Category Archives: Camp

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann YardAntto Terraksen esikoisteos Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat on hauskasti järkyttävä järkyttävän hauska kirja. Kertojahenkilö on melko sietämätön, kirjalliset ansiot ovat vaatimattomat, jutut muistuttavat snadisti urbaanilegendoja ja liiketoiminnalliset pohdinnat muistuttavat epäilyttävästi tässä kirjablogissa julkaistavia*. Näin onnistunutta slapstick-huumoria on tuskin koskaan julkaistu kotimaisin voimin. Samalla teos on ikkuna Suomen tunnetuimman tavaratalon sielun- ja ruumiinelämään.

Runoteoksia ei varasta kuka tahansa, eikä niitä kyllä myydäkään. Niitä tilataankin valikoimiin pelkästään sen takia, että kauppa näyttäisi enemmän kirjakaupalta. Oikeasti kysyttyä kirjaa sekä myydään että varastetaan saman verran. Uusimmat Reijo Mäet menevät aina kuumille kiville.           (s. 103-104)

Stockmann Yardin alkusanoissa harmitellaan, etteivät kirjoittajan lukuisat käsikirjoitukset ole aiemmin päätyneet tuotantoon. Teoksen keskimääräistä kehnompi oikeakielisyys perustelee miksi, sillä jutut ovat ehdottomasti räävittömämpiä kuin keskimääräinen suomalainen tv-show. Toisaalta juuri heikko kirjallinen ulosanti luo teokselle katu-uskottavuutta, mikäli on taipuvainen ajattelemaan, ettei duunari osaa kirjoittaa. Itse olisin kaivannut standardimpaa lukukokemusta.

Teoksen toinenkin ongelma on rakenteellinen. Jutut hyppelevät usein holtittomasti aiheesta toiseen, ja yhden otsikon alta saattaa löytyä anekdootti yhdestä aiheesta, esittely toisesta ja vielä pohdintaa kolmannesta. Ehkä kyseessä on jälleen katu-uskottavuuden hakeminen, tai sitten kustannustoimittaja väsähti proggikseen kesken kaiken.

Stockmann Yardin stoorit ovat rosoisemmansorttisesta pakkauksesta huolimatta takuuhauskoja, liikkuivat ne hyvän maun tai uskottavuuden millä puolella tahansa. Sitä vain lakkaa välittämästä räkänauraessaan tempuille, jotka räjäyttävät kaikki keskiluokkaisen elämänmuodon mielikuvituksen rajat. Ja minä sentään luen ihan kohtuullisen paljon spekulatiivista fiktiota.

*Ihan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi kirjakaupoilta, kustantamoilta ja Ayn Randilta.

Antto Terras: Stockmann Yard – myymäläetsivän muistelmat
Like 2015
285 s.

Kirjaläppää: Spefiläppää!

Maanmainio kirjallisuusmakasiiniohjelma KultTV pyysi tekemään itsestään julkisesti pellen parodian merkeissä. Mitäpä tällaiseen ehdotukseen voi todeta? Spoof!

Oma välitön vastaukseni oli, että SpefiTV:tä onkin kaivattu jo pidemmän aikaa. Kun sain kaveriksi Kujerruksia-blogin Linnean noin 0,3 sek lähtisiksäämunkaa-pyynnön esitettyäni, loppu onkin vaihtoehtohistoriaa.

Historiallinen ensimmäinen SpefiTV, olkaa hyvä. Ajankohtaista spefiläppää tragikoomisella ihmiskokeella ryyditettynä.

SpefiTV #1

Vähintään 120 000 SHU:n lämpöinen kiitos Linnealle ansiokkaasta täysivaltaisesta heittäytymisestä tähän(kin) älyvapaaseen nerokkaaseen kirjaproggisideaani. Yhtä lämmin kiitos Tuomakselle erittäin pätevästä teknisestä tuesta! Tämä on ensimmäinen ällistyttävistä kirjallisuusproggiksistani, joka näki päivänvalon. Huraa! Linnean bloggaus löytyy täältähttp://pigeonnaire.blogspot.com/2014/07/spefitv-on-taalla.html.

p.s. Hävettää myöntää, että Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on edes yksi todella, todella fiksu laki.  (spoiler alert!) Agent K, ei koskaan enää.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014)

Riikka Pulkkisen  Iiris Lempivaaran* levoton ja painava sydän on parodinen chick-lit pastissi. Sympaattinen Iiris on Bridgetin tapaan oman elämänsä sivupolkujen seikkailijatar, joka on jäänyt täydellisemmin elämää suorittavan sisarensa ja omien elämänodotuksiensa varjoon. Hän kuitenkin antaa parhaansa mukaan neuvoja elämästä selviytymisessä niin ystävilleen kuin ammatikseen, vieläpä teini-ikäisille. Ironisesti naistenlehden jatkokertomuksesta kasvanut romaani on ihqua, kevyttä, erittäin hyvin kirjoitettua viihdekirjallisuutta, joka terapoi lukijansa hyvälle tuulelle.

– Mitä olisit ajatellut, jos olisit tiennyt silloin päiväkodin kuraeteisessä, kun me tutustuimme, että tähän me päädymme, vakoilemaan mun entistä poikaystävää? minä kysyin.
– Olisin sanonut, että Neiti Etsivä on paras leikki, Elina sanoi kursailematta. 
(s. 27)

Iiris Lempivaaran elämä heittää uudelle vaihteelle (näinhän tämä kuuluu ilmaista?), kun avomies kosinnan sijasta lähtee lätkimään/päästää Iiriksen uusien haasteiden pariin. Iiris ei kuitenkaan jää vatuloimaan murtunutta sydäntään (kuin satunnaisesti), vaan lähtee päättäväisesti ongelman ratkaisua kohti. Katso, mikä terapia toimii!

Olen etsinyt miestä, rauhaa, onnea, paratiisisaarta, sukkiani, avaimiani, puhelintani ja maailman ydinolemusta kaksikymmentäkahdeksan vuotta. (s. 81)

Pulkkisella on hento mutta vahva ote parodiaan. Se perustuu todellisen elämän tarkkailuun ja chick-lit -kliseiden lämminhenkiseen uudelleenlämmittelyyn. Uudelleenlämmittely ja intertekstuaaliset viittaukset vaikuttavat vaivaannuttavilta vain juonta koskiessaan. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän käy läpi päähenkilön lisäksi myös useiden muiden, vauva-, teini- tai mummoikäisten naisten sydämiä, josta kaikista löytyy niin painavia kuin levottomia kulmia. Jokainen on oman elämänsä itseapukirjailja, tv-evankelista tai keittiöpsykologi.

Vaan sitäpä ei tässä teoksessa murehdita. Ilon** kautta kohdataan niin murheen alhot, nöyryyden laaksot kuin ihanat linnatkin. Jos pidät Bridget Jonesista (alkup.), pidät Iiris Lempivaarasta.

***

* Jostain syystä alitajuntani ei millään usko Iiriksen olevan mitään muuta kuin Vaattovaara. Jos tekstissä esiintyy lapsuksia, syytämme freudilaista syöksykierrettä.

** Myös suklaan, shampanjan, viskin, korkokenkien, hiihtomonojen ja voimalaulujen kautta. Ei oo niin justiinsa.

***

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava 2014
174 s.

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälä: Suomen Historia

Juha Seppälä: Suomen Historia (WSOY 1998)

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä juhlia kotimaata lukemalla. Etenkin voin suositella tällaiseen tarkoitukseen Juha Seppälän Suomen historiaa. Jonka kyllä lukee huvikseen ihan milloin vain, ei tarvitse erityisesti olla kokonaista päivää sille varattu, sillä tässä Suomen historiassa on 128 sivua. Niistä useimmat vielä puolityhjiä. Tai -täysiä, riippuen katsantokannasta. Lyhyydestä huolimatta olennaisin, eli paikallinen asenne, on kertakaikkiaan nerokkaasti kiteytetty usein proosarunoutta lähenteleviin novelleihin. Faktat tukevat fiktiota kuin hopeinen kuunsilta oman elämänsä karaokemestaria.

Modernismi kielsi Saima Harmajan lyriikan arvon, mutta hän jatkoi sitkeästi vielä neljäkymmentä vuotta valitsemallaan tiellä ja niiasi Finlandia-palkinnon 94-vuotiaana. Sen jälkeen kustantaja teki kommandoiskun Saima Harmajan kotiin ja julkaisi jokaisen paperin, josta löytyi Saima Harmajan koukeroisella käsialalla piirrettyjä harakanvarpaita. Niitä alettiin ymmärtää. (s. 24)

Suomen historia jakautuu lyhykäisyydessään kolmeen, jopa neljään, ehkäpä viiteen osaan. Alussa on niin kutsuttu kultakausi, jossa käsitellään suomalaisen taiteen suurnimiä kotimaisten suurmiesten joukossa. Keskimmäinen ja luonnollisesti laajin osa käsittelee marsalkka Mannerheimia, niin kuin oikein on. Ja loput sitten uudempia aikoja, joista ei luonnollisesti paljon puhumista ole.

Professori Heikki Ojansuu näytti toteen, että sana “huora” on lainasanana – huoran lailla – kulkeutunut suomesta germaanisiin kieliin. Sigurd Wettenhovi-Aspa kytki suomen vastaansanomattomasti ensin egyptiin (akris merkitsee sanan palindromia), sitten englantiin (Shakespeare tulee suomenkielisestä nimestä Se Haaksenperä). (s. 116)

Seppälän Suomen historia on ehdottomasti lyhyin, ytimekkäin ja nopealukuisin Suomen historia ikinä. Myös hauskin. Tätä viimeistä on tunnettujen tosiasioiden valossa varmaankin paheksuttava liian mielikuvituksellisena ja epäuskottavana piirteenä muuten niin loistokkaassa teoksessa synnyinmaamme sankarillisen historian herkistävistä huippuhetkistä. Tilanteen pelastaa kuitenkin Seppälän tarkkanäköinen kuvaus suomalaisesta mentaliteetista tavalla, jonka ansiosta Suomen historia olisi syytä jalkauttaa jokaisen paikallisen elämänhallinta- ja itseapukonsultin työkalupakkiin Alkemistin tilalle.

Vasta siinä vaiheessa aloin tajuta, että minä olin sankari, maan ja kansan vapauttaja. Aloin oppia jotain Suomesta ja suomalaisista: jos tulet kaukaa, ulkopuolelta, pidät enimmäkseen suusi kiinni ja pysyttelet arvokkaan näköisenä, niin kuin tietäisit enemmän kuin muut, sinut huudetaan vähintään presidentiksi. (s. 67)

PS. Ei huumorintajuttomille.

***

Juha Seppälä: Suomen historia
Kansi: ?
Werner Söderström Osakeyhtiö 1998
128 s.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi (Gummerus 2013)

Tuomas Vimman Ruutukymppi on eeee-ha-na täysverinen chick lit -romaani, jossa rotumies, uraputkari ja raksaprojari Sami laittaa uuden vaihteen silmään ja lähtee reality-tv:n remonttireiskaksi.* Takakannessa kerrotaan Ruutukympin olevan “itsenäinen toinen osa harvinaislaatuisessa kolmiosaisessa trilogiassa” – ja romaani todella toimii yksinäänkin.** Hykerryttävän hauskat sketsit, ällistyttävän iljettävän ihastuttava hahmostereotyyppigalleria ja kliseestä toiseen skimbaileva juoni muodostavat lähestulkoon pärrrfektin viihdytyskimaran. Ja vielä täysin kalorittoman!

Sami on kolmikymppinen projari suomenruotsalaisen, puolihävyttömästi puumahkon Danikan remppafirmassa. Sami tekee töitä 60-90 tuntia viikossa kovalla alalla – ja on juuri ostanut remppakuntoisen kämpän, joka on tarkoitus laittaa asuttavaan kuntoon vapaa-ajalla. Luonnollisesti firman vehkeillä. Tähän varsin yksioikoiseen tilanteeseen tupsahtaa yksi tuotantoyhtiö, joka haluaa Samin remppaohjelmansa ohjaimiin, sekä yksi tuotantoyhtiön parikymppinen hottis Lada, joka haluaa Samin. Mitäpä siinä mies voi, kuin hurmaantua uusille urille? Eli telkkariin. Mutta vastaako tv-ohjelman tekeminen glamoröösejä lupauksia ja mielikuvia?

– Otetaan vaikka noi. Aivan herttaisen hailee mulle. Noi on kaikki niin karmeita luukkuja, että tehtiin me aivan mitä tahansa, niin se on kuitenkin parempaan suuntaan. Mua alkaa oikeesti kaduttaa, että lähdin tähän edes mukaan. Tällainen kurjaliston alennustilan näkeminen riipii herkkää taiteilijasieluani.                                                                       Minussa heräsi pieni toivonsekainen utukuva siitä, että vittumainen sissari jysäyttäisi tässä vaiheessa vanttuut tiskiin. (s. 185)

Eipä taida vastata niin. Ahhhahahahhahahaaaa. Ei voi kuitenkaan ihan yhden käden sormilla laskea, mikä kaikki menee pieleen. Ellei satu olemaan “traalilainen sontiaismolottajapeto” tai vast.***

Ruutukympissä on kaikki fiktion ainekset melko lailla kunnossa. Asiaakin vähintään näennäisesti on, mikäli asiaksi lasketaan tv-tuotannon suomiminen ja raksaäijäelämän raadollisen todellisuuden ruotiminen. Parasta koko setissä on kuitenkin kielellinen tykitys, joka seilaa iloisesti korkeasivistyneestä matalaotsaiseen.

Ruutukymppi maalaasi marraskuuni hetkellisesti täysin siedettäväksi. Itse asiassa unohdin koko marraskuun – kuin myös lohtusuklaan, suklaakakun ja rommikaakaon. Kiitos, Tuomas Vimma.

***

*Päähenkilö on ehkä mies, mutta ihan ehtaa chikkeriä tämä on alusta loppuun.

**En ole vielä lukenut ykkösosaa Raksa, mutta tätä kirjoittaessa varasin sen. Sisäinen pakko.

*** Ruutukymppi, passim.

***

Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
348 s.

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy (Otava 2013)

Bridget Jonesin kirjoittaja Helen Fielding on kirjoittanut uuden Bridget Jones -kirjan, jonka suomennettu nimi on Mad about the Boy(True story, onnea vaan kaikille suomenkielistä versiota etsiville googlaajille).* Uusin Bridget on reaaliajassa ikääntynyt viisikymppinen perheenäiti, joka puhkeaa uudelleen kukkaan. Myös *sillä* tavalla.

Ensimmäinen Bridget Jones -kirja oli Jane Austen -pastissi, jossa kolmekymppinen sinkkusankaritar Bridget antautui komealle pomolleen Daniel Cleaverille vain huomatakseen, että hurmaavan ulkokuoren alla muhi varsinainen sika – ja että olikin oikeasti rakastunut asianajaja Mark Darcyyn. (Darcy-nimi tulee Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ihan niin kuin koko pastissikin). Seuraavassa Bridget Jonesissa Bridget oli kolmekymppinen sinkkusankaritar, joka toheloi suhteensa Darcyyn ja Cleaveriin, mutta teki kuitenkin lopussa häkellyttäviä lomaseikkailumuuveja ja löysi näin tiensä takaisin oikeaan syliin. Tässä viimeisessä osassa Kaikki On Toisin (epäkannustavia lehtikritiikkejä luettu ennen kirjan avaamista 3).

Kävellessäni matkoihini lapsia kädestä pidellen kuulin tekstarin piipahduksen. Pistin äkkiä lasit päähäni lukeakseni sen. (s. 14)

“Täitä löydetty 13, eläviä ötököitä 2, saivareita 11 (ei paha)”

Nythän on nimittäin niin, että Bridget Jones on pohjimmiltaan rakkauden epäonninen, mutta toiveikas, joskin snadisti hömelö soturitar. Bridget Jones kirjat ovat myös lähtökohtaisesti romanttisia komedioita, jotka eivät lähtökohtaisesti kerro avioliiton satamassa lilluvasta perhe-elämästä. Toisin sanoen, ensi töikseen kirjailijatar paljastaa tapattaneensa Darcyn. (Kyllä muutkin kuin George R. R. Martin osaavat.)

Miehen sijaan Bridgetillä on pari lasta, talo ja ensiaskeliaan horjahteleva ura elokuvakäsikirjoittajana. Ja ystävät, jotka pakottavat Bridgetin deittaamaan, mm. internetissä. Twitteristä B. löytääkin 29-vuotiaan toyboyn (miten tää suomennetaan?), joka myös tykkää pieruhuumorista. Toisaalta Bridgetin jo 2-vuotiaana isänsä kanssa monimutkaisia palapelejä pelanneen pojan ikävä, mutta pyykkilautavatsainen liikunnanopettaja osoittaa myös kiinnostustaan, pääasiassa hymyilemällä vinosti. Lisäksi vastuksena ovat täit. Tarvinneeko tässä mainitakaan, että Fielding ei niinkään puno juonia kuin ampuu niitä haulikolla.

“@JoneseyBJ Tullos takaisin!

Mad about the Boy on kaikesta huolimatta erittäin hauska ja jouhevasti kulkeva chick lit -kirja. Epämääräinen juonisto pysyy kasassa epäilyttävillä ihmevirityksillä – mutta hei, se pysyy kuitenkin kasassa sen verran, että osa lukuhuvista on seurailla, pysyykö se sittenkin kasassa kliseistä seuraaviin poukkoillessaan. Kliseissähän ei sinänsä ole mitään vikaa, kunhan ne on tehty hyvin.

On karmivaa, miten erilaista kohtelua saa silloin kun on lihava ja silloin kun ei ole. Tai kun on oikein laittautunut ja kun on vain tavallinen. Ei ihme, että naiset ovat epävarmoja. Tiedän että miehetkin ovat. Mutta nainen, jolla on käytössään kaikki nykyajan naisen konstit, voi puolen tunnin puunauksen jälkeen näyttää kirjaimellisesti ihan eri ihmiseltä. (s. 88)

Bridget Jones -kirjojen tapaan kirjan viehätys on Bridget Jonesissa, joka on ehkäpä maailman sympaattisimpia päähenkilöitä kaikessa pörhellyksessään. Maailmalla kriitikot ovat kritisoineet Bridgetin olevan epäuskottavasti edelleen se sama Bridget kuin ennen perheytymistä. Tässä kriitikot ovat ehdottomasti väärässä. Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa. Ja älyttömän kiva, että tämäkin virhe maailmankaikkeudessa otetaan edes joskus positiivisella tavalla esille.

Kriittisesti tarkastellen Mad about the Boy jakaa tietysti aika kamalaa viestiä naiseudesta, jos myös mieheydestäkin. Myöskin teoksen luomat äitiys- tai isyyskuvat loistavat kliseisyydessään ja konservatiivisuudessaan hirveyttään. Bechdelin testin tämä romaani selvittää hilkulla rimaa hipoen, ja ainoastaan siksi, että välivitseissä on sähköposteja, joissa naiset puhuvat ruuasta (eli jostain muusta kuin miehistä). Mutta minua nauratti ja viihdytti. Sitäpaitsi, onpa kiva, että normaalisti kirjallisuudessa täysin myyttinen hahmo, nim. keski-ikäinen nainen kelpaa takuubestsellerin päähenkilöksi.

“NYT RIITTI SE PELAAMINEN, niin kuin jo sanoin”                                                           “Äiti. Tämä on sinun Kindlesi. Tällä luetaan kirjaa.”                                                             Räpytelin silmiäni hämmentyneenä. Se edusti teknologiaa ja oli musta ja ohut ja siksi Paha, mutta…                                                                                                                             “Minä luen Roald Dahlin Jaakkoa ja jättipersikkaa.”                                                            …mutta samalla se oli kirja. (s. 233)

***

* Otavan markkinointipäällikkö: “Nimeä mietittiin paljon, ja koska tuo alkuperäinen viittaa selkeästi tuohon biisiin, ja kaikki käännökset kuulostivat kököiltä, näin tehtiin.” Ei sikäli, että yhtään kadehtisin ketään, joka joutuu tilanteeseen, jossa pitäisi suomentaa sanaleikki, joka on samalla biisin nimi.

***

Helen Fielding: Mad about the Boy 
Suom. Annika Eräpuro engl. alkup. Bridget Jones – Mad about the Boy
Kansi: Suzanne Dean Otava 2013
439 s. 

Kirjauutiset: Kirjavillitystä somessa

Twitterissä on menossa superhupaisa kirjavillitys, #1kirjainpoiskirjannimestä. Itsehän liityin Twitteriin ihan vain saadakseni osallistua.

Jørgen Brekke: Armon piri. – Kokeellista sielunhoitoa Norjassa.

Junichiro Tanizaki: Varojen ylistys. – Kapitalismin isoisän avoin tilitys.

Wladimir Kaminer: Massimusiikkia. Saksalainen menestyskirjailija nauraa koko matkan pankkiin.

Timo Parvela: Ansa ja Iva. Pieni julma kertomus lapsille.

Marko Leino: Nsa. Romaani sai Vuoden johtolanka-palkinnon.

Mike Pohjola: Ihmisen poka. Kerrankin vampyyriton nuorten aikuisten romaani

Jorge Luis Borges: Hikkakirja. Novelleja laskuhumalan ristiaallokoissa.

Philip Pullman: Salaperäinen vitsi. Nauraako vai eikö nauraa?

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole aina hedelmä. Arvorelativistista moninäkökulmatekniikkaa.

Lisää ja parempia kirjallisia vitsivitsejä löytyy suoraan lähteestä.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination (Picador 2003)

Chick litin äiti Helen Fielding on kirjaillut muutakin kuin Bridget Jonesin, tuon Jane Austenin romaaneita väljästi pastissoivan, mutta feminiinisillä heikkouksilla ilakoivan citysinkun.     Sanomalehtikolumneista koottu alkuperäinen Bridget Jones: elämäni sinkkuna ja tämän uskomattoman menestyneen kirjan jatkopala Bridget Jones: elämä jatkuu innostivat Fieldingin jatkamaan kirjallista uraansa, tällä kertaa feminiinisen James Bond –pastissin avulla teoksessaan Olivia Joules and the Overactive Imagination (suom. Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus).

Olivia Joules on kaikkea sitä, mitä Bridget Jones ei ole. Kyvykäs, nokkela, teräväpäinen, kylmähermoinen, seikkailuhenkinen, komeita miehiä viehättävä, terveellisesti syövä, miehiinmenemätön, yhdestä matkalaukusta elävä. Maapallon ympäri eksoottisissa lomakohteissa tutkivaa journalismia harjoittaen päätyy hän todellakin MI6:n agentiksi ja pelastamaan maailman pahalta, mutta villin ihanalta terroristilta. Olivia on siis aika lailla täydellinen supersankaritar, joka selviytyy pelkällä tahdonvoimalla todella vaikeiden henkilökohtaisten ristiriitojen ristivedossa. Onko tässä syy Olivia Joulesin verrattaiseen floppaamiseen?

Joudun vastaamaan vahvalla ehkällä. Onhan se ärsyttävää, jos inhimilliset heikkoudet ovat unohtuneet chick lit -kirjan päähenkilöstä, tai vähintään sellaiseen hahmoon on inhimillisempää hahmoa vaikeampi eläytyä.

Suurempana syynä kirjan Bridgettejä heikompaan menestykseen vähintään omalla lukijarintamallani oli kuitenkin täydessä James Bond -tällingissä paistettu uskomattoman epäuskottava juoni. Oikein monelta eri kantilta epäuskottava on se: Olivia Joulesin juoni hyökkää aina singolla silloin kun tarvitsisi ripotella hyppysellinen. Tämä koskee niin romansseja (2 kpl, kuten Bridgetilläkin), työelämäkuvausta (2 kpl, kuten Bridgetilläkin) kuin jännitysjuontakin (1 kpl, kuten Bridgetilläkin). Määrä ei todellakaan korvaa laatua, ja kerrankin olen taipuvainen uskomaan, ettei nupit kaakkoon  ole aina se oikea ratkaisu.

Ei sillä, ettenkö olisi sitten kuitenkin lukenut kirjan putkeen… Olihan se kuitenkin hupaisa, vaikka hupaisuus ei välttämättä noussut juuri niistä elementeistä, joilla kirjailija oli suunnitellut lukijaa viihdyttävänsä.

Olivia Joules antaa aihetta epäillä, että Fieldingiä vaivasi Bridget Jonesien jälkeen liika yrittäminen. Toivottavasti pitkä tauko on tehnyt tehtävänsä ja ensi syksynä ilmestyvä seuraava Bridget Jones tarjoaa hieman kesympiä kuvioita.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination
Kansi: ?
Picador 2003
350 s.

Kirjaläppää: Erittäin väärin blogattu, perskärpäset!

Kriitikko, lähinnä yhdestä seksistisestä ja ylinegatiivisesta NYTimesissa julkaistusta arvostelmasta tunnettu William Giraldi* hukuttaa Bill Hendersonin Rotten reviews Reduxin suosionosoituksiin – ja heittää samalla kritiikin nimeen täyslaidallisen mielipidettä kirjabloggaajista. Seuraa suomennettu sitaatti Los Angeles Review of Booksin arvostelmasta.

“Nykyisessä kritiikki-ilmastossamme – ilmastossa, jossa Netti on suoltanut kakofonian  kirjallista kommentaaria apinoivaa kälätystä… Kirjallisuudella on aina ollut iilimatonsa, mutta nyt Netti on antanut joka ainoalle ikioman suon, jossa venkoilla… Tämä ei olisi erityinen ongelma… ellei yhä suurempi osa kritiikistä – kuten yhä suurempi osa kaikesta muusta – olisi muuttamassa blogeihin ja sosiaaliseen mediaan. Kirjallisuusanalyysia etsivillä nuorilla tai uusilla lukijoilla tulee olemaan yhä uuvuttavampi työ erottaessaan paskaa vakavasti otettavasta. Mikä vielä pahempaa, helposti uskoteltavat ja lammasmaiset pyrkivät paskaan päin, koska siellä se kaikki kuhina käy. Jos olet ikinä yrittänyt lukea arviota Amazonista tai jonkun henkilökohtaisesta blogista, tiedät, että se on sama kuin etsisi ihmissuhdeneuvoja julkisen vessan seinältä.”

Mitäpä tähän lisäämään? Osataan sitä maailmallakin keskustella kirjabloggaajista ja heidän merkityksestään kirjallisuusalalle. Heretkää, kirjabloggaajat! Kavahtakaa, lukijat! Joku voi todellakin kirjoitella intterwebsiin ihan mitä huvittaa.

* William Giraldista Salon.comissa

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? (Atena 2013)

Anne Taintor tekee sarkastista kollaasikitchiä vintage-kuvista. Onhan tässä palautusoikeus?: Joka naisen opas äitiyden iloihin on aikuisten kuvakirja, joka pureutuu äitiyteen lakatuin kynsin ja säihkyvin hampain. Yhden kuvan teokset paljastavat armotta niin äitiyden yhtäaikaisen ilahduttavuuden ja ahdistavuuden, myös amerikkalaisen ja suomalaisen äitiyskulttuurin yhtäläisyyden ja eroavaisuuden. Kulttuurierot vaikuttavat myös käännöksen epätasalaatuisuuteen: jotkut jutut eivät vain käänny luontevasti. Taintorin teoksissa parasta kun on sekä tekstin että kuvan rajat ylittävä tarinallisuus.

AnneTaintor: Nautin...hiljaisuudesta

AnneTaintor: Nautin…hiljaisuudesta (Atena 2013)

Anne Taintor, alkusanojen mukaan itsekin äiti, ymmärtää äitiyden haasteiden päälle. Suurin haaste on äitiyden skitsofreeninen luonne, joka nykykulttuurissa sisältää vaatimuksen lasten huoltamisesta ja hoivasta täydellisesti 24/7, kun toisaalta sitä pitäisi panostaa itseensä, omiin lempiharrastuksiinsa ja parisuhteeseenkin. Satunnaisesti näiden vaatimusten tangentit risteävät: esimerkiksi ruuanlaitto ja sisustaminen ovat täydellisiä, kaikkien osapuolten onnellistamista palvelevia toimia. Äidit, joille ne eivät ole, voivat kihistä omissa epäonnistumisen ja syyllisyydentunnon liemissään, joista Taintorin teokset tuovat hetkellistä helpotusta. Joku sentään ymmärtää, olkoonkin että se on amerikkalainen kitchtavarafirma.

Tämä läpeensä ironinen sarkastinen konstruktio on niin monisävyinen, että ehkä on parasta jättää tarkemmat analyysit sikseen ja heittäytyä ankaraan nyökyttelyyn, helpotuksen huokauksiin ja satunnaisiin epänaisellisiin röhönauruihin. Ja jos amerikkalainen äitiyssarkasmi ei taivukaan aina suomeksi, voi sekin olla hyvä juttu. Onneksi niillä menee  vielä heikommin kuin meillä.

Oikein hyvää alkanutta Lukuviikkoa kaikille!

AnneTaintor: Ei...ruokaa

AnneTaintor: Ei…ruokaa (Atena 2013)

***

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus?: Joka naisen opas äitiyden iloihin
Atena 2013
112 s.