Category Archives: 50-luku

Käännöskukka, freudilainen

John Irving: Garpin maailma

(Kristiina Rikman , s. 89)

“Minä luulin, että sinusta tulisi painija”, Cushie sanoi Garpille.

“Minä olen panija”, sanoi Garp. “Minusta tulee kirjailija.”

Hauskinta koko vitsissä* on joko Garpin ensimmäinen lause, tai sitä välittömästi seuraava toinen lause. Etenkin kun otetaan vielä huomioon Cushien seuraava kommentti. John Irvingin Garpin maailmasta löytyy se.

* Todennäköisesti kyseessä on ihan rehellinen panovirhepaholainen.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Kalle Päätalo

Kalle Päätalo raksalla. Kuva: Wikipedia (alkup. Gummeruksen arkisto)

Kalle Päätalon esikoisteos Ihmisiä telineillä on 1950-luvun Raksa* sisältönsä, vaan ei tyylinsä puolesta. Kirja vilisee -50-lukulaista työläiselämää, sodanjälkeisen nousukauden rakennusbuumia ja ihmisenkokoisia tarinoita, jotka lomittuvat yhteen työn merkeissä kuin tiilet ikään. Sittemmin Päätalo on kehittynyt Suomen Proustiksi ja Knausgardiksi*. Esikoisromaani on detaljirikkaudessaan silviisiin ylitsepursuileva, että ainesta nimenomaan proustilaiseen kerrontaan voi hyvinkin aavistella olleen.

Yksi ja toinen kadulla kulkijoista pysähtyi rakennusalueen ympärille tehdyn aidan taakse ja jäi hetkeksi seuraamaan kaivannon pohjalla möyrivän kaivinkoneen työskentelyä. Alkava rakennustyömaa kiinnostaa ihmisiä, sillä sellaisen syntymisvaiheita on mielenkiintoista seurata ja arvailla mielessään, miten se valmistuttuaan tulee muuttamaan entistä katukuvaa. (s. 37)

Ihmisiä telineillä tarkastelee ihmisiä rakennustelineillä ja niiden varjoissa. Selkeäksi päähenkilöksi nousee työnjohtajana toimiva Joensivu, jonka skandalöösin avioeron jälkipyykkiä ja muita naisasioita seuraamme varsinaisen pääasian, eli kokonaisvaltaisen rakennustyömaaelämän ohessa. Millaista oli rakennusmiesten – ja naisten – elämä 1950-luvulla?

Kirjailija on kirjoittanut teoksensa hyvistä tarkkailuasemista: henkilöhahmot henkivät elävänoloista, monisävyistä elämää. Niinpä sitä helposti kuvittelee kirjan fiktiivisyydestä huolimatta katsovansa suoraan historiaan. Ihmisiä telineillä muistuttaa jossain määrin George Eliotin klassikkoa, Middlemarchia, mutta on urbaani työläistutkielma maalaisporvaritutkielman sijaan. Päätalo ylevöittää arkisen arkipäivän mielenkiintoisesti polveilevaksi työläiseepokseksi.

Ihmisiä telineillä on ensimmäinen ikinä lukemani Päätalon romaani. Proust ei minuun vedonnut, joten olen siltä pohjalta sivuuttanut myös Päätalon, etenkin koska hän on isoisäni lempikirjailija. Onko tässä jälleen yksi Kalannin graniittiin hakattu periaate, jonka aion hikikarpalot otsallani välkehtien pinnistellä ikuiseen kadotukseen? Pahoin pelkään, että on. Menköön “henkisen kasvun” piikkiin.

 ***

* Jos tällainen anakronistinen ilmaus sallitaan. Ja miksei sallittaisi, ks. kohta “periaate, ja miten sille kävi”.

***

Luimme Ihmisiä telineillä jengissä Kirsin kanssa. Peukutettiinko yhdessä? Lue Kirsin bloggaus!

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä
Koko kansan kirjakerho 1984
491 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Atena 1997)

Hilkka Ravilon nimi on jäänyt mieleen useissa kirjablogeissa suitsutettuna nevörhöördinä. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni nappasin mukaan kirjaston kierrätyshyllystä ohi mennessäni, koska nimi oli tuttu. Olisin ehkä valinnut teemaltaan kevyemmän teoksen, jos olisin tajunnut ennen aloitusta, että romaanin teemana on pedofilia ja insesti.

Ravilo käsittelee järkyttävää aihettaan melko tyylikkäästi: kauheudella mässäilyä ei juuri näy, mutta inhimillinen hätä ja lapsen hyväksikäytön aikuisuudessa sekä häneen itseensä että muihin vaikuttavat seuraukset tuodaan voimakkaasti esille. Draaman kaari on tässä romaanissa erittäin mielenkiintoinen kulkiessaan nykypäivästä menneisyyteen ja takaisin nykypäivään. Kaari on sovitettu yllättävään kertojanäkökulmaan, joka on tarpeen, sillä teoksessa halutaan kuvata, miltä insesti näyttää niin uhrin kuin uhrin läheisten silmin.

“Maija pitää sitten huolta Soilikista”, papintäti vannotti ja Maija ihmetteli, oliko rouvalla valittamista. “Ei toki, en minä sillä. Ajattelin vain… eiväthän ne miehet oikein lasten päälle ymmärrä… että jos Soilikki nukkuisi teidän puolella.” (s. 105)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksessa tarina alkaa Soilikin ja Sepon kasvinkumppanuudesta: Soilikki muuttaa maalaiskylän pappilaan vanhempiensa kanssa. Sepon äiti puolestaan on pappilan piika, joka kasvattaa yksin edellisen rovastin väkivalloin siittämää poikaa. Seppo ja Soilikki ovat tavallaan perhettä, tavallaan kahden kerroksen väkeä. Pappilan hierarkinen, herraskainen elämänmeno näyttäytyy kyläläisille ja Sepolle erityisesti rovastin isällisen ohjaavan, tukevan ja tuomitsevan käden kautta. Mutta pappilan naisille, etenkin Sepon äidille ja Soilikille rovasti näyttäytyy toisin: omituisine vaatimuksineen, helvetin tulilla pelotteluineen, yöllisine seksuaalisine väkivallantekoineen. Pelastusta ei ole. Seksuaalisen väkivallan sävyttämä lapsuus seuraa Soilikin ja siksi myös Sepon elämää läpi aikuisuuden.

Ravilo kertoo Soilikin tarinan kolmannessa persoonassa. Soilikin lapsuutta kuvataan kaikkitietävän kertojan äänellä, nykyisyydessä puhuu Seppo, joka on ollut Soilikkinsa kanssa naimisissa parisenkymmentä vuotta. Neutraalihkosta kertojanäänestä iskeytyy läpi insestikokemuksen tuskallisuus, joka ei kipuile pelkästään fyysisenä. Vertailukohtana toimii Sepon äiti elämänkokemuksineen ja omine selviytymiskeinoineen. Rinnastamalla kahden eri tavoin kaltoinkohdellun hahmon kokemukset Ravilo analysoi, mikä on tekee insestikokemuksesta erityisen tuskallisen kokijalleen.

Elämää papin perheessä kyllästävät loputon salailu, pelko, syyllisyys ja häpeä. Erityisen koskettavaa on seurata Soilikin lapsenomaista itsesyyttelyä ja haaveilua. Miksi minä en kestä tätä, vaikka muut tytöt kestävät? Voisinko muuttaa toiseen perheeseen?

Ravilo onnistuu lapsuuskuvauksessa hyvin. Nykypäivän luonti ja Sepon kamppailu avioliittonsa pelastamiseksi – itsensä pelastamiseksi – on sekin uskottavaa. Traagisuus leimaa päähahmojen elämänpolkuja. Rovasti Rantasen hahmo jää omituisen paperiseksi, ja erityisesti Sepon suhde rovastiin lähinnä sanahelinäksi, mutta en yhtään ihmettele, ettei kirjailija ole hahmoon halunnut sen tarkemmin koskea. Ravilo käyttää taitavasti perinteisiä hienovaraisia kauhufiktion keinoja tunnelmanluonnissa.

Mielenkiintoista tässä romaanissa on myös ajankuva. Entisaikain maalaisidylli, johon monesti nostalgisesti haikaillaan, on jo sosiaalisten rakenteidensakin puolesta mahdollistanut käsittämättömän tuskallisia murhenäytelmiä. Ravilo ei mässäile, mutta ei myöskään kaunistele. Kuten monet kirjailijan tuotantoon aiemmin tutustuneet kirjabloggaajat, myös minä liityn Ravilon fan clubiin ensilukemalta.

***

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
Kansi: ?
Atena 1997
309 s.

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

Agatha Christien romanttinen trilleri

Agatha Christie: En flicka kom til Bagdad. Kansi: Monica Schultz. Albert Bonniers Förlag, 1976.

Dame Agatha Christien En flicka kom till Bagdad (suom. He tulivat Bagdadiin) yhdistää kaksi Christien tuotannossa suhteellisen harvinaista teemaa, nimittäin kansainvälisen salaliiton ja romanssin. Näistä ensimmäinen lähtee selviämään toisen avulla eksoottisen Arabian palmujen katveessa kylmän sodan alkuvaiheissa. Lopputuloksena on nykynäkökulmasta ehkäpä naiivinpuoleinen romanttinen trilleri, jossa (kevyt) uhkan tuntu, (pistävä) mustasukkaisuusdraama ja (ironisen) stereotyyppiset hahmot jaksavat alituiseen huvittaa lukijaa.

En flicka kom till Bagdad (Albert Bonniers Förlag 1976, ruots. engl. alkup. They came to Bagdad [1951] Birgitta Hammar) on selvästikin kirjoitettu aikana, jolloin kirjailijalla ei vielä ollut suuria antipatioita nykynuorisoa kohtaan, mutta huumorintaju tallella. Tai sitten ruotsintaja on päättänyt korostaa kirjan viihteellisiä arvoja poliittisten sijaan. (Poliittishistoriallisessa mielessä olisi mielenkiintoista verrata ruotsinnosta ja suomennosta…)

Päähenkilö Victoria Jones (hah, Jones!)* on heikko konekirjoittaja, mutta hyvä valehtelija ja junailija. Kun kirjoituskoneelta potkut saanut Jones törmää puistossa itseään säälitellessään Edwardiin (hah, Edward!)**, hän luonnollisesti salamarakastuu sekunnissa. Syvällisen ensikeskustelun aikana käy ilmi, että Edward on lähtemässä duuniin Bagdadiin. Oih! Vickan ei kuitenkaan ole sellainen avuton tai järkevä daami, joka kohauttaisi hartioitaan ja jäisi esim. kotiin hankkimaan menetetyn tilalle uutta työpaikkaa. Ei suinkaan. Vickan keksi keinot lähteä miehen perään eksoottisemmille metsästysmaille, joissa hän sitten tulee sotkeutuneeksi kansainvälisen rauhankonferenssin vähemmän rauhanomaisiin ennakkovalmisteluihin. Eli kv. vakoilu- ja vastavakoilutoimintaan, vaikka Vicky itse on pääasiassa rakkauden asialla ja enimmäksen ihan vain oman nahkansa pelastamisen puolella.

Ja jos tästä ei jo käynyt ilmi, En flicka kom till Bagdad on suunnattoman herkullinen viihdepläjäys. Vickyn seikkailuja tukevat kuuma Arabia dyyneineen ja palmuineen, Christien arkeologisten kaivuiden tuntemus (vain pari lukua) ja kliseitä vilisevä sivuhahmokaarti. Sivuhahmoina mm. intellektuelli vastavallankumouksellinen, joka on myös rakastunut Edwardiin, joka on puolestaan vähän hönö, mutta sairaan komea sotasankari, jonka pomo on puolestaan kv. kulttuuriorganisaation charmantti hopeahapsinen johtaja, joka on sotkeutunut… Toisaalta taas löytyy hajamielinen arkeologisetä, jonka turhantärkeä ja luiseva herrasmiesapulainen auttaa Victorian pulasta ja yhteyksiin hönöksi alkoholistiksi naamioituneen vakoilupomon kanssa, joka asuttaa tämän joviaalin ja vieraanvaraisen arabin hotelliin, jossa puolestaan tapahtuu mitäpä muuta kuin…***

Juonihan on aikamoista satuilua, mutta pysyy yllättävästi paremmin kasassa kuin useimmat Poirotit tai Marplet. Lisäksi lukijan oli täysin mahdollista arvailla juonen ratkaisuja etukäteen kirjailijan antamista vihjeistä, toisin kuin Christien dekkareissa yleensä. Kansainväliseen politiikkaan ja muihin raskaisiin aiheisiin ei sotkeennuta kuin pintapuolisesti, joten kylmästä sodasta ei tarvitse tietää kuin perusasetelma tietääkseen mistä taustatarinassa on kyse.

En flicka kom till Bagdad osoittautui vallan verrattomaksi viihdyttäjäksi.

* Anakronisesti hauska sattuma, vertasipa sitten B. Jonesiin tai I. Jonesiin

** Kyl te tiedätte

*** Ei välttämättä tässä järjestyksessä

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

ruots. Birgitta Hammar

Kansi: Monica Schultz

Albert Bonniers Förlag, 1976

226 s.

Kirjaläppää: Lukija adaptaatioiden uhrina

Luin tässä yhden lemppari-Christieistäni, teoksen, joka on suomennetulta nimeltään Eipä aikaakaan, niin voi kauhistus, joka on kolmas neljästä Tommy ja Tuppence -kirjasta. Tässä kirjassa jo keski-ikäistynyt ja sopivasti harmaantunut aviopari ratkoo Tommyn Ada-tädin kuolinpesästä löytyneen taulun osoittamaa mysteeriä, joka vie Tuppencen nuuskimaan totuutta esille syvältä englantilaisen maaseudun tuppukylistä omalaatuisine maaseutuihmisineen ja taiteilijoineen, pittoreskin kummitustalon ja täyteläisten kyläjuorujen kera. Parhautta!

Siihen perään katsoin sitten ITV:n vuoden 2006 version samasta stoorista. Jossa Tuppence oli yllättäen muuttunut keski-ikäiseksi puoliavuttomaksi tarinan edessä voimautuvaksi alkoholisoituneeksi kotirouvaksi. Ja jutun ratkoi neiti Marple. Ei taiteilijaa silmänkantamattomissa, mutta jenkkiläisiä solttupoikia, satunnainen romanssi ja Tommy pöyhistelemässä tiedustelupalvelu-urallaan. Sekä etenkin neiti Marple. Tarina kulki nätisti ja näin, mutta alkuperäisestä oli jäljellä puolikas idea ja parin henkilöhahmon rippeet.

Nyt haluaisin kirjoittaa arvostelun alkuperäisestä kirjasta, mutta tv-adaptaatio sotkee muistikuviani niin, että pitäisi lukea kirja uudelleen. Epistä. Vaikka toisaalta mieleni tekisi ihan vaikka vaan jokaisen eroavaisuuden listatakseni, en nyt ehkä kuitenkaan niin innostunut Christie-fani ole.

Eikä tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta ikinä, kun audiovisuaalinen viihde sotkee kirjamuistoni. Ang Leen ohjaama ja Emma Thompsonin käsikirjoittama  Järki ja tunteet uudisti Jane Austenin alkuperäistä mm. lisäämällä Dashwoodin perheeseen yhden ylimääräisen uudenlaisen tyttären, mikä toimi elokuvaversiossa varsin erinomaisesti. Niin erinomaisesti, että kirjan uudelleen lukiessani aloin oikein kaipaamaan sitä skidiä. (MUOKS: siis alkuperäisessäkin on kolmas, nuorempi tytär kyllä, mutta hän on luonteeltaan Mariannen kaksoisolento ja hänen roolinsa on puhua ohi suunsa rva Jenningsin päivällisillä.)

Tällä vuosituhannella muutkin ovat selvästi jääneet kaipaamaan jotain lisää Austeneihinsa. Seth Graham-Smithin Pride and Prejudice and Zombies (suom. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, Schildts 2010) ja Ben H. Wintersin Sense and Sensibility and Sea Monsters (suom. Järki ja tunteet ja merihirviöt, Schildts 2011) laittoivat lisukkeita vähän Thompsonia villimmin. Molemmista löytyy arvio Kirjamielellä -blogista, täällä zombit ja täällä merihirviöt. Nämä mashup-romaaniit eivät kuitenkaan lainkaan sekaannu mielikuvissani alkuperäisen stoorin kanssa…

Loppukevennyksenä Emma Thompsonin puhe Golden Globe -voiton jälkeen vuodelta 1996:

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=BD_9RyiRe_o]

Kirjaläppää: Huutava vääryys

Tuoreen uutisen mukaan tällä (viime?) viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950. Siis koko vuonna 1950. Tämä herättää lukijaihmisessä monia ajatuksia:

1. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, ja vuorokaudessa on silti edelleen noin 24 tuntia, viikossa 7 päivää. Huutava vääryys. Huutava.

2. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, enkä ole tähän mennessä onnistunut selvittämään, mitkä kaikki vuoden 1950 kirjat ovat lukemisen arvoisia. Miten ihmeessä selvitän, mitkä kaikki tällä viikolla julkaistut haluaisin lukea?

3. Tällä viikolla julkaistiin enemmän kirjoja kuin vuonna 1950, ja niistä suuri osa julkaistiin ainoastaan e-kirjoina. Pitäisköhän sitä nyt ruveta ajattelemaan sivistystään, ranteitaan, tai edes sade- ja ikimetsiä, ja alkaa muuttaa mieltään sähköisten lukulaitteiden suhteen?

Muita ajatuksia?

Patricia Wentworth: The Listening Eye

Patricia Wentworth: The Listening Eye, kansi: ei ilmoitettu

Patricia Wentworthin, tuon Dame Agatha Christien astetta seksikkämmän, mutta edelleen verettömän virkasisaren, dekkariromanssi The Listening Eye on hänen 28. neiti Silver -romaaninsa. Neiti Silver on alkuperäinen neiti Marple, siinä mielessä että nämä hahmot muistuttavat toisiaan (Neiti Silver on tyylikkäämpi ja liikkuu paremmissa piireissä), mutta ensimmäinen neiti Silver -romaani ilmestyi ennen ensimmäistä neiti Marplea. Epäilemättä tämä saattoi hiukan korveta Wentworthia, jolta jäi uupumaan sekä kuninkaallinen tunnustus että useita miljoonia maineen ja kunnian lisäksi. Wentworthiä on myös suomennettu kitsaasti, vaikka näiden kahden lukemani perusteella Wentworth tuottaa yksinkertaisuudessaan varsin viihdyttävää, tasalaatuista salapoliisiviihdettä.

The Listening Eye (Hodder & Stoughton, 1960) kietoo yhteen teemoja, joihin kirjailija olisi aikanaan voinut tutustua vaikka sanomalehtiuutisoinnin kautta. Ensinnäkin koko tarina saa alkunsa siitä, kun etevä huuliltalukijatar (kuuroutui toisen maailmansodan pommituksissa) tulee galleriakäynniltään nähneeksi kahden tavanomaisen oloisen keski-ikäisen miehen suunnittelevan murhaa. Toinen salaliittolaisista hoksaa, että heidän keskusteluaan tuijottanut naishenkilö on mallina eräässä kuvassa. Naishenkilö ottaa yhteyttä neiti Silveriin tapauksen johdosta ja joutuu bussin ylitseajamaksi sydämensä kevennettyään. Kuka aiotaan murhata ja missä?

Toisekseen tarinaan liittyvät ei pelkästään moderni taide vaan myös timantit. Luonnollisesti. Timantit eivät ole mitä tahansa blingblingiä, vaan Marie Antoinettelta huijattu kaulanauha. Tästä historiallisesta tapauksesta lisää esim. wikipediassa. Timantit ja murha kietoutuvat toisiinsa muhkeassa maalaiskartanossa, jossa isännöi teollisuusmoguli etevän tyttiksensä ja ahneen ja tunteettoman tytärpuolensa kanssa. Neiti Silver joutuu asiaa selvitellessään vierailulle kartanoon.

Miten asiaan liittyvät huikentelevaiset taiteilijanuorukaiset? Entäpä tytärpuolen tavisystävätär, joka asui huuliltalukijattaren vuokralaisena? Mogulin väritön ja tylsä asiainhoitaja? Yhä vastenmielisemmäksi osoittautuva tytärpuoli (adoptoitu)? Väräjävä taloudenhoitajatar? Taloudenhoitajattaren hulttioveli? Löytyykö kaulanauha? Pysyykö tytärpuolen hulttioaviomies haudassaan? Kuka oikein olikaan murhan kohde? Onnistuvatko salaliittolaiset seuraavalla yrittämällä? Saako nuoripari toisensa vai ehtiikö puistattava tytärpuoli sotkemaan romanssin? Ymmärtääkö jouheva poliisikomisarius jättää tilanteen neiti Silverin hoidettavaksi ja mitä siitä seuraa? Valmistuuko neiti Silverin kutomus?

Enemmän Wentworthin romaaneja lukeneet väittävät, että ne tahtovat muistuttaa toisiaan. Ilmeisesti viaton toisilleen lämpenevä pariskunta on aina viaton ja saa toisensa kirjan lopuksi. (Jos minulta kysytään, niin erinomainen kestojuoni.) Toisaalta taas salapoliisit ja muut selvittelijät neiti Silver mukaanlukien ovat aina tarinassa sivuosassa: Wentworthin mehevät henkilöhahmot ovat esimerksi Christieen verrattuna paljon tasa-arvoisempia ja omasta mielestäni myöskin stereotyyppisyydessäänkin mielenkiintoisempia. Myös arvoitukset ovat lukijan selvitettävissä pieniä harmaita aivosoluja loogisesti käyttäen.

Tämäkin Wentworthini oli onnekas kirjaston vaihtohyllylöytö. Välittömin uteliaisuuteni taitaa nyt olla tyydytetty, joten en tositarkoituksella lähde näitä lisää metsästämään. Mutta jos niitä sattuu jossain nenän eteen tupsahtamaan, niin ehdottomasti nappaan mukaan. Nämä ovat nimittäin muun hyvän päälle vielä törkeän hauskoja kuivakkaan harmittomalla perienglantilaisella tavalla.

If she hadn’t been very nicely brought up she would have used a worse word. Early association with a great-aunt whom she had really loved with all her heart was still a handicap when it came to availing herself of a free modern idiom. (The Listening Eye, 141.)

Saatan ehkä sittenkin vähän sivusilmällä metsästellä… Kansitaiteesta huolimatta mielellään sellaisia painoksia, jotka voi oikeasti lukea toistekin. Tämäkin kappale räjähtänee atomeiksi seuraavalla avauksella.

Elizabeth Kostova: Historiantutkija

http://wsoy.fi/yk/products/show/27881

Elizabeth Kostovan Historiantutkija seikkailee monikerroksisessa menneisyydessä tyttären seuratessa vanhempiensa ja heidän ystäviensä tutkimuspolkuja läpi itäisen Euroopan historian heidän metsästäessään Draculaa. Romaanissa viitataankin usein Bram Stokerin Draculaan (1897), jonka ilmeinen modernisoitu pastissi se on.

Kostovan Historiantutkijan (WSOY 2005, engl. alkup. The Historian) pääjuoni mukaileekin danbrowniaanista trilleriä, jossa historian nykypäivään ulottuvien salaliittojen verkot tihentyvät sankarin (tällä kertaa 16-vuotiaan sankarittaren) edetessä määärätietoisesti pimeyden ytimeen.  Romaani rakentuu kuitenkin alkuperäisen Draculan tavoin pääasiassa kirje- ja päiväkirjaotteille sekä muille monologeille. Monologimuodon vaaliminen puurouttaa romaanin kauhutrilleristä puolilatteaksi salapoliisiromaaniksi, jonka viimeisetkin hohdonrippeet himmenevät laimeisiin rakkauskohtauksiin, puiseviin salaliittojuoniin ja pahvisiin henkilöhahmoihin.

Pastissina Historiantutkija on jokseenkin onnistunut – esikuvasta on säilytetty eksoottinen matkaromaanimaisuus. Kostovan romaanin ansiot ovatkin ympäristön kuvauksessa – kirjaa voisi hyvin myydä matkailumainoksena Turkille, Bulgarialle ja Romanialle. Kostova onnistuu myös hyvin kuvailemaan itäblokkilaisia tunnelmia ennen liennytystä.

Tämän Kostovan maisemanelähdyttämistaidon huomioon ottaen onkin outoa, että henkilöhahmot ovat lähes hengettömiä, ironisesti itse pääpahista ja hänen toimiaan lukuunottamatta. Dracula on onnistuttu sisällyttämään tarinaan onnistuneesti, vaikka pienellä huvittuneisuudella suhtauduin siihen, että kaikkien vampyyrien isä on erikoistunut metsästämään kalveiden neitosten sijaan nimenomaan keski-ikäisiä arkiston- ja kirjastonhoitajia sekä ansioituneita mieshistorioitsijoita. Luultavasti Kostova ei kuitenkaan ajattele pahaa naishistorioitsijoiden kyvyistä tai pyri uudistamaan Draculan seksuaalista suuntautumista, vaan kyseessä on puhtaasti utilitaristinen valinta. Kostova tuntee itsensä kirjoittajana ja mikään harlekiinikirjoittaja hän ei todellakaan näytä olevan.

Historiantutkijan pääteema, historiantutkimus ja historiantutkijan uppoutuminen aiheeseensa niin, että se alkaa elämään hänen ympärillään omaa elämäänsä, on mielenkiintoinen. Vain harvat pystyvät kuitenkin löytämään tutkimuksen tekemisestä niin paljon mielenkiintoista, että teema kantaisi kokonaisen romaanin ajan. Historiantutkijassa tutkimusteemaan on löydetty mukavia jännitteitä elävien kuolleiden menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tulkitsemisissa. Valitettavasti teemallinenkin lupaus romuttuu ajan kanssa:  romaani oli reippaasti ylipitkä, vaikka suomennettu laitos lyhennelmä onkin. Yli 800 sivua historiallista romaania  juoksee nopsaan esimerkiksi Neal Stephensonin kirjoittamana, mutta Kostovaa olisi mielellään lukenut vähintään 300 sivua vähemmän. Lisäksi tämä erityisesti historiallisissa romaaneissa 2000-luvulla muotiin tullut tapa tukahduttaa romaani loppuunsa epilogin avulla oli tässä romaanissa erityisen turha.

Vaikka itseäni tämä romaani ei sytyttänyt oikein millään tavalla, uskallan suositella sitä vampyyreista, vampyyrilegendoista tai vampyyrien historiasta  kiinnostuneille. Kostova on tehnyt taustatutkimuksensa erittäin huolella, ja Historiantutkijasta huokuu pätevä historiallinen ja kansatieteellinen fakta. Joskus on todella mukavampaa lukea historiallisista henkilöistä ja tapahtumista romaanillisen hunnun läpi.

John Irving: A Prayer for Owen Meany

John Irving: A Prayer for Owen Meany, kansi: Christopher Brown

John Irvingin A Prayer for Owen Meany kertoo taviksen äänellä tarinan hänen erikoislaatuisesta parhaasta ystävästään, joka uskoo Jumalalla olevan hänelle erityinen tehtävä sen jälkeen kun hän on tullut vahingossa tappaneeksi parhaan ystävänsä rakastetun ja ihaillun äidin. Kuulostaa aika paksulta, eikö? Ja romaani onnistuu siitä huolimatta olemaan aivan mielettömän upea lukukokemus, joka syväluotaa inhimillisen haavoittuvaisuuden eri puolia.

Täytyy tunnustaa, etten tunne John Irvingin tuotantoa tätä kirjaa lukuunottamatta. Tämäkin on lojunut koskemattomana hyllyssäni vuodesta 2001, jolloin hankin sen jostain satunnaisesta antikvariaatista ystäväni innostamana. Nyt harmittaa.

A Prayer for Owen Meany (Bloomsbury, 1989; suom. Ystäväni Owen Meany) on ennen kaikkea kasvukertomus, jossa parhaat ystävykset kasvavat loppuun saakka yhdessä, yhteen ja erilleen, erilleen ja yhteen, elämiensä ilojen, draamojen, suvantojen ja tragedioiden mainingeilla. Romaanin keskeisenä jännitteenä toimii poikien erilaisuus. John on suhteellisen maanläheinen tavallinen poika, jonka elämänpolku lähtee kaartamaan hiukan vinoon (muttei liikaa) hänen äitinsä menehtyessä. Owen on puolestaan täysin erikoislaatuinen, lyhytkasvuinen ja kimeä-ääninen, ja alkaa elää subliimia sankaritarinaa Johnin äidin kuolemasta lähtien.

1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupunkielämän maailmankaikkeus on mitoitettu Johneille, ei Oweneille. Niinpä Owen on ympäristön takia satuttavan, ehdottoman ulkopuolinen jatkuvasti Johnin parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Johnkin on satunnaisesti ulkopuolinen, mutta Johnin ulkopuolisuus johtuu enimmäkseen sisäisistä tunnoista ja prosesseista. Hänen uskonsa, amerikkalaisessa kontekstissa moraalinen selkärankansa ja inhimillisyytensä mittatikku, horjahtelee eri kirkkokuntien välillä. Owenin usko ei puolestaan horju ikinä: hän tietää tasan tarkkaan paikkansa maailmassa, ja se on osallistua Jumalan suunnitelmaan. Irvingin romaani voisikin latistua eri ulkopuolisuuden kokemuksien väliseksi tasohyppelyksi, mikäli Johnin ja Owenin tarinaa eivät ryydittäisi hyväksyvyys haavoittuvaisuuden vastapoolina, sekä alati pilkahteleva hyväntuulinen, väliin sarkastinenkin huumori, niin paikallinen yhteiskunta- ja sotakritiikki, kuin mehevän poikamaiset salapoliisitarinat ja ujosti röyhkeät romanssit.

A Prayer for Owen Meany on päässyt monille maailman parhaiden nykykirjojen listoille, eikä suotta. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka koskettaa, jopa satuttaa sieluun vähintään kerran kymmenessä (10) sivussa. Ja naurattaa ääneen, itkettää valtoimenaan ja suututtaa, innoittaa, ihmetyttää tai herättää nostalgiaa vähintään yhtä usein. Harvoin tulee ajatelleeksi, että kunpa voisin lukea tämän kirjan uudestaan ensi kertaa. 

Ilmiantakaa omat uusintaensikertakirjanne!