Category Archives: Aikalaiskuvaus

Oletko aina kirjablogannut väärin? Viisi vinkkiä

Raphaelle Peale: Appelsiini ja kirja. n. 1817.

Raphaelle Peale: Appelsiini ja kirja. n. 1817.

Tällä viikolla kirjailijablogeissa on puhuttu jälleen siitä, kenen vika on jos kirja ei myy. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä kirjailijan elanto on kiinni siitä, saako kirjalle ensin kustannussopimuksen, ja sitten vielä ostajia.

Kirjailija Taru Väyrynen nosti blogissaan esille kirjabloggaajat paljon vartijoina. Väyrysen mukaan erityisesti suosittujen kirjabloggaajien olisi syytä kirjoittaa kirjoista pitäen mielessä, että kriittinen arvio voi vaikeuttaa kirjan myyntiä ja siten kirjailijan seuraavan kustannussopimuksen saamista. Väyrysen mukaan negatiivisen arvostelun julkaisemista kirjablogeissa pitäisi välttää kokonaan, ellei kyseessä ole riittävän perusteellinen arvostelu. Väyrynen ei täsmennä, mikä on riittävän perusteellinen arvostelu, joten riittämättömyyden kirves voi heilahtaa minkä tahansa arvostelun kohdalla.

Väyrynen on väärässä, arvostelen tässä nyt näin ihan suoraan. Arvosteluni perustan Suomen lakiin, Journalistin ohjeisiin ja Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeisiin bloggaajille.

Meillä on täällä Suomessa olemassa sellainen ihana perustuslain pykälä kuin sananvapaus. Myös kirjabloggaaja saa käyttää sananvapauttaan valitsemallaan tavalla. Sananvapauteen on kuitenkin muilla laeilla asetettu rajoituksia, jotka kirjabloggaajan tulee huomioida.  Lisäksi rajoituksia asettavat hyvät lehtimiestavat sekä Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeet.

Kirjabloggaajan sananvapautta rajoittavia lakeja ovat muun muassa rikoslain pykälä, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan, sekä kunnianloukkauksen kieltävä pykälä, mahdollisesti myös yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen.

Kirjailijat yleensä eivät ole tässä laissa tarkoitettu kansanryhmä. Kirjan kunniaa ei voi loukata, koska vain henkilön kunniaa voi loukata. Toisin sanoen, kirjan arvosteluun ei saa sisällyttää kirjailijaa solvaavaa sisältöä.

Myöskään kirjailijan yksityiselämää ei saa repostella kirja-arvostelussa, paitsi milloin tieto on jo ollut julkisuudessa kirjailijan antamana. Mikäli kirjailijan yksityiselämän käsittely kirjabloggauksessa liittyy hänen julkiseen uraansa kirjailijana tai käsiteltyyn teokseen, on yksityiselämää käsittelevien tietojen julkistaminen bloggauksessa sallittua.

Kirjabloggaajan on vältettävä piilomainontaa.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston blogimainontalinjauksessa todetaan, että “Bloggaaja, joka suosittelee yritykseltä saamiaan tuotteita, palveluita tai muita vastikkeettomia etuja blogissaan, markkinoi tosiasiassa yrityksen lukuun, vaikka bloggaajalla ei olisikaan velvollisuutta kertoa tuotteesta blogissaan. Siksi yrityksen, joka lähettää tuotteitaan bloggaajalle siinä tarkoituksessa, että niistä kirjoitetaan positiivisia arvioita, tulee neuvoa bloggaajaa toimimaan niin, että yhteistyöstä tai vastikkeettomien etujen vastaanottamisesta kerrotaan avoimesti postauksien yhteydessä.”

Mikäli kustantamo, kirjailija, kirjakauppa tai muu toimija lähettää harrastuspohjalta toimivalle kirjabloggaajalle kirjan siinä tarkoituksessa, että siitä kirjoitetaan  positiivinen arvostelu, on kirjan lähettävän tahon vastuulla varmistaa, että bloggaaja ei piilomainosta teosta. Teoksen piilomainostus vältetään kertomalla blogissa avoimesti, että teosarvio on tehty yhteistyössä kustantamon kanssa.

Sen sijaan, jos kustantamo, kirjailija, kirjakauppa tai muu toimija lähettää kirjabloggaajalle kirjan sillä oletuksella, että bloggaaja kirjoittaa kirjasta mitä kirjoittaa, positiivista tai negatiivista tai jättää vaikka kirjoittamatta, kyseessä ei ole piilomainonta, kirjoittipa bloggaaja teoksesta mitä tahansa.

Kirjabloggaaja on vastuussa omasta kirjablogistaan.

Kirjabloggaajan tehtävä ei oletusarvoisesti ole kirjailijan uran edistäminen, kustantamon tyytyväisenä pitäminen, kirjamyynnin edistäminen tai hyvien fiilisten nostattaminen mitään kohtaan. Kirjabloggaaja on vastuussa vain omasta kirjablogistaan, ja tämä on hyvä pitää mielessä erityisesti silloin, jos kirjailija tai muu taho pyrkii näitä muita vastuita hänen niskaansa vyöryttämään.

Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeet antavat eettisiä ohjeita journaisteille, ja nämä ohjeet sopivat varsin hyvin myös kirjabloggaajien toimintaan. Journalistin ohjeissa 2. ja 3. todetaan, että journalisti on vastuussa ennen kaikkea omille lukijoilleen ja että tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut tulee tehdä journalistisin perustein.

Toisin sanoen, päätöstä koko blogin ja yksittäisen bloggauksen sisällöstä ei tule luovuttaa kirjailijalle, kustantamolle tai muulle taholle. Kirjailija on vastuussa kustannussopimustensa hankkimisesta ja kustantamo on vastuussa kirjan laadusta ja myynninedistämisestä, kirjakauppa puolestaan kirjan myynnistä.

Kirjabloggaajan on pyrittävä totuudenmukaisuuteen. 

Journalistin ohje numero kahdeksan toteaa, että journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen, numero 11 puolestaan, että “Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteestä tai sepitteellisestä aineistosta”.

Arvostelu on mielipide, arvostelussa esiintyvät tiedot kirjailijasta ja kirjasta puolestaan faktaa.

Erikoistilanne oli, kun kirjabloggaajat järjestivät joukolla tempauksen, jossa julkaistiin valekirja-arvioita kiinnittääkseen huomiota siihen, että kirjabloggauksia plagioidaan koulun äidinkielentuntien kirja-arvioita varten. Valistustempaus toimi riittävänä eettisenä perusteena sille, että tempauksen osallistujat julkaisivat jokainen blogissaan yhden valearvion.

Arvostelu tulee perustella.

Tämä on ihan henkilökohtaisesti asettamani rajoite omaan sananvapauteeni kirjabloggaajana, mikään virallinen toimija ei vaadi negatiivisen tai positiivisen arvostelun perustelua.

Tässä  asiassa olen Väyrysen kanssa samaa mieltä, ja suhtaudun jopa Väyrystä tiukemmin perusteluiden tarpeellisuuteen.

Mielestäni sekä negatiivinen että positiivinen arvio täytyy perustella. Arvio ilman perustelua on näkemykseni mukaan tyhjää sanahelinää, jolla ei ole viihdearvoa kummempaa arvoa lukijalle. Tämä on henkilökohtainen kokemukseni lukijana ja kirjabloggaajana.

Kirjailija Saara Henriksson parafraseeraa kirjailja Juha-Pekka Koskista bloggauksessaan näin: “kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään”. Kirjabloggaajat näyttävät löytyvän tältä listalta aika ajoin.

Kirjahyllyn marittaminen

Marie Kondo: KonMariKonMari sanoo, että tavaroita vähentäessä sellaiset esineet saa säästää, jotka tuovat iloa. Muita ei. Marie Kondo selviää noin 30 kirjan kotikirjastolla.

Minä en. Sen sijaan olen onnistunut vähentämään kotikirjastoani noin 50 hyllymetristä noin 30 metriin. Määrä vähenee muutaman metrin kuukausivauhtia, sillä kirjoista luopuminen on henkisesti raskasta. Kirjat eivät minulle ole “vain” luettavaksi, vaan myös muistoja. Tämän kirjan ostin ensimmäisellä Lontoon-reissulla, tuo kirja antoi minulle uuden näkökulman elämään, kun oli vaikeaa, tämän kirjan haluaisin säästää lapsilleni luettavaksi…

Kirjat lähtökohtaisesti tuottavat iloa, joten KonMarin perusneuvo säilytys/poisto-mittariksi ei ainakaan itselleni riitä. Kirjahyllyn kuratointi tuottaa kuitenkin myös iloa: vähä vähältä kirjoja poistellessa kirjahylly muuttuu selkeämmäksi. Ainakin sen verran pitäisi poistaa, että tsundoku-kirjoista pääsisi eroon. (Tsundoku on japania, ja tarkoittaa kaikkia niitä kirjoja, jotka asuvat satunnaisissa kirjapinoissa lattialla ja muilla tasoilla.)

Tällaisia mittareita kirjojen poistoon tai säästöön olen kehitellyt kirjaprojektini aikana.

1. Olenko lukenut kirjan? Jos en ole, tuottaako kirja hyllyssä syyllisyyttä lukemattomuudesta?

Jos kirja tuottaa syyllisyyttä, se ei tuota iloa, eli poistoon. Tällaisia ovat esimerkiksi monet klassikot, opiskelu- ja työkirjat, jotka pitäisi lukea jostain muusta syystä, kuin siksi että kiinnostaa itseä tosi paljon.

2. Onko kirja saatavissa kirjastosta?

Jos olet kahden vaiheilla, luopuako vai pitääkö, tsekkaa löytyykö kirja kirjastostasi. Kirjastoista löytyvät useimmat parin viime vuoden sisään ilmestyneet suomenkieliset kirjat ja toisaalta klassikot, edelleen ajankohtain työkirjallisuus jne. Ongelmatapauksiksi jäävät ei-klassikot, jotka on julkaistu ennen vuosituhannen vaihdetta. Tällä tavalla pääsee kuitenkin eroon hyvin suuresta määrästä en-nyt-oikein-tiedä -kirjoja.

3. Onko kirja tullut lahjana?

Lahjakirjoja poistaessa vaikeus on usein sama kuin rippilahjamaljakoissa. Että tavallaan on velvollisuus pitää, kun on hyvästä sydämestä annettu. Itse olen päätynyt pitämään kirjoja, jotka muistuttavat antajistaan hyvässä mielessä (ja yhden per henkilö) tai kirjoja, jotka yhdistävät meitä.

4. Onko tämän pakko asua hyllyssäni?

Tämä kysymys auttaa, kun aletaan olla todella vaikeiden valintojen edessä. Mutta tätä ei kannata suorittaa abstraktion kautta. Ota siis teos, joka on todella lempparein lempparisi ja pidä sitä toisessa kädessä mittatikkuna. Sitten ota toiseen käteen teos, jonka kanssa edes hetkellisesti epäröit. Vertaile. Jos haluat kirjahyllyysi pääasiassa mittatikkukirjan kaltaisia teoksia, onko epäröinnin kohteella sijaa hyllyssäsi.

Näiden kysymysten avulla kirjojen poistaminen kirjahyllystä on tuntunut itselleni enemmän vapauttavalta ja vähemmän kamalalta pakkopullasiivoamiselta. Nyt kotini on siivompi (ei pölyisiä kirjapinoja), kirjahyllyni on käytännöllisempi (kun kirjat ovat yhdessä kerroksessa kirjahyllyssä, ne ovat näkyvillä), kirjoihin on helpompi päästä käsiksi, siivoaminen on helpompaa ja siksi olen itse sekä fokusoituneempi lukija että iloinen muistelija.

KonMari vihaa tavaroiden kierrättämistä tuttaville, mutta en kerta kaikkiaan henno laittaa kirjoja roskiin. Niinpä olen antanut lukeville kavereille sellaisia, joita he ovat ottaneet ilolla vastaan. Loput olen kärrännyt kirjaston kierrätyshyllyyn, josta ne yleensä ovat hävinneet seuraavaan kirjastoreissuuni mennessä. Antikvariaattiinkin voisi ehkä joskus myydä, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että sellainen prosessi toisi itselleni vähemmän iloa, eikä siis ole vaivan väärti.

Lopullinen tavoite?

Rakastan isoa kirjahyllyäni, joka täyttää yhden seinän lattiasta kattoon. Se tuottaa minulle jatkuvasti iloa monin tavoin, enkä halua siitä missään nimessä eroon. Tavoittelen tilaa, jossa kaikki hyllyille (yhteen riviin) päätyvät kirjat jäävät hyllyyn, koska ovat parhaita ikinä.

OIKAISU: Muutettu “kierrätystä” muotoon “tavaroiden kierrättämistä tuttaville”.

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Teatteri: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Amerikkalaisen Pulitzer-palkitun kirjailijan Joan Didionin omaelämäkerralliseen teokseen perustuva, kirjailijan itsensä kirjoittama monologi on erään surukamppailun juonellinen analyysi. Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika on intiimi tositarina naisesta, joka hautaa ensin miehensä ja sitten tyttärensä. Ilmaisuvoimainen Kristiina Halkola heittelehtii yhden naisen tragediassa surun moninaisilla laineilla.

“Katkeransuloinen viisaus”

Kirjailijan mies kuolee yhtäkkiä, noin vain eräänä iltana. Vaikka on tavallaan luonnollista, että läheisille voi niin käydä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään, heittää aviomiehen kuolema päähenkilön tavanomaisilta raiteiltaan. Kuolemaa ei voi hyväksyä tyynesti surun yli soutaen, mutta jotain järkeä tilanteeseen pitäisi kuitenkin saada.

Alkaa maagisen ajattelun aika. Halkola kiertelee kylmien näyttämövalojen katvealueilla. Hän valahtaa välillä kovien faktojen ulkokohtaiseen lateluun, terhistyy sitten onnellisten muistojen voimauttamana humoristiseksikin yltyvään itsereflektioon, kunnes suru nujertaa jälleen. Teatteri Jurkan pienessä näyttämöhuoneessa Halkolan kuulaan ilmeikäs tulkinta täyttää ilmatilan.

“Ne pitää mua hulluna, koska muuten mä olen vaarallinen.”

Miehen kuoleman jälkeen tyttären vakava sairaus ei päätykään onnellisen tervehtymiseen, vaikka niin Joan sen on suunnitellut ja hallinnoinut. Vanhemman ei tulisi joutua hautaamaan lastaan. Siinä on jotain luonnotonta, perustavalla tavalla epäreilua. Näyttämö pienenee valaistuksen avulla toisiinsa liittymättömiksi alueiksi, kylmiksi faktoiksi, jotka johtavat viiltävään itse-epäilyyn ja selviytymättömyyden uhkaan.

Kun mahdoton tapahtuu, muistoista voi löytyä kadotuksen lisäksi mahdollisuus jatkaa eteenpäin. Kun muita muistajia ei enää ole, tarinan voi kirjoittaa mieleisekseen, jos kehtaa. Valaistus lämpenee, Halkola nousee varjoista valoon äänimaiseman tukemana. Varoittaa kuitenkin, että läheisen kuolema sattuu joskus myös teidän kohdallenne, jos ei ole jo.

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Menetyksestä selviytyminen on yksinkamppailulaji

Maagisen ajattelun ajassa kerronnan rytmi vaihtelee melko mekaanisesti lyhyestä kohtauksesta toiseen. Ohjaaja Johanna Freundlichin  yhdessä ääni- ja valosuunnittelijan kanssa luoma unenomainen, tunnelmasta toiseen muuntuva tila tuo syvyyttä ja säröjä rytmitykseen. Freundlichin lähes täysin paperinvalkoinen lavastus kuvittaa vähäeleisesti menneisyyden haamuja, haaveita ja painajaisia.

Ohjaaja on kääntänyt näytelmän englannin kielestä puhekieliseksi. Teksti sopii Kristiina Halkolan suuhun. Hän kaivaa roolisuorituksellaan ihmisen esiin silloinkin, kun teksti uhkaa hetkittäisellä luennoivuudellaan. Teos naisesta tragedian uhrina on tuttu jo antiikin tragedioista, ja monologin rakennekin on hyvin aristoteelinen. Halkolan henkilökohtainen ja vivahteikas tulkinta päivittää surukamppailun 2000-luvulle.

***

Näytelmään sain vapaalipun Teatteri Jurkalta, joka järjesti kirjabloggaajille myös teatterikritiikin workshopin. Ylläoleva teksti on ensimmäinen yritelmäni teatterikritiikistä, mutta toivottavasti tilaisuuksia lajissa kehittymiseen löytyy tulevaisuudessakin. Kiitos Katri Kekäläiselle ja muille kritiikkikurssilaisille vinkeistä ja tsempeistä!

Kirjaläppää: netti-Akateemisessa ei kirjoja myynnissä

Kuvankaappaus 2016-3-31 kello 10.42.55 AMBonnierin lokakuussa omistukseensa hankkima Akateeminen kirjakauppa avautui tänään. Erittäin positiivista tässä on, että Stockmann sai myytyä perinteisen ja maineikkaan suomalaisen kivijalkakirjakaupan jollekin kustannusalan toimijalle.

Nettisivujenkin ilme uudistui tänään aiempaa raikkaammaksi ja selkeämmäksi. Se on hyvä. Sivuilta näkee ketjun tapahtumia, historiaa ja myydyimpien kirjojen listan. Myös tarjouksia on.

Mutta miksei netti-Akateemisesta voi edelleenkään ostaa kirjoja?

Stockmannin Akateemisen nettikauppa kosahti törkeän ostajaepäystävälliseen käyttöliittymään. Siinä oli kirjojen ostamismahdollisuus periaatteessa, mutta käytännössä prosessi oli niin h-i-d-a-s ja monipolvinen, että ainakin minä luovutin koko kaupan kanssa parin ensimmäisen yrittämän jälkeen.

Toivon, että netti-Akateemiseen on tulossa myös nettikirjakauppa ennen pitkää. Jos tulisi edes joku liitännäinen Adlibrikseen, Bonnierin varsinaiseen nettikirjakauppaan. Ihan vaikka joku hakuikkuna, josta voi hakea ihan mitä kirjaa huvittaa, ei vain niitä, joita kirjakaupan muut asiakkaat haluavat ostaa, joita kirjakauppa haluaa myydä tai joita kustantamo haluaa myydä.

Koska aikuisten oikeasti toisella maan suurimmista kirjakauppaketjuista ei voi olla nettikaupatonta sivua aikana, jolloin  parin neliömetrin antikvariaattien kirjoja voi ostaa sujuvasti intterwebsistä.

Toki on kivaa, että kustantamon omistamalla kirjakaupalla on kaikkia lukemiseen innostavia kampanjoita ja että kirjakaupalla on pitkä historia. Näistä ensimmäinen liittyy vahvasti sekä kustantamon että kirjakaupan liiketoiminnan ydinosaamisalueeseen, markkinointiin ja brändinrakentamiseen ja toinen kirjakaupan brändin koossa pitämiseen omistajanvaihdoksen jälkeen. Mutta näyttää hieman omituiselta, ettei lukemiseen kehottava kampanja tarjoa tapaa hankkia luettavaa.

Mielelläni luen tietysti vaikka maitopurkin kylkeä. Tavanomaisin syyni hankkiutua kirjakauppaan netissäkin on halu ostaa kirjoja. Ajattelisin, että kirjojen ostamisen mahdollisuuskin siihen liiketoimintaan ja markkinointiin liittyisi. Ja hyvää markkinointia olisikin, jos olisi lukijalle vaivatonta. Sellaisia nettikirjakauppoja ei nimittäin Suomessa ole monta. Vieläkään.

Ks. aiempi avautumiseni nettikirjakauppashoppailusta täällä.

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: HappotestiKalle Lähteen esikoisteos Happotesti kertoo alkoholistin ajasta töistä ja muijalta saadun erottamisen välillä. Kirjailijan omiin alkoholismikokemuksiin perustuva, mustan huumorin kyllästämä romaani näyttää romantisoimatonta kuvaa alkoholistin arjesta. Siihen arkeen ei teoksessa (eikä varmaan elämässäkään) mahdu muita kokonaisia hahmoja kuin alkoholisti ja alkoholi.

Minä olen kusessa. Juonhan minä vähän liikaa joskus. Tai sitten vaimo on vain nirsompaa sorttia, sen piirteen se kyllä onnistui nuorempana kätkemään. Alkaa ärsyttää koko ämmä. Toivottavasti se haksahtaa johonkuhun oikeaan juoppoon, ymmärtäisi sitten, minkälainen kultakimpale minä olin ollut.[s. 152]

Lähteen teoksessa alkoholistin elämä näyttäytyy sarjana yksityiskohtaisia tapahtumia, joiden yksityiskohtia kirjailija tiputtelee riittävällä tarkkuudella ja tiiviiseen tahtiin. Teoksen päähenkilö ei ole tyhmä tai ilkeä, pikemminkin itsekeskeinen. Alkoholi on tapa lääkitä pahaa oloa, jonka analysointi tuntuu mahdottomalta. Alkoholistin analyyttinen silmä kohdistuu vallitseviin ja vallinneisiin olosuhteisiin, jotka ovat heittäneet hänen elämänsä raiteiltaan. Satunnainen itsereflektio jää lillimään etuotsalohkoon, eikä vaikuta toimintaan.

Happotesti kuvaa päähenkilön omakuvan kautta alkoholismia ilmiönä. Vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, lukijaa ei pakoteta tirkistelemään kirjailijan elämää. Teoksen hahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi päähenkilöä lukuunottamatta. Tunne-elämä on latteaa, maailma yksinkertaistuu ongelmien ja tavoitteiden väliseen pyristelyyn. Tavoitteita ei ole monta, jos ei ole ratkaisujakaan. Tämä kuvannee alkoholistin kokemusta elämästä ja kanssaihmisistä paremmin kuin rappiokertomusten tyypillinen romantiikka.

Lähteen runsaasti viljelemä musta huumori tuottaa teokseen etäännyttävän kerroksen, jonka kauttaa tarina muistuttaa veijaritarinaa. Happotesti ei kuitenkaan ole veijaritarina. Se on pesunkestävä tragedia, jonka aikana lukija joutuu jännittämään ainoastaan sitä, minkä kiemuroiden kautta vääjäämättömään loppuun käydään.

Kalle Lähde: Happotesti
Otava 2015
269 s.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta

Lotta Nuotio: Yksi miljoonistaToimittaja Lotta Nuotion teos Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta selvittää, miksi ainakin joillain Eurooppaan nyt tulevilla pakolaisilla on älypuhelimet mukana. Yhden ihmisen kohtalon kautta Syyrian sisällissotaa ja Euroopan pakolaistilannetta valottava teos on yksi selviytymistarina miljoonien selviytymis- ja menehtymistarinoiden joukossa.

Teoksessa Nuotio valottaa keskiluokkaisen syyrialaismiehen ja hänen perheensä tarinan kautta, miksi ihmiset lähtevät Syyriasta Eurooppaan.

Modi on juuri sellainen nuoruuden ja keski-ikäisyyden välillä keikkuva mies, joiden on syytetty lähteneen Eurooppaan elintasopakolaisina tilanteessa, jossa olisi pitänyt jäädä taistelemaan oman maan puolesta. Modi ei jää. Hän on niitä väliinputoajia, jotka vastustavat isältään presidentinviran perineen Bashar al-Assadin totalitaarista hallintoa, mutta ei halua liittyä uskon puutteessa islamisteihin tai muihinkaan kapinallisjärjestöihin. Maassa, jossa ääriliikkeet taistelevat hirmuhallitsijaa vastaan, ei ole mitään liittoutumaa, jonka joukoissa tolkun ihminen haluaisi taistella.

Sellaisessa maassa ei myöskään katsella presidentin hallintoa kritisoivaa  ihmistä pitkään. Modi joutuu pidätetyksi ja pidätyksen aikana kidutetuksi. Jos haluaa elää, se on tehtävä jossain muualla kuin maassa, jossa on tullut leimatuksi valtion viholliseksi.

Nuotio kuljettaa Modin vaellusta Syyriasta Eurooppaan kirjan loppupuolella. Alkupuolen vie taustojen ja Syyrian tapahtumien selvittely. Juoni kulkee jouhevammin kirjan lopussa, mutta kirjan lukemisen jälkeen tulee tunne, että alku oli sittenkin tärkeämpi. Suomeen Syyriasta yltävien uutisten perusteella on vaikea ymmärtää, mistä Syyrian tilanteessa on kyse tai millaista arkielämä jaetussa maassa on. Modin tarina tarjoaa Syyriaan näkymän, jota uutiskartat eivät parhaimmillaankaan pysty välittämään.

Teoksen vahvuus on samalla sen heikkous. Teoksen hyvän ja pahan asetelma muodostuu staattiseksi ja kliseisen veijaritarinamaiseksi. Modi nousee tarinan perusteella lähes yli-inhimilliseksi sankarihahmoksi. Kuvassa näkyvät inhimilliset säröt jäävät kevyiksi, melkein vahvuuksiksi. Onko sankaruus tarina, jota Modi itselleen kertoo selviytyäkseen päivästä toiseen? Vai onko se tarina, jonka kirjailija haluaa aiheestaan luoda vakuuttaakseen lukijan omasta mielipiteestään?

Modin tarinasta muodostuu Nuotion käsissä dokudraamaa, ei dokumenttia. Teos ei ehkä saavuta täyttä ilmaisuvoimaisuuttaan juuri tästä syystä. Tästä huolimatta teos avaa Syyrian sodan tavalla, jota ei voi saavuttaa lyhyiden uutistekstien avulla.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta
Otava 2016

Klassikkohaaste: Vita Sackville-West, ilonpilaaja pahinta laatua

Vita Sackville-West (1910)Kaikkihan tietävät tämän Vita Sackville-Westin, kirjailija Virginia Woolfin rakastajattaren? Joka toimi Orlando-romaanin muusana ja päähenkilön esikuvana ja joka laitteli Sissinghurstissä yhden maailman näteimmistä puutarhoista aviomiehensä kanssa? Eivät puutarhahommat  ja lukuisat rakkaussuhteet riittäneet hänen aikansa kuluksi, vaan piti mennä myös kynäilemään romaaneja. Esimerkiksi Ylhäisiä ihmisiä (The Edwardians) hän kynäili iloisen -20-luvun lopuksi.

Ylhäisiä ihmisiä rikkoo kenen tahansa hyvän ei-tee-mieli-lukea-mitään -putken. (Sen eksoottisesta raskasmielisyyden varjosta kuka tahansa varmasti nautti suunnattomasti niin kauan kuin se kesti.) Kyseessä on romaani, joka tuhoaa kenen tahansa uskon nostalgiseen englantilaisen yläluokan romanttiseen elämään, josta on niin paljon mailmankirjallisuuden kaanonissa kohkattu, koska kaanon on kuitenkin isoksi osaksi englantilaisen yläluokan itse Oxfordin ja Cambridgen vanhimpien pubien takaseiniin naulaama.

Romaani kertoo kyseisen luokan romanttisesta ja vaikutusvaltaisesta elämästä useiden silminnäkijöiden näkökulmasta. Kirjailija itse osallistui aktiivisesti kyseiseen elämään ennen boheemia maalaisromanttista kauttaan. Maalaisromanttisella kaudellaankin kirjailija osallistui toki siihen monipuoliseen avioliittolaitoksen ulkopuoliseen suhdetoimintaan, jota hän romaanissaan kuvaa auliisti. Sackville-West tuhoaa yhdellä teoksella kaiken sen kuvitellun moraalisen ja henkisen nostalgian, jonka Jane Austen sata vuotta aiemmin ylemmän luokan ihmisiin liitti.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiäKyseessä on ensimmäisen kolmasosan ajan herkullinen juorukirja, avainromaani, joka kuvaa ylhäisön elämää sisäpuolelta päin. Teoksen seuraavat kaksi osaa sortuvat kliseiseen kahden kerroksen väen ratkaisuun, jotka ovat nykylukijalle erityisen tuttuja audiovisuaalisesta viihteestä.

Sackville-West oli kuitenkin teoksen kirjoitusaikana varsin kapinallinen, sillä tapana oli niin sosieteetissa että kirjallisuudessa, että alemman luokan ihmiseen sortunut ylemmän luokan ihminen sai jonkin hirveän moraalisen tai vähintään hygieenisen rangaistuksen. Tuberkuloosi, kuppa, kuolema tai lasten antaminen sukulaisten kasvatettavaksi parempiin piireihin olivat erityisen suosittuja ratkaisuja. Toisaalta esimerkiksi P. G.  Wodehouse ratkaisi moraaliset ongelmat eristämällä omat romaaninsa yläluokan kuplaan.

Vita Sackville-West (1918)Ylhäisiä ihmisiä ilmestyi 1930, vain kaksi vuotta aiemmin kuin Stella Gibbonsin Cold Comfort Farm, mahdollisesti maailmankaikkeuden nerokkain parodia ylhäisöromaanista. Sackville-Westin teos on juonellisesti tavanomainen kasvukertomus, jossa henkilö löytää itsensä ennaltamäärätyn yhteiskunnallisen lokeronsa ulkopuolelta. Mikä tekee romaanista merkittävän, yhtä aikaa kylmäävän ja kuumottavan, on Sackville-Westin kahtiajakoinen suhtautuminen vallitsevaan asiaintilaan, toisaalta reaalitilanteeseen alistuminen ja toisaalta kapinahenki, joka löytää purkausreittinsä tarkoissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa havainnoissa.

Suomenkielinen käännös on laadukas ja säilynyt ilahduttavan hyvin.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiä
Suom. Aarre Nenonen engl. alkup. The Edwardians
Otava 1949
282 s.

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Kirjaläppää: FinlandiaGate

Frans van Mieris (I), Kirjettä kirjoittava nainen (1680)
Finlandia-voittaja Laura Lindstedt käytti voittopuheensa voittopuolisesti puhuakseen yhteiskunnallisista asioista taiteellisten sijaan. Tämä ennenkuulumaton teko on aiheuttanut internetissä runsaasti moraalista paheksuntaa.

Että kehtasi joku kirjailija ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ei mitään asiaa ole kirjailijalla ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, paitsi Jari Tervolla, joka kirjoittaa kivoja kolumneja. Ja Kari Hotakaisella, joka kirjoittaa niin hauskasti. Ja Miika Nousiaisella ja Juha Itkosella ja onhan noita muitakin, joilla on jotain oikeaa asiaa. Mikko Rimmisellä, esimerkiksi. Antti Holmankin yhteiskunnalliset huomiot kelpaavat, mutta kuka on edes ikinä kuullut tästä Lindstedtin blondiinista?

Jos nyt sallitaan jollekin kirjailijanaiselle ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, niin ainakin täytyy laittaa sille jotkut rajat. Ajankohtaisia aiheita ei pidä käsitellä, eikä poliittisia tai taloudellisia. Kulttuurisia aiheita voi halutessaan sivuta. Ei näitä asioita voi käsitellä, jos ei ole kompetenssia. Eikä ainakaan julkisuudessa.

Ja täysin mahdotonta on kirjailijailijan käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, jos saa apurahaa. Ei suinkaan ole verovapaata säätiöjärjestelmää kehitetty siksi, että joku kiittämätön menee ja julkisesti kritisoi valtiovallan toimia. Ei voi nauttia systeemistä ja kritisoida sitä yhtä aikaa. Vähän niinkuin ei voi kritisoida kouluruokaa, vaikka se olisi kuinka pohjaanpalanutta.

Keskustelun pohjat vetää Tere Sammallahti Uuden Suomen kolumnissaan vaatiessaan kirjailijalta kiitollisuutta työskentelyapurahansa maksaneita veronmaksajia kohtaan, sen sijaan että suomii hallituksen veronkierto- ja tulonpimittämislakeja. Kolumnistin närkästys on vahvaa, mutta olkiukko hatara, sillä kirjailija juuri oli huolissaan siitä, että verotuloja kertyy vähemmän, mikäli hallituksen kaavailut menevät läpi. Onhan se sairaan itsekästä olla huolissaan verokertymistä ja kestävyysvajeesta, jos ei ole Juha Sipilä.

Kolumnisti ei myöskään tunnu tietävän, etteivät säätiöt odota kuuliaisuutta tai vastiketta tuilleen, vaan itse asiassa tällaiset vaatimukset aiheuttavat verovapauden menetyksen. Lisäksi apurahansaaja maksaa veroja, mikäli nauttii apurahoja valtion taiteilija-apurahan ylittävän määrän vuodessa. Apurahansaajan täytyy myös olla nauttimatta muuta tuloa apuraha-aikana, eli keskittyä siihen tekemiseen, jota on luvannut tehdä apurahahakemuksessaan. Se on harvemmin soffalla makoilua tai muuta laiskottelua, koska tuskin koskaan mikään säätiö myöntää tällaiseen toimintaan rahaa.

Mutta palatakseni asiasisällöstä moraaliseen skandaaliin.

Kuvankaappaus 2015-11-27 kello 6.53.58 PM

Lopetetaan kuulkaa koko roska tuottamattomana.