Category Archives: -80-luku

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä

Harri Nykänen: Likainen HarriNykyisen dekkarikirjailijan, entisen Hesarin rikostoimittajan Harri Nykäsen toimittajaelämäkerta Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä vetää kuin Raid, vaikka Nykänen itse muistuttaa lukijaa koko ajan siitä, että kyseessä on vain hänen puolensa tarinasta. Lukija pääsee  katsomaan Suomen suurimman päivälehden kulissien taakse toimituksen kahinoita,  rikosjuttujen tekoa ja Suomen eliitin monimutkaisia verkostoja.

Sattumalta tunnen Nykäsen aikoihin Hesarin kotimaan toimituksen toimituspäällikkönä työskennelleen henkilön. Hän totesi, ettei Nykäsen kanssa paljon joutunut neuvottelemaan, sillä hän asioi aina ylempien kanssa. Tämä käy myös ilmi teoksesta, jossa päähenkilö sovittaa itsensä sujuvasti rakastettavan pahiksen rooliin. Duunariperheen ja alkoholisti-isän poikana Nykänen näki olevansa eri kastia kuin yliopistotaustaiset toimittajat monella tavalla.

“Jos tämä julkaistaan, me ollaan varmasti oikeudessa, pomminvarmasti.” [s. 69]

Rötöspuolella työskentely ei suinkaan hälventänyt eroa Nykäsen ja muun toimituksen välillä, pikemminkin päinvastoin. Skuuppien jahtaaminen vaati sitoutumista työhön työaikojen ulkopuolellakin, eikä valmiiden tulenarkojen juttujen saaminen julkaistuiksi asti ollut helppoa. Kun päätoimittaja Virkkunen kielsi jutun julkaisemisen, livautti Nykänen juttunsa Ilta-Sanomiin työsopimuksensa vastaisesti. Hän katsoi olevansa loppujen lopuksi vastuussa vain lukijoilleen.

Kiusanteon mittasuhteet olivat niin suuret ja tavat niin kekseliäät ja moninaiset, että näin tapauksessa hyvän dekkaritarinan. […] En kuitenkaan ollut yksin apajilla. Myös Matti Yrjänä Joensuu tiesi tapauksesta ja kirjoitti sen innoittamana kirjan nimeltä Kiusantekijä. [s. 188]

Likainen Harri -teos on täynnä meheviä juttuja Nykäsen toimittaja-ajoilta, Urho Kekkosen viimeisten päivien stalkkaamisesta Matti Ahteen seksuaalihäirintäjuttuun saakka. Nykänen ei jaarittele, vaan on valinnut teokseensa parhaat palat.

Teokseen on jäänyt oikolukuvaiheessa jonkin verran kirjoitus- ja pilkkuvirheitä, joita ilman teos olisi pärjännyt varsin mainiosti. Teoksen alkupuolella kerronnan jouhevuutta häiritsee omaelämäkerroille tyypillinen nimien tulva, jonka onneksi laantuu tarinan kiihdytellessä läpi suomettuneen Suomen, poliisikorruption, talousrikosbuumin, kirjailijanuran alun ja lopulta moottoripyöräjengit, poliisisurmat ja 2000-luvun alun eliittirötökset.

Nykäsen toimittajaelämäkertaa voi lukea eräänä kulttuurihistoriana Suomen kansaa kuohuttaneista rikostapauksista ja julkisista skandaaleista. Juttujen taustoja penkoessaan kirjailija näyttää paitsi rikoksen anatomian, myös sen inhimillisen laskun, joka lankeaa maksettavaksi, mikäli onnistuu tilaamaan suuntaansa median huomion – eikä ole riittävästi verkostoitunut media-alan pomojen kanssa sitä ennen.

Tavallaan sitä toivoisi, että Likainen Harri on likainen lähinnä mielikuvituksensa osalta, ja suomalainen media toimisi vähemmän yhteiskunnan päättäjien ehdoilla. Litmus-testinä voi käyttää lähestulkoon minkä tahansa päivän päivän lehteä.

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä
Crimetime & Docendo 2015
318 s.

Anni Polva: Tiina vauhdissa

Haastelogo Anni Polvan syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta. Juhlan kunniaksi osallistun kirjabloggaajien Anni Polva -lukuhaasteeseen, jossa luetaan Polvan teoksia, suomalaisen tyttö- ja naisten viihdekirjallisuuden klassikoita.

Itselleni Polvan viihdekirjat nostattavat muistoja varhaisnuoruuden kuulaista kesäöistä kesämökillä, kun kaikki omat kirjat on jo luettu ja käydään hiipimässä jotain luettavaa tuvan puolelta. Teosten nimiä en enää muista, mutta yhdessä laskettiin ikkunaruutuja jossain dieettiretriitillä ja toisessa vaellettiin karhunkierros Lapissa. Kolmannessa keski-ikäinen kotiäiti laittaa stopin perheen palvelulle, neljännessä nousi iso haloo perunoista.

Jokaisessa kirjassa käytiin sanailun kautta romanttiseen loppuratkaisuun idyllisessä tunneilmastossa mutta proosallisissa ympyröissä. Polvan Lapissa hyttyset loistavat poissaolollaan vain kaatosateella ja laihdutusloman naistensaunassa vertaillaan mahamakkaroita.

Tiina-kirjoista luin useimmat vielä hieman aiemmin, joten yksittäisiä muistoja niistä ei ole, paitsi jossain teoksessa Tiina kulutti juuriharjalla farkkujen polviin läiskät. Tämä oli varmasti erityisen vaikuttavaa anarkismia kivipestyjen farkkujen -80-luvulla. Tiina vauhdissa löytyi kuitenkin kätevästi omasta kirjahyllystä, joten valitsin sen haastekirjaksi.
tyttökirja
Tiina vauhdissa –teos on kirjasarjan loppupuolelta, pikaisesti laskien 28. Tiina-kirja. Niinpä määrittelemättömän teini-ikäiset, mutteivät vielä aikuiset Tiina ja Juha elävät mielenkiintoisen multimodaalista elämää. Molemmat elävät vielä vanhempiensa luona ja käyvät koulua, mutta ovat kuitenkin ihmissuhteessaan ehtineet jo etablisoituneeseen, yllätyksettömään parisuhteeseen, jossa eroottiset värinät on korvattu toisen luonteenvikojen myötäilyllä ja romantiikka kinastelulla.

Jännitettä teokseen luo kolmiodraama, joka syntyy kun Tiina ja Juha ovat villikasvikurssilla ja toinen poika ihastuu Tiinaan. Temaattisesti teosta kannattelevat luontoaiheet: juonet kasvavat syötävistä ja myrkyllisistä kasveista, kalastuksesta sekä erämaavaelluksesta, jonka aikana nuoret tekevät yllättävän löydön.

Juonet ovat kuitenkin hieman sivuseikka, kuten Polvan teoksissa yleensä. Lukukokemuksen viehättävyys syntyy nostalgisoivasta atmosfääristä, jossa tavoitetaan ja jopa osoitellaan ideaaleja: tällaiset vanhemmat jokainen lapsi haluaisi, tällaista reippautta pitäisi jokaisen tytön osoittaa.

Anni Polva onnistuu teoksissaan naittamaan sadun ja todellisuuden, arkiset seikat ja idyllin saumattomaksi kokonaisuudeksi, johon oikeastaan uskoisi mieluummin kuin siihen todelliseen todellisuuteen, vaikka oikeastaan tietää, ettei se ole ihan totta.

Anni Polva: Tiina vauhdissa
Kansi: Satu-Sisko Sintonen
Karisto 1985
156 s.

 

 

Kirjakaksikko: Selviytyjälapset

Tuntui siltä, että niin pitikin tapahtua. Tai ei tietenkään pitänyt, ei sellaista kenellekään toivo, mutta jos jonkun piti juosta silloin siinä yössä, niin onneksi se olin minä eikä joku muu, joku joka ei olisi jaksanut. (s. 143)

Ylläoleva lainaus Sarianna Vaaran omaelämäkerrallisesta romaanista Huomenkellotyttö (Like 2013) kiteyttää tarkkanäköisesti pärjäävän selviytyjälapsen kokemuksen arkielämästä. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) säestää:

Rakas Taivaan Isä, jos en tee virheitä, voitko antaa anteeksi äidille ja isälle? (s. 88)

Lapsen ja aikuisen asema perhetragedioissa on erilainen: aikuinen voi, ainakin periaatteessa, valita lähteä, jättää taakseen ja koota elämänsä palasista uuden alun. Lapsi voi vain sopeutua siihen, mitä aikuiset tarjoavat. Sikalat ja Huomenkellotyttö kertovat riipaisevasti lapsista, jotka pärjäsivät ja selviytyivät aikuisten kaaoksen sydämessä. Ne eivät ole rankoista teemoistaan huolimatta misery litiä, vaan kasvavat silminnäkijäkertomuksista yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi pärjäävien lasten ja pärjäämättömien vanhempien puolesta.

Sarianna Vaara: HuomenkellotyttöSarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaaran esikoisteos kertoo skitsofreniaa sairastavan äidin ja hänen tyttärensä arjesta hyvine ja huonoine hetkineen. Hyvät hetket ovat täynnä hassuttelua, tarinointia ja arkista juhlaa jäätelön merkeissä. Huonot hetket ovat täynnä pelkoa, ahdistusta ja käsittämättömyyttä. Elämän kaoottisuus näkyy arjen mustavalkoisuudessa: ei ole harmaan sävyjä, on vain täydellistä poissa- tai läsnäoloa.

Itkin peiton alla äänettä, pelkillä kyynelillä. En halunnut, että Mirja kuulisi. Aikuiset luulivat aina että asiat ovat huonosti jos itkee, vaikka eiväthän ne enää sitten olleet. Itku tuli vasta jälkeenpäin, sitten kun tiesi, ettei ollutkaan hätää. (s. 16)

Huomenkellotyttö on hyvällä tavalla omaelämäkerrallinen. Kirjailija on jalostanut omista kokemuksistaan tarinan, joka on riittävän etäännytetty, ettei se aiheuta lukijassa tirkistelyn häpeää – mutta riittävän tosi, jotta kokemuksiin voi eläytyä, niihin uskoa. Lapsen onni ja hätä hyökyvät sivuilta suoraan lukijan sydämeen ja kasvavat lapsen repivää, vanhemmista riippuvaa inhimillisyyttä avaavaksi muistelmaksi.

Toisaalta teoksessa hämmästyttää menneen maailman yhteisöllisyyden kuvaus. Kun äiti väsyy, kylältä ja koulusta löytyy turvallisia aikuisia, jotka auttavat ja tukevat lasta hyvästä sydämestään, päivin öin, jopa virkailijat virka-ajan ulkopuolella. Yhteisö ei syrjäytä pientä tai isompaakaan avun tarvitsijaa. Äitiä ei voi paikata, mutta äidin tarvetta voi lievittää.

Pahinta olisi se, että ei olisi omaa äitiä ollenkaan, että en saisi enää ikinä olla äidin kanssa. Kestäisin olla vähän aikaa yksinkin, tai vaikka pitkään, kun vain tietäisin, että äiti tulee joskus takaisin. Jos joutuisin pois äidiltä, minulla ei olisi enää mitään. (s. 35)

Susanna Alakoski: SikalatSusanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski kertoo vuoden 2006 August-palkinnon saaneessa teoksessaan suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Elämä Ruotsissa on monin verroin rikkaampaa kuin Suomessa. Sisävessa ei kuitenkaan korvaa omaa kieltä, lähipiiriä ja juuria. Vanhemmat juhlivat ahdistustaan pois alkoholismiin saakka ja lapset pärjäävät päivät ja yöt läpeensä.

Yhtenä iltana kun minä ja Markku oltiin jo menty nukkumaan, isä tuli meidän luo. Hän istahti Markun sängyn laidalle mutta puhui meille molemmille. Hän sanoi että meidän piti luvata että me ei ikinä valitettaisi. Että meidän piti muistaa se aina, ei saanut valittaa. Me oltiin saatu hieno asunto ja meillä oli ollut tuuria. Paljon paljon enemmän tuuria kuin monilla monilla muilla. (s. 22)

Selviytymiskeinot ovat lapsilla samat niin Suomessa kuin Ruotsissa: kun omat vanhemmat potevat niin, ettei ruuanlaitto tai siivoaminen suju, lapset ottavat vastuun niin hyvin kuin kykenevät. Toverit ja aikuiset tuttavat ovat avainasemassa: jos kotona tapahtuu pahoja, tai kotona ei voi olla, apu löytyy naapurista. Naapurissa mahdollisesti kamppaillaan samantapaisten vaikeuksien kanssa, mutta ei ehkä samana päivänä. Aikuisten yhteisymmärrys ja lasten samankaltaiset taustat kannattelevat, vaikka horjuen.

Ystadissa kohdataan kuitenkin myös ihmisten eriarvoisuus: toiset ovat rikkaita, heillä on selvät vanhemmat. Miksi toisilla on, mutta toisilla ei? Miksi sosiaalitoimisto tulee vierailulle aina hyvinä aikoina, eikä kukaan näe maton alle lakaistua?

Minulla oli nälkä. Milloin me oltiinkaan syöty viimeksi? Muistin vain sen että me oltiin syöty aamiaista. Ei lounasta. Mahaan koski. (s. 217-218)

Lapsen pärjäämisvoimat ovat kuitenkin rajalliset. Jos omasta olemisesta ja vanhempien kunnosta jaksaakin pitää huolta, sisarusten pärjäämistä pystytään enää toivomaan. Tärkeintä on, että poliisi ja ambulanssi saadaan paikalle aina silloin kun vanhemmalla on hätä.

On kertakaikkiaan ällistyttävää, miten sinnikkäitä pärjääjiä lapset ovat. Toki näissä teoksissa kuulemme vain heistä, jotka ehkäpä omaksikin yllätyksekseen ovat selviytyneet aikuisiksi saakka. Hyvinvointi ei koske kaikkia.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kansi: ?
Like 2013
253 s.
Susanna Alakoski: Sikalat
Suom. Katriina Savolainen ruots. alkup. Svinalängorna
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.

Kirjakaksikko: Risteäviä kolmiodraamoja

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tämän vuoden esikoisteoksia, jossa kahden eri ikäisen kolmiodraamojaan kipuilevan naisen kohtalot risteävät sattumalta 2000-luvun Turussa. Jyrki Lehtolan Hällä väliä puolestaan on -80-luvun retrospektiivi, jossa kolmiodraama kutistuu löysäksi sisäpiirin vitsiksi niin Pispalassa kuin Sally Albatrossillakin. Romaaneille yhteistä on eräänlainen oman itsen kohtaamattomuus, jonka käsittelytavoista kuultaa ajan henki. Siinä missä Pöyhösen teos on taiteellisiakin aspiraatiota kurkotteleva näkökulmaromaani, Lehtola nakkaa fiktiivisen itseironisen hylättyjen, mutta hupaisien kolumni-ideoiden kokoelman.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua (WSOY 2013)

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tiivis kahden naisen vuoro- ja ohipuhelu omissa kolmiodraamoissaan, jotka risteävät, vaikka naiset eivät koskaan tapaa. Kiira on vaihtovuoden tapahtumista ja kotiintuloshokista lamaantunut, Krista puolestaan ripustautuu varattuun työtoveriin.

Sillä hetkellä minun on pakko sanoa, etten halua tulla mihinkään väliin. rikkoa perhettä, pilata mitään. Hän sanoo, etten pilaa, sanoo tietävänsä mitä haluaa. (s. 50)

Pöyhösen kerronta on miellyttävää, tiheää ja tiheätunnelmaista. Minäkertojina henkilöhahmot ovat uskottavia, syviä, kerroksellisia. Kirjailija tuo hyvin esille eri-ikäisten hahmojen sisäisen elämän erilaisuuden: pakopaikat ja -tavat ovat erilaisia. Kiiran tarina kerrotaan lähinnä takaumien kautta, Kristan menneisyys jää pimentoon – odotukset ovat tärkeämpiä. Kummallekaan ei nykyisyys tunnu tarjoavan juuri mitään.

Yrittäisit käydä useammin, isä sanoo. Onhan tämäkin tavallaan sun kotisi. Tavallaan sun koti. Tavallaan. (s. 97)

Hän rakastaa minua on vaikea analysoitava siksi, että tunnistan tässä romaanissa paljon ansioita, mutta en missään vaiheessa oikein tuntunut saavan lukukokemuksesta otetta. Kiiran ja Kristan kohtaloiden risteävyys tuntui kaikessa uskottavuudessaankin rakennetulta, vaikealta sulattaa, eivätkä juonet tunnu luistavan kitkatta.Toisaalta Pöyhönen on erittäin lahjakas hahmoon eläytyvä kirjoittaja, jonka kerronta on visuaalisesti ja kielellisesti tunnelmallista.

Jyrki Lehtola: Hällä väliä

Jyrki Lehtola: Hällä väliä (WSOY 1994)

Jyrki Lehtolan Hällä väliä on puolestaan -80-luvun mentaliteetilla hupaileva retrospektiivi, jossa irvaillaan ajan ilmiöille sketsi toisensa jälkeen. Leivo rakastuu (sikäli kun -80-luvulla nyt rakastuttiin, ehdottaa Lehtola) Eijaan, joka on aiemmin ollut Harden kanssa. Nämä hahmot palloilevat kasinohuumassa ja sen jälkimainingeissa, tavaten sattumalta toisiaan aina silloin tällöin, vahingossa.

80-luku eritoten oli sitä aikaa, kun oltiin aina menossa joihinkin ihmepaikkoihin, joissa kukaan ei halunnut olla, ja tutustuttiin niissä ihmehyypiöihin, joista tuli riesa koko loppuelämäksi. (s. 33)

Hällä väliä muistuttaa väljästi juonellista kolumnia, jossa ruoditaan karikatyyrien avulla kaikkea sitä, mikä tuossa ajassa nousi akateemisissa tai porvarillisissa ympyröissä pinnalle. Finanssipolitiikka, biletys, ihmissuhteiden pinnallisuus, ylipäänsä pinnallisuus. Ajan uutuuskeksinnöt laivaseminaareineen, post-moderneine filosofeineen, porvarillisine huumekokeiluineen ja hokemineen luovat ajankuvaa.

Leivo kirjoitti muistikirjaansa, että “vaikka paniikki-sanan alkuperä tulee kreikkalaisesta pan-jumalasta [sic], etymologioilla voi myös Barthesia seuraten leikitellä ja väittää, että termi ‘paniikki’ on peräisin kreikkalaisesta ‘kaikkea’ tarkoittavasta adjektiivista”. Aamulla muistikirjasta löytyisi PANIKI-KREIKBARTH. (s. 106)

Lehtolan romaani hauskuttaa -80- ja -90-luvun kanssakärsijöitä. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, ja niiden funktio tuntuu olevan lähinnä antaa erilaisia tulokulmia uutispalamaisiin kohtauksiin. Toisaalta vaikuttaa siltä, että näin Lehtola muistaa ihmisten olleen ja toisaalta nämä tulokulmat on strategisesti hyvin valittu. Kirjailijan röyhkeä asenne muistelmakirjallisuutta kohtaan ja riittävä yleistäminen (jotta romaani ei ihan avainromaaniksi äidy kuin hetkittäin) tuottavat kasan satiirisketsejä, joka käynee lähihistoriankirjoituksesta heille, jotka haluavat vielä kerran vierailla kasinohuumassa ja sen jälkeisessä romahduksessa.

***

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
Kansi: Sami Saramäki
WSOY 2013
190 s.

***

Jyrki Lehtola: Hällä väliä
Kansi: Antti Rahkiola
WSOY 1994
187 s.

Bret Easton Ellis: Paljastajat

Bret Easton Ellisin Paljastajat on jälleen eräs sukellus tunteettomien, toivottomien -80-luvun lopun uusrikkaiden lillinkeihin. 1990-luvulla American Psychon ja Glamoraman kirjoittajana tunnettu Ellis on, näin ounastelisin sen paremmin tietämättä, yksi varhaisimmista kulutuskulttuurin tulkeista. Hänen etäisen graafisissa väkivaltakuvauksissaan vilkkuvat Guccit ja Armanit, Jaguaarit ja Porschet vähintään yhtä taajaan kuin 2000-luvun alun materialistisessa chick litissäkin. Onkin mielenkiintoista, miten brändien pudottelu on muuttunut 1980-luvun juppikulttuurin naurettavasta lieveilmiöstä 2010-luvun oleelliseksi menestysfaktoriksi.

Paljastajat (Pikku-Idis 1994, suom. Mauri Ronimus, alkup. The Informers) ei ole huono, sen sisältö vain on vastenmielistä. Paljastajat on Easton Ellisin opiskeluaikanaan kirjoittamista novelleista kokoama romaani, jonka tarinoita yhdistävät löyhästi Los Angeles ja samannimiset henkilöhahmot. Tosin henkilöhahmoista on vaikea välillä sanoa, ovatko ne sattumalta samannimisiä vai todella saman henkilön uusi esiintyminen. Tämä johtuu kahdesta syystä: 1) Easton Ellisin henkilöhahmot muistuttavat esille tulevilta luonteenpiirteiltään suunnattomasti toisiaan ja 2) samannimiset hahmot saattavat tehdä keskenään niin ristiriitaisia asioita, että niiden lopputulema on varsin jakomielitautinen. Ottaen huomioon, että kaikki kuvatut henkilöt ovat arkeen kyllästyneitä nautintoaineiden väärinkäyttäjiä, elämysmetsästäjiä ja/tai teini-ikäisiä, molemmat vaihtoehdot sopivat kuvaan.

Paljastajien tarkoituksena on mitä ilmeisimmin paljastaa, miten päämäärättömät ihmiset pyrkivät täyttämään sisäistä tyhjyyttään ja hankkimaan toivottuja tunteita epätoivottuja paetessaan. Easton Ellisin paljastamat ratkaisut ovat shoppaus, pintaliito, addiktiot, seksuaalinen väkivalta ja väkivalta yleensä. Paljastajat ei varsinaisesti olekaan mukavaa luettavaa. Häiritsevintä kuitenkin on Easton Ellisin tunteettoman hypähtelevä raportointityyli. Kertojana on aina päähenkilö, joten uhrien näkökulma jää aina päähenkilön tulkinnan varaan, yleensä täysin näkymättömiin. Näissä novelleissa jokainen päähenkilö on äärimmäisen itsekäs oman elämänsä uhri, paitsi tietysti ne lukemattomat nimettömät päähenkilöiden uhrit.

Paljastajien novelleista koskettavin on Kirjeitä L.A:sta, jossa nuori opiskelijatyttö itärannikolta kirjoittaa Losiin saavuttuaan kirjeitä tykkäämälleen pojalle, joka jäi itään. Kirjeet muodostavat kasvukertomuksen, tai pitäisikö sanoa degeneraatiokertomuksen, jossa tyttö hukkaa itsensä jonnein kyllästymisen, huumeiden ja pintaliidon takakujille. Omituisin on Kesän salaisuudet, joka on vampyyritarina – tunteeton (toisten) ihmisten ahdistelu ja hyväksikäyttö oman agendan edistämiseksi saavuttaa tässä novellissa jonkinlaisen rujon runollisen kulminaatiopisteensä. Pelkästään rujon ja vastenmielisen kulminaatiopisteensä Easton Ellisin paljastukset saavat novellissa Viides pyörä, jossa huumekolmikko puolihuolimattomasti kidnappaa 10-vuotiaan pojan kidutettavaksi, raiskattavaksi ja tapettavaksi.

Tartuin tähän kirjaan, koska Glamorama ei ollut saatavilla (ja American Psychoa en totisesti halua yrittää toista kertaa lukea). Tarvitsin kuitenkin jonkin Easton Ellisin, ihan vaan brändien kirjallisuushistorian takia. 90-luvulla brändit olivat kirjallisuudessa usein henkilön persoonattomuuden, hahmon itseyden häivyttämisen välineitä, välittömästi tunnistettavissa olevia merkkejä tyhjyydestä, vastenmielisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Easton Ellisin ei tarvitse kuin mainita Wayfarerit, ja lukija tietää jotain olevan todella perustavanlaatuisesti pielessä.

10-20 vuotta myöhemmin meillä on Blahnikit.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=YlUKcNNmywk&feature=related]

John Berendt: Midnight in the Garden of Good and Evil

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassaJohn Berendtin dokumenttiromaani Midnight in the Garden of Good and Evil mässäilee Yhdysvaltain syvällä etelällä, jossa ihmisten sielut ovat jo Atalasta lähtien toimineet puhtoisuuden ja rappion taistelukenttänä. Etelän herraskaisuus, kaksinaismoralismi ja synkät, synkät salaisuudet muodostavat tämän romaanin keskeisen jännitteen, joka purkautuu Berendtin pikkutarkassa ja empaattisessa hahmobuffetissa. Juoni on tässä romaanissa jokseenkin toissijainen sivuseikka, sillä Berendtin rehevän tanniiniset ja pirskahtelevat henkilöhahmot riittävät nostamaan romaanin yhdeksi parhaista ikinä.

Midnight in the Garden of Good and Evil: A Savannah Story (Vintage 1994, suom. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa [WSOY 1997], suomentaja Seppo Loponen) kertoo nimensä mukaisesti georgialaisesta (Yhdysvaltain Georgia) Savannahin pikkukaupungista sen ihmiskohtaloita kirjailijan kertojanäänellä dokumentoiden. Berendt on newyorkilainen journalisti, jolta ihmisläheinen tarinointi todella sujuu. Savannahilaisten tarinoita kirjan rungoksi kerätessään hän asui osa-aikaisesti Savannahissa ja onnistui ilmeisesti sekä soluttautumaan paikalliseen sosieteettiin että hengailemaan kadunmiesten kanssa. Niinpä Midnight in the Garden of Good and Evilissä piirtyykin läpileikkaus Savannahista – toki ilman normaaleja taviksia tai tavisten normaalielämää. Niinpä tämän romaanin lukeminen onkin kuin urbaania Villiä luontoa katselisi.

Midnight in the Garden of Good and Evilin päähenkilö, amerikkalaista unelmaa todeksi elävä antiikkikauppias Jim Williams näyttää Tuulen viemän Clark Gablelta: He was tall, about fifty, with darkly handsome, almost sinister features: a neatly trimmed mustache, hair turning silver at the temples, and eyes so black they were like the tinted windows of a sleek limousine – he could see out, but you couldn’t see in. (s. 1). Paitsi Jim Williams on homo (salaa tietenkin). Ja ampuu Danny Hansfordin, parikymppisen väkivaltaisen rattopojan. Kirjan juoni rakentuu tämän ampumatapauksen ympärille: Williamsin neljä (4!) murhaoikeudenkäyntiä käydään läpi kirjan loppupuoliskolla.

Parasta koko kirjassa ovat ne ensimmäiset parisataa sivua, jossa Berent dissektoi Savannahilaisia. Fabergéta ja natsimuistoja keräilevää Williamsia; lakimies-naistenmies-baarinpitäjä-bluesmuusikko-turistihuijaria Joe Odomia; hullua keksijää Luther Driggersiä ja tämän rikasta rouvaystävää Serena Dawesia; mustaa drag-queenia Lady Chablista ja niitä kaikkia muita. Berendtin henkilöhahmot ja Savannahin arki, menneisyys ja ihmissuhdeverkosto tulevat kirjan alussa kuvatuksi hurmaavasti pienten tunnelmallisten kohtausten ja yksityiskohtien kautta.

Samalla taustoittuu loppupuolen murhajuonikuvio, joka ilmeisesti sai Berendtin alun perin kiinnostumaan koko kaupungista. James Arthur Williams (1930-1990) on nimittäin ainoa henkilö ikinä, joka on asetettu syytteeseen neljä kertaa samasta rikoksesta Georgian osavaltiossa. Savannahissa kolme eri jurya toteaa hänen syyllistyneen murhaan (ei tietenkään mitään tekemistä sen kanssa, että Williams on kadehdittu, rikas ja homo), mutta joka ainoalla kerralla syyttäjä onnistuu sössimään jotain olennaista, niin että oikeudenkäyntiprosessi on uusittava. Niinpä Williams roikkuu löyhässä hirressä lähes kymmenen vuotta.

Berendt onnistuu kuvaamaan jopa oikeuden istunnot jokseenkin mielenkiintoisesti: romaanissa on varsin vähän perinteistä oikeussalidekkarimaista todistelua. Sen sijaan Berendt kuvailee paikallisia hoodoomenoja, joilla oikeudenkäyntiin pyritään vaikuttamaan, sekä muun Savannahin sosieteetin suhtautumista Williamsin nousuun ja tuhoon. Niinpä juonikuviot eivät pääse häiritsemään liikaa kirjan parhautta, ihmisyyden moninaisuuden ihmettelyä. Jos olet ikinä tullut ällistelleeksi, miten omalaatuisin avuin ihmiset onnistuvat räpistelemään elämässä eteenpäin, Midnight in the Garden of Good and Evil vie nämä pohdinnat täysin uusiin sfääreihin.

Georgia on my mind.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=pjyyD0CVXNA&feature=related]

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

© Kirjakko, Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, kansi: Seppo Syrjä

On epäreilua vertailla kirjailijan läpimurtoesikoista ja uusinta keskenään, koska siihen esikoisromaaniin monet kirjailijat pistävät niin paljon paukkuja, etteivät ikinä julkaise mitään. Onnen tunnin jälkimainingeissa jäin kuitenkin haikailemaan Häräntappoaseen perään. Että olikse nyt oikeesti niin hyvä. Monille muillekin nostalgiapläjäyksille kun on käynyt kehnosti ajan kuluessa.

Mutta ei, kyllä se vaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1984) hurmaa edelleen rehellisyydellään ja rikkinäisyydellään. Perinteisissä tyttökirjoissa ensirakastumista kuvataan jotenkin ylevästi, heinäkuussa paistaa ikiaurinko, eikä koskaan ole tylsää hetkeä. Häräntappoaseessa Härkönen kuvaa hukassa olevia miniaikuisia, jotka haparoivat oudossa maailmassa miten taitavat. Yhteistä on lähinnä kestohämmennys, luoviminen ja räpistely, sattuma konkretisoituu aikuisten sääntöihin ja kavereiden päättömyyteen. Mutta tylsää hetkeä ei Torvenkylälläkään tunneta.

Härkönen saa Alpo Korvan ja kavereiden teinielämän kuulostamaan jopa tavoiteltavalta, elämän täyteiseltä. Tämä yllättävä näkökulma rikkinäisen elämän siunauksellisuudesta hätkähdytti aikanaan, ja tuntuu edelleen yllättävän raikkaalta. Vimmaiset nuoret eivät valita tai märehdi, vaan hyökkäävät silmät kiinni seuraavaan kohtaukseen. Valituksen ja märehtimisen minimaalinen määrä suorastaan ällistyttää, ikäänkuin -80-luvulla oltaisiin oltu avoimesti kestovihaisia passiivisen yleismasentuneisuuden sijaan (paitsi se homopoika tietty, joka oli aktiivisesti depiksessä ja mahdollisesti skitsofreeninen). Seksuaalisuuskin sai olla haparoivaa, riideltiin ja sovittiin, ja vaatteet päällä uidessa tai sateessa halaillessa kastui ja hytisytti kylmästä.

Itsehän vietin yläasteen kasilla (jolloin tämä kirja luettiin äidinkielen tunneilla) sairaan tylsää tavisrivarilähiöelämää, jota rytmittivät lähinnä shoppailureissut isoon kaupunkiin, kesämökkiviikonloput ja yökyläily joidenkin kavereiden luona (mutta vain viikonloppuisin, ettei koulu kärsi). Torvenkylän elämä oli monessa mielessä eksoottista, hahmojen sanavalmius vaikuttavaa ja sisäisen elämän purkautuminen oikein teoksi uskomatonta. Muistan ihmetelleeni, että miks mun elämä on niin tylsää, kun kaikkien kirjojen mukaan vaikka missä tuppukylissäkin on vaikka mitä elämää, vaikkei siellä asu kuin kolme (3!) ihmistä. Meillä kun ei ollut internettiä, jonka avulla nykynuoret voivat havaita, että oikeastaan kaikkien elämä on vähän tylsää ja draamaa ei voi tuoda, se pitää tehdä itse.

Ah, nostalgia. Ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun se on nostalgiaa, Häräntappoaseessa 315 sivua laatunostalgiaa. Kertun kotona ei edes ollut puhelinta. Lopuksi nostalgiapläjäys -80-luvun kultturellimusiikkia, olkaa niin ystävällisiä.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=9SjA_ozojDw]

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Lähde: http://mikepohjola.wordpress.com/2011/08/08/ihmisen-poika-se-on-taytetty/

Mike Pohjolan uutuusromaani Ihmisen poika on puolivallaton, elämänmakuinen seikkailukertomus pienen pojan kasvusta mieheksi elävän elämän ja ideaalisen ihmiskuvan ristipaineissa. Tältä näyttää ja tuntuu kiltin tytön syndrooma pojan sisuskaluissa elettynä. Ihmisen poika ikäänkuin päivittää John Irvingin Ystävämme Owen Meanyn Tsernobylin jälkeiseen Suomeen, jossa nostalgia säteilee Turun tautina, ahdistus maalautuu kynsilakassa ja kohtalo on ohjelmoitu sisäistettyihin suuruudenhulluihin odotuksiin. Se onkin sukupolviromaani, jossa yleisesti haukutun pullamössösukupolven nörtimmän neljännesosan sielunelämä ja kasvuhaasteet näyttäytyvät kerrankin lämpöisen ymmärtäväisessä valossa.

Mike Pohjolan Ihmisen poika (Gummerus 2011) kertoo Juliuksesta, joka putoaa puusta. Juliuksen uskovainen äiti tulkitsee suojelusenkelin pelastaneen lapsen varmalta kuolemalta – ja Julius pyrkii siitä lähtien elämään tuon pelastuksen arvoista elämää. Sillä miksipä Jumala olisi pelastanut juuri hänet, jos Hänellä ei olisi Juliuksen varalle jotain suurta suunnitelmaa?

Kantaessaan maailman pelastamisen taakkaa harteillaan Julius elää päivittäin kuitenkin tavanomaista 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nörttinuoren elämää: valitaan vikana joukkueeseen liikuntatunnilla, pelataan roolipelejä seurakuntakerhossa, lähetellään ekoja sähköposteja ja tekstareita ikinä, pohditaan jengillä filosofisia, mokataan kaikki orastavat ihmissuhteet, hankkiudutaan sivariin perheen paheksunnan saattelemana. Yksi romaanin parhaimpia puolia onkin taviselämän kuvaus, johon Juliuksen jeesustelu antaa nostetta jopa spekulatiiviseen fiktioon, maagiseen realismiin ja iloiseen salahuumoriin saakka.

Ihmisen poika kertoo myös Juliuksen rippipapista pastori Farforsista, joka haluaa uudistaa kirkkoa, mutta tulee kikkailleeksi itsensä kuntapolitiikan kautta eduskuntaan saakka ja samalla itsensä moraaliselle tärviölle. Farforsin avulla romaanissa päästään tutkailemaan myös 1900-luvun loppukymmenien poliittista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä, sekä ilahduttavasti myös käytännön kähmintää. Tämä luo kaivattua jännitettä isojen kuvioiden ja yksityisten ahdistusten, laajojen linjojen ja satunnaisten sattumien välille.

Muut henkilöhahmot jäävät ohuemmiksi, mutta eivät siltikään pahvisiksi, sillä Pohjolalla on kyky luoda myös uskottavia sivuhahmoja. Kirja on silti poikien kirja: naisten sielunelämä jää jokseenkin tuntemattomaksi mantereeksi, vaikka lihallista tutkimusmatkailua pyritään harjoittamaan. Julius & nörttikumpp. eivät silti ole kiinni missään ATM-diskurssissa. Sitoutuminen vaan on kaikille vähän vaikeaa, eikä se siis suinkaan johdu susta, vaan musta.

Ihmisen pojan temaattisen buffetin sinfoniaa häiritsivät harvoin tekniset viat. Joskus tuntui siltä, että kappaleiden järjestystä tai lukujakoa olisi voinut harkita uudelleen. Kohtauksesta toiseen siirtyminen oli myös satunnaisesti hiukan töksähtelevää –  kolmen tähden käyttäminen olisi voinut toimia hyvinkin, sillä töksäyttely ei ollut tarpeen ainakaan lukijan herättelemiseksi. Juonet nimittäin olivat varsin kiinnostavia ja niiden eteneminen tervehenkisen reipastahtista. Myös yksikön toisen pronominin satunnainen käyttö lukijan herättely- ja etäännyttämiskeinona oli minusta henkilökohtaisesti ihan yhtä häiritsevää kuin missä tahansa kirjassa, sillä minä lukijana haluan eläytyä, en herätä aamukahvin tuoksuun.

Pohjola on sisällyttänyt romaaniinsa roolipelit paitsi käsiteltävänä teemana, myös postmodernia kirjallisuutta kaiuttavissa teknisissä ratkaisuissa. Ihmisen poika sisältää paljon murteellista puhetta, jonka oikeellisuudesta voidaan turkulaisten kesken vääntää vähintään yhtä paljon kui Laaksose flika runoure. Se sisältää myös paljon roolipelien taustamateriaalia muistuttavaa faktaa, sillä Jeesuksen toisen tulemisen teemaa pidetään Ihmisen pojassa yllä tietoiskumaisilla väliluvuilla, joissa kerrotaan maailmanhistorian jeesuksista. Romaani myös alkaa ehkä tarpeettomankin seikkaperäisellä selostuksella Jeesuksen ensimmäisen tulemisen historiallisista reunaehdoista. Vaikka tällainen maailmankuvaus tukee toisaalta romaanin pääteemaa, lukija voinee jättää sen väliinkin, mikäli pitää sukeltavista aluista. Kirjan loppu on sen sijaan übersiisti roolipelimäinen veto, jota ei yhdenkään tulisi missään tapauksessa jättää väliin.

Ihmisen poika on puhutteleva, niin fantastisia aineksia kuin tietokirjafaktaakin sisältävä tarina yhdestä oman elämänsä jeesuksesta. Jäin miettimään, kuinkahan läheltä tämän fiktiivisen hyvisnörtin peruspsykologia mahtaa liipata niiden teinien sielunelämää, jotka ovat päättäneet päivänsä käänteisesti pahiksina, räjäyttäen sisäisen ahdistuksensa kirjaimellisesti yhteiskunnan silmille.