Category Archives: Dickensiadi

Charles Dickens: A Christmas Carol

Charles Dickens, A Christmas Carol

© Kirjakko

Pitkäperjantai oli pitkä, muttei riittävän pitkä yhden Dickensin lopetteluun. Sain A Christmas Carolin kuitenkin lopetettua pääsiäisen aikana. Työn ja tuskan takana oli se. Joka tapauksessa, jänisräikkä ja paukkuserpentiiniä, olen lukenut elämässäni yhden Dickensin loppuun saakka. Kylläpä tuntuu nyt uskomattoman sivistyneeltä ja asiaankuuluvalla hartaudella Dickensin juhlavuotta viettäneeltä.

Charles Dickensin A Christmas Carol (Minster Classics 1970, alkup. 1843) on maailman tunnetuimpia joulusatuja. Se on Dickensiksi siedettävän lyhyt, oma versioni oli kokonaisuudessaan (lyhentämättömänä versiona) 128 sivua suht isokokoista fonttia pokkarikoossa. Myös 128 sivua kohtuullista tylsyyttä, joten tämä arvio menee valitettavasti juonireferaatiksi.

A Christmas Carol on psykologinen kummitustarina, jossa saita ihmis- ja joulunvihaaja Ebenezer Scrooge ymmärtää ihmisten välisen läheisyyden ja kansakuntaa yhdistävien juhlapyhien merkityksen. Tarinan opetus liittyy joulun sanomaan: ihmisen ei ole hyvä yksin ja hyvästään kannattaa jakaa, sillä se tuottaa iloa ja onnea paitsi muille, myös itselle.

Tarina alkaa jouluaattona, kun pitkän päivän bisneksessään häärinyt Ebenezer joutuu kohtaamaan ällöttäviä jouluinnokkaita, jotka kehtaavat oikein toivotella hyvää joulua ja kutsua kylään, vaikka joulun takia menee hyvä työpäivä hukkaan. Aattoiltana Scrooge vetää kauravelliä ja näyttää hapanta naamaa, vaikkei ketään kiinnosta.

Scrooge saa yllättävän vieraan, jonka kahleet ne kolisevat kilinkolin-kilinkolin: hänen juuri henkensä heittänyt liikekumppaninsa Marley tuo sanomaa tuonpuoleisesta ja toimii Scroogen uudelleensyntymän kätilönä. Kummitus-Marley varoittaa, että Scroogelle käy yhtä huonosti, ellei hän paranna tapojaan. Marley on hyvää hyvyyttään tuonpuoleisessa diilannut Scroogelle pelastuksen kolmen hengen muodossa.

Ja niinpä jouluyön aikana Scrooge syntyy uudestaan menneiden, nykyisen ja tulevien joulujen henkien avustamana. Menneiden joulujen henki näyttää Scroogelle lapsuuden ja nuoruuden onnellisia jouluja, nykyisen joulun henki puolestaan, millaisia jouluiloja Scroogen tutut viettävät. Tulevien joulujen henki puolestaan näyttää, miltä tuttavien tulevat joulut näyttävät, jos Scrooge ei paranna tapojaan. Scrooge katuu ja tekee parannuksen heti jouluaamuna. Niinpä myös hänen tuttaviensa tulevaisuudet paranevat välittömästi, Tiny Timkin selviytyy hengissä Scroogen kääntymyksen ansiosta.

Henkilökohtaista lukukokemustani voisi kuvailla jolteensakin väljähtyneeksi ja latteaksi. Minä ja Dickens nyt emme vaan kerta kaikkiaan taida kulkea samoilla aaltopituuksilla edes silloin, kun pidän tarinan moraalista pointtia mukavana muistutuksena käytännön arkipäiväänkin. Edes tarinan fantasiaelementit eivät jaksaneet kiinnostaa ensimmäistä kolmannesta pidemmälle, nykyisen joulun henki näyttäytyi koomisena jopa silloinkin, kun sen viitan alla piileskelevät kauhiolapsukaiset paljastuivat.

Mut hei, mäpäs olen nyt lukenut yhden kokonaisen Dickensin. Tämän uroteon jälkeen vedän vähän henkeä kaiken kivan parissa ja sitten aloitan seuraavaa klassikkoluku-urakkaa. Varmaan ihan parin viikon sisällä siitä, kun James Joycen Ulysses kolahtaa postiluukusta. Varsinkin jos on sateinen kesä, flunssavaivoja tai lapsella taas joku kulkutauti.

Ei vaiskaan, sehän on voinut viidessätoista vuodessa muuttua vaikka kuinka hyväksi kirjaksi… Dickens ei kyllä näytä hyvää esikuvaa tässä suhteessa, mutta mähän olen toisaalta juuri sparrannut sivistystäni ja tylsyydensietokykyäni 128 sivulla arvostettua klassikkoa. Sen täytyy näkyä jossain, eikö?

Dickensiadi: Kohtalon sormi osoittaa minuun

Tänään pääsi käymään jotain erittäin omituista.

Kuvitelkaa. Paikallinen sivukirjasto suurin piirtein lounasaikaan. Keski-ikäinen, akateemista hippiyttään heikosti salaileva naishenkilö ryntää paikalle paakelsinmurusia vanavedessään varistaen. Hän nykäisee läppärilaukustaan pari kuivan oloista oppikirjaa, palauttaa ne pikapikaa automaatilla ja viskoo opukset hyllyyn. Kääntyy kannoillaan, pyyhältää eteiseen ja muuttuu suolapatsaaksi juuri ulko-oven edessä tukkien kaikkien muiden ruokispalauttajien tien.

Koska siinä tuulikaapissa seisoo kirjaston asiakkaiden kirjavaihtohyllykkö. Jossa nakottaa itsetyytyväisyyttä uhkuen Charles Dickensin A Christmas Carol (complete and unabridged) -70-lukulaisena pokkarina. Keski-ikäinen naishenkilö haistaa hitaasti kirjaa. Se ei ole edes kotoisin ketjutupakoitsijan homeisella kesämökillä sattuneelta kahvi- ja ketsuppiräjähdykseltä, joten hän sujauttaa sen pikapikaa laukkuunsa ja poistuu rikospaikalta sivuilleen vilkaisematta.

Kyllä, kuten useimmat teistä jo varmasti arvasivat, nyt minua tuijottaa yöpöydällä Pickwick Papersien lisäksi A Christmas Carol. Se on häthätää lyhytromaani, 128 sivua. 128 sivua isolla fontilla, sitäpaitsi. Luin myös eilen loppuun Bridget Jones: The Edge of Reasonin (samasta vaihtohyllystä, toim. huom.), joten minulla ei ole oikeastaan kesken yhtään kirjaa, jonka aion vakavissani lukea loppuun välittömästi. BJ:n jälkimainingeissa Dickens ei itse asiassa tunnu edes mitenkään erityisen tuskalliselta lukukokemukselta…

Vahva ehkä. Sentään klassista sivistystä. Lesoamisoikeudet. Tärkeää!

Dickensiadi: Ja siksi jää?

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit jumahti viime viikolla sivulle 226. Jumahdus tapahtui jotensakin näin:

Minä

“Mua turhauttaa tän kirjan lukeminen, kun tää on jotenkin niin turha kokemus.”

Mies

“No onko sitä pakko lukea?”

Totesin itsekseni, että eipä kai, voin jatkaa heti kun jaksaa taas hotsittaa ja arkistoin kirjan yöpöydän pinoon Jules Vernen seuraan.

Jumahtamiseen on useita syitä. Ensinnäkään, Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei siis ole tuhottoman huono opus, mutta ei erityisen hyväkään. Se ei etene liian hitaasti, muttei oikein tunnu etenevänkään. Se on platku. Ei siis hivele oikein mitään hermojani, paitsi niitä, jotka hermostuvat yksitoikkoisuuteen ja itseääntoistavuuteen. Kirjassa kun kovasti matkustellaan paikasta toiseen. Paikalliset ihmiset kertovat paikallisia tarinoita, ja sitten taas tehdään jotain kevyttä ja hupaisaa seuramiesaktiviteettia. Joka ei sitten kuitenkaan ole erityisen hauskaa, koska hauskuus liudentuu ilkkumiseen ja/tai sosiaaliseen kommentaariin.

Kummeksun perinpohjaisesti, ettei tämän kupletin dokumentaaris-koomillinen perusjuoni saa minua innostumaan. Koska yleensä pidän kovasti juurikin paikallisväritteisestä tarinoinnista, olipa kyseessä sitten kaukainen tulevaisuus, millainen tahansa menneisyys tai jotain siltä väliltä. Itse asiassa tälläkin hetkellä nautiskelen täysin rinnoin John Berendtin dokumenttiromaania Midnight in the Garden of Good and Evil (Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa, WSOY 1997). Joka on ällistyttävän paheellisen hurmaava (ja loppunee liian äkkiä, parin seuraavan illan sisään).

Silti, silti on täysin mahdollista, että saan uutta tuulta Dickensiadilleni. Täytyyhän sitä jotain lukea.

Dickensiadi: Ensimmäiset sata sivua

Olen jo puurtanut läpi Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden papereiden ensimmäiset sata sivua. Tämä on nopeammin, pidemmälle ja päättäväisemmin suoritettu kuin koskaan aiemmin. Tällä vauhdilla en kyllä ehdi koko kirjaa lukemaan ennen pitkäperjantaita, mutta pitkäperjantaihan on kuitenkin aika pitkä…

Olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt siitä, että Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei suinkaan ole ihan tuhottoman huono kirja. Omalla lukukokemusskaalallani se menee kauniisti ilmaistuna ajanvietekirjallisuuden piikkiin – että viettää sitä aikaansa näinkin, jos aikaa löytyy oikein vietettäväksi asti. Epäilemättä viktoriaanisilla oli vielä tylsempää kuin historia antaa ymmärtää – tyypit, joilla oli aikaa vaalia yleistä siveyden ilmapiiriä peittelemällä pianonjalkoja ja varmistamalla, että mieskirjailijoiden kirjat eivät makoile hyllyllä naiskirjailijoiden vastaavien vieressä (sekä samanaikaisesti elättää uuden ajan tilastollisesti suurinta määrää nais- ja lapsiprostituoituja Lontoossa), saattoivat hyvinkin lukea tätäkin kirjaa 32 sivua kuussa. Onhan yksi hahmoista naisiinmenevä syöppöjuoppo, toinen ratsastuskyvytön urheilumies, kolmas avuton runoilija ja neljäs tärkeilevä tyhjäntoimittaja, joten samastumiskohteita varmasti riitti, joten tuttuja stereotypioita varmasti riitti.

Jaloon päämäärään ja lesoamisoikeuksiin pääsemiseksi vähän innoitusta BBC:n auliilla avustuksella, olkaa niin ystävällisiä:

Dickensin elämäkerta hupaisana lyhytanimaationa.

Dickensiadi: hävytöntä toimintaa kirjastossa

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit 1 on nyt kotiutettu kirjastosta. Toisin sanoen, projekti etenee mahtavasti. Kirja nakottaa syyllistävästi yöpöydälläni.

Lopputulema on siis aivan asianmukainen. Itse prosessi eteni heikommin. Olen nimittäin jälleen P.P:n tyytymätön omistaja. Kirjastohoitaja katsoi, että ko opus on niin saastainen ja kulunut, että hän ei suostunut lainaamaan sitä. Oli siis ostettava se poistona.

Ja kotona tietysti tajusin, että se numero 1 (joka näyttää ihan koristeelta, epäilemättä viattomien lukijoiden hämäämiseksi, toim.huom.) siinä kannessa tarkoittaa, että tämä 450 sivua aitoa Dickensiä on vasta ensimmäinen puolikas. Voi nappirauta.

Dickens, sää teet tän mulle tahallasi, eikö vaan?

Dickensiadin aika!

Julistan näin ollen Dickensiadin käyntiin!

Toisin sanoen, lähtekää lukemaan  kanssani/ohellani/huolimattani Charles Dickensin teoksia. Jos jokainen lukee yhden, ihan minkä tahansa ja omavalintaisen, saamme porukalla kasaan varmaankin jopa usean läpiluetun Dickens-klassikon. Mainetta ja kunniaa sekä henkilökohtaista henkistä kasvua tarjolla.

Varo, nehän voi olla vaikka hyviä! Katso shokkikuvat! Järkyttävä silminnäkijäraportti!

Dickensiadin arvontapalkinto (Les Miserables kuvausrekvisiittaa, ei sis. palkintoon), © Kirjakko

Oma kappaleeni Pickwick-kerhon jälkeenjääneitä papereita makoilee edelleen paikallisessa sivukirjastossa. Vähänkö kuulkaa lesoan täällä ja joka paikassa kirjasivistykselläni, jos saan sen sekä noudettua että luettua. Kaikki muutkin Dickensiadin osallistujat saavat lesota. Myös aiemmin luetulla Dickensillä voi osallistua.

Ilmoittautukaa tämän postauksen kommentteihin ilmoittamalla vakaa aikeenne kirjan nimellä ja/tai linkillä olemassaolevaan blogaukseen. Myös blogittomat voivat osallistua, ilmoitelkaa kun olette valmiita.

Osallistujien kesken arvotaan krinoliiniin kuin krinoliiniin sopiva helminauha (malvan värisiä viljeltyjä makeanveden helmiä ja 925 sterling-hopeaa, ihan itse askartelinpaskartelin). Les Miserables ei sisälly palkintoon, miten mahtoikaan osua kuvausrekvisiitaksi.

Lukuaikaa on vaikka koko loppuelämä, mutta jottei nyt roikuteta ketään (eritoten minua) löysässä hirressä liian pitkään, sovitaan arvonnan osallistujien dedikseksi pitkäperjantai 6.4.2012.

Charles Dickens 200 vuotta

Eli julmaa pilaa toisten ajattelemattomilla uuden vuoden lupauksilla.

Charles Dickensin 200-vuotissynttäreitä vietetään tänään.  Hip-hip-huraa! Tällainen kerran elämässä tapahtuva juhlapäivä on varmaankin riittävä syy yrittää taas kerran (no kolmannen kerran) lukea yksi (joku) Dickensin klassikkoteoksista. Mutta minkä valita?

Dickensin, “Bozin”, nuoruudenromaani The Pickwick Papers vaikuttaa kiinnostavimmalta.

© The Trustees of Indiana University (Lilly Library)

Ihan puhtaasti intertekstuaalisten ansioidensa takia – Louisa May Alcottin Pikku naisissahan tytöt olivat niin innostuneita Pickwick-kerhosta, että improvisoivat kerhon tapaamisia ullakollaan:

[F]or as secret societies were the fashion, it was thought proper to have one, and as all of the girls admired Dickens, they called themselves the Pickwick Club. With a few interruptions, they had kept this up for a year, and met every Saturday evening… At seven o’clock, the four members ascended to the clubroom, tied their badges round their heads [!], and took their seats with great solemnity. Meg, as the eldest, was Samuel Pickwick, Jo, being of a literary turn, Augustus Snodgrass, Beth, because she was round and rosy, Tracy Tupman, and Amy, who was always trying to do what she couldn’t, was Nathaniel Winkle. 

Ja Pikku naisia on niin hauska kirja, että jos siinä pidetään jotain kirjaa erityisen hauskana, niin sen on kyllä pakko olla. Tällä logiikalla muistaakseni aloitin kyllä P.P:n lukemisen viimeksikin. Sitäpaitsi, P.P. oli aikanaan ennennäkemättömän suosittu: ensimmäisestä osasta tätä sarjaromaania otettiin 1000 kopiota, mutta viimeisistä 40 000.

Muutkin ovat onnistuneet, joten eiköhän tämä ole tehtävissä. Taisin kyllä hylätä oman kopioni kirjasta kirjaston vaihtohyllylle puolisen vuotta sitten ajatuksella, että tätä ei ainakaan tule koskaan luettua, mutta Dickensin jubilee yllätti täysin nurkan takaa. Muualla tosin väitetään, ettei Dickens ole ollut koskaan suositumpi kuin nyt, joten änkyröintini taitaa olla todella epämuodikasta. Ei auta kuin vyöttää krinoliininsa ja hyökätä.

Innoitukseksi mykkäfilmi Pickwick-kerhon seikkailusta vuodelta 1913.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=v7Fl8ZJS8f8]