliseltakin Tommin ja Annikan kantaessa huolta Pepin yksinäisyydestä. Kirjan kirjoitusaikana lapsiaikuisia oli paljon, ja niin tuntuu olevan nykyäänkin, tosi eri syistä. Toisaalta selkeästi lyhyin kohtauksittain etenevän kerrontatapansa ansiosta ikävät tai tunnelataukseltaan pelottavatkaan pohdinnat eivät kestä kauaa ja niitä seuraa aina valoisampi tai iloisempi tilanne.Lindgrenin kyky samastua ensi kertaa omia siipiään kokeilevaan lapseen on ilmiömäinen.

Näin äiti-ihmisen näkökulmasta mitä-huvittaa -filosofialla elelevä Peppi on hiukan pelottavakin hahmo. Toisaalta tekisi mieli pakottaa Peppi syömään terveellisemmin ja käymään koulua, toisaalta taas ihailee tahtomattaankin Pepin hyviä tekoja ja ilmiömäistä itsesäätelyä esimerkiksi rahankäytön suhteen. Kaiken kaikkiaan Lindgrenin sanoma siitä, ettei elämää tarvitse elää samalla tavalla kuin kaikki muut, tuntuu vapauttavalta. Pepin elämänasenne, jossa ystävät ja arkinen ilonpito ovat tärkeimpiä, vaikuttaa yleisesti ottaen hyvin kannatettavalta.

2,5 -vuotiaalle lapselle lukiessani joudun jonkin verran sensuroimaan Lindgrenin tekstiä: jotkin kohtaukset ovat liian pelottavia tämän ikäiselle lapselle, ja lisäksi kaikki Lindgrenin sanasto ei ole kestänyt ajan hammasta. Myös Etelämeren saaren asukkaiden kuvaus on väliin liian roisia nykymakuun lainaillessaan “jalo villi, valkoinen sivistäjä” -kuvastosta. Itse lukevia lapsia Peppi-kirjat saattavat hämmentää, sillä ne vilisevät kirjoitusvirheitä tyyliin “vaarallisuus -> varallisuus”.

Ingrid Vang Nymanin kuvat tarjoavat mukavia hengähdyshetkiä anekdoottien lomaan. Kirjojen kohtauksellinen etenemistapa tekee niistä erinomaisia luettavia nopeasti kyllästyville tai satunnaisessa kohdassa nukahtaville kokijoille, sillä lukemisen voi lopettaa mainiosti kesken luvun, ja aloittaa seuraavana päivänä uudelleen.

***

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Astrid Lindgren: Peppi aikoo merille
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
WSOY 2005
140-160 s.

Patricia Wentworth: Silence in Court

Patricia Wentworth: Silence in Court, kansi: ei ilmoitettu

Eräs Dame Agatha Christien katkerimmista kilpasiskoista siistien murhamysteerien hurmeettomilla tanhuvilla, Patricia Wentworth (1878-1961), julkaisi Silence in Court -dekkarin vuonna 1945. Pakko paljastaa, että valkkasin tämän pokkarin kirjaston vaihtohyllystä tasan tarkkaan mahtavan kansitaiteen perusteella. Siis voiko campimpää löytää? Wentworthistä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hän vaati oikein julkaisusopimuksissaan, että kannessa tulee keekoilla kauhistuneen naishenkilön. Kun sopivaan ilmeeseen kykenevät mallit loppuivat, Wentworth lopetti kirjoittamisen…

En siis alun perin edes aikonut lukea koko opusta, pitää vaan kirjahyllyn kaunistuksena. Sitten sairastuin räipäkkään vatsatautiin. Ihan omasta peilikuvastani hetkeä ennen taas yhtä h-hetkeä tuli tämä kirja mieleen.

Hyvä, että tuli. Wentworth nimittäin tämän yhden kirjan perusteella laittaa Dame Agathalle dunkkuun kampoihin ihan koko rahalla. Eikä varmaankaan ole liioteltua väittää, että yksi jos toinenkin (nais)dekkaristi PD Jamesista lähtien on Wentworthinsä lukenut. Valitettavasti näin ylilyövän mehevää, romanssia ja rahaa tirsuvaa, päällisin puolin naiivia, mutta kaksinaismoralistisen hekumallista murhamysteeriota eivät ihmiset yksinkertaisesti enää pysty kirjoittamaan yhtä rehellisellä antaumuksella. Aikanaanhan tämä oli, jos ei nyt vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta, niin vähintään keskiluokan ihan kunniallista viihdekirjahyllyntäytettä.

Sota-ajalla on varmaankin osansa siihen, miksi Silence in Court (Popular Library 1950, [USA:n painos]) toimii. Kaikki tuntuu ylipäänsä viattomammalta mustavalkoaikaan sijoitettuna. Tarina sinänsä alkaa erittäin yksinkertaisesti. Päähenkilönä on köyhä Hitlerin hyökkäyksen takia loukkaantunut nuori Elizabeth Taylor tyttörukka nimeltä Carey Silence. Haha, Silence in Court, suom. “Hiljaa oikeussalissa” päähenkilön nimi on Hilja. Tästä se lähtee ja samaa rataa jatketaan.

Tyttörukkamme matkustaa sairaalasta toipumaan ökyrikkaan tätinsä luo. Tädin hoivissa asustelee jo kolme serkusta, jotka vihaavat toisiaan ja tätiä, mutta kärkkyvät perintöä yhtä kaikki. Tyttö tapaa ensitöikseen komian amerikanserkkupojan, joka ostaa hänelle upean nahkaisen käsveskan lahjaksi (turkkiakin ehdotellaan). Tyttö asettuu taloksi tädin sintsisohville ja pula-aikanakin notkuviin ruokapöytiin (teehen saa vain sakariinia, koska keittäjätär omii sokerit hilloamista varten). Täti osoittautuu pahimman sorttiseksi kotistyrangiksi, mutta tytöllä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Ja kah, eikö vaan täti lisääkin tytön testamenttiinsa muiden serkusten oheen. Kyllä lisää, ja rubiinit ja timangit lupaa hän rahakasojen kylkiäisiksi. Amerikanserkkupoikakin kosaisee. Mutta voi, sitten täti raivostuu ja uhkaa muuttaa testamenttiaan. Yhtäkkiä yllättäen joku myrkyttää tädin. Tyttö joutuu käpälälautaan ja hirttosilmukka uhkaa.

Pelastuuko tyttö? Kuka on kavala myrkyttäjämme? Mitä katkera palvelijatar tietää? Mitä kalvea sairaanhoitajatar punoo tytön pään menoksi? Entä petollinen serkkupoika? Seinäruusu serkkutyttö? Kuiva asianajohenkilö? Ketä valamiehistö uskoo? Kenen alibi pitää? Nouseeko täti haudan takaa?

Eräät ystäväni tulevat vihaamaan minua syvästi, koska en uskalla lainata tätä kappalettani Silence in Courtista lopullisen hajoamisen pelossa. Joskus on vaan pakko olla itsekäs. Aikalaiselokuvamusiikkia on sentään (toistaiseksi) vapaassa jaossa jalomielisempien henkilöiden toimesta.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=AfwassbSZ1I&feature=related]