Category Archives: Äitiysromaani

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Kirjakaksikko: Työelämä, nyt.

Nuortenkirjailija Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti ja Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi Jarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö eivät voisi ensi näkemältä enempää erota toisistaan.

  • perheenäiti vs. sinkkumies
  • pk-seutu vs. maaseutukeskus
  • kympin tyttö vs. hällävälisti

Käytännössä kuitenkin molemmat kirjat kertovat varsin näkemyksellisesti erittäin raadollisesta nykytyöelämästä, jossa mennään tunnusluvut edellä ja ihmiset jossain niin kaukana, että takavalot hädin tuskin näkyvät. Ilmestyskirjan tädin takavalot vilkuttavat purevaa huumoria, Hiekkaan piirretty hirviö pyrkii luullakseni jossain määrin sarkasmiin, vaikka itse onnistuin lukemaan lähinnä arkirealistista, sovinistishenkistä kauhua. Molemmissa kirjoissa oli myös ongelmansa – Holopaisella satunnaisia vaikeuksia chick lit -muottiin sovittautumisessa, Mällisellä käsittämättömiä tajunnanvirtakohtauksia – mutta molemmat piirtävät yhteiskuntakriittistä, inhimillisyyttä janoavaa kuvaa työelämäpahoinvoinnista.

Keski-ikäistyvän äidin muutosvastarinta

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan tätiAnu Holopaisen Ilmestyskirjan täti on humoristinen mommy lit -teos, jossa perheenäiti taistelee kahdella rintamalla yhtä aikaa joutuessaan työelämässään vihatun ja kadehditun sukulaistädin armoihin. Kun kaksi IT-firmaa fuusioituu, toisen työntekijät ovat yt:eissa välittömästi enemmän konsulttien tulilinjalla. Sankarittaremme Airi on pienten lasten äitinä ja luonnollisesti aika ensimmäisenä kenkimisjonossa. Ainoastaan miehen omanarvontuntoisen Liila-tädin väliintulo antaa Airille hieman lisää mahdollisuuksia jatkaa asuntolainan maksua lykkäyksettä. Kuinka kauan kuvio pysyy kasassa?

Ja muut Lampiset… He ovat niin ihania ihmisiä, kerta kaikkiaan maailman paras perhe. Tavallaan se, että he sietävät Liilan kaltaista ihmistä, kertoo vain, kuinka äärettömän hyväsydämisiä he ovat. (s. 8)

Holopaisen tarinan keskeinen jännite on kahden eri-ikäisen naisen suhde, joka on kiinnostavasti rakennettu sukupolviristiriidan varaan. Nykyhetken kolmikymppiset naiset ovat kasvaneet kestolaman varjossa, jatkuvassa epävarmuudessa, jossa vain yhteiskunnan vaatimuksiin täydellisesti vastaamalla voi saavuttaa oikeuden olla olemassa, siinä missä nykyhetken kuusikymppiset nauttivat oman kapinasukupolvensa rintaliivinpolttajien asenteesta ja taloudellisen hyvinvointiaallon hedelmistä. Usko itseen tai uskon puute kiteytyy Holopaisen teoksessa myös työ- ja perhe-elämän muutoksiin yhteiskunnallisen jatkuvan kriisitilanteen ikeessä. Ilmestyskirjan täti onnistuu kuitenkin valaisemaan synkkää työelämäkuvausta huumorilla ja toivolla: solidaarisuudessa on voimaa, jos toisille ihmisille vain antaa mahdollisuuden.

“Ehkei joulu menisi pilalle, vaikka yhden kerran söisimme Stockan Herkun lohta itse graavatun sijasta.” (s. 220)

Keski-ikäistyvän sinkkumiehen muutosvastarinta

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviöJarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö on takakansitekstin mukaan hirtehinen kertomus sanomalehtitalosta media-alan murroksessa. Itse luonnehtisin tätä kuitenkin sairaan pelottavaksi kuvaukseksi takapajuisen sovinistisesta työyhteisöstä, mutta pidän kuitenkin todennäköisenä, että kirjailijan huumorintaju ei vain kohdannut omaani. Sanomalehtityö vaikuttaa tämänkin teoksen* perusteella tuskaiselta sontatunkiolta, jonne on viskottu toinen toistaan viallisempia miehiä – ja paperinohuita naisia. Teoksessa valotetaan myös 0:n kaupungin politiikan ja ykkössanomalehden kytköksiä hyvin todenmukaiselta tuntuvalla tavalla**, mikä iskee mehevän koukun lukijan palleaan.

Sitten hän [uusi päätoimittaja] oli heittänyt varmaankin hyväntahtoisena vitsinä, että oli kuullut Untuvan viihtyneen pitkään kotona laiskottelemassa, mihin tämä oli todennut olleensa kahta pientä lasta hoitamassa. Niin, toisinaan kotityöt käyvät työstä, pomo oli myönnellyt, kyllä hän sen arvasi, vaikkei ollutkaan ikinä vaippoja vaihtanut. (s. 21)
Hiekkaan piirretty hirviö on kerronnallisesti mielenkiintoinen, kielellisesti polveileva ja henkilöhahmoiltaan vastenmielinen suoneniskentä. Mällinen ei selittele mitään, vaan keskittyy näyttämään. Niinpä teos on satunnaisesti vaikeaselkoinen, ikäänkuin kirjailija haluaisi tiputtaa lukijat matkasta samalla tavoin kuin lehtityöelämä on tiputtanut todellisen journalismin kelkastaan. Teoksen mieshahmoista huokuu menneiden aikojen machomaskulismi, joka kirjan sivuilta kohdattunakin iljettää ja pöyristyttää yhtä paljon kuin kantadenson odour työmatkabussissa. Nikottelusta huolimatta Mällisen teos on hyvää kerrontaa: viesti tulee selväksi, vaikkei lukukokemus juuri viehätä.

“Henkilökuva on pettymys, suuri pettymys. Jos olisin tiennyt, ettei siinä kerrota kuvataiteilijan homoudesta, olisin kirjoittanut sen itse. Meillä ei ole varaa yksityiselämää koskevan tiedon panttaamiseen, mikäli haluamme pitää työpaikkamme. Jos joku on kanssani eri mieltä, hän on väärällä alalla. (s.105)

* Vrt. esim. Pauliina Suden “Nostalgia” (2011).

** Ainakin turkulaista paikallispolitiikkaa seuranneelle.

***

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
291 s.
Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
280 s.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä novellikokoelma

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Sari Pöyliön esikoisteos Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on novellikokoelma, jonka keskiössä ovat äitien ja tyttärien suhteet, jollain tavalla nyrjähtäneet. Joskus on kyse luonteiden yhteensopimattomuudesta, joskus sairaudesta, mutta kohtalon iva tuntuu aina osuvan tyttäreen, silloinkin kuin se osuu kaikkiin muihinkin. Pöyliön käsissä ihmiskohtaloiden kutominen on kuitenkin lämminhenkisesti kaksiteräinen miekka: toisella terällä kukkii huumori, toisella myötätunto. Kukapa lapsi ei olisi joskus hävennyt vanhempiaan, jopa äitiään? Kenellepä ei olisi tullut yllätyksenä se, että aina äiti ei vain kouppaa – ja jälkien siivoaminen jää lapsen harteille?

Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, – kun olet ollut kotona ja tavallisesti.
– Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.
(s. 25)

Pölynimurikauppiaan kahdeksan novellia kertovat tytärten ja äitien monikerroksisista suhteista. Henkilöhahmot toistavat samaa asetelmaa, mutta monin eri tavoin. Vastuuton, poissaoleva tai muuten vain täydellisen äidin mielikuvaa toteuttamaton äiti on tavalla tai toisella tyttärensä niskoilla. Perusasetelman toisteisuus liimaa novellit yhteen, samoin kirpaiseva huumori. Mitään muuta yhteistä novelleilla ei sitten olekaan.

Tämä on hyvä kahdesta syystä: ensinnäkin on mielenkiintoista lukea, millä kaikilla tavoin äitien ja tyttärien suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän rempallaan. Ja toisekseen on kaikkien vauvapalstojen ja neuvolan virallisten äitiysideaalipuheiden ristipaineissa painiessaan helpottavaa havaita, että juuri minun tapani mokata äitiys on vain yksi monista. Sari Pöyliö sohaisee teoksellaan äitimyyttiä monella rintamalla yhtä aikaa. Siksi novellikokoelma on kiinnostava kaikkien Vuoden mutsien ja Äitikorttien kyllästämälle lukijallekin.

Olisikohan jopa niin, että äidit ovat useammin epätäydellisiä kuin täydellisiä olentoja, harvemmin niin hyviä tai huonoja kuin faktassa tai fiktiossa esitetään?

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Kansi: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies (WSOY, 2013)

Vepe Hänninen naittaa Hämärämies salapoliisiromaanissaan Eve Hietamiehen Yösyötön Tuomas Vimman Raksalle yhteiskunnallisesti kantaaottavaan naurupakkoavioliittoon. Yhdistelmä liikkuu mukavasti todentuntuisen tragedian ja fiktiivisen komedian hankauspinnalla.

Todellista lähimmäisenrakkautta on elää niin, että kuollessa kukaan ei jää suremaan.
Reko pelkäsi onnistuneensa asiassa, kun hän alkoi etsiä lapsenvahtia Sulolle. Pikkulasta ei ole viisasta ottaa mukaan tilanteeseen, jossa pitää kertoa miehelle, että hänen postilaatikkoonsa kuseskeleva henkilö on hänen vaimonsa.
(s. 29)

Reko on yksityisetsivän freelancer-ammattia harjoittava yksinhuoltajaisä, joka on mennyt lapsen äidin kanssa naimisiin ihan vain saadakseen raskaana olleen vaimonsa tulevan lapsen huoltajuuden itselleen. Bisnes ei luista toivotulla tavalla, vaikka pikkulapsen voi onneksi ottaa mukaan autoon yöllisille stalkkauskeikoille. Kun poka jättää maksamatta, Reko joutuu tarttumaan Verohallituksen dirikan epäeettiseen tarjoukseen. Tarkoituksena on narauttaa eräs ketjurakennusyrittäjä veronkierrosta – veronmaksajien rahoilla, luonnollisesti. Rakennusyrittäjän veronkiertokeinot paljastuvat vielä tavanomaista kuittikauppaa ja rahanpesua karmivimmiksi. Ja sitten Reko alkaakin jo odotella sementtikenkiä itselleen ja pojalleen.

Reko antoi katseensa kiertää asunnossa, josta henki vanha varallisuus ja erehtymätön tyylitaju.
[…]
Reko hämmästyi. Kuinka oli mahdollista, että joku halusi ostaa toisen elämän, sukuhistorian ja yhteiskuntaluokan?
(s. 251)

Hämärämies yhdistää tutus työ- ja perhe-elämän haasteet: töihin kutsuttaessa-keikkatyö, epämääräiset työajat, pienen lapsen yksinhuoltajuus ja aloitteleva romanssi muodostavat jo itsessään aikamoisen thrillerin. Tähän kun lisätään tarinan toinen puoli häikäilemättömine rakennusfirmoineen, alihankkijoiden ketjuttamisineen ja finanssivehkeilyineen niin alamaailmassa kuin pomoportaallakin, juonisikermä on lähestulkoon ylitsevuotavaisen runsas. Juonisto kuitenkin pysyy kirjoittajan hanskassa.  Erityisesti rakennusalan iljettävien käytäntöjen paljastusten osalta Hämärämies vaikuttaa asiantuntevalta. Vauvan elämään liittyvissä yksityiskohdissa mennään puolestaan ajoittain epäuskottavan puolelle, mutta pääasiahan on ettei tarina siihen kaadu.

Juonisikermän tiheys ja monipolvisuus sulkee tehokkaasti juonipaljastuksia välttelevän kirjabloggaajan suun. Nyt on vain pakko uskotella, että hauskaa oli, tyrmistystä riitti ja päivittelemään pääsi aina myötäjännitykseltään tai -noloudeltaan ehtiessään.

***

Vepe Hänninen: Hämärämies
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2013
343 s.

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy (Otava 2013)

Bridget Jonesin kirjoittaja Helen Fielding on kirjoittanut uuden Bridget Jones -kirjan, jonka suomennettu nimi on Mad about the Boy(True story, onnea vaan kaikille suomenkielistä versiota etsiville googlaajille).* Uusin Bridget on reaaliajassa ikääntynyt viisikymppinen perheenäiti, joka puhkeaa uudelleen kukkaan. Myös *sillä* tavalla.

Ensimmäinen Bridget Jones -kirja oli Jane Austen -pastissi, jossa kolmekymppinen sinkkusankaritar Bridget antautui komealle pomolleen Daniel Cleaverille vain huomatakseen, että hurmaavan ulkokuoren alla muhi varsinainen sika – ja että olikin oikeasti rakastunut asianajaja Mark Darcyyn. (Darcy-nimi tulee Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ihan niin kuin koko pastissikin). Seuraavassa Bridget Jonesissa Bridget oli kolmekymppinen sinkkusankaritar, joka toheloi suhteensa Darcyyn ja Cleaveriin, mutta teki kuitenkin lopussa häkellyttäviä lomaseikkailumuuveja ja löysi näin tiensä takaisin oikeaan syliin. Tässä viimeisessä osassa Kaikki On Toisin (epäkannustavia lehtikritiikkejä luettu ennen kirjan avaamista 3).

Kävellessäni matkoihini lapsia kädestä pidellen kuulin tekstarin piipahduksen. Pistin äkkiä lasit päähäni lukeakseni sen. (s. 14)

“Täitä löydetty 13, eläviä ötököitä 2, saivareita 11 (ei paha)”

Nythän on nimittäin niin, että Bridget Jones on pohjimmiltaan rakkauden epäonninen, mutta toiveikas, joskin snadisti hömelö soturitar. Bridget Jones kirjat ovat myös lähtökohtaisesti romanttisia komedioita, jotka eivät lähtökohtaisesti kerro avioliiton satamassa lilluvasta perhe-elämästä. Toisin sanoen, ensi töikseen kirjailijatar paljastaa tapattaneensa Darcyn. (Kyllä muutkin kuin George R. R. Martin osaavat.)

Miehen sijaan Bridgetillä on pari lasta, talo ja ensiaskeliaan horjahteleva ura elokuvakäsikirjoittajana. Ja ystävät, jotka pakottavat Bridgetin deittaamaan, mm. internetissä. Twitteristä B. löytääkin 29-vuotiaan toyboyn (miten tää suomennetaan?), joka myös tykkää pieruhuumorista. Toisaalta Bridgetin jo 2-vuotiaana isänsä kanssa monimutkaisia palapelejä pelanneen pojan ikävä, mutta pyykkilautavatsainen liikunnanopettaja osoittaa myös kiinnostustaan, pääasiassa hymyilemällä vinosti. Lisäksi vastuksena ovat täit. Tarvinneeko tässä mainitakaan, että Fielding ei niinkään puno juonia kuin ampuu niitä haulikolla.

“@JoneseyBJ Tullos takaisin!

Mad about the Boy on kaikesta huolimatta erittäin hauska ja jouhevasti kulkeva chick lit -kirja. Epämääräinen juonisto pysyy kasassa epäilyttävillä ihmevirityksillä – mutta hei, se pysyy kuitenkin kasassa sen verran, että osa lukuhuvista on seurailla, pysyykö se sittenkin kasassa kliseistä seuraaviin poukkoillessaan. Kliseissähän ei sinänsä ole mitään vikaa, kunhan ne on tehty hyvin.

On karmivaa, miten erilaista kohtelua saa silloin kun on lihava ja silloin kun ei ole. Tai kun on oikein laittautunut ja kun on vain tavallinen. Ei ihme, että naiset ovat epävarmoja. Tiedän että miehetkin ovat. Mutta nainen, jolla on käytössään kaikki nykyajan naisen konstit, voi puolen tunnin puunauksen jälkeen näyttää kirjaimellisesti ihan eri ihmiseltä. (s. 88)

Bridget Jones -kirjojen tapaan kirjan viehätys on Bridget Jonesissa, joka on ehkäpä maailman sympaattisimpia päähenkilöitä kaikessa pörhellyksessään. Maailmalla kriitikot ovat kritisoineet Bridgetin olevan epäuskottavasti edelleen se sama Bridget kuin ennen perheytymistä. Tässä kriitikot ovat ehdottomasti väärässä. Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa. Ja älyttömän kiva, että tämäkin virhe maailmankaikkeudessa otetaan edes joskus positiivisella tavalla esille.

Kriittisesti tarkastellen Mad about the Boy jakaa tietysti aika kamalaa viestiä naiseudesta, jos myös mieheydestäkin. Myöskin teoksen luomat äitiys- tai isyyskuvat loistavat kliseisyydessään ja konservatiivisuudessaan hirveyttään. Bechdelin testin tämä romaani selvittää hilkulla rimaa hipoen, ja ainoastaan siksi, että välivitseissä on sähköposteja, joissa naiset puhuvat ruuasta (eli jostain muusta kuin miehistä). Mutta minua nauratti ja viihdytti. Sitäpaitsi, onpa kiva, että normaalisti kirjallisuudessa täysin myyttinen hahmo, nim. keski-ikäinen nainen kelpaa takuubestsellerin päähenkilöksi.

“NYT RIITTI SE PELAAMINEN, niin kuin jo sanoin”                                                           “Äiti. Tämä on sinun Kindlesi. Tällä luetaan kirjaa.”                                                             Räpytelin silmiäni hämmentyneenä. Se edusti teknologiaa ja oli musta ja ohut ja siksi Paha, mutta…                                                                                                                             “Minä luen Roald Dahlin Jaakkoa ja jättipersikkaa.”                                                            …mutta samalla se oli kirja. (s. 233)

***

* Otavan markkinointipäällikkö: “Nimeä mietittiin paljon, ja koska tuo alkuperäinen viittaa selkeästi tuohon biisiin, ja kaikki käännökset kuulostivat kököiltä, näin tehtiin.” Ei sikäli, että yhtään kadehtisin ketään, joka joutuu tilanteeseen, jossa pitäisi suomentaa sanaleikki, joka on samalla biisin nimi.

***

Helen Fielding: Mad about the Boy 
Suom. Annika Eräpuro engl. alkup. Bridget Jones – Mad about the Boy
Kansi: Suzanne Dean Otava 2013
439 s. 

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (Kaiku Books 2013)

Maija Vilkkumaan esikoisromaani Nainen katolla on helsinkiläiseen vähän paremman perheen cityarkeen sijoittuva tuplakolmiodraama, joka uppoutuu tähteyden mustiin aukkoihin. Teemoiltaan Nainen katolla tanssahtelee jossain äitiysromaanin ja chick litin välimaastossa – niin tekee päähenkilökin, joka lapsiperhearkea eläessään kuvittelee, millaista elämä olisi voinut olla, jos ja jos ja jos. Samalla paras kaveri ja jopa lastenvahti ovat matkalla maineeseen, tai saavuttaneet sen jo. Vilkkumaan romaani peilaa monitahoisesti kirjailijalle itselleen tuttua musiikki- ja mainemaailmaa ja sivuaa samalla monia päivänpolttavia kysymyksiä, joskin hitti-iskelmälle tyypillisten koskettavien itsestäänselvyyksien kautta.

Ne tahtoo Ingallsin Lauran

Hänen päivänsä ovat paitsi tylsiä myös täynnä kauheita pelkoja siitä että lapsille sattuu jotain, että hänelle itselleen sattuu jotain, että kohta elämä muuttuu jollain kammottavalla tavalla. Aamulla hän herää, ja jos talo on hiljainen, hän miettii, että miksi. Hän ajattelee että [sic] lapset ovat varmaankin kuolleet sänkyihinsä, makaavat siellä jäykkinä, kohta hän näkee heidät ja heidän hengettömät ruumiinsa ja kaikki on ikuisesti toisin. (s. 69)

Nainen katolla kutoo yhteen näkökulmia ja mielikuvia. Silja Seppälä on menestyneen yrittäjän vaimo, toisen menestyneen yrittäjän paras kaveri – ja väsähtänyt kotiäiti. Silja palkkaa Lindan lastenvahdiksi, jotta pääsee itse kirjoituskurssille, jota ohjaa päällisin puolin ihan tavallinen Ville. Silja päästää kirjoituskurssia varten sivupersoonansa, pop-tähti Gwendolynin. Siljan, Lindan, Villen ja Gwendolynin lisäksi ääneen pääsee blogitse seurapiiritoimittaja Leila Hakkarainen, jonka ihqutukset summaavat blogien ärsyttävimmät piirteet kustannustehokkaasti <3<3<3 :-).

Vilkkumaa kirjoittaa eläytyvästi. Siljan ja Lindan kohdalla eläytyminen onnistuukin mainiosti, muut hahmot jäävät hiukan parrasvalojen ulkopuolelle. Vilkkumaa pureutuu erityisesti pieniin ristiriitoihin, arkisiin epäsuhtiin sisäisen ja ulkoisen minän välilä.

Mun keikkaraportti Parsassa on herättänyt huomiota, jengi on digannut ja vihannut sitä, mun on vaikea kestää niitä vihaajia, en pysty oleen silleen et haters gonna hate vaan oon silleen et pliis tykätkää musta. (s. 128)

Teoksen juonet kasvavat näistä ristiriidoista: kukaan ei tunnu loputtomiin pystyvän tuottamaan ehyttä ja siistiä ulkoista pintaa sisäisen kustannuksella. Jonnekin nettiin se sisäinen elämä vähintään vuotaa – ja saattaa tulla yllätyksenä niille, jotka katselevat ulkokuorta sillä silmällä. Toisaalta menestysjulkisuuteen janotaan – mutta mitä sitten, kun se sattuu kohdalle?

Tuntuu kuin joku huutais

Vilkkumaan teksti kulkee hengästyttävästi kuin metro. Tarinassa on nukkeleikkimäisiä piirteitä, etenkin menneisyyttä vatvoessa: tää teki nyt näin joten toi teki sit tolleen. Nukkeleikki on kuitenkin useimmiten perusteltua pinnan työstämistä suhteessa sisäiseen, ihan erilaiseen elämään. Todellisesta itsepetoksesta on kyse vain harvoin.

Vuosituhat vaihtui. Meidän iltamme oli ollut mukava, mutta olimme silti levottomia. Milleniumin kaltaiset joukkopsykoosit ovat hankalia, niistä on vaikeaa jollei mahdotonta pysytellä erossa. (s. 124)

Fortena toimivat tarkkanäköiset mutta usein erittäin koomiset havainnot elämästä, joita sirotellaan avokätisesti lähes joka sivulle. Nainen katolla toimiikin kuin hitti-iskelmä: se kertoo kepeään sävyyn, kliseidenkin kautta, koskettavista tutuista asioista, jotka toivottavasti ovat Jonkun Muun™ ongelmia.

***

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla
Kansi: Joel Melasniemi
Kaiku Books 2013
334 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla (Schilds & Söderströms 2013)

Toimittaja Päivi Storgårdin esikoisteos Keinulaudalla kuvaa, miltä kaksisuuntaisen mielialahäiriön pirstaloima elämä tuntuu ja näyttää. Teos on omakohtaisuudessaan ja vereslihaisuudessaan koskettava. Etäännytyksen huntu on heitetty kohteliaasti niin juonten kuin henkilöhahmojenkin ylle, mutta päähenkilön tarina pyrkii ihon alle. Tarina nostattaa mielenterveysongelmiin liittyviä ahaa-elämyksiä yhden toisensa jälkeen – niistä suurimpana on kylmäävä ja myötätuntoa herättävä näkymä siitä, kuinka ohut ja pettävä on jää terveen ja sairaan välillä.

“Kyse on siitä, että työntekijämme, joka on käsittääkseni potilaanne, useat työtehtävät ovat jääneet hoitamatta. Minun on tiedettävä, kuinka hän ylipäätään selviytyy vaativasta tehtävästään. Valitettavasti minun on tehtävä asiassa päätös tämän viikon aikana. Haluan keskustella kanssanne siitä, onko hän sellaisessa tilassa, että voisimme puhua työsuhteesta hänen kanssaan pian, vaikkapa teidän läsnäollessanne.” Lääkäri on tuohduksissaan. Hän on ilmoittanut Eskolle, ettei sairaalasta anneta minkäänlaisia tietoja potilaista ihmisille, jotka eivät kuulu hoitohenkilökuntaan.*

Keinulaudalla valssii menneen ja nykyisen välissä päähenkilö Outin yrittäessä selvitellä, koska kaksisuuntainen mielialahäiriö oikein mahtoi alkaa. Oliko se silloin, kun rakastuttiin? Entä silloin, kun väsytti vauvan kanssa? Kun päädyin osastolle? Kun kutsuin presidentin kakkukaffelle? Nykyisyydessään Outi kutoo sukkaa osastolla ja yrittää saada elämänsä takaisin modernin lääketieteen avulla. Mies ja lapset, työ ja koti, sairaus ei millään mahdu arkiseen, ihan tavalliseen kuvioon. Tai ehkä oikealla lääkityksellä?

Tämä sairaus vie minulta äitiyden. Minusta on tulossa äidin raunio, joka putoilee kiviä lasten niskaan.*

Mielenterveyshäiriöt ovat yhteiskunnassa edelleen monin tavoin vaikea aihe, samoin fiktiossa. Storgårdin teoksessa arkiset pienet tapahtumat lomittuvat dynaamisen manian, raastavan masennuksen ja pysäyttävän uupumuksen sanoinkuvaamattomiin kohtauksiin. Kirjailija on kuitenkin tehnyt parhaansa: Keinulaudalla näytetään ravisuttavin tarinoin, mitä tapahtuu, kun rysähtää riittävästi terveen ulkopuolelle.

Päähenkilön uupumisesta elämän sälyttämän taakan alle tuli yllättäen mieleen kirjasyksyn toinen esikoisromaani, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka teokset ovat kerronnaltaan täysin erilaiset. Rauhalan teos aloitti perheen keskeltä, ja päätyi sairaalaan, siinä missä Storgård aloittaa sairaalasta ja käy läpi niitä syitä, miksi sinne on päädytty sekä pohtii, miten uudessa tilanteessa voi elää. Tai siis, kuka sitä edes on, itsensä tai toisten silmissä, jos on lätkäisty otsaan virallinen diagnoosi?

Storgård kysyy romaanissaan, miksi on niin vaikea tunnistaa erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Ja vastaa: työelämässä maniaa suorastaan palvotaan, ja työn ulkopuolella. Kaikkihan depistelevät ja masistelevat.

– Voi parkaa. Mutta masennukseen on nykyään onneksi hyviä lääkkeitä. Ja oma asenne vaikuttaa tietenkin paljon. Ei auta jäädä vain makaamaan! Pitää vain ottaa itseä niskasta kiinni ja painaa eteenpäin, eikä päästää itseään huonoon kuntoon. Eikö niin!*

Keinulaudalla voi lukea paitsi matkakertomuksena mielenterveyshäiriöön, myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena silminnäkijäkertomuksena, jossa inhimillistetään vähenevät psykiatriset hoitopaikat, lastensuojelu, salailu, tukiverkko. Se, ettei ole sairauden tuntua ja se, että on. Missä on innostuksen ja manian, uupumuksen ja masennuksen raja? Selvät sairaustapaukset voidaan hoitaa, mutta milloin sitä tietää, että tolkulta näyttävä ja kuulostava ihminen on hukkumassa? Ja mistä sen saisi tietää?

Me olemme tässä kollegan kanssa tehneet arvion sinun tilastasi. Nyt on sillä tavalla, että useimmat äidit tuntevat väsymystä ja riittämättömyyttä. Olisi hyvä, jos vaikka hiukan torkahtaisit siinä lattialla, niin jaksat sitten hetken kuluttua paremmin ja menet sänkyyn kunnon unille. Huomenna taas uusin voimin.

Keinulaudalla kohoaa henkilökohtaisen sairauskertomuksen yläpuolelle yhteiskunnalliseksi pamfletiksi. Se pyytää painokkaasti myötätuntoa ja inhimillisyyttä. Mielenterveyden häiriöitä voi sentään lääkitä, kunhan oikea annostus löydetään. Millä lääkittäisiin pelon ja pärjäämisen keinuttama kulttuuri?

* Lukulaite ei näytä sivunumeroita.

***

Päivi Storgård: Keinulaudalla
Kansi: Flukso
Schildts & Söderströms 2013
266 s.