Category Archives: 2010-luku

Tutkimusmatka norsunluutornin kellareihin

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteetDare Talvitien esikoisteos Epäsoinnun periaatteet on romaanin mittainen metafora yliopistoelämästä ja hauska aikuisten seikkailukirja. Se kuvaa akateemista kuplaa kaikella rakkaudella.

Tähän alkuun on todettava, että kirjailija on kaverini oman akateemisen seikkailuni alkuajoilta. Tästä huolimatta kirja on erinomaisen hyvä. Talvitie on onnistunut Sami Liuhdon ja Jussi Valtosen tavoin saavuttamaan tämänhetkisen suomalaisen sivistysyliopistomaailman hengenahdingon, mutta edellisistä poiketen opiskelijan ja uransa aloittelevan tutkijan näkökulmasta.

Epäsoinnun periaatteissa otetaan ahdingon lisäksi käsittelyyn ne piirteet, jotka yliopistoelämässä kaikkia sinne päin kallellaan olevia viehättävät: arvaamaton tutkimus puolivilleine sivupolkuineen, tuntemattomaan hyökkääminen, se, että voi nakertaa pienen loven maailman loputtomaan selittämättömyyteen. Yliopisto näyttäytyy elävänä organismina, jonka purkamattomia rakenteita on mahdollista käyttää jopa tutkimuksen tukemiseen.

Miten käy kun akateemisen tutkimuksen kohteeksi alistetaan vaihteeksi yliopisto? Teoksen pääosissa seikkailevat humanistiopiskelija Krista ja matemaatikko Eikka. Kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmetodien törmäyttäminen tuo teokseen runsaasti juonellisia jännitteitä, mutta parasta teoksessa on yliopiston omalakisen maailmankaikkeuden kuvaus, joka kutsuu lukemaan seikkailukirjamaista romaania metaforisellakin tasolla. Talvitie onnistuu hämäävän yksinkertaisen kerronnan avulla välittämään tarkkanäköisiä kokemuskuvia akateemisen elämän menosta.

Krista uskoi olevansa jonkinlaisessa metafyysisessä loukussa. Hän oli sanonut, että Eikka oli samassa loukussa, että heitä ajoi nyt takaa sama voima, sama hirviö. Tämä oli lähtökohtaisesti älytöntä. Eikka ei uskonut hirviöihin. Sen sijaan hän uskoi mielenhäiriöihin, itsesuggestioon ja ryhmäajatteluun. Kristan henkilökohtainen pieni psykoosi oli tarttumassa häneen, ja mikä pahinta, hän ei tuntunut osaavan taistella vastaan. Ainakin ulkoisesti hän käyttäytyi kuin hän uskoisi kaiken mitä Krista sanoi, mutta pinnan alla hän oli yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että hänen täytyisi vain häipyä täältä.

Paitsi sitten hän joutuisi kohtaamaan viimeisten tuntien älyttömyyden, selittämään jollekulle fysiikan laitoksen kellarissa käyneen onnettomuuden, Kristan turpaan saaneen ulkomuodon ja teekkareiden kiltahuoneelta varastetut kamat. Eikalla ei ollut valmiita sosiaalisia malleja mihinkään tällaiseen. (s. 109)

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet
Myllylahti 2015
277 s.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjaltaEsikoiskirjailija, kustannustoimittaja Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta on oivaltava havaintokokoelma kohtuullisen tavallisen keski-ikäisen naisen arjesta. Sen lukeminen saattaa aiheuttaa käsittämätöntä keskivartalon hötkyntää, mahdollisesti ajoittain myös hallitsemattomia äänimerkkejä ja selittämätöntä silmähikeä.

Teosta mainostetaan takakannessa viihderomaaniksi aikuiselle naiselle, mikä on kyllä vale. Kyseessä on pikemminkin teemoittain järjestetty kolumnikokoelma (vaikka kolumnikokoelma ei takakannessa varmaankaan ole markkinointiviestinnällisesti järkevä valinta), jossa puidaan keski-ikäisen kypsymisen aiheuttamia vaikutuksia yksinpuheluna.

Meikkipussin pohjalta on varsin blogimainen, sillä kolumnit ovat lyhyitä, napakoita ja henkilökohtaisia. Tytti -nimisen päähenkilön ajatukset avaavat naistenlehdistä jossain määrin tutun näkymän kirjallisuudessa lähestulkoon tuntemattoman elämänmuodon, lähes viisikymppisen naisihmisen, elämään. Näkökulma kuitenkin poikkeaa naistenlehdistä, sillä kyseistä eläjää ei tarkastella kuluttajana, äitinä, sairastajana tai julkisuuden henkilönä, vaan kokonaisena ihmisenä.

Tuore näkökulma hämmentäisi lukijan, ellei hän voisi viihtyä teoksen vetävässä kerronnassa ja helmeilevässä katsannossa, vaikka aiheet ovat välillä karujakin. Teos ei kuitenkaan ole tekopirteä tai pakkopositiivinen, eikä se työkseen jakele elämänohjeita lukijalle. Muutaman kuitenkin.

Ensinnäkin, jos virtsankarkailua kohdunpoiston jälkeen esiintyy, kannattaa hommata sohvalle samaa sävyä oleva puutarhatuolityyny, jonka voi pestä vahingon sattuessa. Ja toisekseen, “Always ottimista, never pessimista” (s. 170).

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015
170 s.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Uskon puhuvani kaikkien kirjabloggaajien puolesta, kun väitän, että kirjabloggaajat rakastavat kirjastoja. Siksi hallituksemme tötöilyt kirjastoasioissa ahdistavat ja pelottavat myös kirjabloggaajia. Kirjastojen puolesta!

Vietto sujuu modernisti kirjastoselfieiden merkeissä. Henkilökohtainen kirjastoselfiereittini kävi läpi parhaimmat paikalliset*, saaliiksi tuli kaksi sinistä ja kaksi punaista kirjastoa. Säästäkää kirjastot, ei kirjastoista!**

pasilan kirjastoPasilan betoniviidakkoon on nerokkaasti piilotettu ihan uimahallin näköinen rakennus. Se piilottelee sisällään avaraa ja kaunista kirjastoa, jossa katto on korkealla ja kirjahyllyt notkuvat teoksia. Ihana suihkulähde solisee keskellä kirjapaljoutta.

Kirjasto 10Kirjasto 10 sijaitsee Postitalossa Helsingin päärautatieaseman kupeessa. Se on auki joka päivä muutamia juhlapyhiä lukuunottamatta. Kirjastossa on muutamia pokkareita ja tuhansittain äänitteitä. Sekä pari studiota, jos haluaa itse tehdä parempaa musiikkia.

Kallion kirjastoKallion kirjasto on kirjan temppeli ja lukijan taivas. Se on sijoitettu kätevästi muutama kortteli ylämäkeen Hakaniemen torilta. Niinpä kirjastosta poistuessa voi roudata hyvinkin täysinäisen kirjakassin kätevästi alamäkeen. Kirjastossa sijaitsee Suomen ensimmäinen #Sateenkaarihylly ja puolisalainen Dekkarikirjasto, joka on sisustettu kansallislegenda Paavo Nurmen -20-luvun residenssiin kirjaston kellariin.

Itäkeskuksen kirjastoItäkeskuksen kirjasto sijaitsee keskellä kulttuuria Stoassa. 1980-lukulainen kirjastoarkkitehtuuri rokkaa täällä edelleen, kirjahyllyt ovat korkeita ja niitä on paljon niin lapsille, nuorille, faktalle kuin fiktiollekin.

Ehkä parasta näissä kirjastoissa on kuitenkin henkilökunta. Siis kirjastovirkailijat eli kirjatädit ja –sedät, jotka ovat luotettavia rikoskumppaneita ja salaliittolaisia lukemisessa. Skidinä piti uskaltaa tarkkislaisten ohi päästäkseen kirjastoon, mutta Eijan leimauslaitteen kaiut – tsäk-klonk, tsäk-klonk – joko antoivat minulle riittävästi rohkeutta tai pelottelivat ne tieltäni. Jokaisella lapsella pitäisi olla oma Eija, joka vihjaa kaikki Nancy Drewt lukeneelle kolmasluokkalaiselle Agatha Christiestä ja antaa lainata yli seitsemän kirjaa kerralla.

***

15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

***

*Makuasia, kiistellään vaan.

**Ei makuasia. Jos olet eri mieltä, olet väärässä.

Amazonin omakustannekirjailijoille silppupalkkiot

Amazon, globaalin kirjakaupan globaalein [lisää tähän], omakustannekirjailijan [lisää tähän] ja e-kirjakaupan jättiläinen muuttaa omakustannekirjojen hinnoittelumalliaan, uutisoi tänään brittiläinen The Telegraph. Kustantajan kautta julkaiseva on toistaiseksi turvassa, mutta tulevaisuudessa omakustannekirjailija, jonka kirja osallistuu Kindlen kuukausitilausohjelmaan, saa palkkion ainoastaan niistä sivuista, joita lukija on oikeasti lukenut. Ei siis koko teoksesta, vaan sivu sivulta jyvitettynä.

C. Ruf: James Joyce (1918)

C. Ruf: James Joyce (1918)

Kuluttaja päättää on hienoa retoriikkaa, mutta huijausta. Excelillä arvioituna kuulostaa jopa reilulta ja oikeudenmukaiselta, että kirjailija saa palkkion juuri siitä määrästä, jonka lukija on teosta kuluttanut. On kuitenkin syytä kysyä, onko teos enemmän älppäri vai makkarapaketti?

Jos pikemminkin kuin makkarapaketti, tilanne vertautuisi siihen, että marketista voi ostaa kolme grillimakkaraa, jos päättää kesken grillailun ettei jaksakaan syödä kokonaista neljän kappaleen vakuumisettiä.

Jos pikemminkin kuin älppäri, niin vaikuttaa logiikka Spotifyilta. Spotifyn teospalkkiot eivät elätä kuin miljoonia kappaleita myyviä, koska palkkiot per biisi lasketaan sentin desiileissä.

Charles Dickens

Charles Dickens

Suoraan sanoen edes halua ajatella, kuinka tarkkaan Amazon pystyy tietämään mitä luen milloinkin. Valitettavasti en edes osaa ajatella, miten tehtäisiin sellainen palkkabottiarmeija, joka käy lukemassa tilaamiaan kirjoja alusta loppuun.

MUOKS: SF-kirjailija Scalzi selvittää Amazonin maksusysteemiä.

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä -teoksen takakannessa verrataan kirjailija Fredrik Backmanin Britt-Marieta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Kyllä ei pitäisi. Britt-Marie on hauska.

20150601_152540Britt-Marie, 63, on erittäin mielikuvituksekas ihminen. Vaatii hyvää mielikuvitusta kuvitella vuosikausia, että aviomiehen paita ei haise vieraalta parfyymilta. Kun mielikuvituksen venymisen rajat saavutetaan, Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan työvoimatoimiston parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Työpaikka sijaitsee Borgissa, pikkukaupungissa, jonka paras piirre on sen ohittava tie. Borgissa eivät asu kuin laitimmaiset luuserit, eli ne, jotka ovat liian nuoria, vanhoja, köyhiä, sairaita, rikollisia tai toivottomia muuttaakseen pois. Britt-Marie ei ole ensinkään sellainen ihminen, joka arvostelisi muiden elämäntapaa, mutta miten ihmiset pystyvät elämään kuin siat pellossa?

Britt-Marie kävi täällä törmäyttää herkullisesti suurten ikäpolvien keskiluokkaiset ennakkoluulot ja asenteet huono-osaisemman kansanosan todellisuuden kanssa. Backmanin teos luotaa nykypäivän yhteiskunnallisia tragedioita myötätuntoisesti, ihmisen tasolla. Kuusikymppisen kympin tytön elämättömäksi jäänyttä elämää peilataan lähiöteiniterroristien arjen kautta. Inhimilliset suojakilvet läpäisee jalkapallo, puoli ja toisin.

Backman pelaa taitavasti stereotyypeilla ja ennakkoluuloilla kuten Mies, joka rakasti järjestystä -teoksessaankin. Järjestys ja järjestymättömyys on myös tämän teoksen perusjännite. Britt-Marie on kuin naispuolinen Ove, ja humoristiseen sävyyn kerrottu tarinakin etenee aika lailla samaan malliin. Se ei ole huono tarina, vaan ehkä jopa niin hyvä tarina, että ansaitsee tulle kerrotuksi toiseen kertaan, samankaltaisesta, mutta kuitenkin erilaisesta näkökulmasta.

Romaanin parasta antia on sen inhimillinen ymmärtäväisyys, joka ei vaikuta liian psykologisoivalta tai edes elämänohjeistavalta. Eletty elämä vaikuttaa valintoihimme ja asenteisiimme, oli elämää takana kuusikymmentä tai kolmetoista vuotta. Backman huomauttaa teoksillaan, että yksilö ei tee kaikkia omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminta vaikuttaa siiheen, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu. Hän kysyykin, kuka ottaa kopin silloin, kun tapahtunut ei ole kenenkään vika?

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
suom. Riie Heikkilä
Otava 2015
376 s.

#Sateenkaarihylly

Kirjastoissa on ollut iät ja ajat erilaisia teemahyllyjä, joista löytyy tietyn kategorian teoksia. Henkilökohtaisesti olen kuluttanut aikaa muun muassa romantiikkahyllyllä, puutarhahyllyllä ja fantasiahyllyllä. Kallion kirjastoon tuli vuoden alussa Suomen ensimmäinen Sateenkaarihylly.

Hyllyyn on koottu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvää kaunokirjallisuutta, tietoa, sarjakuvia ja elokuvia. Jos sateenkaarihyllyn räplääminen ei jostain syystä tunnu luontevalta, voi sen ohi kävellä puolihuolimattomasti vilkaisten ja käydä lainaamassa samat teokset muun kokoelman puolelta. Jos ei missään nimessä halua näyttäytyä Sateenkaarihyllyn luona, löytää sateenkaariaineiston HelMet-kirjaston aineistohausta hakusanalla “sateenkaarihylly”.

Sateenkaarihylly aineistohakuOmasta sateenkaarihyllystäni näyttää löytyvän tällä hetkellä ainakin Ystäväni muotokuva, Pentti Holapan Finlandia-voittaja vuodelta 1998 (vuotta ennen kehotuskiellon poistumista, se oli Finlandia-palkintolautakunnalta selkeä kannanotto). Nuortenkirjahyllyllä siellä hengaavat Jera Hännisen Harakkapoika, Elias Koskimiehen Ihmepoika ja Reija Kaskiahon Nikottelua, joka on kolmikon ainoa ei-omaeläkerrallinen teos. Mutta eivät hengaa kauaa.

Vallilan kirjasto on nimittäin myös laittamassa Sateenkaarihyllyä ja lahjoituksia toivotaan.

Sateenkaarihylly VallilaVaikka kirjoista luopuminen on aina tuskallista, niin parempihan se on, että menevät lukuun kuin odottelevat täällä mahdollisesti vuosia seuraavaa lukijaansa. <3 #sateenkaarihylly.

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Kirjaläppää: Hanki oma kohu jo tänään!

Eikö alkanut kirjallisuuskohu somessa heti kun olin päivän poissa netistä? Kyllä alkoi.

Niin no, onhan se neljäskin...

Tiivistelmä

Kustantamo S. ilmoitti fasistina tunnetun kirjailija H:n kirjan julkaisusta. Esseekokoelma käsittelee kulahtaneita, ihan tymiä ajatuksia, joista ovat kiinnostuneita lähinnä lukijat, jotka ovat jo samaa mieltä. Somejulkisuudessa ihmeteltiin kustannuspäätöstä.

Kustantamo S. vastasi antavansa kaikkien kukkien kukkia, sivistyksen nimeen.

Kirjailija H. puolestaan vastasi julkisella uhriutumisella. Somessa tapahtuvat sensuuripyrkimykset pöyristyttivät sananvapautensa puolesta taistelevaa esseistiä.

Johtopäätökset

Esseistiä ei haittaa laisinkaan, että sensuuria voi harjoittaa ainoastaan valtion valtuuttamana toimiva taho (joka ei tässä tapauksessa ole ollut lainkaan kiinnostunut), sillä sensuuri on sana, jota viskellään nykysomessa sinne sun tänne riippumatta sen merkityksestä. Koska se takapotkaisee viskojan välittömästi näennäiseen marttyyripositioon, josta on sitten hyvä harjoittaa lisää pöyristynyttä uhrispiikkiä, ja näin harjoittaa omaa brändityötään alakynnen sankarina. Mutta miksi kirjailija haluaisi alakynnen sankariksi?

No siksi, kun se on helppo, halpa ja nopea tapa nousta framille nykyisessä henkilöityneessä kirjailijajulkisuudessa. Jos teoksen sisältö ei riitä nostamaan teosta esiin eikä markkinointibudjettiakaan ole, näppärä pöhäyttää kohun vaikka tyhjästä. Lisää vain tarina.

Zan Zig, mainosjuliste, 1899 (Library of Congress LC-USZC4-13969)

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Postiluukusta tipahti yllättäen ja pyytämättä Katariina Sourin Valkoinen varjo, Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa ennakkona. Ajattelin, että no siinähän tipahdit. Pressitilaisuudessa itse kirjailija vaikutti niin symppikseltä, että siirsin teoksen kierrätyspinosta lukupinoon. Ajattelin, että no miksei jotain kevyttä ja snadisti yliluonnollista dekkarimeininkiä vähän suljetun huoneen mysteerin tyyliin.

Katariina Souri: Valkoinen varjoValkoinen varjo on young adult -dekkari aikuisen naisen ikään ehtineille. Se miksaa paranormaalia romanssia ja kauhua agathachristiemäiseen dekkariin. Tämä olisi tosi jees, jolleivät kerrontatyyli ja kirjailijan ääni kaartelisi epämääräisesti annipolvamaisilla metsäpoluilla. Niinpä teos jää kaiken kaikkiaan mahdollisuuksiaan vaatimattomammaksi. Selitän.

Valkoinen varjo marssittaa framille laajan hahmokaartin. Näistä kaksi paljastuu päähenkilöiksi heti alussa, kaksi on isomman juonen keskushahmoja, kaksi sivujuonen keskushahmoja ja loput ovat paperinmakuisia statisteja, jotka olisi joko pitänyt heivata teoksesta ensimmäisellä editointikerralla tai kehitellä pidemmälle. Suljetun huoneen mysteeri ei salli paikalle täysiä sivuhahmoja, joista lukija ei tiedä mitään, koska on välittömästi selvää, että he eivät kuulu juoneen mukaan.

Valkoinen varjo ei osaa päättää, mitä se on. Sourin kertojanlahjat ovat teoksen perusteella selvästi enemmän ajan ilmiöiden suhteen relevantin psykologisen ja sosiologisen pohdinnan kuin juonenkuljetuksen puolella, enemmän mystisen kuin dekkarin puolella. Teoksessa yritetään vähän kaikkea, mikä tarkoittaa, että parhaat puolet jäävät heikkojen varjoon. Mystisen kokemuksen pohdinnat ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät etenkin kirjan loppupuolella hätäisiksi ja latteiksi, koska juonta on 200. sivun jälkeen vietävä eteenpäin, että kirjan saa loppuun.

Lisäksi teoksessa on runsaasti kirjoitusvirheitä, ja esimerkiksi yhden päähenkilön nimi kirjoitettu väärin olennaisessa kohdassa. Ei pitäisi olla. Kaikista teoksen vioista huolimatta nimittäin näkee, että mikäli editointi- ja kustannustoimitus olisi tehty huolella, tässä olisi käsillä teos, joka käsittelee mystisen kokemuksen kaipuuta maailman selittämisessä ja ymmärtämisessä nykyaikanakin. Se olisi itse asiassa raikas tuulahdus psykologisoivan inhorealistisen nykydekkarin joukkoon.

Hatuttaa tämä tämmöinen mahdollisuuksien hukkaaminen.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (Musta mandala 1)
Kansi: Mika Tuominen
Tammi 2015
347 s.