Category Archives: -30-luku

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)

Kjell Westön Kangastus 38:ssa vuoden 1918 kauhut hikoilevat pintaan kesä-Helsingin tukahduttavassa kuumuudessa. Romaanin keskiössä on keski-ikäisiä ihmisiä, joiden henkilökohtaisissa elämäntragedioissa kuvastuvat niin kansainvälinen tilanne kuin kotoperäiset ristiridat. Vuoden 1938 Helsinki herää eloon taitavan kertojan käsissä, mutta laskelmoidusti sorvatut henkilöhahmot näyttävät shakkinappuloilta, joita liikutellaan Helsingissä toistensa ohi vuosien 1918 ja 1938 ajankuvan elävöittämiseksi. Romaani on Finlandia-palkintoehdokkaana.

Matilda oli osa suurta ja jymisevää kaupunkia. Hänen kaupunkinsa ihmiset olivat toisilleen vieraita. Siellä Vento teki raitiovaunussa tilaa viereensä istahtavalle Vieraalle. (s. 173)

Yksi kirjan kantavista teemoista on yksinäisyys, yksinäisten keski-ikäisten päähenkilöiden toistensa vieritse eläminen elämän kohistessa ympärillä. Konttoristirouva Wiikin mies on karannut ja kadonnut – mutta jouti mennäkin. Asianajaja Thunen rouva on karannut, vaan ei kadonnut – hiljattainen tapahtuma syö miestä. Nämä yksinäiset löytävät toisensa ammatillisessa mielessä, kun herra palkkaa rouvan hoitamaan toimistoasioitaan. Näiden yksinäisten yhteisen sävelen löytymisen tiellä on moninkertaisesti menneisyys, jonka synkkä pilvi pimentävät kesätaivaan Thunen ja Wiikin ottaessa sattumien kautta kontaktia toistensa lähipiireihin.

Thunen valtasi ennen tuntematon ajatus: että paatos ja irstaus olivat oudosti saman mitalin kaksi puolta, että ne olivat kuin sisarukset. Ja että juuri siksi ironia ja itseironia olivat ihmiskunnan tärkeimpiä työkaluja. Korjaustoimenpide, johon viisaimmat saattoivat ryhtyä, silloin kun tunteen viemät sortuivat vihaamaan toisen likaa ja vaalimaan omaa puhtauttaan. (s. 216)

Kangastus 38 kertoo menneisyydestä, mutta ottaa kantaa ajankohtaisiin aiheisiin: pienten piirien sisäsiittoisuuteen, pelosta kumpuavaan vihaan, ihmisten tapaan eriarvoistaa toiset, yksinäisyyteen suojautumiskeinona itseltä – ja ennen kaikkea toisilta. Jokainen Kangastus 38:n hahmoista uhkuu omaa elämäntragediaansa arkkityyppinä omasta luokastaan ja kategoriastaan.

Westö käyttää taitavasti toisteisuutta keinona kasvattaa yksilöiden elämänkohtalot kertomaan koko maailmasta, joka on vuonna 1938 yhtä aikaa toiveikas ja pelokas, hillitön ja hallittu, salaileva menneisyydestään ja avoin tulevaisuudelle. Ajan ilmiöt kuulostavat tutuilta historiankirjoista ja viimeaikaisista lehtijutuista. Juuri rantautuneet drinkit ja ajan elokuvajuorut purkautuvat esiin niin puheissa kuin kerronnassa siinä missä edelleen arkipäivän mentaliteetissa vaikuttava punaisten ja valkoisten välinen kahtiajakokin.

Ja jos Kapteeni jonain päivänä olisi niin omahyväinen ja tyhmä että paljastaisi Thunelle hakkailevansa tämän konttoristia – silloin kaikki olisi lopussa jo ennen alkamistaan. (s. 118)

Kangastus 38 on vahva romaani ajasta, josta isovanhemmat eivät koskaan puhuneet – sen toisen sodan sankari- ja marttyritarinoiden viedessä kaiken huomion.

***

Kangastus 38:n ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Kirsi, Arja, Kaisareetta, Kaisa, J, Jonna, Jaana, Leena Lumi, Suketus, Joana, Minna, Valkoinen kirahvi, Sanna, Tuija, Päivi, ja Hanna.

Kjell Westö: Kangastus 38
ruots. alkuperäiskäsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
Kansi: ?
Otava 2013
334 s.

Kirjakaksikko: Henki menee Helsingissä

Helsinki on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden vaarallisimpia paikkoja jo 1930-luvulta saakka. Näin Helsingin 200-vuotisjuhlavuonna on syytä kiinnittää huomiota myös näihin pääkaupunkimme synkempiin populäärikultturelleihin kasvoihin. Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? vuodelta 1939 edustaa perinteistä salapoliisiromaania siinä missä Juha Nummisen Henkipatto näyttää helsinkiläisen alamaailman tuoreemmat kasvot.

***

Mika Waltari taisi historiallisten lukuromaanien lisäksi myös kevyemmän viihdekirjallisuuden metkut. Vuonna 1939 ilmestynyt Kuka murhasi rouva Skrofin? on ensimmäinen Waltarin kolmesta komisario Palmu -salapoliisiromaanista. Teos on juoneltaan perinteinen whodunnit-romaani, vaikka minäkertojana ei toimikaan salapoliisi itse vaan hänen avustajansa Toivo Virta.

Waltari rakentaa salapoliisiromaaninsa kansainvälisten esikuvien mukaan. Romaani on salapoliisikertomukseksi erittäin vähäverinen: tarina pyörii yhden murhan selvittämisen ja yhden romanttisen kuvion ympärillä. Henkilöhahmot ovat kliseisiä dekkarien perushahmoja. Scotland Yardina toimii Rikospoliisin päämaja ja pääosin selvitystyö hoidetaan näytelmämäisesti niin murhatun rouva Skrofin kuin epäiltyjen nuorukaistenkin asunnoilla. Romaaniaan varten Waltari on selvittänyt paitsi rikospsykologian, myös etsiväntyön teknisen suorittamisen uusimmat tuulet. Ajan ja helsinkiläisen hengen mukaan näemme myös vilahduksia nuorten aikuisten hippastelusta Hotelli Helsingissä.

Moderni yläluokkainen Helsinki mahdollistaakin varsin uskottavan salapoliisijuonen. Helsingin humu ajankohtaisine ilmiöineen kuten valepastoreineen, cocktaileineen, luksusasuntoineen, vuokrakortteereineen, etsivineen, huumehöyryineen, opiskelijajäynineen, tanssijattarineen, autoiluineen ja porttikongeineen edesauttavat romaanin verrattain dynaamista etenemistä ja kiihkeää cityelämän tuntua. Kuka murhasi rouva Skrofin? onkin kaikilta osa-alueiltaan tyylipuhdas ja linjakas perinteinen salapoliisiromaani.

***

Waltarin Helsingissä murha tapahtuu paremmissa piireissä, mutta Juha Nummisen rikosromaani Henkipatto esittää lukijalle 2000-luvun alun Helsingin pahemmista piireistä käsin. Numminen kuljettaa lukijaa toinen toistaan ankeammissa helsinkiläismiljöissä: Käpylän öisellä pääkadulla, Kallion hävyttömissä vuokrakasarmeissa, Pitäjänmäen ankeilla pienteollisuustonteilla ja suomalaisen keltaisen lehdistön toimituksissa. Miljöiden rappioglamour soi hyvin yhteen romaanin synkeän humoristisen veijaritarinan kanssa.

Henkipaton alkuasetelma muistuttaa chick lit -romaania. Freelancer-rikostoimittaja Henrik Lahtinen on pulassa esitettyään uudelle ja varakkaalle hoidolleen varakkaampaa kuin onkaan. Miten saada nopeasti pankkitilin balanssi tasolle, jolla pitää hengissä suhteen laatu- ja määrätietoiseen naiseen? Onneksi nainen lähtee lomailemaan, ja Henrik voi keskittyä ratkaisemaan ongelmaansa. Ratkaisuksi Henrik on keksinyt myyvän rikosromaanin kirjoittamisen. Taustatyötä tehdessä rikos muuttuukin romaanin aiheesta osaksi päähenkilön henkilöhistoriaa Henrikin suorittaessa täysverisen murhan puolivahingossa. Ja hups vaan, yhtäkkiä Henrikillä on myös massia enemmän kuin laki sallii. Rangaistusta Henrik ei toki mieluusti kärsisi nopeasta arvonnousustaan. Täytyy siis peitellä jälkensä ja tasapainoilla muiden osingoille pyrkivien kanssa.

Henkipatossa kaikki liittyy kaikkeen. Niinpä Henrikin vahinkolaukaus ja -varkaus johtavat hänet keskelle rikostutkintaa, jonka osasena hän itse on niin toimittajan kuin epäillyn ominaisuudessa. Eikä siinä vielä kaikki. Rikosvyyhtiin liittyvät päähenkilön hyvin tuntemat helsinkiläisen alamaailman toimijat: pääkaupunkiseudun poliisit, venäläinen mafia, virolainen palkkatappaja, kantakapakan omistaja, oma veli, kansanedustaja… Numminen pyörittää laajaa henkilögalleriaa hyvin ja huolella. Päähenkilön tausta on huolella mietitty ja mieshahmot ylipäänsä tuntuvat inhimillisiltä Nummisen latteisiin naishahmoihin verrattuna.

Moderni alaluokkainen Helsinki mahdollistaa varsin uskottavan rikoskertomuksen. Silminnäkijäkertomuksen omakohtaisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden luodata murhaajan tuntoja motiiveista jälkipyykkiin. Numminen pitää kuitenkin pintansa rikoskirjailijana: tunteilu ei turhaan katko verevän rikosromaanin rytmikästä juonenkuljetusta. Henkipatto on verevä ja viihdyttävä miehisten miesten toimintaromaani.

***

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2001 (alkup. 1939)

237 s.

***

Juha Numminen: Henkipatto

Kansi: Mika Tuominen

WSOY 2005

334 s.

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

Wodehousen viihderomaani Rahaa kuin Roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. Kannen kuvassa eräs kirjan kohtaus, joka ei ole romantillisesti, vaan jopa kapinallisesti latautunut. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. ‘tapaaminen’ on joka kerran ‘tapaus’. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Seuraelämän säännöt - Towlesin tyttöromaani

© Kirjakko. Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Määrättömän tyylikäs kansi: Martti Ruokonen. WSOY 2012.

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia – kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu “Pää poikki!” (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut – 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen…

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh’ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.

Agatha Christie: Tio små negerpojkar

© Kirjakko

Teetä ja kuivakakkua syanidilla, kuinka hurmaavaa murhaavaa. Agatha Christie on yksi maailman käännetyimmistä kirjailijoista, eikä suotta. Christien dekkarit ovat edelleen lähes parasta parhautta lukijalle, joka kaipaa elämäänsä pientä, ei liian pelottavaa murhamysteeriä sivistyneessä vintage-ympäristössä harrastettuna.  Yksi Christie-suosikeistani on ehdottomasti Eikä yksikään pelastunut (alkup. Ten Little Niggers, 1936), jonka pääjuoni on teknisesti ottaen perinteinen Christie-who-dunnit, mutta jonka tarina kuitenkin poikkeaa tavanomaisesta Poirotista tai neiti Marplesta.

Luin ensimmäiset Christieni ala-asteella. Sittemmin olen eri kieliä opetellessani havainnut, että nämähän ovat erinomaisia kielenopettelu- ja kielitaidonfreesausvälineitä. Kun juonesta on jo joku haisu suomenkielisen laitoksen perusteella, niin voi kiinnittää huomiota puheenparteen ja kielenkäyttöön. Erityisen käteviä nämä ovat siksi, että keskustelu on usein kevyttä jutustelua tuntemattomia kesken. Tokikin sanastoa varten joutuu sittemmin lukemaan esimerkiksi sanomalehtiä, koska Blausäurella ei särdeles pärjää dans un salon de thé, for eksempel.  Ruotsin freesailuni sai mukavasti potkua kirjaston vaihtohyllystä löytämästäni Tio små negerpojkarista (BonnierPocket 1986).

Dame Agatha Christien Tio små negerpojkar on hänen kirjallisella kultakaudellaan syntynyt tarina yhden mielipuolen suorittamasta joukkomurhasta, jolla on itse asiassa yksitoista uhria. Onnistuttuaan huijaamaan kymmenen uhria tekaistuilla kutsuilla eristyksissä olevalle lomasaarelle, hän alkaa murhaleikin, josta yksikään ei selviydy hengissä. Ensimmäinen kuolonuhri menee lomalaisten silmissä vahingon piikkiin, mutta pakokauhu alkaa nousta toisen selittämättömän kuoleman tapahtuessa kaikkien silmien edessä. Lopulta itse murhaajan ei edes tarvitse vaivautua tappamaan kaikkia – paniikki ja itsesuojeluvaisto saavat myös erään lomalaisen tarttumaan aseeseen. Christie käyttääkin tyypilliseen tapaansa kaikkitietävää kertojaa, joka on erityisesti viehtynyt tarkastelemaan muutamien päähahmojen toimia ja ajatuksia.

Tio små negerpojkar (suom. Kymmenen pientä neekeripoikaa 1968 sekä Eikä yksikään pelastunut 1940, viimeksi WSOY 2003) perustuu samanlaiselle psykologiselle juonikudelmalle kuin Christien Poirotit ja neiti Marpletkin – murhaajan persoonallisuus yhdistettynä hänen elämäntilanteeseensa selittää murhan. Tässä romaanissa ei kuitenkaan perinteisen salapoliisihahmon toimesta, vaan  kaikki kuolonhetkeään odottavat hahmot pyrkivät keskenään selvittämään, missä murhaaja piilee. Murhaajan paljastamiseen ei kuitenkaan pystytä edes Scotland Yardin tutkijoiden toimesta, ennen kuin hänen tunnustuskirjeensä toimitetaan tapauksen ymmällään oleville tutkijoille.

Tässä dekkarissa Christie flirttaileekin lukijan odotushorisontin pettämisen kanssa tavanomaista enemmän. Useamman murhaajan esiintyminen on ennen kuulumatonta Christieltä. Uhrien suuri määrä järkyttää lukijaa vielä nykyäänkin. Tio små negerpojkar lähestulkoon käyttää useampaa minäkertojaa ja lisäksi loppu on hilkulla jäädä avoimeksi. Turvallista jännitystä kaipaavan lukijan odotukset kuitenkin täytetään, sillä kaikki selviää aikanaan.

Tio små negerpojkar on ehkäpä juuri erilaisuutensa takia myös varsin haavoittuvainen kriittisen lukijan silmissä. Murhaajan on nimittäin täytynyt olla  lähes uskomattoman onnekas saadakseen suunnitelmansa onnistumaan käytännössä. Hetkenkään pohtiessa juonikudelman aukot repeytyvät ikävän suuriksi. Toisaalta loppuratkaisun johdosta lukija joutuu myös pohtimaan omaa moraaliaan: onko tappaminen koskaan oikein ja kellä (jos kellään) on oikeus päättää toisen elämä(stä).

Tio små negerpojkar on Christien tuotannolle sikäli epätyypillinen, että parempana  ensikontaktina Agatha Christien tuotantoon toimii vaikka Murha maalaiskylässä, jossa neiti Marple esiintyy ensimmäisen kerran. Sen sijaan jotain vähän erilaista, mutta kuitenkin luotettavaa nostalgista ja veretöntä jännitysviihdettä kaipaavalle dekkareiden nautiskelijalle Tio små negerpojkar toimii, jos näin nyt voi sanoa, kuin syankaliumi (cyankalium på svenska).

Kehtaako joku muu tunnustaa Christie -lempparinsa?