Category Archives: Erotiikka

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (WSOY 2010)

Miina Supisen romaani Liha tottelee kuria on riehakkaan raadollinen perheromaani. Supinen käsittelee romaanissaan tabumaisia aiheita M-koon tiskihansikkain: seksuaalisuus, lihavuus, pettäminen, anaboliset steroidit, parittaminen, olevinaan oleminen. Romaanin punaisena lankana kulkee ajatus ruumiin ja hengen yhteydestä: vartalon kontrolloinnista ja kontrolloimattomuudesta ja toisaalta tunteiden ja ajatusten kontrolloimisesta vartalon kontrolloinnin avulla. Milloin kontrolli pettää? Onko se hyvä vai huono asia?

Keittiö oli kadun puolella, ja se oli kauttaaltaan kivestä ja iso ja hyvä. Se oli tehty ihan varta vasten sellaiseksi, jossa jonkun pitäisi tehdä hyräillen mausteisia makumatkoja. Yleensä keittiöstä haettiin kuitenkin vain hilloleipiä. (s. 40)

Liha tottelee kuria -teos kertoo opiskelijatyttö Astran seksuaalisesta heräämisestä sadomasokistisissa kuvioissa, hänen äitinsä Katriinan viimeisestä avioliiton ulkopuolisesta romanssista ja sen seurauksista, ja hänen teini-ikäisen veljensä Silmun kilvoittelusta läskistä lihaskimpuksi. Ydinperhe asuu stailattua design-taloa ja stailattua on elämäkin – päälle päin. Pinnanaliset uhkaavat kuitenkin jatkuvasti tulla näkyväksi, ihmiset alkavat repeillä saumoistaan niin, että naamioiden alta alkaa paljastua sisäinen todellisuus. Miten käy, jos  ihminen alkaa näyttää siltä, mitä on?

Katriinan avainnippu kilahti kotiovella. Hänen hymynsä oli niin tarkka kopio aidosta, että sellaisia näkee tavallisesti vain psykopaattien kasvoilla. (s. 146)

Liha tottelee kuria – mutta totteleeko mieli? Supisen tiivis ilmaisu ja röyhähtelevän rönsyilevät, ilmeenkään värähtämättä lukijalle esitetyt ihmistoimintasketsit tuottavat epämukavuusalueen, jossa on yhtä aikaa ajateltava asiaa ja naurettava vedet silmissä. Henkilöhahmot ovat nupit kaakkoon -karikatyyreja, mutta inhimillisiä.

Launo huomasi heti, että esityksen taso oli matala. Lapset lauloivat epävireisesti. Launo muisteli kuulemiaan saksalaisia ja venäläisiä lastenkuoroja ja suomalaista Cantores Minoresia. Ero oli ilmeinen. Jotkut unohtivat jopa koko laulamisen ja pelkästään killistelivät ympäriinsä. Launo ei kuitenkaan sanonut mitään Piialle. Nainen olisi voinut pahastua. Ja ehkäpä esityksen tarkoituksena oli olla pikemminkin sosiaalista toimintaa kuin varsinaista näyttämötaidetta. (s. 215)

Romaanissa juonikuvio on hyvin kudottu, mutta kuitenkin sivuseikka. Miksi asiat tapahtuvat, niin kuin ne tapahtuvat, on huomattavasti vähemmän mielenkiintoista kuin se, miten ne tapahtuvat. Pinnan ja syvällä liikkuvan jännite soljuu ja hyppii silmille läpi koko teoksen.

Hän juoksi konditoriaan, osti hyytelöleivoksia ja meni kotiin. Siellä hän kuoriutui taas vaatteistaan, laittoi pikaisesti verkkarit päälle ja alkoi lukea vanhoja tyttökirjoja ja syödä leivoksia. Pian hän kuitenkin tajusi, että tyttökirjoissakin päähenkilöillä saattoi olla kiusallisia luuloja itsestään, ja se toi Astran mieleen kiusallisia ajatuksia. Hän heitti kirjat seinään ja alkoi lukea Aku Ankan taskukirjaa. Se ei voi herättää ihmisessä mitään; se on kaikkein turvallisinta luettavaa. (s. 15)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria
Kansi: Elina Warsta
WSOY, 2010 (1. painos 2007)
335 s.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists

Neill Strauss: The Game

Neill Strauss: The Game (Regan Books 2005)

Kun Rolling Stone -lehden keski-ikäistyvä, kaljuuntuva toimittaja Neill Strauss sai toimeksiannon kirjoittaa kirjan maailman tykimmeistä pelimiehistä ja heidän iskutekniikoistaan, Strauss sinkosi itsensä PUA-kulttuuriin* ja -yhteisöön kahdeksi vuodeksi ja kirjoitti kokemuksistaan The Game -kirjan. Kun minä luin erään suht maalaisjärkisiä deittailuvinkkejä antavan opuksen, Linnea yllytti lukemaan em. Straussin kirjan. Jonka sain kahden minuutin vonkumisella Facebook -kaverilta, koska HelMet ei antanut.

Neill Straussin The Game -opuksen mukaan PUA-yhteisö on sosiaalisesti heikkolahjaisten miesten maanis-depressiivinen yhteisö, jossa eri tavoin rikkinäiset ihmiset taputtavat toisiaan selkään, kunnes ovat imeneet lajitovereiltaan kaiken tiedon tai rahat (riippuen siitä, kumpaa taputettavalla on) ja voivat aloittaa armottoman selkäänpuukotushipat. The Game -kirja puolestaan on – ja moraaliseen selkärankaani sattuu tämän myöntäminen – oikein hauskasti kirjoitettu autofiktiivinen romaani miesten ja naisten (mutta enimmäksen miesten) keskinäisten suhteiden vaikeudesta etenkin silloin, kun em. miehillä ja/tai naisilla on vaikeuksia tulla toimeen itsensäkin kanssa. The Game voi näyttäytyä niin ultimaalisena pokausoppaana kuin moraalisena opetuskertomuksena siitä, miksi pokauksen sijaan kannattaisi keskittyä tulemaan toimeen itsensä kanssa  ja sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää.

There is nothing more bonding than succesfully picking up girls together. It is the basis for a great friendship. Because afterward, when the girls are gone, you can finally give each other the high-five that you’ve been holding back since you met them. It is the sweetest high-five in the world. It’s not just the sound of skin hitting skin; it’s the sound of brotherhood. (s.180)

Straussin päiväkirjamainen romaani seuraa hänen itsensä – pseudonyymi Stylen – kehitystä pelimiehenä oppi-isänsä Mysteryn** johdolla. Samalla se seuraa koko maailmanlaajuisen PUA-yhteisön kehitystä hetkellä, jolloin yksittäiset pelimies-gurut alkoivat pitämään erittäin kalliita workshoppeja ja myymään kirjoja pokauksesta, ja PUA-kulttuuri muuttui salaisesta alakulttuurista avoimeksi kaupalliseksi palveluksi.

[T]wo things dawned on the rest of the community. The first was that anybody could run a workshop. It didn’t take any special talent to point two girls out to a guy and say, “Go approach them.” The second was that the demand for seduction schooling was elastic. Guys would throw any amount of money at the problem to solve it. (s. 239)

The Game -teos on nerokas yhdistelmä antisankarin sankariksikasvukertomusta, (sosiaalisten) hylkiöiden bromancea ja eroottista novellikokoelmaa. Jos kirjan alussa keskeinen kysymys on, että johtuuko joidenkin miesten flaksi siitä, että he pyrkivät pokaamaan tilanteessa kuin tilanteessa, vai heidän aidoista iskutaidoistaan, kirjan lopussa päästään jo pohtimaan sitä, kenet kannattaa pokata ja jopa sitä, että miten saa pokattua juuri sen elämänsä naisen, jonka haluaa pokata. Pelimieselämänvaiheensa aikana Style havaitsee mm. että iskemisessä olennaista on:

  1. Itsevarmuus. Hän, joka näyttää viihtyvänsä itsensä seurassa saa muut viihtymään seurassaan.
  2. Antaminen. Hän, jolla on jotain annettavaa toiselle, saa toisen viihtymään seurassaan.
  3. Kuunteleminen. Kaikki viihtyvät hyvän kuuntelijan seurassa.
  4. Epätavoitteellisuus. Naiset viihtyvät sellaisen miehen seurassa, jonka elämäntarkoitus ei vaikuta olevan pokaaminen ja jota ei vaikuta hetkauttavan suuntaan tai toiseen, että saako hän tänä iltana vai ei.

Loput Mysteryn ja muiden PUA-gurujen takuuvarmoista pokaustempuista löytyvät The Gamesta. Kirjan punaisena lankana kulkee kaikesta huolimatta jokseenkin moralistinen punainen lanka. Onko oikein esineellistää muita ihmisiä omien tarpeidensa täyttämisen välineiksi? Miltä maailma, ihmiset ja ihmissuhteet alkavat näyttää, kun erilaiset sosiaaliset tekniikat täyttävät elämän? Millainen ihminen kokee hyväksi ideaksi täyttää elämänsä iskemisellä? Jos elämän täyttää pelimieselämäntapa, millaista elämää se on?

There are men in this world who hate women, who do not respect them, who call them bitches and cunts. They are not PUAs. PUAs do not hate women; they fear them. Simply defining oneself as a PUA – a title earned solely by the responses of women – one becomes doomed to derive his entire self-esteem and identity from the attention of the opposite sex. (s. 350)

The Game on niin sisällä PUA-kulttuurissa ja ylipäänsä kulttuurissa, jossa miehet pokaavat naisia, että yllättävän vähän sieltä löytyi mitään yleistä kulttuurikritiikkiä. Itse kuitenkin pohtimaan, kuinka outo on kulttuuri, jossa ainoastaan miehet voivat iskeä naisia. Toisaalta jäin pohtimaan, että jos sosiaalinen elämä on tekniikkalaji, niin naiset voivat varmaankin käyttää hyväkseen samankaltaisia temppuja kuin miehet – mahdollisesti käyttävätkin. Onko sosiaalinen elämä tekniikkalaji? Onko moraali keksitty taitamattomien huiputtamiseksi?

Project Hollywood was supposed to be a way to surround ourselves with healthy, helpful influences to better ourselves, our career, and our sex lives. Instead, the house had turned into a vacuum for needy males and neurotic females. It sucked in anyone with mental problems and scared away anyone of quality. (s. 356)

***

* PUA tulee sanoista Pick-up Artist ja tarkoittaa miespuolista henkilöä, joka tekee kaikkensa käyttääkseen naisten iskemisessä hyväkseen sosiaalisen kanssakäymisen tekniikoita, joista on toisten PUA-miesten mukaan apua naisten iskemisessä.

** Kyseessä on oikea ihminen. http://www.venusianarts.com/

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists
Kansi: Richard Ljoenes
Regan Books, 2005
452 s.

Kreetta Onkeli: Beige (Eroottinen kesä Helsingissä)

Kreetta Onkeli: Beige

Kreetta Onkeli: Beige (Sammakko 2005)

Kreetta Onkelin pienoisromaani Beige, alaotsikoltaan Eroottinen kesä Helsingissä, tulvehtii onkelimaisesti surkeuden multihuipentumana niin, että alkaa naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Onkelin omintakeinen, tiuha kerrontatyyli hikkaavine takaumineen ja siirtymineen luo klaustrofobista psykologista draamaa arjen pienistä, mutta kokijoilleen suurista hetkistä. Onkeli ajauttaa lukijan kokemaan epätyydyttävää elämää päähenkilön vinkkelistä – ja kokemaan kiitollisuutta todellisesta elämästään.

Hiekkakylä oli kuin pahvilaatikkojen keräyspiste. Siellä ei rohjettu toteuttaa elämää, vain pinnallisesti muodostettuja elämän mielikuvia. (s. 38)

Beigen päähenkilö on Hiekkakylän antipissis Vappu. Jo teini-iässä sielultaan keski-ikäistyneen pelokas ja urautunut, mutta hormoneiltaan kuitenkin teini-ikäinen Vappu pyrkii seksuaaliseen yhteyteen muutenkin kuin mielikuvissaan. Hiekkakylässä marginaaliin kokonsa puolesta ja muutenkin leimautuneelle Vapulle ei irtoa, mutta ehkäpä Helsingissä? Vappu pääsee kesätöihin sivukirjastoon ja alkaa tutkailla Helsingin miestarjontaa sillä silmällä. Beige kuitenkin vaivaa: näkymättömyys, kuulumattomuus ja mauttomuus.

– Huomenta, mumisin. Levitin ympärilleni hiekkakylämielialaa: tuijottamista ja henkilösuhteiden vatvomista, jossa normaali joutuu outoon valoon. Astuin jäykästi saliin. Olin ensimmäistä kertaa käymässä vartalossani enkä tiennyt kuinka sillä kävellään. (s. 48)

Onkeli onnistuu Beigessä tiivistämään 127 sivuun teini-ikäisen syrjäytymisen normaaleista sosiaalisista kuvioista, pikkukylän ahdistavan ilmapiirin, myös Helsingin paikat ja tyhjät lupaukset. Mielikuvien ja todellisuuden eroavaisuus muodostaa ylitsepääsemättömän kuilun, jolla ei ole mitään tekemistä ihan tavallisten asioiden tai edes itseään niskasta kiinni ottamisen kanssa. Kyse ei myöskään ole rakenteellisista ongelmista.

Painavan teemoituksen lisäksi Onkelin pienoisromaani säteilee kirjoittajan omalakista, minimalistista modernia runoutta lähenevää tyyliä, jossa epäuskottava dialogi ja absurdiin kurottavat kohtaukset limittyvät etäännyttäväksi, jopa luotaantyöntäväksi ja siten suoraan sieluun osuvaksi täsmätuleksi. En ymmärrä, miten Onkeli tämän temppunsa tekee, mutta niin vain käy. Ehkä se on osa Onkelin viehätystä: esittää, kuin hänen tarkastelun kohteenaan olevat, lähes jokaista kaihertavat kipupisteet olisivat totta vain todella kummallisissa saduissa tai joillekin toisille.

Punavuoressa ei ollut koskaan hiljaista. Siellä kohisi. Vaikka katu oli autio liikenteestä taksien, ravintoloiden tuulettimien, kylmäkaappien, hälytysjärjestelmien, rakastelujen, valjenneiden totuuksien, ikkunoiden säätämisien äänet, rottien töpinä ja lauttojen jyske kantoi korviin. Koska kaupungissa ei ollut hiljaisuutta olin muodostanut hiljaisuuden sisälleni. Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. (s. 111)

***

Kreetta Onkeli: Beige
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2005 (2. painos)
127 s.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick (Otava 2013)

Pia Heikkilän esikoisteos Operaatio Lipstick yhdistää chick litin ja sotaromaanin vauhdikkaaksi viihderomaaniksi. Viihderomaanikonvention mukaan lukija on jatkuvasti tietoisempi päähenkilön kohtalon käänteistä kuin päähenkilö itse. Tätä hallinnan tunnetta kampitetaan romaanin naiskuvalla sekä ympäristön ja yhteiskunnan kuvauksella. Heppoisten juonten seurannan helppous kätilöi lukijan reagoimaan niin päähenkilöön kuin Afganistanin sotaankin.

Sallikaa minun esittäytyä: Anna S, 32 vuotta, GNN-kanavan kirjeenvaihtaja ja sinkku. Sukujuuret Suomessa, koti siellä minne Lontoon-toimituksen pomot käskevät lähteä. Mutta aina ja kaikkialla valmiina pieneen seksiseikkailuun. (s. 10)

Operaatio Lipstickin päähenkilö Anna painaa duunia sotakirjeenvaihtajana mitä nyt juhlimiselta kykenee, Kabulin ja muiden maailman sotatantereiden täyttyessä hänen yhden illan hoidoistaan. Annan seurakoirana pyörii uskollinen kuvaaja Tim ja bestiksenä toinen reportteri, Kelly. Annan päässä pyörivät pääasiassa bileet, viina ja miehet käyttökelpoisine  ruumiinosineen. Kaikkia on onneksi saatavilla sodan ryvettämässä Kabulissa pilvin pimein. Sisimmässä kuitenkin kaihertaa oman viimeisen käyttöpäivämäärän vääjäämätön lähestyminen: nelikymppisenä naama alkaa olla liian kulunut telkkariin ja tosirakkauskin on antanut odottaa itseään hermostuttavan kauan. Onneksi bestis Kelly joutuu rakkaansa pettämäksi, ja naistoimittajat voivat lähteä kostoretkelle sotatantereelle iso skuuppi tähtäimessään.

Kyyninen lukija voisi nähdä Operaatio Lipstickissä jälleen yhden tavan rahastaa inhimillisellä hädällä – romaani nimittäin yhdistää jokseenkin kömpelöllä tavalla kolmannen maailman todellisen hädän, Afganistanin sodan, ja ensimmäisen maailman henkisenä hätänäkin tulkittavissa olevan kurjuus- tai naishömppäkirjallisuuden tarpeen. Vähemmän kyyninen lukijakin joutunee tiedostamaan, että Heikkilä paljastaa kirjassaan ihmisluonnon pyrkivän sitä raivokkaammin oman mielihyvänsä etsintään, mitä suurempi kurjuus ympäristössä vallitsee.

Armeijan PR-koneisto yrittää ylläpitää kuvaa sotilaista urheina, lihaksikkaina überheteromiehinä, jotka ovat yksiavioisia ja perheilleen omistautuneita. Tai jos he ovat sinkkuja, niin rehtejä, urheilua rakastavia perusmiehiä. Tämä on tietysti silkkaa roskaa. (s. 174)

Heikkilän vahvuutena on ympäristön ja etenkin työelämän kuvaus. Toimittajan yhtäaikainen haastateltavan empaattinen kuulostelu ja juttunäkökulman laskemointi on hyvin mielenkiintoista, elävän ja omakohtaisen kuuloista. Afganistanin sodan tallomana sinnittelevän inhimillisyyden monet kasvot koskettavat etenkin asettuessaan jyrkkään kontrastiin chikkerijuonten, suhteettoman hyväosaisten hahmojen ja nopeisiin aistinautintoihin tähtäävän toiminnan kanssa.

Hahmokuvaus jää pinnalliseksi. Seksinnälkäinen Anna näyttäytyy itsenäisenä nykynaisena, joka kuitenkin oikeastaan eniten haluaisi olla perinteisessä parisuhteessa perinteiset miehen raamit täyttävän miehen kanssa. Toisaalta sotatoimialueella ensi vilkaisulta erittäin perinteiset raamit täyttävät miehet paljastuvat yksi toisensa jälkeen eri tavoin inhimillisiksi. Juonenkehittely jää usein puolitiehen tarinan hyökätessä seuraavaan uutisarvoa sisältävään faktaan tai anekdoottiin eikä tarinansisäisiä loogisia ristiriitaisuuksia ole vältelty. Ikäänkuin Heikkilä olisi keksinyt juonia tarpeen mukaan ja tarpeiden muuttuessa tarpeettomia on käsitelty kuin vanhoja exiä.

Kaikenkaikkiaan Operaatio Lipstick tuntuu jääneen hieman keskeneräisesti poukkoilevaksi esikoisteokseksi, jossa uutis- ja uutuusarvot voittavat tarinankerronnalliset. Toisaalta kukaan ei ole tainnut aiemmin yrittää chick litin ja sotaromaanin yhdistämistä – Heikkilän romaani on mielenkiintoinen päänavaus, joka osoittaa kirjoittajalla olevan potentiaalia vauhdikkaiden viihderomaanien kirjoittajana tulevaisuudessa.

***

Kirjan on tuoreeltaan lukenut myös Kirsi.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
Kansi: ?
Otava 2013
283 s.

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)

Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

“Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?”                                       Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: “En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?” (s. 41)

Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai
Kansi: Tex Hänninen
Into 2013
316 s.