Category Archives: dokumenttiromaani

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

 

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies (WSOY 2013)

Lavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus kertoo laulajatar Katri Helenan ja Panu Rajalan yhteiselämästä viime vuosituhannen lopulla. Kirjan lopussa paljastuu, että suhderetrospektiivi on kirjoitettu vastineena Katri Helenasta vuonna 2011 tehtyyn näytelmään. Onko kyseessä kirjallinen kosto?

Koko kansalle tuttu asetelma

Pahoittelimme sitä, että hyvä aihe oli vesitetty pinnalliseksi ja tuttuja kliseitä viliseväksi laulukavalkadiksi. Meillähän olisi kenties ollut jotain kerrottavaa… Mutta nyt riittivät aineistoksi ikivihreät laulut ja vanhat lehtijutut. (s. 239)

Varmasti en olisi vilkaissutkaan kirjallisuustutkija, (näytelmä)kirjailija Panu Rajalan dokudramaan Lavatähti ja kirjamies, ellei Helsingin kirjamessujen Lukupiiriin olisi kaivattu bloggaajaa juuri tätä kirjaa lukemaan. Lähdinkin lukemaan kirjaa erittäin skeptisellä mielellä: julkkisten yksityiselämän tirkistely ei ole minusta kiinnostavaa, mutta toivoin kirjan yllättävän positiivisesti.

Suurissa teemoissa, julkisuuden hahmon saaman julkisuuden kanssa ja sivussa elämisessä sekä pettymykseen päättyvässä rakkaustarinassa olisi ainesta erittäin mielenkiintoisiinkin pohdintoihin. Lavatähti ja kirjamies toistaa kuitenkin monia tuttuja kliseitä.

“Hän” on toimelias, omanarvontuntoinen kansannainen, epäsensuaalinen epäintellektuaalinen kodinhengetär ja laskelmoiva liikenainen, jonka ripustautuminen entiseen mieheen ohjailee pariskunnan elämää. “Hän” on sivistynyt, pidetty ja arvostettu, sivistyksestään kumppanille auliisti jakeleva nautinnonhaluinen herrasmies, jonka pienet naisseikkailut ja suuri kirjallinen elämäntyö tulisi ymmärtää osana charmanttia miehistä luontoa. “Hän” elää julkisuuden laineilla ja etsi kumppanistaan jotain, mitä ei ollut olemassa. Tarinaa rytmittävät otteet Katri Helenan hittien sanoituksista ja runsaat lainaukset pariskunnasta kertovista lehtijutuista.

Kiusallinen kolmas persoona

Positiivista on, ettei Lavatähti ja kirjamies ole, keväisten lehtikirjoitusten lupailuista huolimatta, kiusallinen paljastuskohuromaani Katri Helenan elämästä. Kääntöpuolena kuitenkin on, että se kertoo kiusallisesti, välillä kitkeräänkin sävyyn, arkipäiväisen tarinan kohtalaisen tylsien keski-ikäisten ihmisten epäonnistuneesta parisuhteesta päähenkilö Panun antisankaruuden ja sillanpääläisen luontosuhteen kurimuksessa.

Kirjaa lukiessani päädyin kuitenkin moraalisiin pohdintoihin, koskien ihmissuhde-etiikan lisäksi erityisesti kirjallista etiikkaa. Lavatähti ja kirjamies on pääasiallisesti apologia ja omaelämäkerta kirjamiehestä, joka eräänlaisena Viinamäen Auervaarana toivoo saavansa julkkislavatähden rinnalla kotihuolettoman huvitteluntäyteisen elämän. Mutta ei saa.

Hän huomaa jatkuvasti killuvansa lehtitelineitten ykkössankarina. Varjoon jäävät jonkun suuren rakkausnumeron muut tähdet, niin Ike Kanerva kuin Juha Kankkunen. Hei jumalauta, mä olen sentään jotain! Monen vaimean vuoden jälkeen elämä täyttyy soitoista, jutuista, kyselyistä, onnitteluista, haastattelupyynnöistä. (s. 57)

Panu Rajala kertoo teoksessaan Panu Rajalan elämästä omituisesti kolmannessa persoonassa (“miehemme”, “hän”, “Panu”). Retorinen keino pyrkii näyttämään kaikki kirjan päähenkilöt yhtä etääntyneinä kirjailijasta itsestään. Ikäänkuin omaelämäkerran kirjoittajan olisi mahdollista kirjoittaa muistoistaan objektiivista lähentelevästä näkökulmasta. Katri Helenan – Katrin – ääni ilmaistaan repliikeissä, Panun ja häneltä kuulostavan kertojan lukijaa hauskuuttavat äänet sekoittuvat ja samastuvat toisiinsa, jakavat huomiota ja tuomioita oikealle ja vasemmalle.

Puolustuspuheretoriikassa kirjailijalija on taitava: hän viittaa itseensä ja Katriin “meinä”, samoin itseensä ja lukijaan. Kaikki ovat lopulta mukavasti Panun veneessä; ne, jotka eivät ole, leimautuvat sanan käänteessä moraaliltaan kyseenalaisiksi ihmisiksi.

Heitä [kirjailijan läheisiä] loukkaa aivan aiheellisesti heidän ylitseen ja ohitseen annettu julkinen todistus asioista, jotka koskettavat kipeästi myös heitä itseään. Tämän ongelman ohi mies ei pääse, tuskin tässäkään kirjassa. Miksi hän kirjoittaa? Sisäisestä pakosta? Jostakin motiivista, jota ei voi selittää. Pahantahtoiset sen kyllä tulkitsevat käden käänteessä. (s. 141)

Runsaat lehtijuttulainaukset ja selkeät kuvaukset keskusteluista, tunnelmista ja tapahtumien kulusta lisäävät aitouden, oikeaan osuvien muisteluiden tuntua. Onko eettisesti epäilyttävää esittää oma tarinansa mahdollisimman vetoavasti, objektiivisuuden  illuusiota tarkoituksenmukaisesti luoden ja lukijaa hämmentäen? Varsinkin, kun otsikko rinnastaa päähenkilöt toisiinsa. Retorisista keinoista johtuen kirjaa oli jopa piinaavan kiusallista lukea.

Historiaksi Lavatähti ja kirjamies on toispuolisen retoriikan, ennakointien ja jälkiviisauden liiaksi kyllästämää, fiktiiviseksi rakkauskertomukseksi liiaksi konkreettisuuteen ja elävien dokumentointiin sitoutunut. Romeoksi ja Juliaksi Panusta ja Katri Helenasta ei ole – ei ole meistä muistakaan. Tämä on luullakseni yksinomaan lohdullista, vaikka se samalla tarkoittaakin, että erityisen mielenkiintoisia rakkauskertomuksia ei ole luvassa.

***

Kirja-arvio on kirjoitettu 12.10., mutta ajastan sen ilmestymään 27.10. klo 16.00, jolloin alkaa Helsingin kirjamessujen lukupiiri tästä kirjasta. Muuttaako lukupiiri käsitystäni kirjasta?

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies
Kansi: Mika Tuomainen
WSOY 2013
241 s.

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika (Like 2013)

Marja Björkin suora kasvukertomus Poika kuvaa väärän sukupuolen kehossa asumista. Björkin raportoiva tyyli iskee tosiasiat tiskiin: pojan vaikeuden elää maailmassa ja toisaalta äidin vaikeuden hyväksyä, että lapsi ei voi olla kuten muut. Pojan vähäeleinen kerronta etäännyttää emotionaalisesti: tarina ei tunnu liian omakohtaiselta yksityistapaukselta, vaan on helposti yleistettävissä. Toisaalta pojan tai äidin kokemukset eivät kouraise syvältä. Tämä romaani on kuitenkin teemansa takia kirjavuoden yhteiskunnallisesti tarpeellisimpia: se puhuu vaietusta marginaali-ilmiöstä, joka koskettaa monia nuoria ja heidän lähipiiriään, ammattikasvattajia ja sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöä.

Tiesin, että olin erilainen, ja tiesin, että transsukupuolisuudesta käytiin keskustelua, siitä oli lehdissä ja televisiossa. Mutta en ollut käsittänyt, että se tarkoitti minua. Minusta minä olin mies. Poika. Mies, jolla ei ollut munia. Olin ajatellut, että transsukupuoliset olivat joitakin muita, transuja. (s. 172)

Poika Marion eli Makke on aina ollut omasta mielestään poika, vaikka keho on ollut tytön. Mutta yhteiskunta on järjestetty niin, että poika voi olla vain, jos sekä mieli että keho ovat pojan. Kouluntiellä viimeistään tytön vehkeillä varustetun pojan ongelmat alkavat todenteolla: olemisen tilat on jaettu tyttöjen ja poikien kesken vessoista liikuntatunteihin, sosiaalisista kuvioista puhumattakaan. Lisäongelmia tulee murrosiän oireista. Makken ja äidin näkökulmat törmäävät usein, eikä äiti ole ainoa johon eri tavalla erilaisen nuoren elämänkamppailu suhteutuu.

Kasvun haasteet kuulostavat lähtökohtaisesti samalta kuin kaikilla muillakin aikuiseksi havittelevilla, mutta Makke joutuu nousemaan tavallista jyrkempiä ja raskaampia portaita. Tavallisen koulu-, perhe- ja kaveriarjen lisäksi transsukupuolinen joutuu koko ajan selviytymään ylimääräisistä kiemuroista sopiakseen jotenkin johonkin ryhmään.

Tiesin, että tytöille kasvaisi kohta tissit, mutta en osannut ajatella, että ne kasvaisivat myös minulle. Ajattelin, että en ollut niin tyttö, vaan jäisin väliin. … Tykkäsin katsella toisten tyttöjen tissejä, mutta omani olisi halunnut heti irti. (s. 53)

Vahva tematiikka on vaatinut tuekseen kasvutarinavetoisen, hyvin uskottavalta kuulostavan juonen perhetaustaan liittyvine dekkarisimaisine sivujuonihairahduksineen.  Nuoria tai kiireisiä lukijoita silmällä pitäen tämä on varmaankin hyvä ratkaisu, sillä kirjailija on tiivistänyt kompaktin pakkauksen, jossa ei ole turhaa pohdintaa, vatvontaa tai yleistä löpinää. Pojassa transseksuaalisuutta ei tarjota lukijalle valmiiksi pureksittuna, vaan työstettäväksi.

En ymmärrä, miten joku mies voi haluta naiseksi. Minun jos jonkun pitäisi ymmärtää, mutta en ymmärrä. Tietenkin olen suvaitsevainen, mutta en ymmärrä. (s. 214)

 ***

Pojan ovat lukeneet ainakin Jenni, Minna, Jori, Hanna, Susa ja Sanna.

Marja Björk: Poika 
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2013
215 s.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

Norjalainen Gaute Heivoll voitti vuoden 2012 Blogistanian Globalia-palkinnon autofiktiivisellä dokumenttiromaanillaan Etten palaisi tuhkaksiRomaanissaan Heivoll kohtaa oman ja tuttaviensa menneisyyden itseymmärrykseen pyrkivän, elämän sattumanvaraisuuden edessä polvilleen lankeavan ihmetyksen kautta. Itseymmärryksestä kasvaa monisäikeinen, tiheätunnelmainen  inhimillisyyden tutkielma, joka hurmaa sileällä, kaikki aistit huomioivalla rehdillä kerronnallaan.

Kuvassa oli muitakin lapsia, kaikilla palava kynttilä käsissä. Kului neljä viisi sekuntia.  Sitten äkkiä. Sehän olen minä. Sinä hetkenä se alkoi,sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. … Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi kuin melkein suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin. (s. 23-24)

Etten palaisi tuhkaksi kertoo rinnakkain kahden paikallisesta tuppukylästä kotoisin olevan pojan kasvutarinat. Poikia yhdistää niin kunnollisuus kuin ulkopuolisuus, sillä kumpikin heistä pyrkii elämään mahdollisimman kiltisti, mutta kumpikaan heistä ei oikein tahdo päästä sisälle kyläympyröihin. Ulkopuolisuuden kirous kasvattaa sisäistä painetta, jonka purkautuminen vaatii uhrinsa.

Etten palaisi tuhkaksi -romaanin jännitysnäytelmänomainen historiallinen tausta perustuu Gaute Heivollin syntymävuonna hänen kotipitäjäänsä piinanneeseen murhapolttojen sarjaan ja sen selvittelyyn. Kirja on kuitenkin pikemminkin kasvukertomus kuin jännäri, sillä syyllinen paljastuu varsin alussa. Kasvukertomusten avulla kirjailija rinnastaa murhapolttajan tarinan omaansa kysyen, miten tässä näin kävi. Hän näkee yhtäläisyyksiä rakastavissa perheissä, lapsuuden harrastuksissa ja kiinnostuksen kohteissa ja toisaalta myös kriiseissä sekä vaikeuksissa.

Siinä missä kirjailija tuntee oman tarinansa läpikotaisin, toisen pojan tarinaan jää Heivollin empaattisimmista ja tarkimmista tutkimusyrityksistä huolimatta aukkoja. Omasta tarinastaankin Heivoll joutuu välttämättä poimimaan rusinat, eikä hän Proustiksi pyrikään. Hypoteettisyys on kuitenkin Etten palaisi tuhkaksi -romaanissa kiehtovaa. Vaikka on pelottavaa, ettemme tiedä, läpikotainen selvitys olisi kuitenkin vaikuttanut epäuskottavalta. Yhä uudestaan ja uudestaan nousee kuitenkin ajatus, että tasapainoisen ihmisyyden toteutumisen ehtona on aito yhteys niin omaan itseen kuin toisiinkin ihmisiin. Kun toinen näistä on heikoilla, toinen voi paikata.

Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi. (s. 306)

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Reeta, Arja, Laura, Anki, Leena, Hanna, Katja, Sonja, Liisa, Paula, Erja, Maria, Susa, Aletheia, Karoliina, Rva Kepponen, Jenni, Tuulia, Minna, Minna J., Anna Elina, ja Mari A.

***

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Suom. Päivi Kivelä
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2012
307 s.
Norjank. alkup. Før jeg brenner ned

John Berendt: Midnight in the Garden of Good and Evil

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassaJohn Berendtin dokumenttiromaani Midnight in the Garden of Good and Evil mässäilee Yhdysvaltain syvällä etelällä, jossa ihmisten sielut ovat jo Atalasta lähtien toimineet puhtoisuuden ja rappion taistelukenttänä. Etelän herraskaisuus, kaksinaismoralismi ja synkät, synkät salaisuudet muodostavat tämän romaanin keskeisen jännitteen, joka purkautuu Berendtin pikkutarkassa ja empaattisessa hahmobuffetissa. Juoni on tässä romaanissa jokseenkin toissijainen sivuseikka, sillä Berendtin rehevän tanniiniset ja pirskahtelevat henkilöhahmot riittävät nostamaan romaanin yhdeksi parhaista ikinä.

Midnight in the Garden of Good and Evil: A Savannah Story (Vintage 1994, suom. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa [WSOY 1997], suomentaja Seppo Loponen) kertoo nimensä mukaisesti georgialaisesta (Yhdysvaltain Georgia) Savannahin pikkukaupungista sen ihmiskohtaloita kirjailijan kertojanäänellä dokumentoiden. Berendt on newyorkilainen journalisti, jolta ihmisläheinen tarinointi todella sujuu. Savannahilaisten tarinoita kirjan rungoksi kerätessään hän asui osa-aikaisesti Savannahissa ja onnistui ilmeisesti sekä soluttautumaan paikalliseen sosieteettiin että hengailemaan kadunmiesten kanssa. Niinpä Midnight in the Garden of Good and Evilissä piirtyykin läpileikkaus Savannahista – toki ilman normaaleja taviksia tai tavisten normaalielämää. Niinpä tämän romaanin lukeminen onkin kuin urbaania Villiä luontoa katselisi.

Midnight in the Garden of Good and Evilin päähenkilö, amerikkalaista unelmaa todeksi elävä antiikkikauppias Jim Williams näyttää Tuulen viemän Clark Gablelta: He was tall, about fifty, with darkly handsome, almost sinister features: a neatly trimmed mustache, hair turning silver at the temples, and eyes so black they were like the tinted windows of a sleek limousine – he could see out, but you couldn’t see in. (s. 1). Paitsi Jim Williams on homo (salaa tietenkin). Ja ampuu Danny Hansfordin, parikymppisen väkivaltaisen rattopojan. Kirjan juoni rakentuu tämän ampumatapauksen ympärille: Williamsin neljä (4!) murhaoikeudenkäyntiä käydään läpi kirjan loppupuoliskolla.

Parasta koko kirjassa ovat ne ensimmäiset parisataa sivua, jossa Berent dissektoi Savannahilaisia. Fabergéta ja natsimuistoja keräilevää Williamsia; lakimies-naistenmies-baarinpitäjä-bluesmuusikko-turistihuijaria Joe Odomia; hullua keksijää Luther Driggersiä ja tämän rikasta rouvaystävää Serena Dawesia; mustaa drag-queenia Lady Chablista ja niitä kaikkia muita. Berendtin henkilöhahmot ja Savannahin arki, menneisyys ja ihmissuhdeverkosto tulevat kirjan alussa kuvatuksi hurmaavasti pienten tunnelmallisten kohtausten ja yksityiskohtien kautta.

Samalla taustoittuu loppupuolen murhajuonikuvio, joka ilmeisesti sai Berendtin alun perin kiinnostumaan koko kaupungista. James Arthur Williams (1930-1990) on nimittäin ainoa henkilö ikinä, joka on asetettu syytteeseen neljä kertaa samasta rikoksesta Georgian osavaltiossa. Savannahissa kolme eri jurya toteaa hänen syyllistyneen murhaan (ei tietenkään mitään tekemistä sen kanssa, että Williams on kadehdittu, rikas ja homo), mutta joka ainoalla kerralla syyttäjä onnistuu sössimään jotain olennaista, niin että oikeudenkäyntiprosessi on uusittava. Niinpä Williams roikkuu löyhässä hirressä lähes kymmenen vuotta.

Berendt onnistuu kuvaamaan jopa oikeuden istunnot jokseenkin mielenkiintoisesti: romaanissa on varsin vähän perinteistä oikeussalidekkarimaista todistelua. Sen sijaan Berendt kuvailee paikallisia hoodoomenoja, joilla oikeudenkäyntiin pyritään vaikuttamaan, sekä muun Savannahin sosieteetin suhtautumista Williamsin nousuun ja tuhoon. Niinpä juonikuviot eivät pääse häiritsemään liikaa kirjan parhautta, ihmisyyden moninaisuuden ihmettelyä. Jos olet ikinä tullut ällistelleeksi, miten omalaatuisin avuin ihmiset onnistuvat räpistelemään elämässä eteenpäin, Midnight in the Garden of Good and Evil vie nämä pohdinnat täysin uusiin sfääreihin.

Georgia on my mind.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=pjyyD0CVXNA&feature=related]