Category Archives: Arvostelukappale

Teatteri: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Amerikkalaisen Pulitzer-palkitun kirjailijan Joan Didionin omaelämäkerralliseen teokseen perustuva, kirjailijan itsensä kirjoittama monologi on erään surukamppailun juonellinen analyysi. Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika on intiimi tositarina naisesta, joka hautaa ensin miehensä ja sitten tyttärensä. Ilmaisuvoimainen Kristiina Halkola heittelehtii yhden naisen tragediassa surun moninaisilla laineilla.

“Katkeransuloinen viisaus”

Kirjailijan mies kuolee yhtäkkiä, noin vain eräänä iltana. Vaikka on tavallaan luonnollista, että läheisille voi niin käydä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään, heittää aviomiehen kuolema päähenkilön tavanomaisilta raiteiltaan. Kuolemaa ei voi hyväksyä tyynesti surun yli soutaen, mutta jotain järkeä tilanteeseen pitäisi kuitenkin saada.

Alkaa maagisen ajattelun aika. Halkola kiertelee kylmien näyttämövalojen katvealueilla. Hän valahtaa välillä kovien faktojen ulkokohtaiseen lateluun, terhistyy sitten onnellisten muistojen voimauttamana humoristiseksikin yltyvään itsereflektioon, kunnes suru nujertaa jälleen. Teatteri Jurkan pienessä näyttämöhuoneessa Halkolan kuulaan ilmeikäs tulkinta täyttää ilmatilan.

“Ne pitää mua hulluna, koska muuten mä olen vaarallinen.”

Miehen kuoleman jälkeen tyttären vakava sairaus ei päätykään onnellisen tervehtymiseen, vaikka niin Joan sen on suunnitellut ja hallinnoinut. Vanhemman ei tulisi joutua hautaamaan lastaan. Siinä on jotain luonnotonta, perustavalla tavalla epäreilua. Näyttämö pienenee valaistuksen avulla toisiinsa liittymättömiksi alueiksi, kylmiksi faktoiksi, jotka johtavat viiltävään itse-epäilyyn ja selviytymättömyyden uhkaan.

Kun mahdoton tapahtuu, muistoista voi löytyä kadotuksen lisäksi mahdollisuus jatkaa eteenpäin. Kun muita muistajia ei enää ole, tarinan voi kirjoittaa mieleisekseen, jos kehtaa. Valaistus lämpenee, Halkola nousee varjoista valoon äänimaiseman tukemana. Varoittaa kuitenkin, että läheisen kuolema sattuu joskus myös teidän kohdallenne, jos ei ole jo.

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Menetyksestä selviytyminen on yksinkamppailulaji

Maagisen ajattelun ajassa kerronnan rytmi vaihtelee melko mekaanisesti lyhyestä kohtauksesta toiseen. Ohjaaja Johanna Freundlichin  yhdessä ääni- ja valosuunnittelijan kanssa luoma unenomainen, tunnelmasta toiseen muuntuva tila tuo syvyyttä ja säröjä rytmitykseen. Freundlichin lähes täysin paperinvalkoinen lavastus kuvittaa vähäeleisesti menneisyyden haamuja, haaveita ja painajaisia.

Ohjaaja on kääntänyt näytelmän englannin kielestä puhekieliseksi. Teksti sopii Kristiina Halkolan suuhun. Hän kaivaa roolisuorituksellaan ihmisen esiin silloinkin, kun teksti uhkaa hetkittäisellä luennoivuudellaan. Teos naisesta tragedian uhrina on tuttu jo antiikin tragedioista, ja monologin rakennekin on hyvin aristoteelinen. Halkolan henkilökohtainen ja vivahteikas tulkinta päivittää surukamppailun 2000-luvulle.

***

Näytelmään sain vapaalipun Teatteri Jurkalta, joka järjesti kirjabloggaajille myös teatterikritiikin workshopin. Ylläoleva teksti on ensimmäinen yritelmäni teatterikritiikistä, mutta toivottavasti tilaisuuksia lajissa kehittymiseen löytyy tulevaisuudessakin. Kiitos Katri Kekäläiselle ja muille kritiikkikurssilaisille vinkeistä ja tsempeistä!

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Jonas Sivelä: Kaiken takana on salaliitto

tietokirja salaliitto AtenaJonas Sivelän tietokirja Kaiken takana on salaliitto: Tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan kertoo salaliitoista, salaliittoteorioista ja -teoreetikoista kiihkottomaan, kiinnostuneeseen sävyyn. Se ei ole aivan pieni saavutus, kun ottaa huomioon, miten salaliittoteoriat kuumentavat tunteita niin kannattajien kuin mitätöijien joukoissa.

Ei lopullista ratkaisua

Sivelä ei päädy teoksessaan kaikenkattavaan totuuteen yksittäisistä salaliitoista. Hän toteaa, ettei salaliittoteorioita – tai pikemminkin -tarinoita – voida todeta yleisesti ottaen epätosiksi, sillä jotkut salaliitot ovat todella olleet olemassa. Esimerkiksi hehkulamppujen käyttöikää on rajoitettu tarpeettomasti materiaalivalinnoilla ja tästä on sovittu alan yritysten kesken. Toisaalta jotkin erityisesti internetissä runsaasti kannattajia saavat salaliittotarinat vaatisivat niin aukotonta suunnitelmallisuutta ja salaisuuden ylläpitoa, että sellaista ei voida ihmisvoimin järjestää: joku aina puhuu.

Teoksen mielenkiintoisinta antia ovat tunnettujen suomalaisten salaliittoteoreetikkojen haastattelut. Niissä käy ilmi, miten kaksi aivan tavanomaista hyvettä, kritiikki ja epäileminen, voivat saada äärimmilleen vietynä aikaan niin salaliittoteorioita kuin vainoharhojakin. Sivelä ei kuitenkaan leimaa lähteitään.

Tämä teos ei ratkaise salaliittoteorioita ilmiönä, vaikka teoksen alussa muutamia esimerkkejä salaliittoteorioista annetaankin lukijan tutustuttamiseksi salaliittojen maailman moninaisuuteen. Se tarjoaa lukijalle eväitä kohdata salaliittoteorioita mielenkiinnon kautta, nostattamalla mielenkiintoa ja antamalla oman esimerkin kautta työkaluja vieraiden ajatusten kohtaamiseen.

Selkeä ja ajankohtainen teos salaliitoista

Teoksen tarkoituksena on valottaa salaliittoteoretisoinnin mekanismeja, kulttuurista asemaa ja inhimillisiä lähtökohtia. Kaiken takana on salaliitto onnistuukin loistavasti juuri tässä tarkoituksessa. Teoksen kerronta on selkeää ja erityisesti haastatteluille perustuva osio valottaa salaliittojen maailmaa uudella tavalla. Tavanomaisestihan salaliitoista kertovat teokset kertovat yksittäisistä salaliittoteorioista, mystisistä inhimillisistä arvoituksista, sen sijaan että ne kertoisivat laajemmin, millaisten ajatusketjujen tuloksena salaliittoteoriat syntyvät.

Sivelän johtavana ajatuksena on, että salaliittoteoretisointi on erittäin inhimillinen tapa tarinallistaa yhteiskunnallista tilannetta koskevaa ahdistusta ja epävarmuutta. Selityksen löydyttyä salaliittoteoreetikko kokee hallitsevansa tilannetta. Salaliittoteoriat ovat levinneet aiemmin urbaanilegendoina ja huhupuheina, mutta nykyään internet tarjoaa maailmanlaajuisen viestimen salaliittoteoreetikoille.

Kaiken takana on salaliitto on erittäin ajankohtainen tietokirja ajassamme, jossa salaliittoja nähdään esimerkiksi kunnallisissa sosiaalitoimissa, valtamedioiden mielipidepalstojen julkaisupäätöksissä ja punavihreissä kuplissa. Sen ilmiötä tutkaileva näkökulma avaa ansiokkaasti monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia rakenteita salaliittoteoretisoinnin takana helposti lähestyttävän, ihastuttavan selkeän kerronnan avulla.

Jonas Sivelä: Kaiken takana on salaliitto: Tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan
Atena 2015
250 s.

 

 

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä -teoksen takakannessa verrataan kirjailija Fredrik Backmanin Britt-Marieta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Kyllä ei pitäisi. Britt-Marie on hauska.

20150601_152540Britt-Marie, 63, on erittäin mielikuvituksekas ihminen. Vaatii hyvää mielikuvitusta kuvitella vuosikausia, että aviomiehen paita ei haise vieraalta parfyymilta. Kun mielikuvituksen venymisen rajat saavutetaan, Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan työvoimatoimiston parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Työpaikka sijaitsee Borgissa, pikkukaupungissa, jonka paras piirre on sen ohittava tie. Borgissa eivät asu kuin laitimmaiset luuserit, eli ne, jotka ovat liian nuoria, vanhoja, köyhiä, sairaita, rikollisia tai toivottomia muuttaakseen pois. Britt-Marie ei ole ensinkään sellainen ihminen, joka arvostelisi muiden elämäntapaa, mutta miten ihmiset pystyvät elämään kuin siat pellossa?

Britt-Marie kävi täällä törmäyttää herkullisesti suurten ikäpolvien keskiluokkaiset ennakkoluulot ja asenteet huono-osaisemman kansanosan todellisuuden kanssa. Backmanin teos luotaa nykypäivän yhteiskunnallisia tragedioita myötätuntoisesti, ihmisen tasolla. Kuusikymppisen kympin tytön elämättömäksi jäänyttä elämää peilataan lähiöteiniterroristien arjen kautta. Inhimilliset suojakilvet läpäisee jalkapallo, puoli ja toisin.

Backman pelaa taitavasti stereotyypeilla ja ennakkoluuloilla kuten Mies, joka rakasti järjestystä -teoksessaankin. Järjestys ja järjestymättömyys on myös tämän teoksen perusjännite. Britt-Marie on kuin naispuolinen Ove, ja humoristiseen sävyyn kerrottu tarinakin etenee aika lailla samaan malliin. Se ei ole huono tarina, vaan ehkä jopa niin hyvä tarina, että ansaitsee tulle kerrotuksi toiseen kertaan, samankaltaisesta, mutta kuitenkin erilaisesta näkökulmasta.

Romaanin parasta antia on sen inhimillinen ymmärtäväisyys, joka ei vaikuta liian psykologisoivalta tai edes elämänohjeistavalta. Eletty elämä vaikuttaa valintoihimme ja asenteisiimme, oli elämää takana kuusikymmentä tai kolmetoista vuotta. Backman huomauttaa teoksillaan, että yksilö ei tee kaikkia omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminta vaikuttaa siiheen, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu. Hän kysyykin, kuka ottaa kopin silloin, kun tapahtunut ei ole kenenkään vika?

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
suom. Riie Heikkilä
Otava 2015
376 s.

Diag. 13.666: “Kliseeripuli”

Kun kirjaa mainostetaan twinpeaksmäiseksi, lukija odottaa suljetun paikan jännäriä, maagisesti selittämätöntä, ahdistavaakin, ihmisyyttä luotaavaa. Kun ihminen lukee Wayward Pines – Ei pakotietä teoksen, ihminen havaitsee lukevansa televisiosarjakäsikirjoitusta, jonka loppukolmanneksessa koko tarina lässäytetään Deux ex machinalla.  Blake Crouch: Wayward Pines

Blake Crouchin tarina liittovaltion agentista Ethan Burkesta ja tämän pakoretkestä Wayward Pinesin pikkukaupungista alkaa kliseellä heräämisestä ja päättyy kliseeseen silmien avautumisesta. Matkalla Burke ei opi mitään, mutta selviytyy päivätolkulla syömättä ja juomatta. Kliseiden henkeäsalpaava kasautuminen antaa ymmärtää kyseessä olevan parodian, mutta teoksessa ei ole havaittavissa lainkaan huumoria.

Jos tämä tarina luotaa ihmisyyttä, se on lähinnä huomiossa, että suurin osa ihmisistä mieluiten ei ajattele ikäviä asioita, koska niistä tulee paha mieli. Teos herättää lähinnä kysymyksen siitä, kuinka alhaisena lukijoiden odotushorisonttia jenkkiläisessä kustannusmaailmassa pidetään. Mitä enemmän tuttuja sattumia yhteen romaaniin ulostetaan, sitä varmemmat myyntiodotukset?

Olettaen, että teoksen lukija pystyy nauttimaan vauhdikkaasta mutta toisteisesta pakotarinasta tulematta ajatelleeksi tarinankerronnan köyhyyttä, hahmojen stereotyyppisyyttä, tarinan loogisia aukkoja tai sitä, että teos on vanhaa toistava kokoelma erilaisten suljetun paikan dekkareiden ja science fiction klassikoiden yleisimpia kliseitä, on Wayward Pines mitäänsanomaton parin tunnin lohkaisu lukuajasta. Harvoin tulee näin ajateltua, mutta ajan voisi varmasti käyttää paremmin esimerkiksi katsomalla televisiota.

Erityinen pettymys teoksessa on loppu. En valitettavasti perustella sitä paremmin pilaamatta innokkaiden lukijoiden lukukokemusta. Lukuinnottomia arvailijoita varten totean, että “kaikki” “paljastuu”. Lukuinnottomien spekuloijien kanssa olen samaa mieltä: epäilemättä tässä ei ollut vielä kaikki, sillä tätä on tarjolla lisää vielä kaksi osaa.

Wayward Pines – ehdottomasti ei Twin Peaks.

Blake Crouch: Wayward Pines – Ei pakopaikkaa
Suom. Ilkka Rekiaro
Tammi 2015
327 s.

Vieraskynä: Maksetut maalit pilaavat pelin

Declan Hill – Maksetut maalitKanadalaisen Declan Hillin teos Maksetut maalit – Jalkapallo ja järjestäytynyt rikollisuus pureutuu koko urheilumaailman suurimpaan vitsaukseen – urheilukorruptioon. Teos keskittyy lähinnä jalkapallon ottelumanipulointiin, mutta se sivuaa ohuesti ilmiötä myös muiden lajien parissa.

Laiton pelaaminen suosittua

Laiton vedonlyönti on rahassa mitattuna yksi maailman suurimmista toimialoista. Pelkästään Aasian markkinoiden vuosittaisen pelivaihdon arvellaan olevan noin 450 miljardin luokkaa. Vaikka vedonlyönti on laillistettu likimain kaikkialla, usein juuri laiton pelaaminen houkuttaa.

Laittoman pelaamisen takana piilee usein myös urheilijoiden sekä urheiluvaikuttajien myötämielisyys. Tämä teos kertookin tarkasti esimerkkien kautta kuinka ammattilaispelaajatkin sortuvat ottelumanipulointiin helpon rahan toivossa.

Hill on taustatutkimusta tehdessään haastatellut niin pelaajia, ammattivedonlyöjiä, poliiseja kuin tuomareitakin. Hän on asettanut itsensä valtavan riskin alaiseksi. Kun kyseessä on miljardiluokan rikollinen bisnes, ei tietoa juurikaan haluta jakaa ulkopuolisille.

Ahneus, kiristys ja reilu peli

Maksetut maalit -teoksen kovaa aihetta ja talousnäkökulmaa inhimillistävät erityisesti pelaajien tarinat. Itse jalkapallofanina en edes halua kuvitella suosikkipelaajieni syyllistyvän moiseen vilunkipeliin. Ei kuitenkaan ole ihme, jos esimerkiksi vain pari tuhatta dollaria kuussa tienaava alasarjapalloilija joskus takaa joukkueensa häviön mieluummin kuin altistaa koko perheensä mafian uhkauksille.

Suurin osa kirjan tarinoista liittyvät alempiin sarjatasoihin ja vähemmän suosittujen maiden sarjoihin. Silti erityisesti esimerkki vuoden -94 jalkapallon mm-kisojen mahdollisista sopupeleistä pohdituttaa. Jos yksi maailman suurimmista urheilutapahtumista on osittain rikollisten hallinnassa, mihin katsojat voivat enää luottaa?

Sopupelitiiliskivi

Hill on kuitenkin ampunut hieman yli haastatteluidensa kanssa. Reilu 400-sivuinen teos olisi paljon parempi tiivistettynä noin puoleen alkuperäisestä sivumäärästä. Usein esimerkit toistavat itseään, eivätkä tarjoa lukijalle uutta perspektiiviä asiaan.

Maksetut maalit on tarttunut äärimmäisen mielenkiintoiseen aiheeseen, jota käsittelee laajasti ja asiantuntevasti. Suomalainen lukija saa kuitenkin olla todellinen jalkapallofanaatikko jaksaakseen kiinnostua esimerkiksi Malesian ja Singaporen liigojen tilasta. Olisi ollut tärkeää käsitellä laajemmin Euroopan liigojen korruptiotilannetta, jossa varmasti riittää pengottavaa.

Vieraskynä: Petteri Vennelä

***

Declan Hill: Maksetut maalit – Jalkapallo ja järjestäytynyt rikollisuus
suom. Arto Konttinen engl. alkup. The Fix
Into Kustannus 2014
400 s.

Dekkareita koko sylin täydeltä

Syksy = dekkariaikaa. Kun illat pimenevät, linnut ja tuuli kääntyvät etelään on parasta sukeltaa jonkun muun selkeästi ratkottavissa oleviin ongelmiin  ja kupilliseen teetä. Tai parhaassa tapauksessa useampiin. Kyllä toimii porttiteoria tässä.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013)Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

Jaana Lehtiön kohdalla porttiteoria vei uutuusteoksesta esikoiseen. Uutuuden luin työtehtävän takia, tämän toisen ihan huvikseni. Joka viisautta rakastaa -teoksessa  paljastuu olevan jotain mätää porvoolaisessa pikkukaupunki-idyllissä. Sympaattinen komisario Juha Muhonen joutuu huolehtimaan paitsi kroonisesti koholla olevan verenpaineensa, myös ehtiväisen eläkeläisrouva Hilkka Alituvan edesottamuksista. Lehtiön dekkari on keveän viihteellisesti ja väkivallattomasti kirjoitettu psykologinen palapeli, jonka alla kulkevat ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013, 315 s.)

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeillaPeter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Tähän kirjaan tartuin, sillä on menossa haastattelemaan kirjailijaa hänen uusimman Roy Grace -teoksensa tiimoilta. Kuoleman kanssa ei kujeilla naittaa ulkoisesti jäyhän, mutta sisäisesti piinatun brittiläisen rikosylikomisarion amerikkalaisvaikutteisen mysteerijuonen kanssa. Yhdistelmä on erittäin vetävä, vaikka yllättäviä yhteensattumia on suorastaan ällistyttäviä määriä. Elävältä hautaamisen pelon ja petoksen ympäri kiertyvä juoni antaa lukijan olla aina askelen edellä poliisivoimia. Kuinka pitkälle rakkaus kantaa on kysymys, jota pohtivat niin Roy Grace kuin rikoksen uhritkin.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva 2010, 418 s.)

 

Jussi Adler-Olsen: PullopostiaJussi Adler-Olsen: Pullopostia

Adler-Olsenin Pullopostia on Osasto Q -sarjan kolmas suomennettu teos ja ensimmäinen lukemani. Osasto Q:n arkipäivään selvittämättömien rikosten parissa ja olennaisimpiin henkilöhahmoihin on silti helppo päästä käsiksi. Pullopostia yhdistää noir-dekkariin sarkastisen huumorin varsin onnistuneesti, ellei sitten sarkasmi ollut tekstiin aamuyön tunteina itseautettua. Adler-Olsenin psykologinen ote on vahva ja tukee läheisten välisiin valtapeleihin ja uskoon kiteytyviä teemoja.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia (Gummerus 2014, 551 s.)

 

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurman 1920-luvun Helsingin alamaailmaan sijoittuva dekkarisarja saa jatkoa Hatuntekijän kuolemalla. Hurma rakentaa teoksissaan taitavasti kokonaisvaltaista ajankuvaa. Tullin leipiin siirtyneen Korpelan ja Rouge-nimisen laululintusen tiet kohtaavat jälleen rikosten merkeissä. Hatuntekijän kuoleman myötä Hurma on löytänyt hyvän tasapainon ajankuvan ja juonenkuljetuksen, rikoksen ja romanssin ristipaineissa.

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014, 346 s.)


Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehdon pakolaiset kertoo putkiremontista ja sen seurauksista Ehtoolehdon palvelutalossa. Yhdeksänkymppiset Siiri ja kumpp. joutuvat pölyn, melun ja työmiesten kiusaamiksi, kunnes lopulta lähtevät karkuun, kimppakämppään Pitkänsillan väärälle puolelle. Lindgren käsittelee romaanissaan jälleen taitavasti paitsi vanhustenhoidon kipupisteitä, myös muita yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia. Kirjaimellisesti. Ehtoolehdon pakolaiset naurattaa ja itkettää, monesti jopa yhtä aikaa.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 335 s.)

Syysdekkarit

Hanna Matilainen: Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Hanna Matilainen: Mitä kummaaHanna “Morre” Matilaisen Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon on hyvä yleisopas kotimaiseen realistista kirjallisuutta enemmän tai vähemmän sivuavaan proosaan. Teos jakaantuu useaan osaan, joissa käydään läpi spekulatiivisen kirjallisuuden historiaa, kotimaisia julkaisijoita ja muita toimijoita sekä kotimaisten kirjailijoiden spefituotanto 1800-luvulta lähtien. Mitä kummaa sopiikin peruskartaksi niin aloittelevien kuin kokeneempienkin lukijoiden seikkailuille kotimaisen spefin maailmassa. Simppelin ilmaisutyylin ansiosta teos sopii myös nuorten lukijoiden tietokirjaksi.

Spekulatiivinen fiktio on 2000-luvun alussa yleistynyt kattotermi tieteis- ja fantasiakirjallisuuden eri lajeille maagisesta realismista paleofiktioon, hard scifiin ja wuxiaan. Mitä kummaa luotaa lyhyesti näiden kirjallisuuslajien kansainvälistä historiaa 1600-luvulta lähtien. Lyhyys on varmasti tarkoituksenmukaista tällaisessa yleisesittelyssä, mutta historiallisen utopia- ja seikkailukirjallisuuden ystävänä pidän historiallisen kirjallisuuskatsauksen osuutta riittämättömänä.

Keskiaikaisen kirjallisuuden esittelyssä olisi tullut ottaa esille fantastinen matkakirjallisuus. Renessanssikirjallisuutta ei teoksessa käsitellä lainkaan, mutta mielestäni aivan muutamakin lause runous- ja näytelmäkirjallisuuden suuntaan olisi auttanut lukijaa hahmottamaan tieteis- ja fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta tuona taiteiden kukoistusaikana. 1600-luvun esittelyssä olisi voinut nostaa esille esimerkiksi Tommaso Campanellan Aurinkokaupungin tai Lady Margaret Cavendishin Blazing Worldin. 1700-luvun tieteis- ja fantasiakirjallisuutta esitellessä olisi voinut pohtia pikaisesti seikkailu- ja matkakirjallisuuden räjähdyksen vaikutusta spefikirjallisuuden ja realismin rajoihin aikana, jolloin A:lla alkavat mantereet lakkasivat pikkuhiljaa olemasta täysin valkoisia läiskiä maailmankartalla, ja tieteelliset löydöt kiihottivat mielikuvitusta. Hieman pidempi historiakatsaus olisi auttanut ehkäpä myös selittämään tarkemmin fantasian ja scifi-kirjallisuuden eroa, joka jää nyt valitettavan pintapuoliseksi.

Matilaisen teoksen vahvuus nimenomaan kotimaisen spefikirjallisuuden kartoittajana tulee esille teoksen seuraavissa osioissa, joissa selvitetään kotimaisen (intohimo)lukijakunnan, fandomin, toimintaa ja listataan kotimaiset spefikirjailijat ja heidän teoksensa. Spefikirjallisuus on monia muita proosalajeja sosiaalisempaa, jopa performatiivisempaa, sillä lukijakunnalla on pitkät ja tiivit yhteydet toisiinsa. Niinpä suurimmista kaupungeista löytyy klubeja, joissa lukijat tapaavat toisiaan säännöllisesti ja epämuodollisesti ja Suomessa järjestetään vuosittain useita coneja, eräänlaisia erikoistuneita kirjamessuja, joissa kohtaavat niin kirjailijat, kustantajat kuin spefiharrastajatkin. Mitä kummaa kannustaa osallistumaan – ja auttaa julkaisu- ja kirjailijaesittelyiden avulla laajentamaan omaa spefituntemustaan.

Kirjailijaesittelyt ovat kompakteja. Kirjailijalistaan on kerätty niin leimallisia spefikirjailijoita kuin yleiskirjailijoitakin, joiden tuotannosta on mainittu vain spefikirjat. Kirjailijaesittelyjen bibliografioiden avulla voisi vaikka aloittaa suomalaisen spefin keräilyharrastuksen. Lähdeluettelo ja julkaisuesittely – suuri osa kotimaisesta spefistä ilmestyy alan aikakauslehdissä – auttaa lukijaa pidemmälle spefiharrastuneisuudessa. Mitä kummaa on kaikkiaan hieno avaus uudelta spefitietokirjailijalta ja kaivattu yleisnäkemys suomalaisen spefin tilaan näin 2000-luvun alussa.

Hanna Matilainen: 
Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Avain 2014
191 s.

Kirjakaksikko: Työelämä, nyt.

Nuortenkirjailija Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti ja Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi Jarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö eivät voisi ensi näkemältä enempää erota toisistaan.

  • perheenäiti vs. sinkkumies
  • pk-seutu vs. maaseutukeskus
  • kympin tyttö vs. hällävälisti

Käytännössä kuitenkin molemmat kirjat kertovat varsin näkemyksellisesti erittäin raadollisesta nykytyöelämästä, jossa mennään tunnusluvut edellä ja ihmiset jossain niin kaukana, että takavalot hädin tuskin näkyvät. Ilmestyskirjan tädin takavalot vilkuttavat purevaa huumoria, Hiekkaan piirretty hirviö pyrkii luullakseni jossain määrin sarkasmiin, vaikka itse onnistuin lukemaan lähinnä arkirealistista, sovinistishenkistä kauhua. Molemmissa kirjoissa oli myös ongelmansa – Holopaisella satunnaisia vaikeuksia chick lit -muottiin sovittautumisessa, Mällisellä käsittämättömiä tajunnanvirtakohtauksia – mutta molemmat piirtävät yhteiskuntakriittistä, inhimillisyyttä janoavaa kuvaa työelämäpahoinvoinnista.

Keski-ikäistyvän äidin muutosvastarinta

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan tätiAnu Holopaisen Ilmestyskirjan täti on humoristinen mommy lit -teos, jossa perheenäiti taistelee kahdella rintamalla yhtä aikaa joutuessaan työelämässään vihatun ja kadehditun sukulaistädin armoihin. Kun kaksi IT-firmaa fuusioituu, toisen työntekijät ovat yt:eissa välittömästi enemmän konsulttien tulilinjalla. Sankarittaremme Airi on pienten lasten äitinä ja luonnollisesti aika ensimmäisenä kenkimisjonossa. Ainoastaan miehen omanarvontuntoisen Liila-tädin väliintulo antaa Airille hieman lisää mahdollisuuksia jatkaa asuntolainan maksua lykkäyksettä. Kuinka kauan kuvio pysyy kasassa?

Ja muut Lampiset… He ovat niin ihania ihmisiä, kerta kaikkiaan maailman paras perhe. Tavallaan se, että he sietävät Liilan kaltaista ihmistä, kertoo vain, kuinka äärettömän hyväsydämisiä he ovat. (s. 8)

Holopaisen tarinan keskeinen jännite on kahden eri-ikäisen naisen suhde, joka on kiinnostavasti rakennettu sukupolviristiriidan varaan. Nykyhetken kolmikymppiset naiset ovat kasvaneet kestolaman varjossa, jatkuvassa epävarmuudessa, jossa vain yhteiskunnan vaatimuksiin täydellisesti vastaamalla voi saavuttaa oikeuden olla olemassa, siinä missä nykyhetken kuusikymppiset nauttivat oman kapinasukupolvensa rintaliivinpolttajien asenteesta ja taloudellisen hyvinvointiaallon hedelmistä. Usko itseen tai uskon puute kiteytyy Holopaisen teoksessa myös työ- ja perhe-elämän muutoksiin yhteiskunnallisen jatkuvan kriisitilanteen ikeessä. Ilmestyskirjan täti onnistuu kuitenkin valaisemaan synkkää työelämäkuvausta huumorilla ja toivolla: solidaarisuudessa on voimaa, jos toisille ihmisille vain antaa mahdollisuuden.

“Ehkei joulu menisi pilalle, vaikka yhden kerran söisimme Stockan Herkun lohta itse graavatun sijasta.” (s. 220)

Keski-ikäistyvän sinkkumiehen muutosvastarinta

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviöJarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö on takakansitekstin mukaan hirtehinen kertomus sanomalehtitalosta media-alan murroksessa. Itse luonnehtisin tätä kuitenkin sairaan pelottavaksi kuvaukseksi takapajuisen sovinistisesta työyhteisöstä, mutta pidän kuitenkin todennäköisenä, että kirjailijan huumorintaju ei vain kohdannut omaani. Sanomalehtityö vaikuttaa tämänkin teoksen* perusteella tuskaiselta sontatunkiolta, jonne on viskottu toinen toistaan viallisempia miehiä – ja paperinohuita naisia. Teoksessa valotetaan myös 0:n kaupungin politiikan ja ykkössanomalehden kytköksiä hyvin todenmukaiselta tuntuvalla tavalla**, mikä iskee mehevän koukun lukijan palleaan.

Sitten hän [uusi päätoimittaja] oli heittänyt varmaankin hyväntahtoisena vitsinä, että oli kuullut Untuvan viihtyneen pitkään kotona laiskottelemassa, mihin tämä oli todennut olleensa kahta pientä lasta hoitamassa. Niin, toisinaan kotityöt käyvät työstä, pomo oli myönnellyt, kyllä hän sen arvasi, vaikkei ollutkaan ikinä vaippoja vaihtanut. (s. 21)
Hiekkaan piirretty hirviö on kerronnallisesti mielenkiintoinen, kielellisesti polveileva ja henkilöhahmoiltaan vastenmielinen suoneniskentä. Mällinen ei selittele mitään, vaan keskittyy näyttämään. Niinpä teos on satunnaisesti vaikeaselkoinen, ikäänkuin kirjailija haluaisi tiputtaa lukijat matkasta samalla tavoin kuin lehtityöelämä on tiputtanut todellisen journalismin kelkastaan. Teoksen mieshahmoista huokuu menneiden aikojen machomaskulismi, joka kirjan sivuilta kohdattunakin iljettää ja pöyristyttää yhtä paljon kuin kantadenson odour työmatkabussissa. Nikottelusta huolimatta Mällisen teos on hyvää kerrontaa: viesti tulee selväksi, vaikkei lukukokemus juuri viehätä.

“Henkilökuva on pettymys, suuri pettymys. Jos olisin tiennyt, ettei siinä kerrota kuvataiteilijan homoudesta, olisin kirjoittanut sen itse. Meillä ei ole varaa yksityiselämää koskevan tiedon panttaamiseen, mikäli haluamme pitää työpaikkamme. Jos joku on kanssani eri mieltä, hän on väärällä alalla. (s.105)

* Vrt. esim. Pauliina Suden “Nostalgia” (2011).

** Ainakin turkulaista paikallispolitiikkaa seuranneelle.

***

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
291 s.
Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
280 s.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta (Siltala 2014)

Tämän kertomuksen aiheena ovat nämä hirvittävät kuilut ajatuksen ja sanan, tahdon ja sen ilmauksen, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä sekä se mitä näissä kuiluissa kasvaa.  (s. 8)

Ruotsalaisen Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta on saanut vuoden 2013 August-palkinnon. En ihmettele lainkaan: Andersson kirjoittaa tiiviisti mutta kuvaavasti ohirakastamisesta ja ohipuhumisesta, olipa puhe sitten taiteesta tai ihmisistä. Romaani keinahtelee yllättävästi sarkasmin vaahtopäiltä naturalismin kärjille ja kommentoi samalla viihdeteollisuuden (myös naisten viihdekirjallisuuden) perinteisiä nais- ja miesrooleja. Kaipuun sininen kukka näyttää tässä romaanissa pikemminkin jättiputkelta, jonka elonnesteet polttomerkitsevät uhrinsa.

Ester on keski-ikäinen, keskiluokkainen avioliitossa elävä kriitikko, joka ihastuu palvottuun taiteilijaneroon, Hugo Raskiin, haastateltuaan tätä artikkelia varten. Se, mitä sitten tapahtuu, on mielenkiintoisempaa kuin rakkausromaaneissa yleensä. Ester ei ehkä ole yhtä älyllinen esteetikko kuin on ajatellut olevansa. Hugo ei ehkä ole yhtä nerokas nero, kuin Ester on ajatellut hänen olevan, Mutta onko sillä väliä? Ehkä sillä kuitenkin pitäisi olla väliä? Voiko sillä olla väliä?

– Tunteiden kuvaamista pitää varoa, Hugo sanoi.
– Tarkoitushan on manipuloida vastaanottaja tuntemaan halutut tunteet. Se ei onnistu näyttämällä tunteet vaan herättämällä ne. Ja siihen tarvitaan aivan eri keinot. (s. 49)

Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta  ei ole perinteisimmän sorttinen rakkausromaani. Teoksen alaotsikolla selkeästi halutaan painottaa rakkautta, ja rakkaus esiintyykin tässä teoksessa niin ihmisen rakkautena toiseen, kuin rakkautena taiteeseen. Yhtä hyvin teoksen alaotsikkona olisi voinut olla Romaani obsessiosta. Andersson käsittelee teoksessaan taidetta ja taiteen vastaanottoa, taidefilosofiaakin niin roisilla itseironialla, että teoksen on pakko epäillä syyllistyneen vähintään keskiraskaaseen sarkasmiin. Ei sillä, etteikö myös ihmisten välinen (tai ainakin ihmisen toiseen kohdistama) intohimo saisi saman käsittelyn.

Ajatukset Hugon vähäpätöisyydestä ryöppysivät esiin hämmästyttävän kostonhimoisina. Ester ajatteli olevansa jalomielinen, kun rakasti Hugoa näistä puutteista huolimatta, Hugon pitäisi olla kiitollinen. (s.94)

Ei silläkään, etteikö julma totuus ihmiselosta kuultaisi fiktion läpi. Missä määrin olemme omia taideteoksiamme, imagoita, jotka paljastuvat vain suhteessa toisiin? Estääkö juuri paljastumisen pelko todellisen yhteyden toisiin ihmisiin? Olemmeko lopulta edes kiinnostuneita siitä toisesta(kaan), joka sieltä imagon alta saattaa esiin kaivautua?

***

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta
Suom. Sanna Manninen ruots. alkup.
Egenmäktigt förfarande – En kärleksroman
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2014
214 s.