Category Archives: Autofiktio

Klassikkohaaste: Vita Sackville-West, ilonpilaaja pahinta laatua

Vita Sackville-West (1910)Kaikkihan tietävät tämän Vita Sackville-Westin, kirjailija Virginia Woolfin rakastajattaren? Joka toimi Orlando-romaanin muusana ja päähenkilön esikuvana ja joka laitteli Sissinghurstissä yhden maailman näteimmistä puutarhoista aviomiehensä kanssa? Eivät puutarhahommat  ja lukuisat rakkaussuhteet riittäneet hänen aikansa kuluksi, vaan piti mennä myös kynäilemään romaaneja. Esimerkiksi Ylhäisiä ihmisiä (The Edwardians) hän kynäili iloisen -20-luvun lopuksi.

Ylhäisiä ihmisiä rikkoo kenen tahansa hyvän ei-tee-mieli-lukea-mitään -putken. (Sen eksoottisesta raskasmielisyyden varjosta kuka tahansa varmasti nautti suunnattomasti niin kauan kuin se kesti.) Kyseessä on romaani, joka tuhoaa kenen tahansa uskon nostalgiseen englantilaisen yläluokan romanttiseen elämään, josta on niin paljon mailmankirjallisuuden kaanonissa kohkattu, koska kaanon on kuitenkin isoksi osaksi englantilaisen yläluokan itse Oxfordin ja Cambridgen vanhimpien pubien takaseiniin naulaama.

Romaani kertoo kyseisen luokan romanttisesta ja vaikutusvaltaisesta elämästä useiden silminnäkijöiden näkökulmasta. Kirjailija itse osallistui aktiivisesti kyseiseen elämään ennen boheemia maalaisromanttista kauttaan. Maalaisromanttisella kaudellaankin kirjailija osallistui toki siihen monipuoliseen avioliittolaitoksen ulkopuoliseen suhdetoimintaan, jota hän romaanissaan kuvaa auliisti. Sackville-West tuhoaa yhdellä teoksella kaiken sen kuvitellun moraalisen ja henkisen nostalgian, jonka Jane Austen sata vuotta aiemmin ylemmän luokan ihmisiin liitti.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiäKyseessä on ensimmäisen kolmasosan ajan herkullinen juorukirja, avainromaani, joka kuvaa ylhäisön elämää sisäpuolelta päin. Teoksen seuraavat kaksi osaa sortuvat kliseiseen kahden kerroksen väen ratkaisuun, jotka ovat nykylukijalle erityisen tuttuja audiovisuaalisesta viihteestä.

Sackville-West oli kuitenkin teoksen kirjoitusaikana varsin kapinallinen, sillä tapana oli niin sosieteetissa että kirjallisuudessa, että alemman luokan ihmiseen sortunut ylemmän luokan ihminen sai jonkin hirveän moraalisen tai vähintään hygieenisen rangaistuksen. Tuberkuloosi, kuppa, kuolema tai lasten antaminen sukulaisten kasvatettavaksi parempiin piireihin olivat erityisen suosittuja ratkaisuja. Toisaalta esimerkiksi P. G.  Wodehouse ratkaisi moraaliset ongelmat eristämällä omat romaaninsa yläluokan kuplaan.

Vita Sackville-West (1918)Ylhäisiä ihmisiä ilmestyi 1930, vain kaksi vuotta aiemmin kuin Stella Gibbonsin Cold Comfort Farm, mahdollisesti maailmankaikkeuden nerokkain parodia ylhäisöromaanista. Sackville-Westin teos on juonellisesti tavanomainen kasvukertomus, jossa henkilö löytää itsensä ennaltamäärätyn yhteiskunnallisen lokeronsa ulkopuolelta. Mikä tekee romaanista merkittävän, yhtä aikaa kylmäävän ja kuumottavan, on Sackville-Westin kahtiajakoinen suhtautuminen vallitsevaan asiaintilaan, toisaalta reaalitilanteeseen alistuminen ja toisaalta kapinahenki, joka löytää purkausreittinsä tarkoissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa havainnoissa.

Suomenkielinen käännös on laadukas ja säilynyt ilahduttavan hyvin.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiä
Suom. Aarre Nenonen engl. alkup. The Edwardians
Otava 1949
282 s.

Kirjakaksikko: Selviytyjälapset

Tuntui siltä, että niin pitikin tapahtua. Tai ei tietenkään pitänyt, ei sellaista kenellekään toivo, mutta jos jonkun piti juosta silloin siinä yössä, niin onneksi se olin minä eikä joku muu, joku joka ei olisi jaksanut. (s. 143)

Ylläoleva lainaus Sarianna Vaaran omaelämäkerrallisesta romaanista Huomenkellotyttö (Like 2013) kiteyttää tarkkanäköisesti pärjäävän selviytyjälapsen kokemuksen arkielämästä. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) säestää:

Rakas Taivaan Isä, jos en tee virheitä, voitko antaa anteeksi äidille ja isälle? (s. 88)

Lapsen ja aikuisen asema perhetragedioissa on erilainen: aikuinen voi, ainakin periaatteessa, valita lähteä, jättää taakseen ja koota elämänsä palasista uuden alun. Lapsi voi vain sopeutua siihen, mitä aikuiset tarjoavat. Sikalat ja Huomenkellotyttö kertovat riipaisevasti lapsista, jotka pärjäsivät ja selviytyivät aikuisten kaaoksen sydämessä. Ne eivät ole rankoista teemoistaan huolimatta misery litiä, vaan kasvavat silminnäkijäkertomuksista yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi pärjäävien lasten ja pärjäämättömien vanhempien puolesta.

Sarianna Vaara: HuomenkellotyttöSarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaaran esikoisteos kertoo skitsofreniaa sairastavan äidin ja hänen tyttärensä arjesta hyvine ja huonoine hetkineen. Hyvät hetket ovat täynnä hassuttelua, tarinointia ja arkista juhlaa jäätelön merkeissä. Huonot hetket ovat täynnä pelkoa, ahdistusta ja käsittämättömyyttä. Elämän kaoottisuus näkyy arjen mustavalkoisuudessa: ei ole harmaan sävyjä, on vain täydellistä poissa- tai läsnäoloa.

Itkin peiton alla äänettä, pelkillä kyynelillä. En halunnut, että Mirja kuulisi. Aikuiset luulivat aina että asiat ovat huonosti jos itkee, vaikka eiväthän ne enää sitten olleet. Itku tuli vasta jälkeenpäin, sitten kun tiesi, ettei ollutkaan hätää. (s. 16)

Huomenkellotyttö on hyvällä tavalla omaelämäkerrallinen. Kirjailija on jalostanut omista kokemuksistaan tarinan, joka on riittävän etäännytetty, ettei se aiheuta lukijassa tirkistelyn häpeää – mutta riittävän tosi, jotta kokemuksiin voi eläytyä, niihin uskoa. Lapsen onni ja hätä hyökyvät sivuilta suoraan lukijan sydämeen ja kasvavat lapsen repivää, vanhemmista riippuvaa inhimillisyyttä avaavaksi muistelmaksi.

Toisaalta teoksessa hämmästyttää menneen maailman yhteisöllisyyden kuvaus. Kun äiti väsyy, kylältä ja koulusta löytyy turvallisia aikuisia, jotka auttavat ja tukevat lasta hyvästä sydämestään, päivin öin, jopa virkailijat virka-ajan ulkopuolella. Yhteisö ei syrjäytä pientä tai isompaakaan avun tarvitsijaa. Äitiä ei voi paikata, mutta äidin tarvetta voi lievittää.

Pahinta olisi se, että ei olisi omaa äitiä ollenkaan, että en saisi enää ikinä olla äidin kanssa. Kestäisin olla vähän aikaa yksinkin, tai vaikka pitkään, kun vain tietäisin, että äiti tulee joskus takaisin. Jos joutuisin pois äidiltä, minulla ei olisi enää mitään. (s. 35)

Susanna Alakoski: SikalatSusanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski kertoo vuoden 2006 August-palkinnon saaneessa teoksessaan suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Elämä Ruotsissa on monin verroin rikkaampaa kuin Suomessa. Sisävessa ei kuitenkaan korvaa omaa kieltä, lähipiiriä ja juuria. Vanhemmat juhlivat ahdistustaan pois alkoholismiin saakka ja lapset pärjäävät päivät ja yöt läpeensä.

Yhtenä iltana kun minä ja Markku oltiin jo menty nukkumaan, isä tuli meidän luo. Hän istahti Markun sängyn laidalle mutta puhui meille molemmille. Hän sanoi että meidän piti luvata että me ei ikinä valitettaisi. Että meidän piti muistaa se aina, ei saanut valittaa. Me oltiin saatu hieno asunto ja meillä oli ollut tuuria. Paljon paljon enemmän tuuria kuin monilla monilla muilla. (s. 22)

Selviytymiskeinot ovat lapsilla samat niin Suomessa kuin Ruotsissa: kun omat vanhemmat potevat niin, ettei ruuanlaitto tai siivoaminen suju, lapset ottavat vastuun niin hyvin kuin kykenevät. Toverit ja aikuiset tuttavat ovat avainasemassa: jos kotona tapahtuu pahoja, tai kotona ei voi olla, apu löytyy naapurista. Naapurissa mahdollisesti kamppaillaan samantapaisten vaikeuksien kanssa, mutta ei ehkä samana päivänä. Aikuisten yhteisymmärrys ja lasten samankaltaiset taustat kannattelevat, vaikka horjuen.

Ystadissa kohdataan kuitenkin myös ihmisten eriarvoisuus: toiset ovat rikkaita, heillä on selvät vanhemmat. Miksi toisilla on, mutta toisilla ei? Miksi sosiaalitoimisto tulee vierailulle aina hyvinä aikoina, eikä kukaan näe maton alle lakaistua?

Minulla oli nälkä. Milloin me oltiinkaan syöty viimeksi? Muistin vain sen että me oltiin syöty aamiaista. Ei lounasta. Mahaan koski. (s. 217-218)

Lapsen pärjäämisvoimat ovat kuitenkin rajalliset. Jos omasta olemisesta ja vanhempien kunnosta jaksaakin pitää huolta, sisarusten pärjäämistä pystytään enää toivomaan. Tärkeintä on, että poliisi ja ambulanssi saadaan paikalle aina silloin kun vanhemmalla on hätä.

On kertakaikkiaan ällistyttävää, miten sinnikkäitä pärjääjiä lapset ovat. Toki näissä teoksissa kuulemme vain heistä, jotka ehkäpä omaksikin yllätyksekseen ovat selviytyneet aikuisiksi saakka. Hyvinvointi ei koske kaikkia.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kansi: ?
Like 2013
253 s.
Susanna Alakoski: Sikalat
Suom. Katriina Savolainen ruots. alkup. Svinalängorna
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

 

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies (WSOY 2013)

Lavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus kertoo laulajatar Katri Helenan ja Panu Rajalan yhteiselämästä viime vuosituhannen lopulla. Kirjan lopussa paljastuu, että suhderetrospektiivi on kirjoitettu vastineena Katri Helenasta vuonna 2011 tehtyyn näytelmään. Onko kyseessä kirjallinen kosto?

Koko kansalle tuttu asetelma

Pahoittelimme sitä, että hyvä aihe oli vesitetty pinnalliseksi ja tuttuja kliseitä viliseväksi laulukavalkadiksi. Meillähän olisi kenties ollut jotain kerrottavaa… Mutta nyt riittivät aineistoksi ikivihreät laulut ja vanhat lehtijutut. (s. 239)

Varmasti en olisi vilkaissutkaan kirjallisuustutkija, (näytelmä)kirjailija Panu Rajalan dokudramaan Lavatähti ja kirjamies, ellei Helsingin kirjamessujen Lukupiiriin olisi kaivattu bloggaajaa juuri tätä kirjaa lukemaan. Lähdinkin lukemaan kirjaa erittäin skeptisellä mielellä: julkkisten yksityiselämän tirkistely ei ole minusta kiinnostavaa, mutta toivoin kirjan yllättävän positiivisesti.

Suurissa teemoissa, julkisuuden hahmon saaman julkisuuden kanssa ja sivussa elämisessä sekä pettymykseen päättyvässä rakkaustarinassa olisi ainesta erittäin mielenkiintoisiinkin pohdintoihin. Lavatähti ja kirjamies toistaa kuitenkin monia tuttuja kliseitä.

“Hän” on toimelias, omanarvontuntoinen kansannainen, epäsensuaalinen epäintellektuaalinen kodinhengetär ja laskelmoiva liikenainen, jonka ripustautuminen entiseen mieheen ohjailee pariskunnan elämää. “Hän” on sivistynyt, pidetty ja arvostettu, sivistyksestään kumppanille auliisti jakeleva nautinnonhaluinen herrasmies, jonka pienet naisseikkailut ja suuri kirjallinen elämäntyö tulisi ymmärtää osana charmanttia miehistä luontoa. “Hän” elää julkisuuden laineilla ja etsi kumppanistaan jotain, mitä ei ollut olemassa. Tarinaa rytmittävät otteet Katri Helenan hittien sanoituksista ja runsaat lainaukset pariskunnasta kertovista lehtijutuista.

Kiusallinen kolmas persoona

Positiivista on, ettei Lavatähti ja kirjamies ole, keväisten lehtikirjoitusten lupailuista huolimatta, kiusallinen paljastuskohuromaani Katri Helenan elämästä. Kääntöpuolena kuitenkin on, että se kertoo kiusallisesti, välillä kitkeräänkin sävyyn, arkipäiväisen tarinan kohtalaisen tylsien keski-ikäisten ihmisten epäonnistuneesta parisuhteesta päähenkilö Panun antisankaruuden ja sillanpääläisen luontosuhteen kurimuksessa.

Kirjaa lukiessani päädyin kuitenkin moraalisiin pohdintoihin, koskien ihmissuhde-etiikan lisäksi erityisesti kirjallista etiikkaa. Lavatähti ja kirjamies on pääasiallisesti apologia ja omaelämäkerta kirjamiehestä, joka eräänlaisena Viinamäen Auervaarana toivoo saavansa julkkislavatähden rinnalla kotihuolettoman huvitteluntäyteisen elämän. Mutta ei saa.

Hän huomaa jatkuvasti killuvansa lehtitelineitten ykkössankarina. Varjoon jäävät jonkun suuren rakkausnumeron muut tähdet, niin Ike Kanerva kuin Juha Kankkunen. Hei jumalauta, mä olen sentään jotain! Monen vaimean vuoden jälkeen elämä täyttyy soitoista, jutuista, kyselyistä, onnitteluista, haastattelupyynnöistä. (s. 57)

Panu Rajala kertoo teoksessaan Panu Rajalan elämästä omituisesti kolmannessa persoonassa (“miehemme”, “hän”, “Panu”). Retorinen keino pyrkii näyttämään kaikki kirjan päähenkilöt yhtä etääntyneinä kirjailijasta itsestään. Ikäänkuin omaelämäkerran kirjoittajan olisi mahdollista kirjoittaa muistoistaan objektiivista lähentelevästä näkökulmasta. Katri Helenan – Katrin – ääni ilmaistaan repliikeissä, Panun ja häneltä kuulostavan kertojan lukijaa hauskuuttavat äänet sekoittuvat ja samastuvat toisiinsa, jakavat huomiota ja tuomioita oikealle ja vasemmalle.

Puolustuspuheretoriikassa kirjailijalija on taitava: hän viittaa itseensä ja Katriin “meinä”, samoin itseensä ja lukijaan. Kaikki ovat lopulta mukavasti Panun veneessä; ne, jotka eivät ole, leimautuvat sanan käänteessä moraaliltaan kyseenalaisiksi ihmisiksi.

Heitä [kirjailijan läheisiä] loukkaa aivan aiheellisesti heidän ylitseen ja ohitseen annettu julkinen todistus asioista, jotka koskettavat kipeästi myös heitä itseään. Tämän ongelman ohi mies ei pääse, tuskin tässäkään kirjassa. Miksi hän kirjoittaa? Sisäisestä pakosta? Jostakin motiivista, jota ei voi selittää. Pahantahtoiset sen kyllä tulkitsevat käden käänteessä. (s. 141)

Runsaat lehtijuttulainaukset ja selkeät kuvaukset keskusteluista, tunnelmista ja tapahtumien kulusta lisäävät aitouden, oikeaan osuvien muisteluiden tuntua. Onko eettisesti epäilyttävää esittää oma tarinansa mahdollisimman vetoavasti, objektiivisuuden  illuusiota tarkoituksenmukaisesti luoden ja lukijaa hämmentäen? Varsinkin, kun otsikko rinnastaa päähenkilöt toisiinsa. Retorisista keinoista johtuen kirjaa oli jopa piinaavan kiusallista lukea.

Historiaksi Lavatähti ja kirjamies on toispuolisen retoriikan, ennakointien ja jälkiviisauden liiaksi kyllästämää, fiktiiviseksi rakkauskertomukseksi liiaksi konkreettisuuteen ja elävien dokumentointiin sitoutunut. Romeoksi ja Juliaksi Panusta ja Katri Helenasta ei ole – ei ole meistä muistakaan. Tämä on luullakseni yksinomaan lohdullista, vaikka se samalla tarkoittaakin, että erityisen mielenkiintoisia rakkauskertomuksia ei ole luvassa.

***

Kirja-arvio on kirjoitettu 12.10., mutta ajastan sen ilmestymään 27.10. klo 16.00, jolloin alkaa Helsingin kirjamessujen lukupiiri tästä kirjasta. Muuttaako lukupiiri käsitystäni kirjasta?

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies
Kansi: Mika Tuomainen
WSOY 2013
241 s.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

On yleismaailmallisesti tunnettu tosiasia, että meikäläisiä aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Dieter Hermann Schmitzin suomenkielinen esikoisromaani Täällä Pohjoisnavan alla: matkani pesunkestäväksi suomalaiseksi menee vielä pidemmälle: se kertoo yhden muukalaisen päättäväisestä pyrkimyksestä muuttua meikäläiseksi. Schmitzin autofiktiivisyydestä ammentava supisuomalaistumistarina on hykerryttävä kertomus keski-ikäisen perheenisän etsikkoajasta kepeän artopaasilinnamaisen veijariromaanin – tai wladimirkaminermaisen emigranttikolumnikokoelman – tyyliin.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla (Atena 2013)

Jos esimerkiksi etsin hunajaa, odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisessä käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamiaissämpylänsä päälle. (s. 37)

Täällä Pohjoisnavan alla -romaanin kehyskertomuksena toimii suomalaistumistoimenpidelista, jonka kirjoittamiseen ja toteuttamiseen päähenkilö intoutuu havaittuaan olevansa jo niin suomalaistunut, ettei ole enää täysin saksalainen. Identiteettikriisin selvittäminen suomalaistavaan suuntaan tuntuu loogiselta, sillä hän asuu perheineen Tampereella. Facebookin avustuksella kymmenkohtainen toimenpidelista muotoutuu hernekeitosta hirvimetsän, laivakaraoken ja tangon kautta perjantaikänneihin. Listaa aletaan käymään läpi saksalaisella tehokkuudella ja päättäväisyydellä. Mitkä osoittautuvat haastavimmiksi suomalaistumiskokemuksiksi?

En enää sekoita vaimoa ja voimaa tai apinaa ja anoppia. Tätä nykyä erotan myös Vesan ja vessan ääntämyseron. Ja tiedän, että Kustaa on nimi ja kusta verbi. Ainakin puolenkymmentä suomalaista etunimeä poikkeaa vain minimaalisesti jostakin virtsaa tai ulostetta tarkoittavasta sanasta. Suomen alkeita opettelevalle tapahtuu siinä helposti lipsahduksia. (s. 42)

Schmitzin romaani on vitsejä ja sketsejä pullollaan. Se muistuttaa televisiosarja Frendejä siinä, että vitsiä paukkaa tasaisin väliajoin – ja, mikä hauskinta, vitsit ovat onnistuneita jopa supisuomalaisesta näkökulmasta. Jännitettä luodaan niin uhkaavalla romanssilla, maakuntamatkailulla kuin ihan tavallisen kaksikulttuurisen elämän kuvailulla. Onko päähenkilö arjen sankari vai antisankari, jää lukijan päätettäväksi. 

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen (Ullmann 2011)

Täällä Pohjoisnavan alla luo suomikuvaa hyväntuulisen tarkkailijan näkökulmasta. Tarina perustuu Schmitzin paria vuotta aiemmin ilmestyneeseen saksankieliseen romaaniin Die spinnen, die Finnen, joka on tyypiltään korostuneemmin matkakertomus kuin suomenkielinen versio. Vertaillessaan näitä kahta teosta voi huomata, että Schmitzin komiikka sujuu molemmilla kielillä. Suomenkielistä versiota toimitettaessa on otettu huomioon myös kulttuurinen sisältö: saksalaisille ei selitellä muumimuki-ilmiötä, mutta suomenkielisessä versiossa päähenkilölle osuu useimmiten Haisuli. Toisaalta suomenkielisessä romaanissa ei näy kömpelöitä käännöksiä saksaksi hauskoista, mutta kääntäessä latistuvista sanaleikeistä.

“Das ist der Dom von Helsinki”, nutze ich dei Bemerkung, um ihn weiterzubilden. “Der Architekt war übrigens ein Deutscher. Ein Engel aus Berlin.” (Die spinnen, die Finnen, s. 216)

Suomalaista identiteettiä pohditaan suomalaisessa kirjallisuudessa usein kriisi- tai vähintään ongelmanäkökulman kautta, mutta Schmitz pohtii ja suorittaa suomalaisuutta ilon kautta. Näkökulma tuntuu raikkaalta ja tuoreelta. Itselleen nauraminen on aina terveellistä – ja Schmitz tekee sen helpoksi, sillä hänen suomikomediansa ei lyttää tai arvostele. 

Täällä Pohjoisnavan alla on hupaisa romaani, joka näyttää saksalaisen peilin kautta, mikä on suomalaisissa hyvää, outoa, hauskaa, mielenkiintoista ja käsittämätöntä. Toisaalta peili voidaan kääntää toisinkin päin ja analysoida, mistä asioista ulkomaalaiset saattavat kiinnostua, ilahtua tai hämmentyä Suomessa vieraillessaan. Ja vielä kolmanteen suuntaan: millaisiin arkisiin asioihin suomalaisten kannattaa kiinnittää huomiota saksalaisten kanssa asioidessaan.  Eritoten suomalaisille, saksan kieleen ja kulttuuriin tutustuville tämän kirjaparin lukeminen toisi helpon ja hauskan tavan omaksua sekä kieltä että kulttuuria.

***

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla: matkani
 pesunkestäväksi suomalaiseksi
Kansi: 
Suom. ja toim. Heli Naski 
Atena 2013
305 s.

***

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen: mein Leben 
 in hohen Norden 
Kansi: Isabel Klett
Ullstein 2011
361 s.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

Norjalainen Gaute Heivoll voitti vuoden 2012 Blogistanian Globalia-palkinnon autofiktiivisellä dokumenttiromaanillaan Etten palaisi tuhkaksiRomaanissaan Heivoll kohtaa oman ja tuttaviensa menneisyyden itseymmärrykseen pyrkivän, elämän sattumanvaraisuuden edessä polvilleen lankeavan ihmetyksen kautta. Itseymmärryksestä kasvaa monisäikeinen, tiheätunnelmainen  inhimillisyyden tutkielma, joka hurmaa sileällä, kaikki aistit huomioivalla rehdillä kerronnallaan.

Kuvassa oli muitakin lapsia, kaikilla palava kynttilä käsissä. Kului neljä viisi sekuntia.  Sitten äkkiä. Sehän olen minä. Sinä hetkenä se alkoi,sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. … Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi kuin melkein suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin. (s. 23-24)

Etten palaisi tuhkaksi kertoo rinnakkain kahden paikallisesta tuppukylästä kotoisin olevan pojan kasvutarinat. Poikia yhdistää niin kunnollisuus kuin ulkopuolisuus, sillä kumpikin heistä pyrkii elämään mahdollisimman kiltisti, mutta kumpikaan heistä ei oikein tahdo päästä sisälle kyläympyröihin. Ulkopuolisuuden kirous kasvattaa sisäistä painetta, jonka purkautuminen vaatii uhrinsa.

Etten palaisi tuhkaksi -romaanin jännitysnäytelmänomainen historiallinen tausta perustuu Gaute Heivollin syntymävuonna hänen kotipitäjäänsä piinanneeseen murhapolttojen sarjaan ja sen selvittelyyn. Kirja on kuitenkin pikemminkin kasvukertomus kuin jännäri, sillä syyllinen paljastuu varsin alussa. Kasvukertomusten avulla kirjailija rinnastaa murhapolttajan tarinan omaansa kysyen, miten tässä näin kävi. Hän näkee yhtäläisyyksiä rakastavissa perheissä, lapsuuden harrastuksissa ja kiinnostuksen kohteissa ja toisaalta myös kriiseissä sekä vaikeuksissa.

Siinä missä kirjailija tuntee oman tarinansa läpikotaisin, toisen pojan tarinaan jää Heivollin empaattisimmista ja tarkimmista tutkimusyrityksistä huolimatta aukkoja. Omasta tarinastaankin Heivoll joutuu välttämättä poimimaan rusinat, eikä hän Proustiksi pyrikään. Hypoteettisyys on kuitenkin Etten palaisi tuhkaksi -romaanissa kiehtovaa. Vaikka on pelottavaa, ettemme tiedä, läpikotainen selvitys olisi kuitenkin vaikuttanut epäuskottavalta. Yhä uudestaan ja uudestaan nousee kuitenkin ajatus, että tasapainoisen ihmisyyden toteutumisen ehtona on aito yhteys niin omaan itseen kuin toisiinkin ihmisiin. Kun toinen näistä on heikoilla, toinen voi paikata.

Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi. (s. 306)

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Reeta, Arja, Laura, Anki, Leena, Hanna, Katja, Sonja, Liisa, Paula, Erja, Maria, Susa, Aletheia, Karoliina, Rva Kepponen, Jenni, Tuulia, Minna, Minna J., Anna Elina, ja Mari A.

***

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Suom. Päivi Kivelä
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2012
307 s.
Norjank. alkup. Før jeg brenner ned