Category Archives: 2000-luku

Kirjaläppää: Kirjabloggaajat lukivat Hesarin 100 parasta

Helsingin Sanomat kysyi kesällä lukijoiltaan, mitkä ovat 2000-luvun parhaat suomalaiset romaanit. Listan selvittyä kirjabloggaajat päättivät lukea jengissä listan läpi. Jokainen tempaukseen osallistunut bloggaaja luki noin kaksi (2) aikaisemmin lukematta jäänyttä suomalaisten suosikkiromaania syyskuun aikana.* Luetuksi tuli kymmeniä tuhansia sivuja ja miljoonia sanoja.

Kirjabloggaajat kiittävät suomalaisia kirjailijoita ja Hesarin lukijoita. Tuoreet arviot 2000-luvun parhaista suomalaisista romaaneista löytyvät seuraavista osoitteista. Lukemisiin!

1. Sofi Oksanen: Puhdistus / Anna minun lukea enemmän http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/2013/09/sofi-oksanen-puhdistus.html
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) / Kirjasfääri
http://kirjasfaari.fi/2013/09/ulla-lena-lundberg-jaa/
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran  / P.S. Rakastan kirjoja http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2013/09/kjell-westo-missa-kuljimme-kerran.html
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa / Les! Lue!
http://les-lue.com/2013/09/28/menneskets-del-kari-hotakainen/
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6 / Mari a:n kirjablogi
http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/09/rosa-liksom-hytti-nro-6.html
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie / Lukutoukan kirjablogi http://kristankirjat.blogspot.fi/2013/09/kari-hotakainen-juoksuhaudantie.html
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi / Mustikkakummun Anna
http://mustikkakummunanna.blogspot.fi/2013/09/ennen-paivanlaskua-ei-voi.html
8. Katja Kettu: Kätilö / Eniten minua kiinnostaa tie                           http://suketus.blogspot.fi/2013/09/katja-kettu-katilo.html
9. Antti Hyry: Uuni  / P.S. Rakastan kirjoja                            http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2013/09/antti-hyry-uuni.html
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi / Hyönteisdokumentti                         http://hdcanis.blogspot.fi/2013/09/aki-ollikainen-nalkavuosi.html
11. Pirkko Saisio: Punainen erokirja / TTTA                                                      http://jaana-tlltoisenthdenalla.blogspot.fi/2013/09/pirkko-saisio-punainen-erokirja.html
12. Arne Nevanlinna: Marie / Ja kaikkea muuta                                 http://eriqou.blogspot.fi/2013/09/arne-nevanlinna-marie.html
13. Riikka Pulkkinen: Totta / Kirjavalas
http://mainoskatko.blogspot.co.uk/2013/09/kun-surulliset-totuudet-nakevat.html
14. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän / La petite lectrice
http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/2013/09/juha-itkonen-anna-minun-rakastaa-enemman.html
15. Hannu Raittila: Canal Grande / Amman lukuhetki
http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2013/09/hannu-raittila-canal-grande.html
16. Jari Tervo: Myyrä  / Lurun luvut
http://lurunluvut.blogspot.be/2013/09/jari-tervo-myyra.html
17. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani / Lukutoukan kirjablogi http://kristankirjat.blogspot.fi/2013/09/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
18. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri / Sinisen linnan kirjasto http://sininenlinna.blogspot.fi/2013/09/kristina-carlson-herra-darwinin.html
19. Bo Carpelan: Kesän varjot / kujerruksia
http://pigeonnaire.blogspot.fi/2013/09/bo-carpelan-kesan-varjot.html
20. Markus Nummi: Karkkipäivä /  Sallan lukupäiväkirja
http://sbrunou.blogspot.fi/2013/09/markus-nummi-karkkipaiva.html
21. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö / Orfeuksen kääntöpiiri http://elegiakirjat.blogspot.fi/2013/09/amerikkalainen-tytto-monika-fagerholm.html
22. Mikko Rimmisen: Nenäpäivä / Lumiomena
http://luminenomena.blogspot.fi/2013/09/mikko-rimminen-nenapaiva.html
23. Helena Sinervo: Runoilijan talossa / Kulttuuri kukoistaa http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2013/09/runoilijan-talossa.html
24. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja / Sinisen linnan kirjasto http://sininenlinna.blogspot.fi/2013/09/tuomas-kyro-mielensapahoittaja.html
25. Hannu Väisänen: Vanikan palat / Luetut,lukemattomat http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2013/09/hannu-vaisanen-vanikan-palat.html
26. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat / Tarinoiden taikaa
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi/2013/09/sofi-oksanen-kun-kyyhkyset-katosivat.html
27. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen / Infoähky
http://tietokaaos.wordpress.com/2013/09/29/kansalaistransuna-vaarassa-maassa/
28. Jari Tervo: Layla / The Late Night Book Club
http://latenightbookclub.blogspot.fi/2013/09/jari-tervo-layla-28.html
29. Olli Jalonen: Poikakirja / Sinisen Linnan kirjasto                  http://sininenlinna.blogspot.fi/2013/09/olli-jalonen-poikakirja.html
30. Katri Lipson: Kosmonautti  / Lumiomena
http://luminenomena.blogspot.fi/2013/09/katri-lipson-kosmonautti.html
31. Riikka Pulkkinen: Raja / Booking it some more    http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2013/09/riikka-pulkkinen-raja.html
32. Miika Nousiainen: Metsäjätti / Kirsin kirjanurkka
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2013/09/miika-nousiainen-metsajatti.html
33. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja / Mitenköhän tässä kaikessa käy http://maukkis.blogspot.fi/2013/09/emmi-itaranta-teemestarin-kirja.html
34. Hannu Väisänen: Toiset kengät / Luettua elämää
http://luettuaelamaa.blogspot.fi/2013/09/hannu-vaisanen-toiset-kengat.html
35. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin / Nenä kirjassa
http://nenakirjassa.blogspot.se/2013/09/ala-kay-yohon-yksin-kjell-westo.html
36. Antti Tuuri: Ikitie / Nannan kirjakimara
http://nannankirjakimara.blogspot.fi/2013/09/antti-tuuri-ikitie-2011.html
37. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha / Erjan lukupäiväkirja
http://esperanzan.blogspot.fi/2013/09/kiinalainen-puutarha-markus-nummi.html
38. Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani / Nipvet                               http://nipvet.blogspot.fi/2013/09/neuromaani.html
39. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta / Villasukka kirjahyllyssä
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/09/elina-hirvonen-kauimpana-kuolemasta.html
40. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat / P.S. Rakastan kirjoja    http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2013/09/hannu-vaisanen-taivaanvartijat.html
41. Rakel Liehu: Helene / Calendula                                                            http://stazzy.net/index.php/calendula/2013/rakel-liehu-helene
42. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä / Hemulin kirjahylly http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/09/juha-itkonen-myohempien-aikojen-pyhia.html
43. Jari Tervo: Troikka  / Lue, ihminen!
http://lueihminen.blogspot.fi/2013/09/troikka-jari-tervo.html
44. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet / Sinisen Linnan kirjasto    http://sininenlinna.blogspot.fi/2013/09/sirpa-kahkonen-lakanasiivet.html
45. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa / Yöpöydän kirjat            http://kirjakissa.blogspot.fi/2013/09/risto-isomaki-sarasvatin-hiekkaa.html
46. Juha Itkonen: Kohti / Nannan kirjakimara
http://nannankirjakimara.blogspot.fi/2013/09/juha-itkonen-kohti-2007.html
47. Kristina Carlson: William N. päiväkirja / Eniten minua kiinnostaa tie
http://suketus.blogspot.fi/2013/09/kristina-carlson-william-n-paivakirja.html
48. Heidi Köngäs: Dora, Dora  / Kirjainten virrassa             http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi/2013/09/heidi-kongas-dora-dora.html
49. Antti Tuuri: Kylmien kyytimies / Satun luetut                       http://satunluetut.blogspot.fi/2013/09/antti-tuuri-kylmien-kyytimies.html
50. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin / Noora Tea with Anna Karenina   http://teawithannakarenina.blogspot.fi/2013/09/olli-jalonen-14-solmua-greenwichiin.html
51. Miika Nousiainen: Maaninkavaara / Amman lukuhetki http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2013/09/miika-nousiainen-maaninkavaara.html
52. Eve Hietamies: Yösyöttö/ Luettua elämää
http://luettuaelamaa.blogspot.fi/2013/09/eve-hietamies-yosyotto.html
53. Joel Haahtela: Katoamispiste / Tarinoiden taikaa
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi/2013/09/joel-haahtela-katoamispiste.html
54. Jari Tervo: Ohrana / Tarukirja
http://tarukirja.blogspot.fi/2013/09/jari-tervo-ohrana.html
55. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta / La petite lectrice
http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/2013/09/pasi-ilmari-jaaskelainen-lumikko-ja.html
56. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät /  Les! Lue!
http://les-lue.com/2013/09/29/stalins-kyr-sofi-oksanen/
57. Arto Salminen: Kalavale / Kirjainten virrassa
http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi/2013/09/arto-salminen-kalavale.html
58. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman / Morren maailma
http://morrenmaailma.blogspot.no/2013/09/elina-hirvonen-etta-han-muistaisi-saman.html
59. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo / TTTA
http://jaana-tlltoisenthdenalla.blogspot.fi/2013/09/juha-itkonen-hetken-hohtava-valo.html
60. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max / Eniten minua kiinnostaa tie  http://suketus.blogspot.fi/2013/09/leena-parkkinen-sinun-jalkeesi-max.html
61. Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa / Kannesta kanteen  http://kannestakanteen.blogspot.fi/2013/09/pirjo-hassinen-mansikoita-marraskuussa.html
62. Sirpa Kähkönen: Hietakehto / Ja kaikkea muuta                           http://eriqou.blogspot.fi/2013/09/hietakehto-ja-aitia-itketti.html
63. Erik Wahlström: Jumala / Erjan lukupäiväkirja
http://esperanzan.blogspot.fi/2013/09/jumala-erik-wahlstrom.html
64. Riikka Pulkkinen: Vieras / Kaikkea kirjasta
http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta/vieras
65. Turkka Hautala: Salo / Kuuttaren lukupäiväkirja
http://kuutarlukee.blogspot.fi/2013/09/turkka-hautala-salo.html
66. Arto Salminen: Ei-kuori / Kirjojen keskellä
http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2013/09/ei-kuori.html
67. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras / Kirjasfääri
http://kirjasfaari.fi/2013/09/hannu-rajaniemi-kvanttivaras/
68. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta / Mari a:n kirjablogi
http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/09/bo-carpelan-lehtia-syksyn-arkistosta.html
69. Johanna Sinisalo: Linnunaivot / Kuuttaren lukupäiväkirja
http://kuutarlukee.blogspot.fi/2013/09/johanna-sinisalo-linnunaivot.html
70. Joel Haahtela: Elena / Café pour les idiots                             http://cafepourlesidiots.org/blogi/joel-haahtela-elena-otava-2003/
71. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu / Tea with Anna Karenina  http://teawithannakarenina.blogspot.fi/2013/09/riikka-ala-harja-maihinnousu.html
72. Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria / Sallan lukupäiväkirja
http://sbrunou.blogspot.fi/2013/09/veikko-huovinen-konsta-pylkkanen-etsii.html
73. Miina Supinen: Liha tottelee kuria / Pihin naisen elämää
http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/2013/09/aiheiltaan-pidakkeeton-liha-tottelee.html
74. Reko Lundán: Ilman suuria suruja / Kulttuuri kukoistaa http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2013/09/ilman-suuria-suruja.html
75. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun / Hemulin kirjahylly http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/09/laura-honkasalo-sinun-lapsesi-eivat-ole.html
76. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi / Kirjainten virrassa http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi/2013/09/matti-yrjana-joensuu-harjunpaa-ja-pahan.html
77. Petri Tamminen: Enon opetukset / Tarukirja
http://tarukirja.blogspot.fi/2013/09/petri-tamminen-enon-opetukset.html
78. Anja Snellman: Parvekejumalat /Järjellä ja tunteella
http://jarjellajatunteella.blogspot.fi/2013/09/anja-snellman-parvekejumalat.html
79. Juha Seppälä: Paholaisen haarukka / Nipvet
http://nipvet.blogspot.fi/2013/09/paholaisen-haarukka.html
80. Laura Save: Paljain jaloin / La petite lectrice
http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/2013/09/laura-save-paljain-jaloin.html
81. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike / Pihin naisen elämää http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/2013/09/mielensapahoittaja-ja-ruskeakastike.html
82. Jari Järvelä: Veden paino / Ilselä
http://ilsela.blogspot.fi/2013/09/jari-jarvela-veden-paino.html
83. Leena Lander: Käsky / Luetut, lukemattomat           http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2013/09/leena-lander-kasky.html
84. Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt / Anna minun lukea enemmän http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/2013/09/anja-snellman-lemmikkikaupan-tytot.html
85. Ranya ElRamly: Auringon asema / Orfeuksen kääntöpiiri http://elegiakirjat.blogspot.fi/2013/09/auringon-asema-ranya-elramly-2002.html
86. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi / Infoähky
http://tietokaaos.wordpress.com/2013/09/30/iso-paha-susi/
87. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone / Mustikkakummun Anna
http://mustikkakummunanna.blogspot.fi/2013/09/laadukas-harjunpaa-ja-rautahuone.html
88. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis / The Late Night Book Club
http://latenightbookclub.blogspot.fi/2013/09/tuomas-kyro-kerjalainen-ja-janis.html
89. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin / TuijaTa
http://tuijata.wordpress.com/2013/09/20/kerran-kuollut-elavien-kirjoissa/
90. Arto Salminen: Paskateoria  / Lue, ihminen!
http://lueihminen.blogspot.fi/2013/09/paskateoria-arto-salminen.html
91. Johanna Sinisalo: Enkelten verta / kujerruksia                  http://pigeonnaire.blogspot.fi/2013/09/johanna-sinisalo-enkelten-verta.html
92. Laura Gustafsson: Huorasatu / Anna minun lukea enemmän
http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/2013/09/laura-gustafsson-huorasatu.html
93. Riku Korhonen: Lääkäriromaani / Kaikkea kirjasta
http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta/laakariromaani
94. Laila Hirvisaari: Minä, Katariina / Tea with Anna Karenina  http://teawithannakarenina.blogspot.fi/2013/09/laila-hirvisaari-mina-katariina.html
95. Juha Seppälä: Mr. Smith / Ilselä
http://ilsela.blogspot.fi/2013/09/juha-seppala-mr-smith.html
96. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi / Booking it some more http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2013/09/kauko-royhka-miss-farkku-suomi.html
97. Satu Taskinen: Täydellinen paisti / Café pour les idiots          http://cafepourlesidiots.org/blogi/satu-taskinen-taydellinen-paisti-teos-2011/
98. Tuomas Kyrö: Liitto / Eniten minua kiinnostaa tie
http://suketus.blogspot.fi/2013/09/tuomas-kyro-liitto.html
99. Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos / Nenä kirjassa
http://nenakirjassa.blogspot.fi/2013/09/ei-kiitos-anna-leena-harkonen.html
100. Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita  / Kirsin kirjanurkka
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2013/09/riku-korhonen-kahden-ja-yhden-yon.html

***

* Itse luin hopeasijalle yltäneen Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Hannu Rajaniemen SF-romaanin Kvanttivaras. Aiemmin olen ihquttanut mm. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Miina Supisen Liha tottelee kuria, Satu Taskisen Täydellistä paistia, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä, Eve Hietamiehen Yösyöttöä, Markus Nummen Karkkipäivää, Miika Nousiaisen Metsäjättiä ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikkoa ja yhdeksää muuta. Tämän 10% otannan perusteella suomalaisilla on varsin hyvä lukumaku.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (WSOY 2010)

Miina Supisen romaani Liha tottelee kuria on riehakkaan raadollinen perheromaani. Supinen käsittelee romaanissaan tabumaisia aiheita M-koon tiskihansikkain: seksuaalisuus, lihavuus, pettäminen, anaboliset steroidit, parittaminen, olevinaan oleminen. Romaanin punaisena lankana kulkee ajatus ruumiin ja hengen yhteydestä: vartalon kontrolloinnista ja kontrolloimattomuudesta ja toisaalta tunteiden ja ajatusten kontrolloimisesta vartalon kontrolloinnin avulla. Milloin kontrolli pettää? Onko se hyvä vai huono asia?

Keittiö oli kadun puolella, ja se oli kauttaaltaan kivestä ja iso ja hyvä. Se oli tehty ihan varta vasten sellaiseksi, jossa jonkun pitäisi tehdä hyräillen mausteisia makumatkoja. Yleensä keittiöstä haettiin kuitenkin vain hilloleipiä. (s. 40)

Liha tottelee kuria -teos kertoo opiskelijatyttö Astran seksuaalisesta heräämisestä sadomasokistisissa kuvioissa, hänen äitinsä Katriinan viimeisestä avioliiton ulkopuolisesta romanssista ja sen seurauksista, ja hänen teini-ikäisen veljensä Silmun kilvoittelusta läskistä lihaskimpuksi. Ydinperhe asuu stailattua design-taloa ja stailattua on elämäkin – päälle päin. Pinnanaliset uhkaavat kuitenkin jatkuvasti tulla näkyväksi, ihmiset alkavat repeillä saumoistaan niin, että naamioiden alta alkaa paljastua sisäinen todellisuus. Miten käy, jos  ihminen alkaa näyttää siltä, mitä on?

Katriinan avainnippu kilahti kotiovella. Hänen hymynsä oli niin tarkka kopio aidosta, että sellaisia näkee tavallisesti vain psykopaattien kasvoilla. (s. 146)

Liha tottelee kuria – mutta totteleeko mieli? Supisen tiivis ilmaisu ja röyhähtelevän rönsyilevät, ilmeenkään värähtämättä lukijalle esitetyt ihmistoimintasketsit tuottavat epämukavuusalueen, jossa on yhtä aikaa ajateltava asiaa ja naurettava vedet silmissä. Henkilöhahmot ovat nupit kaakkoon -karikatyyreja, mutta inhimillisiä.

Launo huomasi heti, että esityksen taso oli matala. Lapset lauloivat epävireisesti. Launo muisteli kuulemiaan saksalaisia ja venäläisiä lastenkuoroja ja suomalaista Cantores Minoresia. Ero oli ilmeinen. Jotkut unohtivat jopa koko laulamisen ja pelkästään killistelivät ympäriinsä. Launo ei kuitenkaan sanonut mitään Piialle. Nainen olisi voinut pahastua. Ja ehkäpä esityksen tarkoituksena oli olla pikemminkin sosiaalista toimintaa kuin varsinaista näyttämötaidetta. (s. 215)

Romaanissa juonikuvio on hyvin kudottu, mutta kuitenkin sivuseikka. Miksi asiat tapahtuvat, niin kuin ne tapahtuvat, on huomattavasti vähemmän mielenkiintoista kuin se, miten ne tapahtuvat. Pinnan ja syvällä liikkuvan jännite soljuu ja hyppii silmille läpi koko teoksen.

Hän juoksi konditoriaan, osti hyytelöleivoksia ja meni kotiin. Siellä hän kuoriutui taas vaatteistaan, laittoi pikaisesti verkkarit päälle ja alkoi lukea vanhoja tyttökirjoja ja syödä leivoksia. Pian hän kuitenkin tajusi, että tyttökirjoissakin päähenkilöillä saattoi olla kiusallisia luuloja itsestään, ja se toi Astran mieleen kiusallisia ajatuksia. Hän heitti kirjat seinään ja alkoi lukea Aku Ankan taskukirjaa. Se ei voi herättää ihmisessä mitään; se on kaikkein turvallisinta luettavaa. (s. 15)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria
Kansi: Elina Warsta
WSOY, 2010 (1. painos 2007)
335 s.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists

Neill Strauss: The Game

Neill Strauss: The Game (Regan Books 2005)

Kun Rolling Stone -lehden keski-ikäistyvä, kaljuuntuva toimittaja Neill Strauss sai toimeksiannon kirjoittaa kirjan maailman tykimmeistä pelimiehistä ja heidän iskutekniikoistaan, Strauss sinkosi itsensä PUA-kulttuuriin* ja -yhteisöön kahdeksi vuodeksi ja kirjoitti kokemuksistaan The Game -kirjan. Kun minä luin erään suht maalaisjärkisiä deittailuvinkkejä antavan opuksen, Linnea yllytti lukemaan em. Straussin kirjan. Jonka sain kahden minuutin vonkumisella Facebook -kaverilta, koska HelMet ei antanut.

Neill Straussin The Game -opuksen mukaan PUA-yhteisö on sosiaalisesti heikkolahjaisten miesten maanis-depressiivinen yhteisö, jossa eri tavoin rikkinäiset ihmiset taputtavat toisiaan selkään, kunnes ovat imeneet lajitovereiltaan kaiken tiedon tai rahat (riippuen siitä, kumpaa taputettavalla on) ja voivat aloittaa armottoman selkäänpuukotushipat. The Game -kirja puolestaan on – ja moraaliseen selkärankaani sattuu tämän myöntäminen – oikein hauskasti kirjoitettu autofiktiivinen romaani miesten ja naisten (mutta enimmäksen miesten) keskinäisten suhteiden vaikeudesta etenkin silloin, kun em. miehillä ja/tai naisilla on vaikeuksia tulla toimeen itsensäkin kanssa. The Game voi näyttäytyä niin ultimaalisena pokausoppaana kuin moraalisena opetuskertomuksena siitä, miksi pokauksen sijaan kannattaisi keskittyä tulemaan toimeen itsensä kanssa  ja sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää.

There is nothing more bonding than succesfully picking up girls together. It is the basis for a great friendship. Because afterward, when the girls are gone, you can finally give each other the high-five that you’ve been holding back since you met them. It is the sweetest high-five in the world. It’s not just the sound of skin hitting skin; it’s the sound of brotherhood. (s.180)

Straussin päiväkirjamainen romaani seuraa hänen itsensä – pseudonyymi Stylen – kehitystä pelimiehenä oppi-isänsä Mysteryn** johdolla. Samalla se seuraa koko maailmanlaajuisen PUA-yhteisön kehitystä hetkellä, jolloin yksittäiset pelimies-gurut alkoivat pitämään erittäin kalliita workshoppeja ja myymään kirjoja pokauksesta, ja PUA-kulttuuri muuttui salaisesta alakulttuurista avoimeksi kaupalliseksi palveluksi.

[T]wo things dawned on the rest of the community. The first was that anybody could run a workshop. It didn’t take any special talent to point two girls out to a guy and say, “Go approach them.” The second was that the demand for seduction schooling was elastic. Guys would throw any amount of money at the problem to solve it. (s. 239)

The Game -teos on nerokas yhdistelmä antisankarin sankariksikasvukertomusta, (sosiaalisten) hylkiöiden bromancea ja eroottista novellikokoelmaa. Jos kirjan alussa keskeinen kysymys on, että johtuuko joidenkin miesten flaksi siitä, että he pyrkivät pokaamaan tilanteessa kuin tilanteessa, vai heidän aidoista iskutaidoistaan, kirjan lopussa päästään jo pohtimaan sitä, kenet kannattaa pokata ja jopa sitä, että miten saa pokattua juuri sen elämänsä naisen, jonka haluaa pokata. Pelimieselämänvaiheensa aikana Style havaitsee mm. että iskemisessä olennaista on:

  1. Itsevarmuus. Hän, joka näyttää viihtyvänsä itsensä seurassa saa muut viihtymään seurassaan.
  2. Antaminen. Hän, jolla on jotain annettavaa toiselle, saa toisen viihtymään seurassaan.
  3. Kuunteleminen. Kaikki viihtyvät hyvän kuuntelijan seurassa.
  4. Epätavoitteellisuus. Naiset viihtyvät sellaisen miehen seurassa, jonka elämäntarkoitus ei vaikuta olevan pokaaminen ja jota ei vaikuta hetkauttavan suuntaan tai toiseen, että saako hän tänä iltana vai ei.

Loput Mysteryn ja muiden PUA-gurujen takuuvarmoista pokaustempuista löytyvät The Gamesta. Kirjan punaisena lankana kulkee kaikesta huolimatta jokseenkin moralistinen punainen lanka. Onko oikein esineellistää muita ihmisiä omien tarpeidensa täyttämisen välineiksi? Miltä maailma, ihmiset ja ihmissuhteet alkavat näyttää, kun erilaiset sosiaaliset tekniikat täyttävät elämän? Millainen ihminen kokee hyväksi ideaksi täyttää elämänsä iskemisellä? Jos elämän täyttää pelimieselämäntapa, millaista elämää se on?

There are men in this world who hate women, who do not respect them, who call them bitches and cunts. They are not PUAs. PUAs do not hate women; they fear them. Simply defining oneself as a PUA – a title earned solely by the responses of women – one becomes doomed to derive his entire self-esteem and identity from the attention of the opposite sex. (s. 350)

The Game on niin sisällä PUA-kulttuurissa ja ylipäänsä kulttuurissa, jossa miehet pokaavat naisia, että yllättävän vähän sieltä löytyi mitään yleistä kulttuurikritiikkiä. Itse kuitenkin pohtimaan, kuinka outo on kulttuuri, jossa ainoastaan miehet voivat iskeä naisia. Toisaalta jäin pohtimaan, että jos sosiaalinen elämä on tekniikkalaji, niin naiset voivat varmaankin käyttää hyväkseen samankaltaisia temppuja kuin miehet – mahdollisesti käyttävätkin. Onko sosiaalinen elämä tekniikkalaji? Onko moraali keksitty taitamattomien huiputtamiseksi?

Project Hollywood was supposed to be a way to surround ourselves with healthy, helpful influences to better ourselves, our career, and our sex lives. Instead, the house had turned into a vacuum for needy males and neurotic females. It sucked in anyone with mental problems and scared away anyone of quality. (s. 356)

***

* PUA tulee sanoista Pick-up Artist ja tarkoittaa miespuolista henkilöä, joka tekee kaikkensa käyttääkseen naisten iskemisessä hyväkseen sosiaalisen kanssakäymisen tekniikoita, joista on toisten PUA-miesten mukaan apua naisten iskemisessä.

** Kyseessä on oikea ihminen. http://www.venusianarts.com/

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists
Kansi: Richard Ljoenes
Regan Books, 2005
452 s.

Kirjakaksikko: Ihmissyöpäläiset

Riikka Ala-Harja pysyi minulle tuntemattomana suuruutena, kunnes viime kesällä Hesarissa taisteltiin siitä, saako kirjailija kopioida kirjaansa todellisen elämän viestejä sisareltaan, joka kävi läpi lapsensa sairastumista syöpään. Tai jonnein sinne päin se kohu sukelsi. Jane Green puolestaan mainostaa itseään pinksuilla kotisivuillaan “nr. 1 bestselling authoriksi” ja todentaa tämän iskemällä kirjailijablogiinsa “Perhekuvia!” ja lainaamalla Goodreadsin kiittelevää lukija-arviota etusivullaan.

Molemmat kirjailijat ovat onnistuneet juuri lukemissani teoksissaan luomaan erittäin uskottavia ihmissyöpäläisiä. Merkittäviä erojakin näissä teoksissa on: Jane Greenin Avioliittoallergia on heikko ennalta-arvattavuudessaan rypevä chick litmäinen kliseeklimppi, Ala-Harjan Kanaria puolestaan erinomaisesti kylmäävä kertomus todellisuuden kanssa satunnaista etäsuhdetta ylläpitävistä ihmisistä.

Jane Green: Avioliittoallergia

Jane Greenin romaani Avioliittoallergia kuvaa uskomatonta tilannetta ja lopussa kaikki kuitenkin kääntyy hyväksi. Nuori ja hyvännäköinen naishenkilö rakastuu hottikseen, mutta pennittömään, sitoutumiskammoiseen kirjailijaan. Kirjailijan poistaessa itsensä päähenkilöttären elämästä – mikä onkin epäilemättä ainoa oikea temppu, sillä kyseinen muija on tylsä, pinnallinen ja poroporvarillinen pyrkyri – päähenkilötär iskee vahingossa äärettömän rikkaan, vaikutusvaltaisen, sitoutumisintoisen ja konservatiivisen sijoituspankkiirin. Tilanne ei ole päähenkilöttärelle kaikin puolin tyydyttävä: kartanot, design-puvut ja hääsuunnitelmat miellyttävät, mutta nelikymppinen, pahanhajuinen sijoituspankkiiri ei. Onneksi kaikki kuitenkin selviää parhain päin.

Avioliittoallergian nimi on enteilevä: kirjan hahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä, naistenkirjallisuuden peruskauraa. Kliseinen juoni ei varsin auta asiaa. Keskeinen kysymys! Minkä suuren oivalluksen sankaritar mahtaa tehdä? Mitä yllättävää tapahtuu lopussa? Välittääkö lukija?

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Riikka Ala-Harjan Kanaria on tutkielma suomalaisten talviparatiisin aurinkoisen julkisivun alle kätkeytyvästä ihmismädästä. Tarina elää henkilöhahmojen kautta. Se kietoutuu kulissia raivolla itselleenkin ylläpitävän, aktuaalisesti, henkisesti ja etenkin moraalisesti konkurssin läpikäyneen keski-ikäisen mieshenkilön jurponjunttien vehkeilyjen ympärille hänen itsensä ja muutamien hänen lähmäiseen vaikutuspiiriinsä joutuneiden henkilöiden näkökulmasta. Tarina on ylipäänsä olemassa ikäänkuin täydentääkseen läpeensä tuskallisen päähenkilön henkilökuvaa. Joka on, rehellisesti sanoakseni, niin herkullisen iljettävä, niin hekumallisen tirskahtelevan mädäkäs, että kyseessä on paras pahis pitkään aikaan.

Nyman säälii itseään urakalla, parjaa ja vainoharhailee, korruptoi, uhkailee, vaientaa, kiukuttelee, hekumoi, kostaa ja pitää silmällä. Nyman itte on pärjännyt hyvin hedonistisella, kontrolloivalla, narsistisella ja selittelevällä asenteellaan, sekä rahalla. Miksi muuttaa mitään? No siksi, kun menneisyys pukkaa välillä muistuttelemaan itsestään. Se juoruaa ihan eri tarinaa kuin Nyman itte. Nyman laittaakin toisten hihat heilumaan elämisen jälkien poispyyhkimiseksi.

Kanaria kimoilee kaksinaamaisuuden molemmilla leuoilla. Nymanin anteeksipyytelemätön sikailu ja tunarointi, selittelevä itsetietoisuus sekä harhainen ympäristön tarkkailu tuovat näkyville lomaparatiisin puitteet ja puutteet. Ala-Harjan romaani haastaa etelänmatkailun oikeutuksen ja lomaesitteiden kliseet näyttämällä, ettei itseään pääse pakoon – sen ottaa matkalle mukaan, halusi tai ei. Siinä sivussa kirjailija esittää myös käsityksensä siitä, miten itseään todella pääsee pakoon.

Kanaria on paha mutta hyvä.

***

Jane Green: Avioliittoallergia
Suom. Auli Hurme-Keränen engl. alkup. Mr Maybe
Kansi: Sakari Tiikkaja
Karisto 2001
389 s.

***

Riikka Ala-Harja: Kanaria
Kansi: ?
WSOY 2010
180 s.

Kirjakaksikko: Dorrenstein & Dorrenstein

Renate Dorrenstein on alankomaalainen toimittaja-kirjailija, joka rakentaa romaaneihinsa vahvoja jännitteitä, joiden kautta hän kommentoi yhteiskunnallisia ja sosiaalisia kipupisteitä. Dorrensteinin teokset Hyvä äitipuoli ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa edustavat sitä paljon parjattua realistista nykyromaania, joka ei uudista kirjallisuutta tai haasta lukijaa. Vai haastaako?

Hassua vain, että ulkomaailman silmissä viisikymppinen nainen oli ihminen, jolla ei ollut enää paljon mitään väliä. (Pojallani on… s. 103)

Dorrenstein tuo teoksissaan näkymättömän näkyväksi antaessaan äänen keski-ikäisille naisille ja heidän elämänkokemuksilleen. Keski-ikäinen nainen tuntuu olevan ihmiskunnan umpisuoli: se on näkymätön, sen tarkkaa funktiota voi vain arvailla, eikä sen olemassaoloon tarvitse kiinnittää huomiota niin kauan kuin se jatkaa tavanomaista toimintaansa. Dorrenstein näyttää, millaista sisäistä elämää keski-ikäisellä naisella voi olla.

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli (WSOY 2013)

Hyvä äitipuoli kertoo keski-ikäisestä uusperheen äidistä, joka työelämässään on arvostettu käsityötaiteilija ja kotielämässään vähätelty vaimo ja inhottu äitipuoli. Dorrenstein kaivautuu tähän perustavanlaatuiseen ristiriitaan julkisen ja kotoisen minän välillä näyttäen sen tekevän ihmeitä ihmisen psyykelle: roolien yhteismitattomuus arvioidaan niin päähenkilön kuin hänen aviomiehensä ja tytärpuolensa näkökulmasta. Dorrenstein kysyy, pitääkö tällainen tilanne hyväksyä tai voiko sen ylipäänsä sisimmässään hyväksyä?

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa on tarina vaihdevuosiaan läpikäyvästä Heleenistä, jonka elämässä lasten kasvaminen itsenäisiksi ja oman äidin muuttuminen täysin riippuvaiseksi sekoittaa totutut perhekuviot. Miten ottaa vastaan omien lasten poissaolo omasta elämästä ja äidin tunkeutuminen jälleen oman elämän keskiöön, tällä kertaa hoivattavana?

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (WSOY 2009)

Pojallani on seksielämä… kertoo, päin vastoin kuin otsikosta olettaisi, enemmän siitä, miten minä luen äidille punahilkkaa. Jos Lisa Genovan romaanissa Edelleen Alice näytettiin, miltä Alzheimerin tautiin sairastuminen tuntuu ja osoitettiin, miten omaiset voivat parhaimmillaan auttaa muistisairauteen sairastunutta vanhempaansa, Dorrensteinin teos kertoo kaunistelematta, miltä muistisairaan tyttärestä näyttää ja tuntuu vanhemman sairastuminen.

Perheroolit heittävät kuperkeikkaa lapsen arjessa, vaikka etenkin sairastunut vanhempi elää yhä kauempana arkitodellisuudesta, ja tilanne elää jatkuvasti etenkin sen suhteen, kuinka itsenäistä elämää vanhempi kykenee turvallisesti elämään, ja kuinka paljon hän tarvitsee hoivaa lapseltaan – jonka oma arki omien terveys-, työ- ja perhe-elämän haasteineen pitää myös pystyä pitämään kasassa. Kuinka paljon ihminen jaksaa tulipalojen sammuttelua kantaessaan samalla koko ajan taakkaa siitä tietoisuudesta, että ne olisi oikeastaan pitänyt voida ennaltaehkäistä? Missä kulkevat jaksamisen rajat?

Molemmissa kirjoissa kulkee punaisena lankana arkipäivän arvostuksen ja kunnioituksen problematiikka. Keski-ikäisen naisen ja äidin ajatukset, elämä ja teot, mikä niiden arvo on? …Ja minä luen äidille punahilkkaa näyttää myös sen, kuinka vaikea on sopeutua siihen, että itse on syyllistynyt samaan vähättelyyn tai sivuuttamiseen, mitä kokee muiden osalta astuessaan itse tähän näkymättömien armeijaan.

Dorrensteinin teokset tuovat banaaleihin kliseisiin julmia jännitteitä ja vastakkainasetteluita.  Tunnelmaa kevennetään säännöllisesti huumorin keinoin, joten lukukokemus poukkoilee viihdyttävästi arkipäivän kauhun ja komedian välillä.

***

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli
Suom. Sanna van Leeuwen hollanninkielisestä alkup. De Stiefmoeder
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.

***

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa
Suom. Titia Schuurman hollanninkielisestä alkup. Mit zoon hat een 
seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje vor
Kansi: ?
WSOY 2009
214 s.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination (Picador 2003)

Chick litin äiti Helen Fielding on kirjaillut muutakin kuin Bridget Jonesin, tuon Jane Austenin romaaneita väljästi pastissoivan, mutta feminiinisillä heikkouksilla ilakoivan citysinkun.     Sanomalehtikolumneista koottu alkuperäinen Bridget Jones: elämäni sinkkuna ja tämän uskomattoman menestyneen kirjan jatkopala Bridget Jones: elämä jatkuu innostivat Fieldingin jatkamaan kirjallista uraansa, tällä kertaa feminiinisen James Bond –pastissin avulla teoksessaan Olivia Joules and the Overactive Imagination (suom. Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus).

Olivia Joules on kaikkea sitä, mitä Bridget Jones ei ole. Kyvykäs, nokkela, teräväpäinen, kylmähermoinen, seikkailuhenkinen, komeita miehiä viehättävä, terveellisesti syövä, miehiinmenemätön, yhdestä matkalaukusta elävä. Maapallon ympäri eksoottisissa lomakohteissa tutkivaa journalismia harjoittaen päätyy hän todellakin MI6:n agentiksi ja pelastamaan maailman pahalta, mutta villin ihanalta terroristilta. Olivia on siis aika lailla täydellinen supersankaritar, joka selviytyy pelkällä tahdonvoimalla todella vaikeiden henkilökohtaisten ristiriitojen ristivedossa. Onko tässä syy Olivia Joulesin verrattaiseen floppaamiseen?

Joudun vastaamaan vahvalla ehkällä. Onhan se ärsyttävää, jos inhimilliset heikkoudet ovat unohtuneet chick lit -kirjan päähenkilöstä, tai vähintään sellaiseen hahmoon on inhimillisempää hahmoa vaikeampi eläytyä.

Suurempana syynä kirjan Bridgettejä heikompaan menestykseen vähintään omalla lukijarintamallani oli kuitenkin täydessä James Bond -tällingissä paistettu uskomattoman epäuskottava juoni. Oikein monelta eri kantilta epäuskottava on se: Olivia Joulesin juoni hyökkää aina singolla silloin kun tarvitsisi ripotella hyppysellinen. Tämä koskee niin romansseja (2 kpl, kuten Bridgetilläkin), työelämäkuvausta (2 kpl, kuten Bridgetilläkin) kuin jännitysjuontakin (1 kpl, kuten Bridgetilläkin). Määrä ei todellakaan korvaa laatua, ja kerrankin olen taipuvainen uskomaan, ettei nupit kaakkoon  ole aina se oikea ratkaisu.

Ei sillä, ettenkö olisi sitten kuitenkin lukenut kirjan putkeen… Olihan se kuitenkin hupaisa, vaikka hupaisuus ei välttämättä noussut juuri niistä elementeistä, joilla kirjailija oli suunnitellut lukijaa viihdyttävänsä.

Olivia Joules antaa aihetta epäillä, että Fieldingiä vaivasi Bridget Jonesien jälkeen liika yrittäminen. Toivottavasti pitkä tauko on tehnyt tehtävänsä ja ensi syksynä ilmestyvä seuraava Bridget Jones tarjoaa hieman kesympiä kuvioita.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination
Kansi: ?
Picador 2003
350 s.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick (Otava 2013)

Pia Heikkilän esikoisteos Operaatio Lipstick yhdistää chick litin ja sotaromaanin vauhdikkaaksi viihderomaaniksi. Viihderomaanikonvention mukaan lukija on jatkuvasti tietoisempi päähenkilön kohtalon käänteistä kuin päähenkilö itse. Tätä hallinnan tunnetta kampitetaan romaanin naiskuvalla sekä ympäristön ja yhteiskunnan kuvauksella. Heppoisten juonten seurannan helppous kätilöi lukijan reagoimaan niin päähenkilöön kuin Afganistanin sotaankin.

Sallikaa minun esittäytyä: Anna S, 32 vuotta, GNN-kanavan kirjeenvaihtaja ja sinkku. Sukujuuret Suomessa, koti siellä minne Lontoon-toimituksen pomot käskevät lähteä. Mutta aina ja kaikkialla valmiina pieneen seksiseikkailuun. (s. 10)

Operaatio Lipstickin päähenkilö Anna painaa duunia sotakirjeenvaihtajana mitä nyt juhlimiselta kykenee, Kabulin ja muiden maailman sotatantereiden täyttyessä hänen yhden illan hoidoistaan. Annan seurakoirana pyörii uskollinen kuvaaja Tim ja bestiksenä toinen reportteri, Kelly. Annan päässä pyörivät pääasiassa bileet, viina ja miehet käyttökelpoisine  ruumiinosineen. Kaikkia on onneksi saatavilla sodan ryvettämässä Kabulissa pilvin pimein. Sisimmässä kuitenkin kaihertaa oman viimeisen käyttöpäivämäärän vääjäämätön lähestyminen: nelikymppisenä naama alkaa olla liian kulunut telkkariin ja tosirakkauskin on antanut odottaa itseään hermostuttavan kauan. Onneksi bestis Kelly joutuu rakkaansa pettämäksi, ja naistoimittajat voivat lähteä kostoretkelle sotatantereelle iso skuuppi tähtäimessään.

Kyyninen lukija voisi nähdä Operaatio Lipstickissä jälleen yhden tavan rahastaa inhimillisellä hädällä – romaani nimittäin yhdistää jokseenkin kömpelöllä tavalla kolmannen maailman todellisen hädän, Afganistanin sodan, ja ensimmäisen maailman henkisenä hätänäkin tulkittavissa olevan kurjuus- tai naishömppäkirjallisuuden tarpeen. Vähemmän kyyninen lukijakin joutunee tiedostamaan, että Heikkilä paljastaa kirjassaan ihmisluonnon pyrkivän sitä raivokkaammin oman mielihyvänsä etsintään, mitä suurempi kurjuus ympäristössä vallitsee.

Armeijan PR-koneisto yrittää ylläpitää kuvaa sotilaista urheina, lihaksikkaina überheteromiehinä, jotka ovat yksiavioisia ja perheilleen omistautuneita. Tai jos he ovat sinkkuja, niin rehtejä, urheilua rakastavia perusmiehiä. Tämä on tietysti silkkaa roskaa. (s. 174)

Heikkilän vahvuutena on ympäristön ja etenkin työelämän kuvaus. Toimittajan yhtäaikainen haastateltavan empaattinen kuulostelu ja juttunäkökulman laskemointi on hyvin mielenkiintoista, elävän ja omakohtaisen kuuloista. Afganistanin sodan tallomana sinnittelevän inhimillisyyden monet kasvot koskettavat etenkin asettuessaan jyrkkään kontrastiin chikkerijuonten, suhteettoman hyväosaisten hahmojen ja nopeisiin aistinautintoihin tähtäävän toiminnan kanssa.

Hahmokuvaus jää pinnalliseksi. Seksinnälkäinen Anna näyttäytyy itsenäisenä nykynaisena, joka kuitenkin oikeastaan eniten haluaisi olla perinteisessä parisuhteessa perinteiset miehen raamit täyttävän miehen kanssa. Toisaalta sotatoimialueella ensi vilkaisulta erittäin perinteiset raamit täyttävät miehet paljastuvat yksi toisensa jälkeen eri tavoin inhimillisiksi. Juonenkehittely jää usein puolitiehen tarinan hyökätessä seuraavaan uutisarvoa sisältävään faktaan tai anekdoottiin eikä tarinansisäisiä loogisia ristiriitaisuuksia ole vältelty. Ikäänkuin Heikkilä olisi keksinyt juonia tarpeen mukaan ja tarpeiden muuttuessa tarpeettomia on käsitelty kuin vanhoja exiä.

Kaikenkaikkiaan Operaatio Lipstick tuntuu jääneen hieman keskeneräisesti poukkoilevaksi esikoisteokseksi, jossa uutis- ja uutuusarvot voittavat tarinankerronnalliset. Toisaalta kukaan ei ole tainnut aiemmin yrittää chick litin ja sotaromaanin yhdistämistä – Heikkilän romaani on mielenkiintoinen päänavaus, joka osoittaa kirjoittajalla olevan potentiaalia vauhdikkaiden viihderomaanien kirjoittajana tulevaisuudessa.

***

Kirjan on tuoreeltaan lukenut myös Kirsi.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
Kansi: ?
Otava 2013
283 s.

Kirjakaksikko: Komiikkaa kuolemanjälkeisestä elämästä

Saksan Ben Eltonin, David Safierin esikoinen Bad Karma (alkup. Mieses Karma) ja brittiläisen Marie Phillipsin esikoinen Huonosti käyttäytyvät jumalat tarttuivat mukaan kirjaston kierrätyskärrystä kevyttä komediankaipuuta silmällä pitäen. Molemmissa päästään vauhtiin päähenkilönaishenkilön kuollessa ja tarina heittää lusikan nurkkaan hieman ennen loppulukua.

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (Bazar 2009)

Marie Phillipsin Huonosti käyttäytyvät jumalat iskee yli-inhimillisten hahmojen kirjallisuusbuumiin Olympoksen jumalkaartin köyhäilemään nyky-Lontooseen. Sielläpä on käydä hullusti koko maailmalle yhden vaivaisen lemmennuolen takia.

Kirjailija on naittanut antiikin Kreikan mytologian ja iltapäivätelevision saippuasarjat onnistuneesti. Tarinaa kannatteleva olympolainen maailmanselitys on paitsi tuttua historiantunneilta, myös melko uskottavaa niin yli-ihmisten käyttäytymisen, voimien, vastuiden kuin heikkouksienkin puolesta. Selittäviin elementteihin ei kuitenkaan kiinnitetä liikaa huomiota tarinan kuluessa, mikä on tarinan fiktiivisen yhtenäisyyden kannalta erittäin positiivista. Peruskoulun historian tunneilla nukkuneet voivat aina googlailla lukiessaan.

Huonosti käyttäytyvät jumalat asuvat mörskääntyneessä kimppakämpässä Lontoossa. Epävakaata ylijumala Zeusta pidetään vankina ullakolla, mutta jälkikasvu mellastaa jumalallisten tehtäviensä ohella ympäriämpäri kaupunkia. Vastuut ovat samat kuin ennenkin, mutta voimat ovat parin tuhannen vuoden ajan selittämättömästi huvenneet. Niinpä Apollo yrittää auringon nosto- ja laskutehtävänsä ohella uutta uraa talk show -isäntänä ja harmittelee väljähtänyttä romanssiaan Afroditen kanssa. Kun Afrodite määrää poikansa Eroksen ampumaan Apolloa lemmennuolella kostoksi romantiikan väljähtymisestä, ja Apollo lemmehtyy kuolevaiseen siivoojaan Aliceen, alkaa tapahtumaketju, joka sammuttaa auringon ja johtaa Alicen melkein poikaystävän pelastusretkelle Manalaan.

Huonosti käyttäytyvien jumalten ajatusleikki yli-inhimillisiä voimia ja antiikkisia ajatusmaailmoja edustavien tyyppien mellastamisesta nyky-Lontoossa on hauska, vaikka kirjailija olisi voinut revitellä enemmänkin. Alicen ja tämän lähestulkoonpoikaystävän hahmot ovat ihastuttavan liikkiksiä verrattuna jumalisella logiikalla ohjautuviin jumaliin. Harvoissa kirjoissa kuvaillaan näin tavistyyppejä yhtä lämpimästi ja laajasti tai asetetaan heidät sankareiksi yli-ihmisvoimaisten henkilöiden sijaan. Kirjailijan kuvaus Manalasta on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija pitäytyy osittain olympolaisessa mytologiassa sotkien mukaan myös omaan aikaamme liittyviä piirteitä.

David Safier: Huono karma

David Safier: Huono karma (Bazar 2011)

David Safierin Bad Karma (suom. Huono karma) on sketsikäs komedia menestyvän tv-julkkiksen Kim Karlsenin kuolemanjälkeisestä sielunvaelluksesta.

Kim jättää tyttärensä synttärit väliin vastaanottaakseen suurimman saksalaisen televisiopalkinnon, mutta palkintogaala vie antisankarittaremme hengen. Kuolemansa jälkeen Kim herää muurahaisena, eikä halua mitään niin kovasti kuin päästä jälleen osalliseksi menettämästään perhe-elämästä. Muurahaiselta tämä vaatii aikamoisia, mutta kaikeksi onneksi samassa keossa asustava maailmanhistorian menestyksekkäin viettelijä voi auttaa. Kuinka paljon tarvitaan hyvää karmaa, jotta seuraavassa elämässä tulee syntyneeksi edes hamsteriksi tai lehmäksi ja miten hankkiudutaan takaisin ihmisen nahkoihin ja vieläpä omaan perheeseen?

Safierin romaanissa sketsien Seine virtaa vuolaana alusta loppuun. Itse sain käsiini romaanin englanninnoksen, joka oli tasalaatuisen hupaisa satunnaisista pienistä kääntöfiboista huolimatta. Phillipsin romaaniin verrattuna Bad Karma oli hauskempi, mutta tunneilmastoltaan yksinuottisempi. Inhimillisistä erheistä ja virheistä olisi saanut koskettavammankin tarinan, mutta kirjasta kävi selväksi heti alusta lähtien, että komediassa pysytellään kurinalaisesti.

Kirjan loppulauseet ovat liian osoittelevia omaan makuuni, ikäänkuin tarinassa olisi ollut joku vaikeasti ymmärrettävissä oleva opetus. Kansikuvan kuvankäsittelyvirhe menee sujuvasti osana kokonaiskomiikkaa. Näistä kauneusvirheistä huolimatta Safier nousee minun kirjoissani saksalaisen nykykomiikan toiseksi tähdeksi heti Wladimir Kaminerin jälkeen.

HUOM. arvostelun kuvituksena käytetty suomennoksen kantta, jossa sama kuva kuin englanninnoksessa.

***

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat 
Suom. Titia Schuurman engl. alkup. Gods Behaving Badly
Taitto: Jukka Iivarinen
Bazar 2009
301 s.

***

David Safier: Bad Karma
Engl. John Brownjohn saks. alkup. Mieses Karma
Kansi: Stan Zygart
Beaufoy Books 2009
219 s.
HUOM. Kirja on myös suomennettu, kustantajana Bazar (2011)

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice (WSOY 2011)

Lisa Genovan Edelleen Alice seuraa Alicen sairastumista Alzheimerin tautiin poikkeuksellisesti sairastujan itsensä näkökulmasta. Järkytyttävästä aiheesta huolimatta kirjailija onnistuu välttämään järkytyksellä mässäilyä. Romaani onkin kauhistuttava, mutta koskettava kertomus siitä, millaiselta elämäntaitojen, elämänhallinnan ja lopulta oman itsen katoaminen voi tuntua. Päähenkilön sairastumistarinaan on sysitty faktatietoutta muistisairauksista, sekä esimerkinomaisesti erilaisia omaisten ja muiden läheisten ja tuttavien reaktioita sairausuutiseen ja sairauden oireisiin. Tämä lievä oppikirjamaisuus auttaa kuitenkin suhteuttamaan inhimillisen ja lääketieteellisen kokemuksen tavalla, jota tavanomaiset Alzheimer-tiedotteet eivät tarjoa.

“Minä en kestä olla vain kotona ja katsella miten sinä menet huonommaksi. Se vie minulta hengen.”

“Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer? Mikä vitun veruke sinulla on?”

Alice Howland, kognitiivisen psykologian arvostettu ja kiireinen asiantuntija, viisikymppinen professori, elää antoisaa akateemista elämää alkaessaan unohdella asioita. Juuri tapaamiensa ihmisten nimiä, satunnaisia sanoja, tuttuja maamerkkejä. Hän hakeutuu lääkäriin, kun oireet alkavat häiritä tavanomaista elämää. Oireiden syitä haetaan tyypillisistä syistä: masennuksesta, vaihdevuosista, stressistä Alzheimerin taudin nakertaessa Alicea pala palalta. Elämä täyttyy oireiden peittelystä, tulevaisuudensuunnitelmien hylkäämisestä, elämäntavan vaivihkaisista muutoksista. Sairaus alkaa vähitellen murtaa Alicen kognitiivisia kykyjä, ihmissuhteita ja lopulta mieltä ja minuutta. Miltä tuntuu elää väistämätöntä mutta täysin yllättävää tuhoutumista?

Kirjailija on haastatellut muistisairauksien asiantuntijoita saavuttaakseen Alzheimerin taudin kuvan niin kliinisesti hoivan kuin taudin etenemisenkin kannalta. Faktapitoisuus toimii Alicen kokemuksen taustoittajana ja selittäjänä ja se on tarinan sisäisesti selitetty akateemisten, analyyttisten hahmojen avulla. Lukijan tunteille on jätetty runsaasti tilaa, sillä tarinan edetessä kerronta tapahtuu yhä enemmän toiminnan kautta. Tämä on loogista ja toimivaa, ottaen huomioon taudin aiheuttamat muutokset päähenkilössä: kun kielelliset kyvyt katoavat, jäljelle jää selittämätön toiminta.

Edelleen Alice kuvaa enimmäkseen ideaalista potilas- ja omaiskertomusta. Päähenkilön sairastuminen etenee oppikirjamaisesti, reaktiot ovat tyypillisiä ja melko helppoja ja päähenkilön selviytymiskeinot ovat suositeltavia kenelle tahansa sairastuneelle. Mihinkään moraaliseettisesti vaikeaan Alzheimerin aiheuttamaan oireiluun Genova ei ole tarttunut, eikä myöskään ottanut esille juurikaan omaisten vaikeita kokemuksia vuorovaikutuksen menettämisestä. Alice näyttäytyy omaisilleen kevyenä kannettavana, ja fiktion siivin liihotellaan pääosin leppeissä tilanteissa ja tunnelmissa. Omaiset brändäytyvät hyviksiksi tai pahiksiksi pelkästään suhteessa päähenkilöön.

Niinpä tästä kirjasta ei välttämättä ole omaishoitajalle tueksi, vaikka sen lukeminen helpottaneekin sairauden alkuvaiheissa olevia ja sairastuneen tukena olevia läheisiä, sekä tilannetta kauempaa katselevia. Se muistuttaa myös tavallista lukijaa Alzheimeriin sairastuneiden inhimillisen kohtelun tärkeydestä silloinkin, kun sairastuneen inhimillisyys tuntuu tulkinnanvaraiselta kysymykseltä. Ennen kaikkea se kysyy, mikä on merkityksellistä elämää?

***

Lisa Genova: Edelleen Alice Suom. Leena Tamminen eng. alkup. Still Alice
WSOY (pokkari) 2011
329 s.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013)

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa pureutuu vanhuuden tragikomiikkaan nyky-Helsingissä jännitysromaania löyhästi mukailevassa muodossa. Lindgren on parhaimmillaan yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti pisteliäässä komiikassa: palvelutalo Ehtoolehdon asukkaat noukkivat elämänsä suolan vanhenemisen lieveilmiöistä ja sivujuonteista. Ne pitävät lukijan viihdytettynä silloinkin kun juonet hyppäävät kutosesta Pitkältäsillan puolivälissä viimeiselle uimareissulleen.

Kuolema Ehtoolehdossa seuraa vireiden yhdeksänkymppisten Siirin, Irman ja Anna-Liisan sekä heidän ikätovereidensa käytännön pakosta leppoistettua elämää yksityisessä palvelutalossa. Hautajaisissa rillutellaan tiuhaan, punaviiniä tissutellaan, korttia laitetaan ja ratikoilla huviajellaan. Palvelutalo näyttäytyy vanhuksille itselleenkin vanhojen ihmisten säilytyspaikkana. Pahin paikka on ryhmäkoti, pelätty dementikkojen loppusijoitusyksikkö, josta pääsee ulos vain jalat edellä. Kuoleman kohdatessa Ehtoolehdon nuoren kokin alkaa paljastua kaikenlaista pienempää ja isompaa väärinkäytöstä. Näitä Siiri ja Irma lähtevät selvittämään yhdessä nahkaliivisen enkelipoika Mikan kanssa, mutta Irmalle käy köpelösti kesken kaiken. Siirin onkin jo aika ryhtyä sankarittareksi.

Kuolema Ehtoolehdossa oireilee dementtisesti: se alkaa komediana, jatkuu jännärinä ja loppuu romanttisena viihdekirjana. Koomiset arvot toteutuvat kuitenkin tasalaatuisesti läpi teoksen, sillä Lindgren nakkelee tiuhaan huomioita vanhustenhoidon tilasta, ikäpolvien suhteesta ja vanhuksista välittämisen nykytasosta.

Hyvä hoitosuhde ei tarkoittanut sitä, että hoito oli hyvää, vaan että vanhuksia oli niin vähän, että he eivät rasittaneet yhteiskuntaa. (s. 159)

Hersyvän komediallisen alun jälkeen romaaniin ilmestyy juonten siivellä yhä tummempia sävyjä. Niissä pahinta on todenmukaisuus: nämä samat huomiot kohtaamme lähes päivittäin aamun sanomalehdissä. Kuitenkin aina tuntuu olevan kyse siitä, että on jonkun muun, esimerkiksi yhteiskunnan, asia tehdä tällekin pöyristyttävälle epäkohdalle jotain. Lindgren herättelee romaanillaan lukijoita tavalla, jolla uutisarvoa metsästävät sanomalehdet eivät voi: välittäkää vanhuksistanne.

Minun kullanmuruilleni ei tulisi mieleenkään ilahduttaa minua mämmillä, eivät he ole koskaan panneet merkille, että mämmi on minun suurta herkkuani. He ovat Kairossa ja Japanissa ja lomallakin hirveän kiireisiä, mutta se taitaa olla tekosyy. Jos on aikaa käydä toisella puolella maapalloa ja hoitaa hevosia, luulisi sitä ehtivän sairaalaankin kertomaan, että minusta on tehty koditon. (s. 244)

***

Kirsi julkaisi arvionsa tästä kirjasta samalla kellonlyömällä, käykäähän katsomassa.

***

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.