Category Archives: Dekkari

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin "Renén" loppukohtaus (1802 jälkeen)

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin “Renén” loppukohtaus (1802 jälkeen)

Lainatakseni Frasier-sarjan kirjakaupansulkemisjakson nimiösanontaa omintakeisesti väärin, “kun meno yltyy raskaaksi, kirjat käyvät kevyiksi”. Olen ollut kuukausien ajan kummallisessa tilanteessa. On ollut liian kiire lukea kirjoja. Siis toki luin jotain kirjoja, mutten sillain oikeasti lukenutlukenut. En myöskään lukenut Oikeita Kirjoja, vaan ihan vain kirjojakirjoja.

Lukuintohimolle ei ollut aikaa, vaikka joka ilta kuitenkin vähintään muutamia sivuja luin, ihan vain aivojen kytkemiseksi pois päiväurilta. Tällaiseen tilaan näemmä pääsee myös lukemiseen innostuneesti suhtautuva ihminen, jos harjoittaa yhtä aikaa a) normaalia työviikkotyötä, b) sivutoimista osa-aikatyötä ja c) opiskeluihin liittyvää opinnäytetyötä. Ei vain jaksa lukea siihen päälle, ainakaan mitään kovin monimutkaista ja uusia ajatuksia herättävää.

Niinpä luin hömppää ja dekkareita. Kaavamaiset, huolettomat laurenweisbergerit ja Marian Keyesin vain hieman masentunut alkupään tuotanto toimivat erityisen hyvin. Ja kukapa ei heittäytyisi mielellään Agatha Christien nostalgiseen, etäisen utuiseen hyrräykseen, jossa lukijan ei ole edes mahdollista päättelemällä selvittää, kuka sen teki? Edellisissä voi heittäytyä varmuuteen, että ensimmäisen päähenkilöä ärsyttävän mieshahmo tullessa framille lopputulos on jo selvä. Jälkimmäisissä voi luopua kaikesta älyllisestä vastuusta ja luottaa siihen, että kaikki ratkeaa.

Kun tosielämä vaatii ponnistelua, sitkeyttä ja sinnikkyttä, kirjallisen elämän ei onneksi tarvitse. Se voi vain antaa juttuja. Silti sitä on lukijana jotenkin juonessa mukana, luomassa mielikuvia, kehittelemässä ajatusta. Siis silloin, kun sellaista kaipaa. Joskus mieluiten vain seuraa luotuja polkuja, antaa kaavan viedä ja ihmettelee, miten tätäkin perusromanssin mallia on voitu jälleen muokata yksityiskohdilla ihan uudella tavalla vetäväksi.

Lopetin Oikean Kirjallisuuden lukutauon Riikka Pulkkisen Rajaan. Vakavastiotettava kirjallisuus hyökkäsi sen sivuilta melkein tympeästi. Uutuudenviehätyksen sijaan tuli uutuudenahdistus.

Teos tuntui niin mekanistiselta, laskelmoivalta. On otettu tällainen rajanylityksen teema, ja ympätty siihen mahdollisimman monta sentimentaalista katsantokantaa, joiden avulla herätellä lukijaa ajattelemaan sitä rajanylitystä. Näkökulmatekniikkaa, kaikki liittyvät kaikkiin, monen eri ikäpolven rajakokemukset… Teoksella on niin vahva sanomisen tarve, että se yltyy saarnaksi elämän rajallisuudesta. Toisaalta sen pitää samalla sohaista taiteen rajallisuuteen osoittamalla oma rajallisuutensa, särkemällä silloin tällöin oma elämänluonnin illuusionsa.

Käteen jää ei-hömpähtävän, ei-dekkarimaisen eli toisin sanoen vakavastiotettavan kirjallisuuden kaava, jossa kahta koivuklapilausetta seuraa aina monisivulauseinen selvityksen kiihko. Teoksen sanomasta ei sovi rimpuilla irti omille poluilleen, tulkinnan rajattomuuteen. Rajansa kaikella.

Hömpässä ja dekkareissa on se hassu juttu, että ne näitä samoja rajoja käyvät. Juonten kaavamaisuus antaa tilaa eettisille pohdinnoille, jos lukija tilaisuuteen haluaa tarttua. Sanoman väljyys tai kliseisyys antaa tilaa sekä ajatusten vastaanottamiselle että vastustamiselle. Raja kahlehtii analyysillaan ja järjettömillä, kirjallisuusviittausten ryyydittämillä keskusteluillaan.

Luultavasti olisin Rajasta toista mieltä, mikäli minulle ei olisi ollut liian kiire lukea kirjoja viime aikoina. Vähän jopa arveluttaa ottaa sitä tälla tavalla antisankarilliseen vertailuun, koska kyseessä on kuitenkin kaikin tavoin pohdittu kokonaistaideteos, joka kiertyy taitavasti johtoteemansa ympärille ja innostaa lukemaan jälleen lisääkin vakavansorttista kirjallisuutta. Sellaista, jota kehtaa pitää kirjahyllynsä eturivillä tai joka kestää useammankin lukukerran.

Tavanomaisesti vahva temaattisuus näyttäytyy minulle hyvänä, lukukokemusta täydentävänä seikkana, milloin ei ole halolla päähän lyömistä. Mutta jos on liian kiire lukea, keveät teemojen häivähdykset antavat mahdollisuuden johonkin, eivätkä pakota mihinkään. Häivetila on hyvä tila eikä hömppä ole häpeä.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Dekkariviikolla nostalgiaa viattomammilta ajoilta

Joskus sitä on niin täynnä verta, lihaa ja suolenpätkiä, ettei ihmiskunnan noirin nylkeminen enää jaksa hetkauttaa. Silloin kannattaa valita dekkari ajalta jolloin psykologisia pohjamutia hämmennettiin lettinauhalla eikä ruumiiseen koskettu edes pitkällä tikulla.

11.6.2015 - 1

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle

Maria Langin (1914-1991) Vastaus Yksinäiselle Evalle –dekkari yhdistää Agatha Christien dekkarityylin Anni Polvan romanttisiin kertomuksiin. Nostalginen uutos maistuu erityisen hyvältä laiturinnokassa.

Kun 35-vuotias vanhapiika Eva saa teini-ikäiseltä sisarpuoleltaan idean, että sanomalehteen voi laittaa seuranhakuilmoituksen, Evan omaishoidokkina elämästään nauttivaa kotifarmaseuttimummia sapettaa. Kun Eva vielä ihastuu ilmoitukseen vastanneeseen sanaristikkoeksperttiin, ja alkaa harkita oman perheen perustamista, on ylimääräisen miehenpuolen aika poistua näyttämöltä. Martin Wijk selvittää, kuka toimi kohtalon kätenä ja miksi.

Skogan kuvitteellinen puutarhakaupunki ja sen vähintään keskiluokkalaiset piirit toimivat Langin siistin ja verettömän murhatragedian kulisseina. Lang kuvaa Ruotsia, jota Lapidus, Sund, Mankell ja Kepler teoksissaan dissektoivat.

Niinpä ehkä juuri nostalgiadekkarien lukeminen asettaa oikeaan mittakaavaan Stockholm noirin kuvainraastajat – ilman että täytyy lukiessaan kokea suurta maailmantuskaa. Langin vanhanaikainen dekkari on vanhahtavuudessaan virkistävä välipala: se ei yritäkään tarjota yhteiskunnallista näkemystä, epäkohtien tematiikkaa tai uhrinäkökulmaa. Teos herättää kaksi hyvää kysymystä.

Miksi kaikkien tarinoiden pitäisi olla elämää suurempia? Tietävätköhän menneisyyden palauttamista haikailevat uuskonservatiivit, mitä he oikeasti saisivat, jos yhteiskunnassa palattaisiin järjestykseen ennen maahanmuuttajia, subjektiivista päivähoitoa tai sosiaaliturvaa? Silloin nimittäin kovakantiset kirjatkin kirjoitettiin keskiluokalle.

Dekkariviikko_logo_560px

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle
suom. Inkeri Pitkänen
Gummerus 1979
s. 192

 

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Postiluukusta tipahti yllättäen ja pyytämättä Katariina Sourin Valkoinen varjo, Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa ennakkona. Ajattelin, että no siinähän tipahdit. Pressitilaisuudessa itse kirjailija vaikutti niin symppikseltä, että siirsin teoksen kierrätyspinosta lukupinoon. Ajattelin, että no miksei jotain kevyttä ja snadisti yliluonnollista dekkarimeininkiä vähän suljetun huoneen mysteerin tyyliin.

Katariina Souri: Valkoinen varjoValkoinen varjo on young adult -dekkari aikuisen naisen ikään ehtineille. Se miksaa paranormaalia romanssia ja kauhua agathachristiemäiseen dekkariin. Tämä olisi tosi jees, jolleivät kerrontatyyli ja kirjailijan ääni kaartelisi epämääräisesti annipolvamaisilla metsäpoluilla. Niinpä teos jää kaiken kaikkiaan mahdollisuuksiaan vaatimattomammaksi. Selitän.

Valkoinen varjo marssittaa framille laajan hahmokaartin. Näistä kaksi paljastuu päähenkilöiksi heti alussa, kaksi on isomman juonen keskushahmoja, kaksi sivujuonen keskushahmoja ja loput ovat paperinmakuisia statisteja, jotka olisi joko pitänyt heivata teoksesta ensimmäisellä editointikerralla tai kehitellä pidemmälle. Suljetun huoneen mysteeri ei salli paikalle täysiä sivuhahmoja, joista lukija ei tiedä mitään, koska on välittömästi selvää, että he eivät kuulu juoneen mukaan.

Valkoinen varjo ei osaa päättää, mitä se on. Sourin kertojanlahjat ovat teoksen perusteella selvästi enemmän ajan ilmiöiden suhteen relevantin psykologisen ja sosiologisen pohdinnan kuin juonenkuljetuksen puolella, enemmän mystisen kuin dekkarin puolella. Teoksessa yritetään vähän kaikkea, mikä tarkoittaa, että parhaat puolet jäävät heikkojen varjoon. Mystisen kokemuksen pohdinnat ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät etenkin kirjan loppupuolella hätäisiksi ja latteiksi, koska juonta on 200. sivun jälkeen vietävä eteenpäin, että kirjan saa loppuun.

Lisäksi teoksessa on runsaasti kirjoitusvirheitä, ja esimerkiksi yhden päähenkilön nimi kirjoitettu väärin olennaisessa kohdassa. Ei pitäisi olla. Kaikista teoksen vioista huolimatta nimittäin näkee, että mikäli editointi- ja kustannustoimitus olisi tehty huolella, tässä olisi käsillä teos, joka käsittelee mystisen kokemuksen kaipuuta maailman selittämisessä ja ymmärtämisessä nykyaikanakin. Se olisi itse asiassa raikas tuulahdus psykologisoivan inhorealistisen nykydekkarin joukkoon.

Hatuttaa tämä tämmöinen mahdollisuuksien hukkaaminen.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (Musta mandala 1)
Kansi: Mika Tuominen
Tammi 2015
347 s.

Dekkareita koko sylin täydeltä

Syksy = dekkariaikaa. Kun illat pimenevät, linnut ja tuuli kääntyvät etelään on parasta sukeltaa jonkun muun selkeästi ratkottavissa oleviin ongelmiin  ja kupilliseen teetä. Tai parhaassa tapauksessa useampiin. Kyllä toimii porttiteoria tässä.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013)Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

Jaana Lehtiön kohdalla porttiteoria vei uutuusteoksesta esikoiseen. Uutuuden luin työtehtävän takia, tämän toisen ihan huvikseni. Joka viisautta rakastaa -teoksessa  paljastuu olevan jotain mätää porvoolaisessa pikkukaupunki-idyllissä. Sympaattinen komisario Juha Muhonen joutuu huolehtimaan paitsi kroonisesti koholla olevan verenpaineensa, myös ehtiväisen eläkeläisrouva Hilkka Alituvan edesottamuksista. Lehtiön dekkari on keveän viihteellisesti ja väkivallattomasti kirjoitettu psykologinen palapeli, jonka alla kulkevat ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013, 315 s.)

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeillaPeter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Tähän kirjaan tartuin, sillä on menossa haastattelemaan kirjailijaa hänen uusimman Roy Grace -teoksensa tiimoilta. Kuoleman kanssa ei kujeilla naittaa ulkoisesti jäyhän, mutta sisäisesti piinatun brittiläisen rikosylikomisarion amerikkalaisvaikutteisen mysteerijuonen kanssa. Yhdistelmä on erittäin vetävä, vaikka yllättäviä yhteensattumia on suorastaan ällistyttäviä määriä. Elävältä hautaamisen pelon ja petoksen ympäri kiertyvä juoni antaa lukijan olla aina askelen edellä poliisivoimia. Kuinka pitkälle rakkaus kantaa on kysymys, jota pohtivat niin Roy Grace kuin rikoksen uhritkin.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva 2010, 418 s.)

 

Jussi Adler-Olsen: PullopostiaJussi Adler-Olsen: Pullopostia

Adler-Olsenin Pullopostia on Osasto Q -sarjan kolmas suomennettu teos ja ensimmäinen lukemani. Osasto Q:n arkipäivään selvittämättömien rikosten parissa ja olennaisimpiin henkilöhahmoihin on silti helppo päästä käsiksi. Pullopostia yhdistää noir-dekkariin sarkastisen huumorin varsin onnistuneesti, ellei sitten sarkasmi ollut tekstiin aamuyön tunteina itseautettua. Adler-Olsenin psykologinen ote on vahva ja tukee läheisten välisiin valtapeleihin ja uskoon kiteytyviä teemoja.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia (Gummerus 2014, 551 s.)

 

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurman 1920-luvun Helsingin alamaailmaan sijoittuva dekkarisarja saa jatkoa Hatuntekijän kuolemalla. Hurma rakentaa teoksissaan taitavasti kokonaisvaltaista ajankuvaa. Tullin leipiin siirtyneen Korpelan ja Rouge-nimisen laululintusen tiet kohtaavat jälleen rikosten merkeissä. Hatuntekijän kuoleman myötä Hurma on löytänyt hyvän tasapainon ajankuvan ja juonenkuljetuksen, rikoksen ja romanssin ristipaineissa.

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014, 346 s.)


Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehdon pakolaiset kertoo putkiremontista ja sen seurauksista Ehtoolehdon palvelutalossa. Yhdeksänkymppiset Siiri ja kumpp. joutuvat pölyn, melun ja työmiesten kiusaamiksi, kunnes lopulta lähtevät karkuun, kimppakämppään Pitkänsillan väärälle puolelle. Lindgren käsittelee romaanissaan jälleen taitavasti paitsi vanhustenhoidon kipupisteitä, myös muita yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia. Kirjaimellisesti. Ehtoolehdon pakolaiset naurattaa ja itkettää, monesti jopa yhtä aikaa.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 335 s.)

Syysdekkarit

Janet Evanovich: Ensin rahat

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Aloitin dekkariviikon Janet Evanovichin Ensin rahat –dekkarichikkerillä, jossa rahaton kolmikymppinen friidu ryhtyy palkkionmetsästäjäksi. Asetelma on herkullinen, vähän niin kuin Nti Marple, mutta ikää miinus 40 vuotta ja aikaa plus 40. Päähenkilö on ottanut runsaasti vaikutteita muista chick lit -sankarittarista, mutta keskeinen rakastettavuustekijä on tällä kertaa raha-asioiden täydellinen mokaaminen, ja tästä johtuva uuden ammatin opettelu. Evanovich kuljettaa tarinaa vauhdikkaasti ja hauskasti, mikä johtaa satunnaisiin sortumiin detaljipuolella. Tämä Stephanie Plum -sarjan ensimmäisen osan raivostuttava ominaisuus on onneksi korjautunut jo sarjan seuraavaan osaan mennessä (tarkistin).

Olin ilmoittautunut kaikkiin mahdollisiin työvoimatoimistoihin Suur-Trentonin alueella ja luin hartaasti joka ikisen työpaikkailmoituksen. En ollut erityisen nirso, vedin rajan puhelinmyynnin ja kennelin hoitamisen kohdalle, mutta tulevaisuuteni ei näyttänyt kovin ruusuiselta. Olin aloittelijatasolle liian hyvin koulutettu ja esimieheksi liian kokematon.
(s. 19)

Stephanie Plum on New Jerseyn satunnaisessa pikkukaupungissa asustava, juuri työttömäksi jäänyt rahaton sinkku. Äiti ratkaisisi rahahuolet tyrkkäämällä tyttärensä naimisiin ihan kenen kanssa tahansa, mikäli vain saisi ahdingosta tietää. Jotain on tehtävä, ennen kuin katastrofin laajuus paljastuu. Ratkaisuksi löytyy vahingossa ja luonnollisesti serkun kautta palkkionmetsästäjäkeikka. Jonka kohteena on entinen hoito. Kivaa ja helppoa! Aika pian kuitenkin paljastuu, että kohteen äidin luona vierailu jakkupuvussa ja helmikorvakoruissa ei ehkä kuitenkaan ole se oikea lähestymistapa…

Ensin rahat äityy välillä oikeinkin hauskaksi, välillä mukavasti jännäksi, sillä kutkuttavasta asetelmasta on aineksia moneen. Romantiikassa edetään säästöliekillä, mikä sekin on virkistävää vaihtelua – ja epäilemättä petaa sarjan seuraavia osia. Kirjan ikä alkaa näkyä teknisten asioiden, lähinnä puhelinten, kuvauksessa. Toisaalta aihe ja lähestymiskulma ovat edelleen tuoreita.

Kimmotusta aiheuttaa se, että kirjaan on turmeltu kirjailijan toimesta täysin tyhjänpäiväinen klaffivirhe ja kääntäjän toimesta paikallisten peruselintarvikkeiden nimiä. Olen ehkä nyt turhankin detaljiorientoitunut, mutta jos sivulla 20 käydään yksityiskohtaisesti läpi päähenkilön jääkaapin sisältö aamupala-aikaan (lähinnä hometta), jotta päästään näyttämään, miten epätoivoisesti asiat ovat, niin ei toki sieltä jääkaapista tule seuraavana aamuna löytyä kokispulloa sivulla 51. Kääntäjä puolestaan on kääntänyt Fig Newtonit* viikunatäytteisiksi pikkuleiviksi (s.51), Wonderbread-paahtoleivän* Wonder-leiväksi (s.71), ja skimmed milkin* kuorituksi maidoksi (s.125). Viikunatäytteiset pikkuleivät vielä menettelevät, mutta kuorittu maito rasvattoman sijaan? Historiallisissa romaaneissa oikein hyvä, dystopiassa tapauksesta riippuen, ei nyky-chick litissä.

Raivostuttavista detaljiongelmista huolimatta Ensin rahat on vähintään keskitasoista keskikevyttä action-chick littiä, joka ottaa päähenkilöityneen aiheensa avulla kantaa myös nuorten naisten asemaan työ- ja perhe-elämässä. Emme elä sitä elämää, joka meille koulussa luvattiin. Miten nykytilanteeseen sopeudutaan?

***

* Alkuperäiset ovat oletuksia, tehty heikon käännöksen perusteella. Voin olla arvioissani väärässäkin.

Janet Evanovich: Ensin rahat
Suom. Hanna Tarkka engl. alkup. One for the Money
Kansi: ?
WSOY 2008 (Bon 2014)
294 s.

 

Elämyksellinen kamaridekkari

Herra Karhu © InsideOut co

Herra Karhu © InsideOut co

*Tämän elämyksen bloggaajalle sponsoroi InsideOut co.*

Prologi

Minua korpeaa vallan julmetusti, että en voi tässä sen enempää HEHKUTTAA kaikkia niitä übersiistejä juttuja, joita tuon tunnin aikana kohtasimme, koska en halua spoilata tätä juttua keltään. Mutta niitä oli! Paljon! Ja ne olivat übersiistejä! Myös überhauskoja!

Mistä on kyse?

Minulle ja muutamalle bloggaajakollegalle ilmaantui mahdollisuus testata pieniä harmaita aivosolujamme aivan erityislaatuisella tavalla, kun Helsinkiin huhtikuussa avautunut InsideOut Escape Game kutsui meidät herra Karhun yllätyssyntymäpäiville. Ja sitten kävikin niin hassusti, että odotellessamme Herra Karhua eräässä toimistohuoneessa ovi meni takalukkoon!

Onneksi ovesta pääsee ulos koodilla – ja bilehuoneeseen on ripoteltu kaikenlaisia vinkkejä oikean koodin ratkaisemiseksi. (Ehkäpä toimiston omistaja pelkää itsekin unohtavansa, miten toimistosta pääsee ulos?)

Paha vaan, että toimiston omistaja on unohtelevaisuutensa lisäksi mitä ilmeisimmin jossain määrin vainoharhainen – ja kaikki koodin selvittämistä helpottavat vinkit ovat lukkojen ja muiden jekkujen takana. Aina joku pieni juttu jossain kuitenkin vinkkaa, mistä sille jollekin jossain ehkä pitää tehdä, jotta jokin lukoista aukeaa. Tunnissa pitäisi koko setti selvittää, tai herra Karhu ei pääse synttäreilleen, ja pelaajat ovat hävinneet pelin.

Mitä tapahtui?

Tunti hulahti kuin leikiten, paitsi että oli tietysti tosi kyseessä. Vähän kuin olisi hypännyt sisään johonkin novellimittaiseen salapoliisitarinaan, joka jännittää, naurattaa ja laittaa oivaltamaan. Fyysinen kokemus löytämisen riemusta oli yllättävän voimakas, sillä pelitilan suunnittelu äänimaisemaa myöden auttoi hyppäämään normitaviselämästä dekkariksi.

Ihan parasta oli, että tässä pelissä pelattiin samalla puolella tovereiden kanssa. Tiimityössä oli nimittäin selvästi voimaa: mitä enemmän pieniä harmaita aivosoluja, silmä- ja käsipareja, sitä helpompaa arvoitusten ratkaisu oli. Tiimityö oli myös älyttömän hauskaa, erittäin paljon hauskempaa kuin tyky- ja tiimiytyspäivät ovat antaneet ymmärtää, vaikka yhtään kaloria ei nautittu koko aikana.

Annan herra Karhun synttäreille douze (12) poäng. Evidenssistä päätellen myös muut ovat tykänneet, ks. InsideOutin FB-sivut.

PS. Me voitettiin! Me voitettiin! Me päästiin ulos minuuttia ennen dedistä!

 

Kirjahaastattelu: Varistyttö

Erik Axl Sund

Varistyttö on vihan lapsi

Jerker Erikssonilla (s. 1974) ja Håkan Axlander Sundqvistilla (s. 1965) on pitkä yhteinen historia: he lopettelevat sujuvasti toistensa lauseita, asuvat samassa naapurustossa ja tapaavat päivittäin. Varistyttö syntyi yhtä aikaa koetusta elämänkriisistä, paljon tavanomaista kolmenkympin kriisiä syvemmästä masennuskaudesta. Håkanin omasta menneisyydestä ja lähipiiristä paljastui asioita, jotka nostattivat lähes kontrolloimatonta vihaa ja Jerker koki samaan aikaan suuria muutoksia henkilökohtaisessa elämässään.

– Aloimme kirjoittamaan kirjaa eräänlaisena terapiana, istuimme kuppilassa tuopin äärellä ja avauduimme demoneistamme. Yhtäkkiä myös lehdissä ja muun lähipiirin jutuissa alkoi esiintyä samanlaisia juttuja – tai ehkä niihin vain kiinnitti enemmän huomiota. Nykyisyyden ja menneisyyden juttujen kietoutuminen toisiinsa alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Sitten jostain tuli idea, että kirjoitetaan kirja, kirjoitetaan dekkari. Jerker antoi nimen Varistytölle. Kirjoitimme ideoita ylös lautasliinoille.

Kirjailijoiden itseterapoinnin suuntaamisessa kirjalliseen muotoon oli myös onnea matkassa. Tuttavapiirin avulla löytyi niin lastenpsykologi kuin lapsiin kohdistuviin rikoksiin erikoistunut poliisi, joita haastattelemalla kirjailijat pääsivät teemojensa aiheisiin syvemmälle kuin pelkästään tietokirjoja ja artikkeleita lukemalla.

Tässä kirjassa ei ole mitään lagomia

Kun Varistyttö lähetettiin kustantajalle, koossa oli kuudensadan (600) sivun rönsyilevä romaani.

– Kun kirjoitimme kirjaa, meillä ei ollut aavistustakaan, saisimmeko sitä ikinä julkaistua, saati sitten lukijoita. Kustantaja totesi, että 600 sivun dekkaria ei lue kukaan. Ohjeeksi saimme, että pilkkokaa se trilogiaksi ja yksinkertaistakaa rönsyjä, keskittykää olennaiseen. Yritimme pitää sanoman kasassa, tuoda lukijan silmien eteen sen Ruotsin, joka on todellisuutta kiiltokuvapinnan alla.

Koko teos on noussut ahdistuksesta ja pettymyksestä, joka kohdistuu mielikuvien ja toden väliseen ristiriitaan.

– Lagom (riittävän hyvä, kohtalainen) on termi, joka yhdistetään ruotsalaiseen elämäntapaan ja -asenteeseen: että ei tarvitse olla helvetin hienoa, ihan hyvä riittää varsin mainiosti. Todellisuudessa monet eivät pääse edes siihen. Koska mielikuva carllarssonmaisesta idyllistä elää niin vahvana, varjopuolet laitetaan pois silmistä ja pois mielestä. Tämä ei ole kaunis kirja, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Meidän mielestämme murhasta ei kuitenkaan pitäisi pystyä nauttimaan teekupposen ja Madeleine-leivosten äärellä.

Lagomia edustaa tässä teoksessa erityisesti toinen päähenkilöistä, poliisi Jeanette, jolle annetaan jonkin verran, muttei riittävästi, resursseja paperittomien poikien murhien tutkimiseen. Jeanette edustaa kirjailijoiden mukaan melko suoraviivaista ja perinteistä etsivähahmoa erittäin monimutkaisen sarjamurhaajan rinnalla.

– Koimme, että teokseen ei yksinkertaisesti mahdu kahta monimutkaista, monitasoista hahmoa. Toki Jeanetten tilanne monimutkaistuu juonten avulla trilogian seuraavissa osissa. Luemme itse jonkin verran ruotsalaisia dekkareita ja olemme niistä omaksuneet käsityksemme siitä, millainen olisi hyvä dekkari.

Valheet olohuoneen seinällä

Kirjan kansikuvaa varten pastissoitu, Varistytön keskeisessä kohtauksessa esiintyvä Carl Larssonin maalaus pienten tyttöjen huoneesta on riippunut sekä Jerkerin että Håkanin lapsuudenkodin olohuoneessa. Kuva on kirjailijoille tärkeä, sillä siihen kiteytyy paitsi tämän teoksen keskeinen juonellinen jännite, myös sen sanoma.

– Vaikka muut ruotsalaiset dekkaristit ovat rikkoneet kliseistä ruotsikuvaa omilla teoksillaan, halusimme käsitellä lasten hyväksikäyttöteemaa monilla tavoilla. Larssonin kuva on monissa ruotsalaisissa kodeissa rikkumaton symboli idyllille. Jota ei ole. Toki nykyään näistä asioista puhutaan enemmän ja niistä voi lukea lehdistä päivittäin, mutta romaani koskettaa ihmisiä eri tavalla.

Syyllinen!

Kirjailijat kertovat saaneensa paljon kirjeitä erityisesti naislukijoilta, joissa nämä kertovat oman elämänsä kipupisteistä.

– On surullista lukea näitä kirjeitä ja nähdä kaikki se kipu. Onkin ollut vaikeaa kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Ensimmäistä kirjaa kirjoittaessamme emme ajatelleet lukijoita lainkaan, mutta nyt tiedämme, että meillä on lukijoita ja tunnemme vastuuta.

– Koko Varistyttö -trilogia kertoo syyllisyydentunnosta. Kaikki tuntevat syyllisyyttä jostain, pitää olla psykopaatti, jottei tuntisi syyllisyyttä jostain. Usein uhrit tuntevat syyllisyyttä rikoksista, joita on tehty heitä kohtaan, vaikka varsinainen syyllinen löytyy muualta. Ihmismieli on monimutkainen asia, jonka tarkastelu on mielenkiintoista.

Tanskalainen kirjailija Michael Katz Krefeld kertoi Liken järjestämässä dekkari-illassa, että jotain pahuutta ei vain voi ymmärtää ja että joskus hän ei ymmärrä omia rikollisiaan. Erik Axl Sundin lähtökohta on erilainen.

– Meillä ei ole ainakaan toistaiseksi ollut tätä ongelmaa. Se, ettei jotain ymmärrä, ei ole niin mielenkiintoista kuin se, että toisen teot ymmärtäessään ymmärtää jotain itsestään ja myös ihmisistä yleensä. Teot voi tuomita, vaikka ymmärtää mistä ne kumpuavat.

Erik Axl Sund saapuu tämänhetkisten tietojen mukaan Helsingin kirjamessuille. Siihen mennessä trilogian kaikki osat ovat saatavillla myös suomeksi.

***

Arvioni Varistytöstä löytyy täältä. Muita blogiarvioita löytyy esim. Kirsin kirjanurkasta, Kulttuuri kukoistaa -kulttuuriblogista, Järjellä ja tunteella -blogista, Kirjavalaasta, ja Tuijata. Kulttuuriblogista.

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo 37 maahan. Miksi?

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Tammi 2013, 2014)

Epäilen, että siksi kun se on vähän kuin nuorille aikuisille suunnattu Millenium-trilogia. Siis erittäin tyylikkäästi vaikka jossain määrin ahdistavasti rakennettu synkkä, pätevän naispäähenkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pala palalta paljastuvan henkilöhistorian ympärille rakennettu dekkaritrilogia.

Tarina imee mukaansa. Se näyttää empaattisessa sävyssä kaikille lukijoille, miltä tuntuu kasvaa oman menneisyytensä herra(ttare)ksi, etenkin lapsesta aikuiseksi. Ainoa omituisuus on Lumikin ikäiselleen epätyypillisen vanhahtava, jopa keski-ikäinen musiikkimaku (kyllä minäkin Garbagea diggasin tuossa iässä). Runomausta ei sen sijaan ole mitään naputettavaa, Edith Södergran mahtanee pitää pintansa emoteiniklassikkona ensi vuosituhannelle.

Trilogia muodostuu itsenäisistä osista, joiden aikana Lumikki Anderssonille paljastuu vähitellen oman menneisyytensä tragedia, joten osat kannattaa lukea järjestyksessä.

Punainen kuin veri

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella, asuu omassa yksiössään – ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön aiempien koulukiusaamiskokemusten takia. Kun valokuvausluokasta löytyy sattumalta suuri määrä kuivumassa olevia seteleitä, Lumikki joutuu pyöritykseen koulun suosituimpien oppilaiden ja huumerikollisten väliin. Kuka on kaiken takana?

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa kuvaa nuoren, elämän synkemmältä puolelta ponnistavan naisen sisäistä elämää uskottavasti. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä kipuilu ei ole useinkaan helppoa, mutta aina mielenkiintoista. Dekkarijuoni kuljettaa lukijaa lähemmäksi huumerahojen alkuperää – ja lähemmäksi Lumikkia. Koulukiusaaminen on teoksessa vahva elementti, jonka romantisointi on jopa jossain määrin vaivaannuttavaa, vaikka kirjailija kuvaa sen vaikutuksia hyvin.

Lumikki kuuli, kuinka askeleet loittonivat. Hän uskalsi hengittää hieman vapaammin.
Hän oli onnistunut pysymään piilossa. Häntä ei ollut löydetty.
Miltä tuntuisi, jos ei tarvitsisi joka päivä pelätä?
(s. 97)

Valkea kuin lumi

Lumikki-trilogian toinen osa tapahtuu kolmisen kuukautta ensimmäisen jälkeen. Lumikki on matkustanut yksin ulkomaille, kun häneen ottaa yhtäkkiä yhteyttä paria vuotta vanhempi nuori nainen, Zelenka, joka ilmoittaa olevansa hänen sisarensa. Lumikki tuntee selitämätöntä yhteyttä Zelenkaan, mutta voiko hän todella olla Lumikin sisar? Miksi Zelenka pelkää? Tapahtumat lähtevät jälleen vyöryämään Lumikin päälle.

Valkea kuin lumi on edellistä osaa tarunomaisempi ja ehdottomasti vähintään yhtä paljon sukua seikkailukertomukselle kuin salapoliisitarinalle. Se tapahtuu tuolla jossain kaukana, arjen ulkopuolella, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keskeinen teema kantaa hyvin silloinkin, kun uskottavuus on koetuksella. Tämä osa syventää Lumikin henkilökohtaista tarinaa myös allegorisella tasolla.

Miksi piti herätä, kun unen todellisuus oli paljon parempi ja oikeampi? (s. 101)

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki (Tammi 2013, 2014)

Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian päätösosa vie Lumikin takaisin Tampereelle, puolisen vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Tässä ehdottomasti kirjasarjan vahvimmassa osassa uhka kohdistuu ainoastaan Lumikkiin itseensä. Jos aiemmin Lumikki on näytetty psykologisesti itse itsensä pahimpana vihollisena, nyt pahimmat viholliset löytyvät lähipiiristä. Kuka haluaa pahaa?

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi. (s. 19)

Viimeinen Lumikki-romaani on trilogian kruunu: se vie psykologiselle matkalle Lumikin sisimpään ja menneisyyteen. Vaikka paine tutustua itseensä tulee Lumikille ulkopuolisen uhkan johdosta, salaisuuksien hälveneminen voimauttaa hänet jättämään lapsuuden taakseen ja vapauttaa elämään aikuisuutta.

Musta kuin eebenpuu on Simukan kypsin teos. Se on keskittynyt pieniin, arkisiin kuvioihin, joista kuitenkin kasvaa vahva kuva maailmasta, jossa elämme. Niin kaipuuna kuin fyysisenä toimintanakin näkyneet pelko ja pakeneminen ovat olleet aimpien teosten vahvoja teemoja, muttä tässä osassa korostuvat pikemminkin vastaan asettuminen ja ratkaiseminen, vastuullisuus. Lumikki pääasiassa reagoi siihen mitä maailma hänen ylleen heittää, mikä erottaa hänet feministisestä kärkikaartista, mutta ainakin hän toimii itse, eikä odota passiivisesti pelastajaa. Trilogia uudistaa klassisen sadun nykymakuun ja -maailmaan sopivaan muotoon. Tämä saattaa olla kirjasarja, joka innostaa juuri harrypottereista ulos kasvaneet nuoret laajentamaan kirjallista harrastustaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
264 s.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.