Category Archives: Aikalaiskuvaus

Kirjaläppää: Kansa on jakautunut

Sähkökirja-gifE-kirja vai ei e-kirja? Kas siinä pulma. Eikä siinä vielä kaikki!

Muutama viikko sitten e-kirjoja runsaasti lukeva tuttavani kertoi pöyristyneenä menneensä kirjatapahtumassa e-kirjoja hyvällä tarjouksella kauppaavalle ständille. Markkinointikundi oli siinä aloitellut spiikkiään: “Oletko kuullut e-kirjoista? E-kirjat ovat sellaisia ihan kuin kirjoja, mutta sähköisiä tiedostoja. Niitä voi lukea vaikka kännykällä, tabletilla tai tällaisella lukulaitteella…”

Tuttavani oli tyrmistynyt niin, että oli kääntynyt ja kävellyt toiseen suuntaan. Oliko kyseessä myyntihenkilön virhearvio asiakkaan tietotaidosta ja kulutustottumuksista, kun asiakas kuitenkin näytti keski-ikäiseltä naiselta, eikä keski-ikäisen naisen ilmeisesti oleteta osaavan teknisiä juttuja? Tarina ei kerro.

Tarina kuitenkin oirehtii e-kirjalukijoiden jakautumista. Vielä vuosi-pari sitten iso osa e-kirjalukijoista etenkin kaunopuolella olivat aloittelijoita tai kokeilijoita, joita uteloitti, sopiiko tämä tämmöinen omaan pirtaan. Että kun ei haise kirjalta, niin voiko sitä lukea ollenkaan? Ja onko kivempaa tabletilta vai lukulaitteelta? Nyt osa lukijoista lukee lähestulkoon kaikki kirjansa sähköisinä.

Alkuperäisen anekdootin myyntihenkilölle tiedoksi, että suurin osa e-kirjalukijoista on naisia. Kaikissa ikäluokissa. HelMet-kirjastojen lainaustilastojen mukaan noin 60% e-kirjojen lainaajista on naisia ja naiskirjalainaajien määrä ylittää mieskirjalainaajien määrän niin alle 15-vuotiaissa, yli 75-vuotiaissa kuin kaikissa ikäluokissa siinä välilläkin. Myös suurin osa Elisa Kirjan asiakkaista on naisia.

Tervetuloa Helsingin kirjamessujen e-kirjapaneeliin kello 16.00 kuulemaan lisää e-kirjoista.

 

 

Tutkimusmatka norsunluutornin kellareihin

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteetDare Talvitien esikoisteos Epäsoinnun periaatteet on romaanin mittainen metafora yliopistoelämästä ja hauska aikuisten seikkailukirja. Se kuvaa akateemista kuplaa kaikella rakkaudella.

Tähän alkuun on todettava, että kirjailija on kaverini oman akateemisen seikkailuni alkuajoilta. Tästä huolimatta kirja on erinomaisen hyvä. Talvitie on onnistunut Sami Liuhdon ja Jussi Valtosen tavoin saavuttamaan tämänhetkisen suomalaisen sivistysyliopistomaailman hengenahdingon, mutta edellisistä poiketen opiskelijan ja uransa aloittelevan tutkijan näkökulmasta.

Epäsoinnun periaatteissa otetaan ahdingon lisäksi käsittelyyn ne piirteet, jotka yliopistoelämässä kaikkia sinne päin kallellaan olevia viehättävät: arvaamaton tutkimus puolivilleine sivupolkuineen, tuntemattomaan hyökkääminen, se, että voi nakertaa pienen loven maailman loputtomaan selittämättömyyteen. Yliopisto näyttäytyy elävänä organismina, jonka purkamattomia rakenteita on mahdollista käyttää jopa tutkimuksen tukemiseen.

Miten käy kun akateemisen tutkimuksen kohteeksi alistetaan vaihteeksi yliopisto? Teoksen pääosissa seikkailevat humanistiopiskelija Krista ja matemaatikko Eikka. Kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmetodien törmäyttäminen tuo teokseen runsaasti juonellisia jännitteitä, mutta parasta teoksessa on yliopiston omalakisen maailmankaikkeuden kuvaus, joka kutsuu lukemaan seikkailukirjamaista romaania metaforisellakin tasolla. Talvitie onnistuu hämäävän yksinkertaisen kerronnan avulla välittämään tarkkanäköisiä kokemuskuvia akateemisen elämän menosta.

Krista uskoi olevansa jonkinlaisessa metafyysisessä loukussa. Hän oli sanonut, että Eikka oli samassa loukussa, että heitä ajoi nyt takaa sama voima, sama hirviö. Tämä oli lähtökohtaisesti älytöntä. Eikka ei uskonut hirviöihin. Sen sijaan hän uskoi mielenhäiriöihin, itsesuggestioon ja ryhmäajatteluun. Kristan henkilökohtainen pieni psykoosi oli tarttumassa häneen, ja mikä pahinta, hän ei tuntunut osaavan taistella vastaan. Ainakin ulkoisesti hän käyttäytyi kuin hän uskoisi kaiken mitä Krista sanoi, mutta pinnan alla hän oli yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että hänen täytyisi vain häipyä täältä.

Paitsi sitten hän joutuisi kohtaamaan viimeisten tuntien älyttömyyden, selittämään jollekulle fysiikan laitoksen kellarissa käyneen onnettomuuden, Kristan turpaan saaneen ulkomuodon ja teekkareiden kiltahuoneelta varastetut kamat. Eikalla ei ollut valmiita sosiaalisia malleja mihinkään tällaiseen. (s. 109)

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet
Myllylahti 2015
277 s.

Christiane F.: Huumeasema Zoo

Christiane F.: Huumeasema ZooHuumeasema Zoo, Christiane F.:n muistelmat heroiinihuoranuoruudestaan Berliinissä 1970-luvulla on huumekirjallisuuden klassikko. Christiane poltti hasista ensi kertaa 13-vuotiaana ja alkoi käyttämään heroiinia ja myymään itseään 14-vuotiaana. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään porttiteoriaopus. Christianen elämäkerran kautta selviää, miksi huumeet ylipäänsä kiinnostivat ja mitä niiden käytöstä seurasi.

Lehdissä kerrotaan aina, miten paha narkkari tai diileri tieten tahtoen houkutteli kiltin tyttörukan käyttämään heroiinia, mutta minulle ei käynyt niin. En tunne ketään, jota olisi piikitetty vasten hänen omaa tahtoaan. Useimmat nuoret löytävät heroiinin ihan itse, kun ovat kypsyneet asiaan, kuten minä olin. (s. 79)

Teos on paitsi Christianen tarina, myös tarkkapiirtoinen ajankuva Länsi-Berliinin lähiöistä ja huumepiireistä 1970-luvun lopulla. Kun puistot rakennetaan täyteen ja samaan aikaan kovat huumeet saapuvat lähettyville, jo valmiiksi rikkinäisten ihmisten, lastenkin, valinnanmahdollisuudet tuntuvat kaventuvan ja ohjautuvan kuin automaatilla huonoon suuntaan. Huonojen valintojen jälkeen ei ole tarjolla apua tai tukea: huumeneuvontaan ja vieroitukseen on lähes mahdotonta päästä, ellei osu viranomaisten tarkoin määrittelemään autettavien lohkoon.

Huumeasema Zoo välittää onnistuneesti heroiinin vaikutuksen käyttäjän ajatuksiin ja toimintaan. Kuva näyttää aika erilaiselta kuin perinteisen huumevalistuksen yksioikoinen versio, jossa yhtenä päivänä poltetaan jointtia, seuraavana piikitetään suoraan suoneen ja kolmantena maataan arkussa.

Christianen tarinassa halutaan tuntea yhteenkuuluvuutta, olla jotain edes omissa porukoissa. Seuraavaksi ollaan yhtä suurta perhettä, sitten elämä pitää rahoittaa jotenkin ja lopuksi myös fyysinen riippuvuus alkaa pyörittää elämää. Riippuvuuden edetessä säännöt alkavat karista ja elimistö prakata.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Tässä teoksessa ihminen näyttäytyy niin sutena, koirana kuin lampaanakin. Babyhuoria metsästävät miehet, torjuvat lääkärit, luovuttanut äiti ja toisaalta aina vain kavereiden seurassa uudelleen retkahtava Christiane kuvataan useimmiten monitahoisina, inhimillisinä ihmisinä.

Ehkä juuri siksi se on kulunut erityisesti teinilukijoiden kädessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Anneli Vilkko-Riihelän uusi suomennos on erittäin sujuva entiseen verrattuna, joten kirjalle on luvassa runsaasti lisäaikaa.

Christiane F.: Huumeasema Zoo
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
Sammakko 2015
343 s.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann YardAntto Terraksen esikoisteos Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat on hauskasti järkyttävä järkyttävän hauska kirja. Kertojahenkilö on melko sietämätön, kirjalliset ansiot ovat vaatimattomat, jutut muistuttavat snadisti urbaanilegendoja ja liiketoiminnalliset pohdinnat muistuttavat epäilyttävästi tässä kirjablogissa julkaistavia*. Näin onnistunutta slapstick-huumoria on tuskin koskaan julkaistu kotimaisin voimin. Samalla teos on ikkuna Suomen tunnetuimman tavaratalon sielun- ja ruumiinelämään.

Runoteoksia ei varasta kuka tahansa, eikä niitä kyllä myydäkään. Niitä tilataankin valikoimiin pelkästään sen takia, että kauppa näyttäisi enemmän kirjakaupalta. Oikeasti kysyttyä kirjaa sekä myydään että varastetaan saman verran. Uusimmat Reijo Mäet menevät aina kuumille kiville.           (s. 103-104)

Stockmann Yardin alkusanoissa harmitellaan, etteivät kirjoittajan lukuisat käsikirjoitukset ole aiemmin päätyneet tuotantoon. Teoksen keskimääräistä kehnompi oikeakielisyys perustelee miksi, sillä jutut ovat ehdottomasti räävittömämpiä kuin keskimääräinen suomalainen tv-show. Toisaalta juuri heikko kirjallinen ulosanti luo teokselle katu-uskottavuutta, mikäli on taipuvainen ajattelemaan, ettei duunari osaa kirjoittaa. Itse olisin kaivannut standardimpaa lukukokemusta.

Teoksen toinenkin ongelma on rakenteellinen. Jutut hyppelevät usein holtittomasti aiheesta toiseen, ja yhden otsikon alta saattaa löytyä anekdootti yhdestä aiheesta, esittely toisesta ja vielä pohdintaa kolmannesta. Ehkä kyseessä on jälleen katu-uskottavuuden hakeminen, tai sitten kustannustoimittaja väsähti proggikseen kesken kaiken.

Stockmann Yardin stoorit ovat rosoisemmansorttisesta pakkauksesta huolimatta takuuhauskoja, liikkuivat ne hyvän maun tai uskottavuuden millä puolella tahansa. Sitä vain lakkaa välittämästä räkänauraessaan tempuille, jotka räjäyttävät kaikki keskiluokkaisen elämänmuodon mielikuvituksen rajat. Ja minä sentään luen ihan kohtuullisen paljon spekulatiivista fiktiota.

*Ihan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi kirjakaupoilta, kustantamoilta ja Ayn Randilta.

Antto Terras: Stockmann Yard – myymäläetsivän muistelmat
Like 2015
285 s.

Jonas Sivelä: Kaiken takana on salaliitto

tietokirja salaliitto AtenaJonas Sivelän tietokirja Kaiken takana on salaliitto: Tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan kertoo salaliitoista, salaliittoteorioista ja -teoreetikoista kiihkottomaan, kiinnostuneeseen sävyyn. Se ei ole aivan pieni saavutus, kun ottaa huomioon, miten salaliittoteoriat kuumentavat tunteita niin kannattajien kuin mitätöijien joukoissa.

Ei lopullista ratkaisua

Sivelä ei päädy teoksessaan kaikenkattavaan totuuteen yksittäisistä salaliitoista. Hän toteaa, ettei salaliittoteorioita – tai pikemminkin -tarinoita – voida todeta yleisesti ottaen epätosiksi, sillä jotkut salaliitot ovat todella olleet olemassa. Esimerkiksi hehkulamppujen käyttöikää on rajoitettu tarpeettomasti materiaalivalinnoilla ja tästä on sovittu alan yritysten kesken. Toisaalta jotkin erityisesti internetissä runsaasti kannattajia saavat salaliittotarinat vaatisivat niin aukotonta suunnitelmallisuutta ja salaisuuden ylläpitoa, että sellaista ei voida ihmisvoimin järjestää: joku aina puhuu.

Teoksen mielenkiintoisinta antia ovat tunnettujen suomalaisten salaliittoteoreetikkojen haastattelut. Niissä käy ilmi, miten kaksi aivan tavanomaista hyvettä, kritiikki ja epäileminen, voivat saada äärimmilleen vietynä aikaan niin salaliittoteorioita kuin vainoharhojakin. Sivelä ei kuitenkaan leimaa lähteitään.

Tämä teos ei ratkaise salaliittoteorioita ilmiönä, vaikka teoksen alussa muutamia esimerkkejä salaliittoteorioista annetaankin lukijan tutustuttamiseksi salaliittojen maailman moninaisuuteen. Se tarjoaa lukijalle eväitä kohdata salaliittoteorioita mielenkiinnon kautta, nostattamalla mielenkiintoa ja antamalla oman esimerkin kautta työkaluja vieraiden ajatusten kohtaamiseen.

Selkeä ja ajankohtainen teos salaliitoista

Teoksen tarkoituksena on valottaa salaliittoteoretisoinnin mekanismeja, kulttuurista asemaa ja inhimillisiä lähtökohtia. Kaiken takana on salaliitto onnistuukin loistavasti juuri tässä tarkoituksessa. Teoksen kerronta on selkeää ja erityisesti haastatteluille perustuva osio valottaa salaliittojen maailmaa uudella tavalla. Tavanomaisestihan salaliitoista kertovat teokset kertovat yksittäisistä salaliittoteorioista, mystisistä inhimillisistä arvoituksista, sen sijaan että ne kertoisivat laajemmin, millaisten ajatusketjujen tuloksena salaliittoteoriat syntyvät.

Sivelän johtavana ajatuksena on, että salaliittoteoretisointi on erittäin inhimillinen tapa tarinallistaa yhteiskunnallista tilannetta koskevaa ahdistusta ja epävarmuutta. Selityksen löydyttyä salaliittoteoreetikko kokee hallitsevansa tilannetta. Salaliittoteoriat ovat levinneet aiemmin urbaanilegendoina ja huhupuheina, mutta nykyään internet tarjoaa maailmanlaajuisen viestimen salaliittoteoreetikoille.

Kaiken takana on salaliitto on erittäin ajankohtainen tietokirja ajassamme, jossa salaliittoja nähdään esimerkiksi kunnallisissa sosiaalitoimissa, valtamedioiden mielipidepalstojen julkaisupäätöksissä ja punavihreissä kuplissa. Sen ilmiötä tutkaileva näkökulma avaa ansiokkaasti monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia rakenteita salaliittoteoretisoinnin takana helposti lähestyttävän, ihastuttavan selkeän kerronnan avulla.

Jonas Sivelä: Kaiken takana on salaliitto: Tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan
Atena 2015
250 s.

 

 

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjaltaEsikoiskirjailija, kustannustoimittaja Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta on oivaltava havaintokokoelma kohtuullisen tavallisen keski-ikäisen naisen arjesta. Sen lukeminen saattaa aiheuttaa käsittämätöntä keskivartalon hötkyntää, mahdollisesti ajoittain myös hallitsemattomia äänimerkkejä ja selittämätöntä silmähikeä.

Teosta mainostetaan takakannessa viihderomaaniksi aikuiselle naiselle, mikä on kyllä vale. Kyseessä on pikemminkin teemoittain järjestetty kolumnikokoelma (vaikka kolumnikokoelma ei takakannessa varmaankaan ole markkinointiviestinnällisesti järkevä valinta), jossa puidaan keski-ikäisen kypsymisen aiheuttamia vaikutuksia yksinpuheluna.

Meikkipussin pohjalta on varsin blogimainen, sillä kolumnit ovat lyhyitä, napakoita ja henkilökohtaisia. Tytti -nimisen päähenkilön ajatukset avaavat naistenlehdistä jossain määrin tutun näkymän kirjallisuudessa lähestulkoon tuntemattoman elämänmuodon, lähes viisikymppisen naisihmisen, elämään. Näkökulma kuitenkin poikkeaa naistenlehdistä, sillä kyseistä eläjää ei tarkastella kuluttajana, äitinä, sairastajana tai julkisuuden henkilönä, vaan kokonaisena ihmisenä.

Tuore näkökulma hämmentäisi lukijan, ellei hän voisi viihtyä teoksen vetävässä kerronnassa ja helmeilevässä katsannossa, vaikka aiheet ovat välillä karujakin. Teos ei kuitenkaan ole tekopirteä tai pakkopositiivinen, eikä se työkseen jakele elämänohjeita lukijalle. Muutaman kuitenkin.

Ensinnäkin, jos virtsankarkailua kohdunpoiston jälkeen esiintyy, kannattaa hommata sohvalle samaa sävyä oleva puutarhatuolityyny, jonka voi pestä vahingon sattuessa. Ja toisekseen, “Always ottimista, never pessimista” (s. 170).

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015
170 s.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Minustakin tuli taas tyttö

Kuinka identiteetistä rakennetaan imago, henkilöstä brändi, ihmisestä jotain kiinnostavaa?

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttöTytöstä ei kasva naista ilman järkyttäviä mokia, kertoo Caitlin Moranin romaani Näin minusta tuli tyttö. Hauska, koskettava ja mielenkiintoinen stoori työväenluokkaisesta Johanna Morriganista kaiuttaa samalla (1990-luvun nais)nuorison tunnelmia laajemminkin.  Lapsenkengistä aikuisten maailmaan hyppääminen on suoritettava tavalla tai toisella – yleisimmin seksin, alkoholin ja musiikin pyhä kolminaisuus on läsnä vähintään jossain määrin.

Saatoin viimein nähdä itseni piirtymässä maailmaan. Harrastin seksiä, sanani painettiin paperille. Minä piirryin näkyville vähitellen, teleskoopin päähän. (s. 238)

Näin minusta tuli tyttö kaiuttaa Moranin omaa henkilöhistoriaa, sillä hänen päähenkilönsä ryhtyy Moranin tavoin teini-iässä musiikkitoimittajaksi. Romaani maistuu elämältä ja 1990-lukulaiselta hieman tympeästi sisäänpäinlämpiävältä miesten hallitsemalta musiikkimaailmalta. Moran nakkelee päähenkilön kasvukertomuksen lomaan oivaltavia ja samalla hämärästi tutunoloisia tilannekuvauksia niin keikoilta, hotelleista kuin suoraan seksistäkin. Satunnaisesti kirjailijanääni läpäisee päähenkilön kokijanäänen kirjailijan sortuessa oivalluksissaan alleviivaavan filosofointipuheen puolelle.

Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka jokaisen teinitytön tulisi lukea osana terveystiedon kurssia. Ensinnäkin se on paljon hauskempi kuin useimmat terveystiedon opettajat (ja useimmat terveystiedon nimissä luettavat teokset). Toisekseen siinä on päähenkilönä toimelias tyttö, joka ratkoo itse elämänsä ongelmia. Kolmanneksi, hän mokaa. Usein ja rankasti. Niin kuin kasvavalle ihmiselle tuppaa käymään (ja jos hyvin ja onnekkaasti käy, prosessi ei halvaannuta ihmistä loppuiäksi). Sikäli se on tervehenkisempi kuin 90% tytöille kirjoitettavista teoksista.

Tämän entisen nuoren Moranin teos kiikutti nostalgian ja myötähäpeän keinulaudalle. Tragikoomista tuskaa lisää se, että nykymaailman sukupuoliset mekanismit voivat aikuisemmasta tarkkailijasta näyttää ihan samalta kuin kvartaalivuosisata sitten itse koettuna. Eivätkä teinityttöjen haasteet eritoten seksiin tutustumisen ja uran luomisen suhteen ole (suurista puheista ja tasa-arvokomiteoista huolimatta) suinkaan vähentyneet.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
356 s.

 

Akateeminen ruotsalaisille: hyvä vai huono?

Yle uutisoi, että ruotsalainen Bonnier-kustannuskonserni ostaa Akateemisen kirjakaupan. Kaupan jälkeen Bonnierin hallussa on koko suomalaisen kirjallisuuden ketju kustantamosta kirjamyyntiin: suuret suomalaiset kustantamot (WSOY ja Tammi), suuri kirjojen logistiikkayritys (Porvoon kirjakeskus) ja suuri nettikirjakauppa (Adlibris) saavat seurakseen kivijalkakirjakauppaketjun. Hallitsevuuspyrkimys käy hyvin ilmi myös siitä, että Bonnierin hallitsema markkinointisivu kirja.fi käyttää kirja-häshtägiä. Onko tämä hyvä vai huono?

Otava omistaa Suomalaisen kirjakaupan, joka hallitsee kirjakauppaa lähes joka niemennotkelmassa. Suomalaisessa kirjakaupassa mainoksiin ja näkyvimmille hyllyille nostetaan lähinnä Otavan kirjoja ja kirjailijoita. Akateemisen kauppa on Bonnierin kirjailijoille erittäin hyvä juttu, mikäli Bonnier-Akateeminen toimii Otava-Suomalaisen tavoin.

Lukijoille ja kirjanostajille kauppa on snadisti pelottava. Vaikka Akateeminen kirjakauppa on ollut vuosia eksponentiaalisessa mahalaskussa, on siellä kuitenkin tarjottu erittäin laaja valikoima kaikenlaista, kaikkien kustantajien kirjallisuutta, myös runoutta ja muuta vähämyyntistä. Akateemisesta on voinut hankkia lahjakirjan kirjallisuudentuntijaystävällekin.

Jelgerhuis, Pieter Meijer Warnars: Kirjakauppa  Vijgendamilla Amsterdamissa (1820)

Jelgerhuis, Pieter Meijer Warnars: Kirjakauppa Vijgendamilla Amsterdamissa (1820)

Toisaalta Akateemisen nettikauppa on ollut vaikeakäyttöinen ja toimintaepävarma. On mahdollista, että Bonnier kivijalkakaappauksestaan innostuneena panostaisi myös nettiin, josta olisi mahdollista hankkia jopa taideproosakirjat. Toisaalta Bonnierilla on jo nettikauppa, joten rampa Akateeminen laastaroidaan ehkä kasaan linkkaamalla Adlibrikseen.

Lievästä muutosvastarinnasta huolimatta pidän erittäin positiivisena sitä, että Akateemista ei loputtomalta tuntuneen kurjistamiskierteen jälkeen lopetettu kertalaakista. Säilyy edes näennäinen kilpailu kotimaisessa kirjakaupassa. Isotkin kustantamot ovat kaikesta liiketoiminnallisuudesta huolimatta sitoutuneet suomalaisten kulttuuriarvojen viljelyyn. Se on erityisen tärkeää nyt kun esimerkiksi hallituksen sitoutuneisuudesta ei ole mitään takeita.

Dekkariviikolla nostalgiaa viattomammilta ajoilta

Joskus sitä on niin täynnä verta, lihaa ja suolenpätkiä, ettei ihmiskunnan noirin nylkeminen enää jaksa hetkauttaa. Silloin kannattaa valita dekkari ajalta jolloin psykologisia pohjamutia hämmennettiin lettinauhalla eikä ruumiiseen koskettu edes pitkällä tikulla.

11.6.2015 - 1

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle

Maria Langin (1914-1991) Vastaus Yksinäiselle Evalle –dekkari yhdistää Agatha Christien dekkarityylin Anni Polvan romanttisiin kertomuksiin. Nostalginen uutos maistuu erityisen hyvältä laiturinnokassa.

Kun 35-vuotias vanhapiika Eva saa teini-ikäiseltä sisarpuoleltaan idean, että sanomalehteen voi laittaa seuranhakuilmoituksen, Evan omaishoidokkina elämästään nauttivaa kotifarmaseuttimummia sapettaa. Kun Eva vielä ihastuu ilmoitukseen vastanneeseen sanaristikkoeksperttiin, ja alkaa harkita oman perheen perustamista, on ylimääräisen miehenpuolen aika poistua näyttämöltä. Martin Wijk selvittää, kuka toimi kohtalon kätenä ja miksi.

Skogan kuvitteellinen puutarhakaupunki ja sen vähintään keskiluokkalaiset piirit toimivat Langin siistin ja verettömän murhatragedian kulisseina. Lang kuvaa Ruotsia, jota Lapidus, Sund, Mankell ja Kepler teoksissaan dissektoivat.

Niinpä ehkä juuri nostalgiadekkarien lukeminen asettaa oikeaan mittakaavaan Stockholm noirin kuvainraastajat – ilman että täytyy lukiessaan kokea suurta maailmantuskaa. Langin vanhanaikainen dekkari on vanhahtavuudessaan virkistävä välipala: se ei yritäkään tarjota yhteiskunnallista näkemystä, epäkohtien tematiikkaa tai uhrinäkökulmaa. Teos herättää kaksi hyvää kysymystä.

Miksi kaikkien tarinoiden pitäisi olla elämää suurempia? Tietävätköhän menneisyyden palauttamista haikailevat uuskonservatiivit, mitä he oikeasti saisivat, jos yhteiskunnassa palattaisiin järjestykseen ennen maahanmuuttajia, subjektiivista päivähoitoa tai sosiaaliturvaa? Silloin nimittäin kovakantiset kirjatkin kirjoitettiin keskiluokalle.

Dekkariviikko_logo_560px

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle
suom. Inkeri Pitkänen
Gummerus 1979
s. 192