Category Archives: Chick lit

Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin "Renén" loppukohtaus (1802 jälkeen)

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin “Renén” loppukohtaus (1802 jälkeen)

Lainatakseni Frasier-sarjan kirjakaupansulkemisjakson nimiösanontaa omintakeisesti väärin, “kun meno yltyy raskaaksi, kirjat käyvät kevyiksi”. Olen ollut kuukausien ajan kummallisessa tilanteessa. On ollut liian kiire lukea kirjoja. Siis toki luin jotain kirjoja, mutten sillain oikeasti lukenutlukenut. En myöskään lukenut Oikeita Kirjoja, vaan ihan vain kirjojakirjoja.

Lukuintohimolle ei ollut aikaa, vaikka joka ilta kuitenkin vähintään muutamia sivuja luin, ihan vain aivojen kytkemiseksi pois päiväurilta. Tällaiseen tilaan näemmä pääsee myös lukemiseen innostuneesti suhtautuva ihminen, jos harjoittaa yhtä aikaa a) normaalia työviikkotyötä, b) sivutoimista osa-aikatyötä ja c) opiskeluihin liittyvää opinnäytetyötä. Ei vain jaksa lukea siihen päälle, ainakaan mitään kovin monimutkaista ja uusia ajatuksia herättävää.

Niinpä luin hömppää ja dekkareita. Kaavamaiset, huolettomat laurenweisbergerit ja Marian Keyesin vain hieman masentunut alkupään tuotanto toimivat erityisen hyvin. Ja kukapa ei heittäytyisi mielellään Agatha Christien nostalgiseen, etäisen utuiseen hyrräykseen, jossa lukijan ei ole edes mahdollista päättelemällä selvittää, kuka sen teki? Edellisissä voi heittäytyä varmuuteen, että ensimmäisen päähenkilöä ärsyttävän mieshahmo tullessa framille lopputulos on jo selvä. Jälkimmäisissä voi luopua kaikesta älyllisestä vastuusta ja luottaa siihen, että kaikki ratkeaa.

Kun tosielämä vaatii ponnistelua, sitkeyttä ja sinnikkyttä, kirjallisen elämän ei onneksi tarvitse. Se voi vain antaa juttuja. Silti sitä on lukijana jotenkin juonessa mukana, luomassa mielikuvia, kehittelemässä ajatusta. Siis silloin, kun sellaista kaipaa. Joskus mieluiten vain seuraa luotuja polkuja, antaa kaavan viedä ja ihmettelee, miten tätäkin perusromanssin mallia on voitu jälleen muokata yksityiskohdilla ihan uudella tavalla vetäväksi.

Lopetin Oikean Kirjallisuuden lukutauon Riikka Pulkkisen Rajaan. Vakavastiotettava kirjallisuus hyökkäsi sen sivuilta melkein tympeästi. Uutuudenviehätyksen sijaan tuli uutuudenahdistus.

Teos tuntui niin mekanistiselta, laskelmoivalta. On otettu tällainen rajanylityksen teema, ja ympätty siihen mahdollisimman monta sentimentaalista katsantokantaa, joiden avulla herätellä lukijaa ajattelemaan sitä rajanylitystä. Näkökulmatekniikkaa, kaikki liittyvät kaikkiin, monen eri ikäpolven rajakokemukset… Teoksella on niin vahva sanomisen tarve, että se yltyy saarnaksi elämän rajallisuudesta. Toisaalta sen pitää samalla sohaista taiteen rajallisuuteen osoittamalla oma rajallisuutensa, särkemällä silloin tällöin oma elämänluonnin illuusionsa.

Käteen jää ei-hömpähtävän, ei-dekkarimaisen eli toisin sanoen vakavastiotettavan kirjallisuuden kaava, jossa kahta koivuklapilausetta seuraa aina monisivulauseinen selvityksen kiihko. Teoksen sanomasta ei sovi rimpuilla irti omille poluilleen, tulkinnan rajattomuuteen. Rajansa kaikella.

Hömpässä ja dekkareissa on se hassu juttu, että ne näitä samoja rajoja käyvät. Juonten kaavamaisuus antaa tilaa eettisille pohdinnoille, jos lukija tilaisuuteen haluaa tarttua. Sanoman väljyys tai kliseisyys antaa tilaa sekä ajatusten vastaanottamiselle että vastustamiselle. Raja kahlehtii analyysillaan ja järjettömillä, kirjallisuusviittausten ryyydittämillä keskusteluillaan.

Luultavasti olisin Rajasta toista mieltä, mikäli minulle ei olisi ollut liian kiire lukea kirjoja viime aikoina. Vähän jopa arveluttaa ottaa sitä tälla tavalla antisankarilliseen vertailuun, koska kyseessä on kuitenkin kaikin tavoin pohdittu kokonaistaideteos, joka kiertyy taitavasti johtoteemansa ympärille ja innostaa lukemaan jälleen lisääkin vakavansorttista kirjallisuutta. Sellaista, jota kehtaa pitää kirjahyllynsä eturivillä tai joka kestää useammankin lukukerran.

Tavanomaisesti vahva temaattisuus näyttäytyy minulle hyvänä, lukukokemusta täydentävänä seikkana, milloin ei ole halolla päähän lyömistä. Mutta jos on liian kiire lukea, keveät teemojen häivähdykset antavat mahdollisuuden johonkin, eivätkä pakota mihinkään. Häivetila on hyvä tila eikä hömppä ole häpeä.

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Niina With: Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, StellaLuin Niina Within uusimman chick lit -romaanin Joko taas, Stella yhdessä perjantai-illassa. Tällaiseen epäilyttävään hurvitteluun oli useita syitä:

  1. Tykkäsin ekasta Stella-kirjasta.
  2. Kirja tuli postitse Myllylahti-kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena.
  3. Aloitan ylihuomenna työt Myllylahdessa, joten on asiallista tutustua kustantamon syksyn tarjontaan.

Kaikista kolmesta edellä mainitusta syystä on lukijan syytä kiinnittää huomiota tämän postauksen käsittämättömän valtavaan korruptoituneisuuspotentiaaliin, jota tuskin kenenkään inhimillisen ihmisen moraalinen selkäranka voi katkeamatta kantaa. Voinkin tässä heti postauksen aluksi paljastaa, että kirjan loppuun päästyäni nieleskelin kyyneleitä.

Toisen kirjan kirous (ei koske Stellaa)

Monissa kirjasarjoissa ja monille kirjailijoille nimenomaan toinen teos on se vaikea, etenkin jos ensimmäistä on kiitelty. Trilogioissa toinen kirja jää helposti kehitteleväksi välivaiheeksi, esikoiskirjailijat hermoilevat tai hutiloivat toisen teoksensa b-luokkaan. Joko taas, Stella aloittaa suurin piirtein siitä, mihin Taisit narrata, Stella jäi: uusi ihmissuhde komean lentokapteenin kanssa on jossain määrin vakiintunut, työrintamalla puolestaan sakkaa. Stella kaipaa uutta harrastusta, ja valitsee bloggaamisen. (Kukapa ei? toim. huom.)

Blogi oli ollut auki ja kaikkien nähtävillä parin tunnin ajan, mutta yhtään kommenttia ei ollut tullut. Ei vaikka Stella oli linkittänyt sivuilleen laajan listan tägejä, hakusanoja, joihin hakukoneiden pitäisi tarttua, kuten “parhaimmat leivonnaiset”ja “hyvää ruokaa kaikille”. (s. 10)

Kommelluksiin taipuvainen Stella ei kuitenkaan selviä ilman melkomoista valheiden verkkoa edes bloggaamisesta. Saati sitten töistään. Edes rakkauselämästään. Onko valheet kuitenkin mahdollista saada anteeksi?

Diag. vaativuus, Dunning-Kruger, huijarisyndrooma

Stellan henkilöhahmo jatkaa edellisestä teoksesta totutulla linjalla. Kirja perustuu chick lit-kirjallisuuden pyhälle kolminaisuudelle, työ- ja rakkauselämän luotaamiselle päähenkilön persoonallisuuden kautta. Koska sosiaalinen media ja työelämän pyrinnöt ovat kirjan keskiössä, Stella näyttää kärsivän ajallemme tyypillisesti sekä omien kykyjensä yli- että aliarvioinnista. Tämä kirvoittaa tarkkanäköistä inhimillistä komediaa, jossa kuitenkin keikutaan herkullisesti aivan tragedian reunalla.

– Kuka se Molli muuten on, kenestä sä just postasit? Miten sä osuit sen blogiin just nyt kun se on ihan vasta avattu? Tärkeää asiaa, mutta vähän kyllä liiankin telaketjufemakko-tyyliä. Jos on kerran maannut pomonsa kanssa, niin kai sitä nyt tyhmempikin tajuaa, että… Markus jäi tuijottamaan Stellaa miettivästi. (s. 30)

Joko taas, Stella kuvaa miten erilaiset arkipäivän roolit voivat karata käsistä sosiaalisen median tultua mukaan kuvioihin. Teflon-identiteettiä ja erityisesti Teflon-tunne-elämää markkinoidaan yleisesti tapana selviytyä erityisesti työelämässä: haavoittuvuutta ei missään nimessä tule paljastaa. Toisaalta teos ottaa kantaa tarinoitumiseen: kaikella täytyy olla nyky-yhteiskunnassa tarina, mutta kuinka kaikkia tarinoita voi hallita?

Niina Within teos muistuttaa, että oman itsen kaivaminen roolien alta on tärkeää sekä itsen että muiden kannalta. Kirja kysyy, löytyykö minä tarvittaessa? Uskaltaako sen esittää tarpeen tullen? Voiko luottaa siihen, että kelpaa ihan omana itsenään?

Niina With: Joko taas, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
219 s.

Janet Evanovich: Ensin rahat

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Aloitin dekkariviikon Janet Evanovichin Ensin rahat –dekkarichikkerillä, jossa rahaton kolmikymppinen friidu ryhtyy palkkionmetsästäjäksi. Asetelma on herkullinen, vähän niin kuin Nti Marple, mutta ikää miinus 40 vuotta ja aikaa plus 40. Päähenkilö on ottanut runsaasti vaikutteita muista chick lit -sankarittarista, mutta keskeinen rakastettavuustekijä on tällä kertaa raha-asioiden täydellinen mokaaminen, ja tästä johtuva uuden ammatin opettelu. Evanovich kuljettaa tarinaa vauhdikkaasti ja hauskasti, mikä johtaa satunnaisiin sortumiin detaljipuolella. Tämä Stephanie Plum -sarjan ensimmäisen osan raivostuttava ominaisuus on onneksi korjautunut jo sarjan seuraavaan osaan mennessä (tarkistin).

Olin ilmoittautunut kaikkiin mahdollisiin työvoimatoimistoihin Suur-Trentonin alueella ja luin hartaasti joka ikisen työpaikkailmoituksen. En ollut erityisen nirso, vedin rajan puhelinmyynnin ja kennelin hoitamisen kohdalle, mutta tulevaisuuteni ei näyttänyt kovin ruusuiselta. Olin aloittelijatasolle liian hyvin koulutettu ja esimieheksi liian kokematon.
(s. 19)

Stephanie Plum on New Jerseyn satunnaisessa pikkukaupungissa asustava, juuri työttömäksi jäänyt rahaton sinkku. Äiti ratkaisisi rahahuolet tyrkkäämällä tyttärensä naimisiin ihan kenen kanssa tahansa, mikäli vain saisi ahdingosta tietää. Jotain on tehtävä, ennen kuin katastrofin laajuus paljastuu. Ratkaisuksi löytyy vahingossa ja luonnollisesti serkun kautta palkkionmetsästäjäkeikka. Jonka kohteena on entinen hoito. Kivaa ja helppoa! Aika pian kuitenkin paljastuu, että kohteen äidin luona vierailu jakkupuvussa ja helmikorvakoruissa ei ehkä kuitenkaan ole se oikea lähestymistapa…

Ensin rahat äityy välillä oikeinkin hauskaksi, välillä mukavasti jännäksi, sillä kutkuttavasta asetelmasta on aineksia moneen. Romantiikassa edetään säästöliekillä, mikä sekin on virkistävää vaihtelua – ja epäilemättä petaa sarjan seuraavia osia. Kirjan ikä alkaa näkyä teknisten asioiden, lähinnä puhelinten, kuvauksessa. Toisaalta aihe ja lähestymiskulma ovat edelleen tuoreita.

Kimmotusta aiheuttaa se, että kirjaan on turmeltu kirjailijan toimesta täysin tyhjänpäiväinen klaffivirhe ja kääntäjän toimesta paikallisten peruselintarvikkeiden nimiä. Olen ehkä nyt turhankin detaljiorientoitunut, mutta jos sivulla 20 käydään yksityiskohtaisesti läpi päähenkilön jääkaapin sisältö aamupala-aikaan (lähinnä hometta), jotta päästään näyttämään, miten epätoivoisesti asiat ovat, niin ei toki sieltä jääkaapista tule seuraavana aamuna löytyä kokispulloa sivulla 51. Kääntäjä puolestaan on kääntänyt Fig Newtonit* viikunatäytteisiksi pikkuleiviksi (s.51), Wonderbread-paahtoleivän* Wonder-leiväksi (s.71), ja skimmed milkin* kuorituksi maidoksi (s.125). Viikunatäytteiset pikkuleivät vielä menettelevät, mutta kuorittu maito rasvattoman sijaan? Historiallisissa romaaneissa oikein hyvä, dystopiassa tapauksesta riippuen, ei nyky-chick litissä.

Raivostuttavista detaljiongelmista huolimatta Ensin rahat on vähintään keskitasoista keskikevyttä action-chick littiä, joka ottaa päähenkilöityneen aiheensa avulla kantaa myös nuorten naisten asemaan työ- ja perhe-elämässä. Emme elä sitä elämää, joka meille koulussa luvattiin. Miten nykytilanteeseen sopeudutaan?

***

* Alkuperäiset ovat oletuksia, tehty heikon käännöksen perusteella. Voin olla arvioissani väärässäkin.

Janet Evanovich: Ensin rahat
Suom. Hanna Tarkka engl. alkup. One for the Money
Kansi: ?
WSOY 2008 (Bon 2014)
294 s.

 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta (Siltala 2014)

Tämän kertomuksen aiheena ovat nämä hirvittävät kuilut ajatuksen ja sanan, tahdon ja sen ilmauksen, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä sekä se mitä näissä kuiluissa kasvaa.  (s. 8)

Ruotsalaisen Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta on saanut vuoden 2013 August-palkinnon. En ihmettele lainkaan: Andersson kirjoittaa tiiviisti mutta kuvaavasti ohirakastamisesta ja ohipuhumisesta, olipa puhe sitten taiteesta tai ihmisistä. Romaani keinahtelee yllättävästi sarkasmin vaahtopäiltä naturalismin kärjille ja kommentoi samalla viihdeteollisuuden (myös naisten viihdekirjallisuuden) perinteisiä nais- ja miesrooleja. Kaipuun sininen kukka näyttää tässä romaanissa pikemminkin jättiputkelta, jonka elonnesteet polttomerkitsevät uhrinsa.

Ester on keski-ikäinen, keskiluokkainen avioliitossa elävä kriitikko, joka ihastuu palvottuun taiteilijaneroon, Hugo Raskiin, haastateltuaan tätä artikkelia varten. Se, mitä sitten tapahtuu, on mielenkiintoisempaa kuin rakkausromaaneissa yleensä. Ester ei ehkä ole yhtä älyllinen esteetikko kuin on ajatellut olevansa. Hugo ei ehkä ole yhtä nerokas nero, kuin Ester on ajatellut hänen olevan, Mutta onko sillä väliä? Ehkä sillä kuitenkin pitäisi olla väliä? Voiko sillä olla väliä?

– Tunteiden kuvaamista pitää varoa, Hugo sanoi.
– Tarkoitushan on manipuloida vastaanottaja tuntemaan halutut tunteet. Se ei onnistu näyttämällä tunteet vaan herättämällä ne. Ja siihen tarvitaan aivan eri keinot. (s. 49)

Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta  ei ole perinteisimmän sorttinen rakkausromaani. Teoksen alaotsikolla selkeästi halutaan painottaa rakkautta, ja rakkaus esiintyykin tässä teoksessa niin ihmisen rakkautena toiseen, kuin rakkautena taiteeseen. Yhtä hyvin teoksen alaotsikkona olisi voinut olla Romaani obsessiosta. Andersson käsittelee teoksessaan taidetta ja taiteen vastaanottoa, taidefilosofiaakin niin roisilla itseironialla, että teoksen on pakko epäillä syyllistyneen vähintään keskiraskaaseen sarkasmiin. Ei sillä, etteikö myös ihmisten välinen (tai ainakin ihmisen toiseen kohdistama) intohimo saisi saman käsittelyn.

Ajatukset Hugon vähäpätöisyydestä ryöppysivät esiin hämmästyttävän kostonhimoisina. Ester ajatteli olevansa jalomielinen, kun rakasti Hugoa näistä puutteista huolimatta, Hugon pitäisi olla kiitollinen. (s.94)

Ei silläkään, etteikö julma totuus ihmiselosta kuultaisi fiktion läpi. Missä määrin olemme omia taideteoksiamme, imagoita, jotka paljastuvat vain suhteessa toisiin? Estääkö juuri paljastumisen pelko todellisen yhteyden toisiin ihmisiin? Olemmeko lopulta edes kiinnostuneita siitä toisesta(kaan), joka sieltä imagon alta saattaa esiin kaivautua?

***

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta
Suom. Sanna Manninen ruots. alkup.
Egenmäktigt förfarande – En kärleksroman
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2014
214 s.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Gummerus 2013)

Nymfit on paranormaalin romantiikan kotimainen viihdetuote, joka hyökkää  nuorten aikuisten segmenttiin sekä audiovisuaalisella että tekstuaalisella rintamalla. Kirjallinen rintama tarjoaa positiivisiakin yllätyksiä: idea nymfeistä ja satyyreista on tuore, tv-sarjamainen kerronta toimii toimintakohtauksissa. Kaiken kaikkiaan teoksessa kuitenkin hukataan antiikin Kreikasta napatun idean potentiaali tavanomaiseksi sukupuolirooliasetelmaksi, jota maustavat yliluonnolliset ilmiöt ja kliseiset kliseet. 

Sitten Didi tunsi kuun kajon ja raotti hieman silmiään. Hän näki ikkunasta, miten kalpea pallo lipui esiin pilvien takaa ja loi kuulasta valoa huoneeseen. Valo kutsui häntä, ja hän nousi täristen ylös. Hän veti kylpytakin naulasta ja kietoi sen päälleen tiukasti, mutta hänestä tuntui, ettei hänellä voisi enää koskaan olla lämmin. Hän astui hitaasti huoneeseensa ja tuijotti kuuta kuin se olisi voinut antaa jonkin neuvon. Sitä ei kuulunut. (s. 18)

Didi on ihan tavallinen 17-vuotias suomalainen lukiolainen. Kesken ekan kerran käy kuitenkin ilmi, ettei olekaan, sillä pienen kuoleman sijaan poikaystävä kuolee ihan oikeasti. Didillä ei kuitenkaan ole paljonkaan aikaa järkyttyä tapahtumasta, sillä hän joutuu toisiinsa linkittyneiden myyttisten olentojen kansainvälisten salaliittojen riepottelemaksi. Onko Didi tosiaan uudestisyntynyt legenda? Ja jos on, onko hänellä jotain sanottavaa omasta kohtalostaan?

Nymfit -teoksen yliluonnolliset olennot ovat antiikin Kreikan tarustosta vesitettyjä inhimillisiä olentoja, joilla on erikoiskykyjä ja luonnollisesti myös tavanomaista elämää haittaavia ominaisuuksia. Kykyjen ja haittojen ristipaineissa eläminen tulee yllätyksenä Didille, joka herää nymfiyteensä yllättäen ja pyytämättä. Lähestulkoon kaikista tyttökirjoista tuttu kasvukertomus on kiteytetty tässä teoksessa annipolvamaiseen tyyliin muotoiltuun päähenkilöön.

Henkilökohtaisesti harmittelen, että tässä teoksessa on tyydytty paranormaalin romanssin lajityypillisten piirteiden toisintamiseen ja hukattu hyvä mahdollisuus kuvata inhimilliselle vieraan ja vierauden kokemusta. Toisaalta myöskään teoslajin (romanssi) kaikkia piirteitä ei ole hyödynnetty. Erotiikan kirjoittaminen on tunnetusti vaikeaa, ja Nymfeissä legendaarisiin nymfeihin ja satyyreihin liittyvä eroottisuus on arkipäiväistetty tirkistelyiksi ja panoiksi. Taantumuksellisinta on, että teoksen naiset näyttävät olevan seksuaalisuutensa suhteen täysin hormoniensa ja mieshahmojen armoilla, vaikka pyrkimystä vapauteen on ollut jo huomattavan pitkään.

Nymfien juoni kulkee jouhevasti, mikäli lukija ei ota huomioon loogisia aukkoja, loogisia lapsuksia, paikallisen yliopisto- tai poliisitoiminnan kuvauksen alkeellisia virheitä tai muita klaffivirheitä. Joko tv-sarjapohjasta tai mahdollisesti kahdesta kirjailijasta johtuen myös kirjan tyyli heittelee, vaikka aiemmin lukemani perusteella ainakin Sari Luhtanen osaa itsenäisestikin.

   – Minä olen huonoa seuraa. Aiheutan ongelmia kaikille, Didi sanoi jättäen kertomatta, että oli suorastaan tappavan huonoa seuraa. (s. 157)

Kaiken kaikkiaan teos jää lerpattamaan siihen ikävään kohtaan hyvän ja campin välissä, jossa hengaavat myös muut lukijakuntansa aliarvioivat heikot viihdetuotteet. Sarjan seuraava osio tulisi joko vetää kunnolla kalkkunaksi tai kustannustoimittaa hyvälaatuiseksi nuorten aikuisten romaaniksi.

***

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Montpellierin legenda #1)
Kansi: ?
Gummerus 2013
381 s.

 

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo 37 maahan. Miksi?

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Tammi 2013, 2014)

Epäilen, että siksi kun se on vähän kuin nuorille aikuisille suunnattu Millenium-trilogia. Siis erittäin tyylikkäästi vaikka jossain määrin ahdistavasti rakennettu synkkä, pätevän naispäähenkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pala palalta paljastuvan henkilöhistorian ympärille rakennettu dekkaritrilogia.

Tarina imee mukaansa. Se näyttää empaattisessa sävyssä kaikille lukijoille, miltä tuntuu kasvaa oman menneisyytensä herra(ttare)ksi, etenkin lapsesta aikuiseksi. Ainoa omituisuus on Lumikin ikäiselleen epätyypillisen vanhahtava, jopa keski-ikäinen musiikkimaku (kyllä minäkin Garbagea diggasin tuossa iässä). Runomausta ei sen sijaan ole mitään naputettavaa, Edith Södergran mahtanee pitää pintansa emoteiniklassikkona ensi vuosituhannelle.

Trilogia muodostuu itsenäisistä osista, joiden aikana Lumikki Anderssonille paljastuu vähitellen oman menneisyytensä tragedia, joten osat kannattaa lukea järjestyksessä.

Punainen kuin veri

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella, asuu omassa yksiössään – ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön aiempien koulukiusaamiskokemusten takia. Kun valokuvausluokasta löytyy sattumalta suuri määrä kuivumassa olevia seteleitä, Lumikki joutuu pyöritykseen koulun suosituimpien oppilaiden ja huumerikollisten väliin. Kuka on kaiken takana?

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa kuvaa nuoren, elämän synkemmältä puolelta ponnistavan naisen sisäistä elämää uskottavasti. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä kipuilu ei ole useinkaan helppoa, mutta aina mielenkiintoista. Dekkarijuoni kuljettaa lukijaa lähemmäksi huumerahojen alkuperää – ja lähemmäksi Lumikkia. Koulukiusaaminen on teoksessa vahva elementti, jonka romantisointi on jopa jossain määrin vaivaannuttavaa, vaikka kirjailija kuvaa sen vaikutuksia hyvin.

Lumikki kuuli, kuinka askeleet loittonivat. Hän uskalsi hengittää hieman vapaammin.
Hän oli onnistunut pysymään piilossa. Häntä ei ollut löydetty.
Miltä tuntuisi, jos ei tarvitsisi joka päivä pelätä?
(s. 97)

Valkea kuin lumi

Lumikki-trilogian toinen osa tapahtuu kolmisen kuukautta ensimmäisen jälkeen. Lumikki on matkustanut yksin ulkomaille, kun häneen ottaa yhtäkkiä yhteyttä paria vuotta vanhempi nuori nainen, Zelenka, joka ilmoittaa olevansa hänen sisarensa. Lumikki tuntee selitämätöntä yhteyttä Zelenkaan, mutta voiko hän todella olla Lumikin sisar? Miksi Zelenka pelkää? Tapahtumat lähtevät jälleen vyöryämään Lumikin päälle.

Valkea kuin lumi on edellistä osaa tarunomaisempi ja ehdottomasti vähintään yhtä paljon sukua seikkailukertomukselle kuin salapoliisitarinalle. Se tapahtuu tuolla jossain kaukana, arjen ulkopuolella, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keskeinen teema kantaa hyvin silloinkin, kun uskottavuus on koetuksella. Tämä osa syventää Lumikin henkilökohtaista tarinaa myös allegorisella tasolla.

Miksi piti herätä, kun unen todellisuus oli paljon parempi ja oikeampi? (s. 101)

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki (Tammi 2013, 2014)

Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian päätösosa vie Lumikin takaisin Tampereelle, puolisen vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Tässä ehdottomasti kirjasarjan vahvimmassa osassa uhka kohdistuu ainoastaan Lumikkiin itseensä. Jos aiemmin Lumikki on näytetty psykologisesti itse itsensä pahimpana vihollisena, nyt pahimmat viholliset löytyvät lähipiiristä. Kuka haluaa pahaa?

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi. (s. 19)

Viimeinen Lumikki-romaani on trilogian kruunu: se vie psykologiselle matkalle Lumikin sisimpään ja menneisyyteen. Vaikka paine tutustua itseensä tulee Lumikille ulkopuolisen uhkan johdosta, salaisuuksien hälveneminen voimauttaa hänet jättämään lapsuuden taakseen ja vapauttaa elämään aikuisuutta.

Musta kuin eebenpuu on Simukan kypsin teos. Se on keskittynyt pieniin, arkisiin kuvioihin, joista kuitenkin kasvaa vahva kuva maailmasta, jossa elämme. Niin kaipuuna kuin fyysisenä toimintanakin näkyneet pelko ja pakeneminen ovat olleet aimpien teosten vahvoja teemoja, muttä tässä osassa korostuvat pikemminkin vastaan asettuminen ja ratkaiseminen, vastuullisuus. Lumikki pääasiassa reagoi siihen mitä maailma hänen ylleen heittää, mikä erottaa hänet feministisestä kärkikaartista, mutta ainakin hän toimii itse, eikä odota passiivisesti pelastajaa. Trilogia uudistaa klassisen sadun nykymakuun ja -maailmaan sopivaan muotoon. Tämä saattaa olla kirjasarja, joka innostaa juuri harrypottereista ulos kasvaneet nuoret laajentamaan kirjallista harrastustaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
264 s.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.

Näytelmä: Järki ja tunteet Helsingin kaupunginteatterissa

Helsingin kaupunginteatteri lahjoi kirjabloggaajan vapaalipulla ja skumppalasilla kertomaan Järki ja tunteet -näytelmästä internetissä. Kyllä ei voi kukaan Austen-fani jättää tätä näytelmää väliin. Havaintojeni mukaan eivät voineet presidentti Tarja Halonen ja näyttelijätär Sinikka Sokkakaan.

Kuinka te uskallatte?

Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut uhkarohkeasti yhteen maailmankirjallisuuden tunnetuimmista klassikoista. Uhkarohkeaksi tartunnan tekee se, että lähestulkoon kaikki katsojat ovat taatusti nähneet jonkin elokuva- tai televisioadaptaation tästä samasta teoksesta. Itse olen jopa kuullut useamman radioteatteriesityksen. Niinpä voisi kuvitella, että vaikka Suomen kantaesitystä puoltaa vahvasti taloudellinen järki – näytelmää ei tarvitse myymällä myydä yleisölle – toteutusta piinaa tunteiden pyörremyrsky niin näyttelijöiden kuin katsomon puolella, sillä jokaisella katsojalla on joku, useimmiten lämmin suhde alkuperäisteokseen.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Kreeta Salminen (Elinor),  Sara Melleri (Marianne).

Dashwoodin sisarusten edesottamuksista paikallisilla miesmarkkinoilla on tällä kertaa sovittanut näyttämölle amerikkalainen Jon Jory. Näytelmä poikkeaa alkuperäiselle varsin uskollisista tv-sarja- ja elokuva-adaptaatioista. Joryn tulkinta pyrkii pitäytymään uskollisena Austenin henkilöhahmoille ja nostamaan esille juonelliset solmukohdat.

Tämä on johtanut jossain määrin epätasaiseen kerrontaan ja monien nerokkaiden alkuperäisten repliikkien poistumaan. Ensimmäisessä näytöksessä alkuperäistä kunnioittava, tuttuuden tunnetta ja katsojan hyväksyntää hakeva toteutus ei saavuta sellaista irtonaista, iloista komiikkaa ja lohdullista sentimentaalisuutta kuin toisen näytöksen enemmän inspiroitunut ja vähemmän uskollinen tulkinta. Vai liekö ensimmäisen näytöksen hienoiseen jäykkyyteen vaikuttaneet ensi-illan paineet?

Tässä nämä tytöt nyt ovat

Järjen ja tunteiden järjen ja tunteiden ylitsevuotavaiseen Niagaraan Järjessä ja tunteissa puskivat erityisesti (ja alkuperäisteokseen vedoten sanon, että odotetusti) Sara Melleri (Marianne Dashwood) täysvallattomalla fyysisellä heittäytymisellään, sekä Leena Uotila (Rouva Jennings) ja Ursula Salo (Fanny Dashwood), jotka uhkuvat hupia milloin tahansa avaavat suunsa.

1800-lukulaista sensibiliteettiä orjallisemmin seuraavat naishahmot, Kreeta Salmisen esittämä Elinor Dashwood ja Heidi Heralan Rouva Dashwood etunenässä, toivat näytelmään sen kaipaamaa moniulotteisuutta ja vastapainoa koomis-emotiivisille teineille ja leideille.

Jane Austenin teoksissa mieshahmot ovat ylipäätään hiukan sivussa tarinan valokeilasta, eikä heillä tuntunut olevan sinne tälläkään kerralla asiaa kuin  romanttisesta erityisvaatimuksesta tai jostain muusta erittäin painavasta syystä. Erityistä kiitosta on annettava Kari Hevossaaren Robert Ferrars -tulkinnasta, joka nosti tämän lähestulkoon täydellisen sivuhahmon yllättävästi elämään.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jussi Puhakka (John Dashwood), Ursula Salo (Rouva Fanny Dashwood), Kari Hevossaari (Robert Ferrars) ja Kreeta Salminen (Elinor Daswood)

Koominen järki, vakavasti otettavat tunteet?

Teoksessa korostuvat kokemattomuuden ja kokemuksen, nuoruuden ja kypsyyden, sekä miehen ja naisen roolien väliset jännitteet. Yhteiskunnallisten ja kulttuurillisten rooliodotusten pettäminen kriittisellä hetkellä syöksee onnea tavoittelevat onnettomuuteen tai vähintään ongelmiin – ja pettyä voi yhtä lailla kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toiminut kuin niistä piittaamatonkin. Onneksi kyseessä on klassinen komedia, joka polkee tarinan tuttuun loppuunsa.

Näytelmäversio Järjestä ja tunteista korostaa aiemmin näkemiäni enemmän avioliittoa ensi kädessä taloudellisena diilinä – tunteiden syntymä vaikuttaa kivalta bonukselta, milloin ei ole epämiellyttävä vahinko. Kuinka paljon olemme tekemässä paluuta viktoriaaniseen avioliittokäsitykseen nykyisessä yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa tilanteessa? Vai olemmeko siellä jo? Kysymys on ehkäpä toistaiseksi vielä ajankohtaisempi USA:ssa kuin Suomessa.

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri

Järki ja tunteet, Helsingin kaupunginteatteri. Jouko Klemettilä (Sir John Middleton), Aino Seppo (Lady Middleton), Heidi Herala (Rouva Dashwood), Leena Uotila (Rouva Jennings)

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014)

Riikka Pulkkisen  Iiris Lempivaaran* levoton ja painava sydän on parodinen chick-lit pastissi. Sympaattinen Iiris on Bridgetin tapaan oman elämänsä sivupolkujen seikkailijatar, joka on jäänyt täydellisemmin elämää suorittavan sisarensa ja omien elämänodotuksiensa varjoon. Hän kuitenkin antaa parhaansa mukaan neuvoja elämästä selviytymisessä niin ystävilleen kuin ammatikseen, vieläpä teini-ikäisille. Ironisesti naistenlehden jatkokertomuksesta kasvanut romaani on ihqua, kevyttä, erittäin hyvin kirjoitettua viihdekirjallisuutta, joka terapoi lukijansa hyvälle tuulelle.

– Mitä olisit ajatellut, jos olisit tiennyt silloin päiväkodin kuraeteisessä, kun me tutustuimme, että tähän me päädymme, vakoilemaan mun entistä poikaystävää? minä kysyin.
– Olisin sanonut, että Neiti Etsivä on paras leikki, Elina sanoi kursailematta. 
(s. 27)

Iiris Lempivaaran elämä heittää uudelle vaihteelle (näinhän tämä kuuluu ilmaista?), kun avomies kosinnan sijasta lähtee lätkimään/päästää Iiriksen uusien haasteiden pariin. Iiris ei kuitenkaan jää vatuloimaan murtunutta sydäntään (kuin satunnaisesti), vaan lähtee päättäväisesti ongelman ratkaisua kohti. Katso, mikä terapia toimii!

Olen etsinyt miestä, rauhaa, onnea, paratiisisaarta, sukkiani, avaimiani, puhelintani ja maailman ydinolemusta kaksikymmentäkahdeksan vuotta. (s. 81)

Pulkkisella on hento mutta vahva ote parodiaan. Se perustuu todellisen elämän tarkkailuun ja chick-lit -kliseiden lämminhenkiseen uudelleenlämmittelyyn. Uudelleenlämmittely ja intertekstuaaliset viittaukset vaikuttavat vaivaannuttavilta vain juonta koskiessaan. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän käy läpi päähenkilön lisäksi myös useiden muiden, vauva-, teini- tai mummoikäisten naisten sydämiä, josta kaikista löytyy niin painavia kuin levottomia kulmia. Jokainen on oman elämänsä itseapukirjailja, tv-evankelista tai keittiöpsykologi.

Vaan sitäpä ei tässä teoksessa murehdita. Ilon** kautta kohdataan niin murheen alhot, nöyryyden laaksot kuin ihanat linnatkin. Jos pidät Bridget Jonesista (alkup.), pidät Iiris Lempivaarasta.

***

* Jostain syystä alitajuntani ei millään usko Iiriksen olevan mitään muuta kuin Vaattovaara. Jos tekstissä esiintyy lapsuksia, syytämme freudilaista syöksykierrettä.

** Myös suklaan, shampanjan, viskin, korkokenkien, hiihtomonojen ja voimalaulujen kautta. Ei oo niin justiinsa.

***

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava 2014
174 s.