Category Archives: -60-luku

Dekkariviikolla nostalgiaa viattomammilta ajoilta

Joskus sitä on niin täynnä verta, lihaa ja suolenpätkiä, ettei ihmiskunnan noirin nylkeminen enää jaksa hetkauttaa. Silloin kannattaa valita dekkari ajalta jolloin psykologisia pohjamutia hämmennettiin lettinauhalla eikä ruumiiseen koskettu edes pitkällä tikulla.

11.6.2015 - 1

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle

Maria Langin (1914-1991) Vastaus Yksinäiselle Evalle –dekkari yhdistää Agatha Christien dekkarityylin Anni Polvan romanttisiin kertomuksiin. Nostalginen uutos maistuu erityisen hyvältä laiturinnokassa.

Kun 35-vuotias vanhapiika Eva saa teini-ikäiseltä sisarpuoleltaan idean, että sanomalehteen voi laittaa seuranhakuilmoituksen, Evan omaishoidokkina elämästään nauttivaa kotifarmaseuttimummia sapettaa. Kun Eva vielä ihastuu ilmoitukseen vastanneeseen sanaristikkoeksperttiin, ja alkaa harkita oman perheen perustamista, on ylimääräisen miehenpuolen aika poistua näyttämöltä. Martin Wijk selvittää, kuka toimi kohtalon kätenä ja miksi.

Skogan kuvitteellinen puutarhakaupunki ja sen vähintään keskiluokkalaiset piirit toimivat Langin siistin ja verettömän murhatragedian kulisseina. Lang kuvaa Ruotsia, jota Lapidus, Sund, Mankell ja Kepler teoksissaan dissektoivat.

Niinpä ehkä juuri nostalgiadekkarien lukeminen asettaa oikeaan mittakaavaan Stockholm noirin kuvainraastajat – ilman että täytyy lukiessaan kokea suurta maailmantuskaa. Langin vanhanaikainen dekkari on vanhahtavuudessaan virkistävä välipala: se ei yritäkään tarjota yhteiskunnallista näkemystä, epäkohtien tematiikkaa tai uhrinäkökulmaa. Teos herättää kaksi hyvää kysymystä.

Miksi kaikkien tarinoiden pitäisi olla elämää suurempia? Tietävätköhän menneisyyden palauttamista haikailevat uuskonservatiivit, mitä he oikeasti saisivat, jos yhteiskunnassa palattaisiin järjestykseen ennen maahanmuuttajia, subjektiivista päivähoitoa tai sosiaaliturvaa? Silloin nimittäin kovakantiset kirjatkin kirjoitettiin keskiluokalle.

Dekkariviikko_logo_560px

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle
suom. Inkeri Pitkänen
Gummerus 1979
s. 192

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä (Otava 2013)

Jos ikinä on täsmäkirjoitettu romaani keski-ikäisiä korkeakoulutettuja kirjanostajattaria varten, Ian McEwanin Makeannälkä on se. En ole ehkä ikinä lukenut romaania, joka tirsuu niin kirjallisia viitteitä – jotka ymmärtäessään voi puhkua kyldyrelliä itsetyytyväisyyttä – kuin tarinallista laskelmoivuuttakin. Laskelmoivuutta McEwan liudentaa itseironisesti (?) kliseisellä metatason loppuratkaisulla. Alatekstinä polkee julma kuva 1960- ja 70-lukujen kylmän sodan maailmasta, jossa nainen on toisen luokan kansalainen,joka menee yliopistoon hankkimaan itselleen aviomiehen ja lasikatto on kirjoitettu työlainsäädäntöön. Makeannälkä on sujuva lukuromaani – itse en vain ole oletettua lukijakuntaa.

[V]iikottaista kolumnia nimeltä “viime viikolla luettua”. Osviittana oli olla “kepeä ja kaikkiruokainen”. Helppo nakki! Kirjoitin niin kuin puhuinkin, lähinnä juoniselostuksia juuri ahmimistani kirjoista, ja jos joskus esitin jonkin arvion, alleviivasin sitä tahallisen itseironiseen sävyyn heittämällä perään kourallisen huutomerkkejä. Kevyt, alkusointuja viljelevä tekstini upposi lukijoihin hyvin. (s. 16)

Makeannälän päähenkilö Serena Frome (rimmaa sanan plume kanssa) opiskelee Oxfordissa matematiikkaa, mutta rakastaa lukemista ja akateemisia miehiä. Keski-ikäisen, naimisissa olevan yliopistonlehtorirakastettunsa avulla hän päätyy opintojen loputtua töihin MI5:een (rimmaa sanan dive kanssa), ja elämä voi alkaa. Kimppakämppä Lontoossa ja salainen tiedustelupalvelutyö täyttävät Serenan elämän, kunnes erittäin tärkeä tehtävä operaatio Makeannälässä tuo Serenan syliin Oikean Kirjailijan. Ja elämä voi todellakin alkaa! (Sikäli kun kaikki aika ei mene salaisen työn salailuun.)

Juonikuvio ei kuitenkaan kerro tästä kirjasta juuri mitään: se on hatara siltarumpu, jonka tarkoituksena tuntuu olevan anekdoottien, niin kirjallisten kuin -70-lukulaistenkin, virtauttaminen lukijan ahneiden silmien alitse.

“Aikooko joku Cambridgen aikaisista ystävistäsi kirjailijaksi?”                                              Mietin tarkkaan. Newnhamin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoissa oli sensuuntaisia haaveita ollut yhdellä jos toisella, mutta minun tietääkseni kaikki naispuoliset tuttavani olivat erilaisin yhdistelmin päätyneet kunnon töihin, menneet naimisiin, tulleet raskaaksi, kadonneet ulkomaille tai vetäytyneet vastakulttuurin rippeiden pilvenhajuisiin loukkoihin.
(s. 113)

Kylmää – kylmivää – sotaa lukuunottamatta, Makeannälkä kertoo maailmasta, joka on ihan  kuin meidän omamme. Paitsi jotenkin nostalgisesti etäännytetty. Tässä laskelmointi numero yksi. Päähenkilö puhuu itsestään, ollen kuitenkin keskiluokkainen jokanainen. Tässä laskelmointi numero kaksi. Puheet pyörivät kirjallisuuden ja miesten ympärillä, ja niin pyörivät teotkin, mitä nyt välillä harpataan klassiseen perheasetelmaan. Tässä laskelmointi numero kolme. Kirja kertoo elämän parhaasta ja jännittävimmästä ajasta, opiskelu- ja heilasteluajasta nuoruuden ja aikuisuuden välissä. Tässä laskelmointi numero neljä. Ellei päähenkilön elämää tarkasteltaisi lähestulkoon ainoastaan hänen suhteissaan elämänsä miehiin, kyseessä olisi täysverinen chick lit -romaani. Toki täysiveriset chick lit-romaanit ovat usein feministisempiä, ellei feminismiä haeta tässä jotenkin antipatioiden kautta. Ehkä haetaankin.

Kriisien ja poikkeustilojen keskelläkin ne olivat hyviä vuosia työnvieroksujille. Valtio ei udellut turhia, vaan maksoi heidän vuokransa ja myönsi viikottaisen toimeentulotuen taiteilijoille, työttömille näyttelijöille, muusikoille, mystikoille, terapeuteille ja joukolle kansalaisia, joille kannabiksen pössyttely ja siitä puhuminen olivat kiehtova ammatti, suoranainen kutsumus. Toimeentulotuki koettiin saavutetuksi eduksi ja sitä oltiin valmiina puolustamaan viimeiseen asti, vaikka kaikki, Lucy mukaan lukien, tiesivät sisimmässään, ettei sitä alkujaan ollut tarkoitettu suomaan hilpeää joutilaisuutta keskiluokille. (s. 221)

Makeannälkä on rutinoituneen kirjailijan nopeastiluettava suupala, johon on ympätty mukavasti oletetun keski-ikäisen (tai keski-iän ylittäneen), keskiluokkaisen, tiedostavan mutta konservatiivisen naislukijan lempparimuistot, nuoruuden haaveet, pettymykset, harrastukset, nuoruuden ajankuva ja nykyajan asenteet. Vaikka periaatteessa näistä aineksista pitäisi kohota koskettava kakku, käytännössä tämä lukuromaani lässähtää yleistävyyteensä. Siinä missä yksityisestä kehittyvä yleinen vie oivallukseen, yleisestä laskeutuva yksityinen vie haukotukseen.

***

Ian McEwan: Makeannälkä
Suom. Juhani Lindholm engl. alkup. Sweet Tooth
Kansi Chris Frazer Smith / Suzanne Dean
Otava 2013
385 s.
 
 

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna (WSOY, 1969)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus – käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. … Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta – 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso – muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Werner Söderström Osakeyhtiö 1969
266 s.

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha, kansi: Ahtiala

Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.

Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.

Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.

Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.

Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.

Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa”  ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.

Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.

Elizabeth Kostova: Historiantutkija

http://wsoy.fi/yk/products/show/27881

Elizabeth Kostovan Historiantutkija seikkailee monikerroksisessa menneisyydessä tyttären seuratessa vanhempiensa ja heidän ystäviensä tutkimuspolkuja läpi itäisen Euroopan historian heidän metsästäessään Draculaa. Romaanissa viitataankin usein Bram Stokerin Draculaan (1897), jonka ilmeinen modernisoitu pastissi se on.

Kostovan Historiantutkijan (WSOY 2005, engl. alkup. The Historian) pääjuoni mukaileekin danbrowniaanista trilleriä, jossa historian nykypäivään ulottuvien salaliittojen verkot tihentyvät sankarin (tällä kertaa 16-vuotiaan sankarittaren) edetessä määärätietoisesti pimeyden ytimeen.  Romaani rakentuu kuitenkin alkuperäisen Draculan tavoin pääasiassa kirje- ja päiväkirjaotteille sekä muille monologeille. Monologimuodon vaaliminen puurouttaa romaanin kauhutrilleristä puolilatteaksi salapoliisiromaaniksi, jonka viimeisetkin hohdonrippeet himmenevät laimeisiin rakkauskohtauksiin, puiseviin salaliittojuoniin ja pahvisiin henkilöhahmoihin.

Pastissina Historiantutkija on jokseenkin onnistunut – esikuvasta on säilytetty eksoottinen matkaromaanimaisuus. Kostovan romaanin ansiot ovatkin ympäristön kuvauksessa – kirjaa voisi hyvin myydä matkailumainoksena Turkille, Bulgarialle ja Romanialle. Kostova onnistuu myös hyvin kuvailemaan itäblokkilaisia tunnelmia ennen liennytystä.

Tämän Kostovan maisemanelähdyttämistaidon huomioon ottaen onkin outoa, että henkilöhahmot ovat lähes hengettömiä, ironisesti itse pääpahista ja hänen toimiaan lukuunottamatta. Dracula on onnistuttu sisällyttämään tarinaan onnistuneesti, vaikka pienellä huvittuneisuudella suhtauduin siihen, että kaikkien vampyyrien isä on erikoistunut metsästämään kalveiden neitosten sijaan nimenomaan keski-ikäisiä arkiston- ja kirjastonhoitajia sekä ansioituneita mieshistorioitsijoita. Luultavasti Kostova ei kuitenkaan ajattele pahaa naishistorioitsijoiden kyvyistä tai pyri uudistamaan Draculan seksuaalista suuntautumista, vaan kyseessä on puhtaasti utilitaristinen valinta. Kostova tuntee itsensä kirjoittajana ja mikään harlekiinikirjoittaja hän ei todellakaan näytä olevan.

Historiantutkijan pääteema, historiantutkimus ja historiantutkijan uppoutuminen aiheeseensa niin, että se alkaa elämään hänen ympärillään omaa elämäänsä, on mielenkiintoinen. Vain harvat pystyvät kuitenkin löytämään tutkimuksen tekemisestä niin paljon mielenkiintoista, että teema kantaisi kokonaisen romaanin ajan. Historiantutkijassa tutkimusteemaan on löydetty mukavia jännitteitä elävien kuolleiden menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tulkitsemisissa. Valitettavasti teemallinenkin lupaus romuttuu ajan kanssa:  romaani oli reippaasti ylipitkä, vaikka suomennettu laitos lyhennelmä onkin. Yli 800 sivua historiallista romaania  juoksee nopsaan esimerkiksi Neal Stephensonin kirjoittamana, mutta Kostovaa olisi mielellään lukenut vähintään 300 sivua vähemmän. Lisäksi tämä erityisesti historiallisissa romaaneissa 2000-luvulla muotiin tullut tapa tukahduttaa romaani loppuunsa epilogin avulla oli tässä romaanissa erityisen turha.

Vaikka itseäni tämä romaani ei sytyttänyt oikein millään tavalla, uskallan suositella sitä vampyyreista, vampyyrilegendoista tai vampyyrien historiasta  kiinnostuneille. Kostova on tehnyt taustatutkimuksensa erittäin huolella, ja Historiantutkijasta huokuu pätevä historiallinen ja kansatieteellinen fakta. Joskus on todella mukavampaa lukea historiallisista henkilöistä ja tapahtumista romaanillisen hunnun läpi.

Thomas Pynchon: The Crying of Lot 49

Lähde: http://www.thomaspynchon.com/bookstore.html

Thomas Pynchonin The Crying of Lot 49 iskee suoraan selkärankaan ja ravistaa. Joka kerta kun tämä lyhytromaani on ollut kesken, olen heräillyt yön pimeydessä täysin psykedeelisistä painajaisista hikisenä ja sydän hakaten. Ensimmäisellä kerralla kuvittelin sen johtuvan pikavauhtia lähenevästä postmodernin kirjallisuuden tentistä, mutta sittemmin se on paljastunut johtuvan kirjasta itsestään. Se on kummallista, koska teos ei ole mitenkään erityisen pelottava. Itse asiassa, se on hetkittäin jopa yllättävän hauska trilleriksi. Yksittäisen ihmisen marionettimainen salapoliisitarina vaan näppää käyntiin kaikki-minun-pahimmat-pelkoni -sovelluksen.

Thomas Pynchonia pidetään yhtenä amerikkalaisen postmodernin mestareista. The Crying of Lot 49 (Vintage, 1996; suom. Huuto 49, Nemo 2003) on hänen toinen romaaninsa, joka tunnustettiin jo julkaisuvuonnaan 1965 täysin uudentyyppiseksi kirjallisuudeksi, kuten Joycen Odysseus aikoinaan. Toisin kuin Odysseus, joka on loppumattoman pitkä, The Crying of Lot 49 on ällistyttävän kompakti paketti 127 sivullaan.

Kirjan juoni alkaa yksinkertaisesti ja välittömästi kirjan alkulauseessa, joka on yksi kirjallisuushistorian parhaista ja pakottaa lukemaan seuraavatkin. Aina vaan paranee.

One summer afternoon Mrs Oedipa Maas came home from a Tupperware party whose hostess had put perhaps too much kirsch in the fondue to find that she, Oedipa, had been named executor, or she supposed executrix, of the estate of one Pierce Inverarity, a California real estate mogul who had once lost two million dollars in his spare time but still had assets numerous and tangled enough to make the job of sorting it all out more than honorary. Oedipa stood in the living-room, stared at by the greenish dead eye of the TV tube, spoke the name of God, tried to feel as drunk as possible. But this did not work. (The Crying of Lot 49, s. 5)

Keski-ikäinen rouvashenkilö Oedipa Maas on määrätty entisen miesystävänsä (luonnollinen kuolema) testamentin toimeenpanijaksi. Ja sen jälkeen mikään ei olekaan yksinkertaista, koska yksi postimerkki. Oedipan arkirutiinit särkyvät hänen selvittäessään postimerkkiä. Selvittely johtaa Oedipan ryntäilemään johtolankojen perässä sattumien johdatellessa häntä oikeaan suuntaan. Onko maailma todella täysin eri paikka kuin mitä hän on aina uskonut? Onko kaikki vain hänen omaa mielikuvitustaan? Vaiko sittenkin entisen miesystävän järjestämää julmaa peliä hänen elämällään ja mielenterveydellään? Postimerkki huutokaupataan kirjan lopussa kohteena nro 49.

Eri juonenkäänteissä Pynchon ottaa esiin liudan erilaisia aikalaisilmiöitä. Popmusiikki (ja -muusikot), salaliittoteoriat, Yhdysvaltain historia, kalifornialainen elämäntapa, huumeet, radio-ohjelmat, tv-ohjelmat, autoilu, poikarakkaus, psykoanalyysi, motellielämä, yökerhot, rakennushankkeet (ja Maxwellin demoni, tuo termodynamiikan pikku vekkuli <3)… Tiukka juonenkuljetus muodostaa kuitenkin temaattisista harhailuista 1960-luvun jenkkiyhteiskunnan peilin ja samalla intellektuaalisen palapelin, jossa lukijaa viedään kuin Oedipaa – marionettina vihjeiden ja vihjailujen verkostossa.

The Crying of Lot 49:ssa Pynchon haastaa lukijan erittäin kiehtovasti, kietomalla hänet valheiden ja vihjeiden verkkoon hänen avoautoillessaan kalifornialaista valtatietä suoraan mysteerin ytimeen ja mutkitellen lopullisen vastauksen äärelle. Nerokasta.