Category Archives: Fantasia

Kirjakaksikko: Liikuntoa Kiekkomaailmassa

Tänä kesänä luin Terry-sedän riimejä jossain määrin urakkatyönä. Vastuullisia ovat kolea juhannussää ja potkupallon MM-kisat, joiden johdosta paikallinen kirjastoni oli nostanut esille jalkapalloaiheista kirjallisuutta. Olen alkanut huomata itsessäni sellaista ikävänsorttista henkistä kalkkiintumista, että jokainen Kiekkomaailma-kirja ei enää ole parasta parhautta. Onneksi jotkut kuitenkin ovat. Vaikuttaako aihe asiaan? Tai Rincewind?

Valon tanssiTerry Pratchett: Valon tanssi

Valon tanssi on kautta aikain toinen (2.) Kiekkomaailma-romaani ja ainoa, joka on suoraa jatkoa edelliselle. Tämän jälkeen Pratchett päätti (kenties), että on turhan vaivalloista yrittää kirjoittaa pitkää sarjaa jatkuvilla juonikuvioilla. George R. R. Martin saattaa nykyään olla samaa mieltä, mutta jokaisenhan on opittava oman kantapään kautta.

Rincewind(-kultaseni) jatkaa tässä teoksessa seikkailujaan siitä, mihin ensimmäisessä teoksessa jäi. Lainaan alkuperäistä:

Jonkinlainen osviitta siitä, mitä todella oli tapahtunut, saattaa ehkä löytyä siitä tosiasiasta, että Rincewind, jonka elämä oli juuri ehtinyt kohtalaisen kiinnostavaan ajanjanksoon hänen ollessaan viidentoista, löysi itsensä yllättäen kuoleman tekemisen sijaan roikkumasta ylösalaisin männystä. (s. 17)

Kiekkomaailma, sen sijaan, jatkaa matkaansa kohti varmaa tuhoa Suuren Kaksosen suunnatessa kurssinsa suoraan päin tähteä. Mutta ei hätää! Jumalat eivät ehdi kiinnittämään tilanteeseen huomiota ja Näkymätön yliopisto on valmistautunut pelastamaan maailman.

Valon tanssi oli itselleni nostalginen trippi aikaan, jolloin Pratchett oli vasta luomassa maailmaa: joka nurkasta löytyy jotain uutta, hahmot taistelevat ansiokkaasti fantasiakirjallisuuden stereotyyppeja vastaan,  juoni on suoraviivainen ja vitsit monikerroksisia. Tämä oli kirja, joka sedimentoi niin kirjailijan kuin lukijat Kiekkomaailmaan. Ja katso, se oli hyvä!

FC AkateemisetTerry Pratchett: FC Akateemiset

FC Akateemiset kertoo potkupallosta. Toki Kiekkomaailmassa, joten ihan tavallisesta urheilumeiningistä ei ole kyse.

“nykytilanteessa saamme nähdä rotevien miesten muodostamien joukkueiden työntävän, survovan, potkivan ja purevan toisiaan nähtävästi siinä toivossa, että saisivat ohjattua jonkin surkean esineen johonkin kaukaiseen määränpäähän. Minua ei vaivaa se, että he yrittävät tappaa toisensa, sillä asialla ei ole paljonkaan suoranaisia huonoja puolia, mutta pelistä on tullut taas kerran niin suosittu, että omaisuutta vahingoitetaan jatkuvasti ja sitä ei voi sietää.” (s. 59, Vetinari jalkapallosta)

Vai onko?

Ehkä kirjan teema vaikuttaa jossain määrin pettyneisiin tunnelmiini: jalkapallo ei vain ole erityisen kiinnostavaa, edes Kiekkomaailmassa, jossa kaikki toimii hieman totutusta poikkeavasti. Toisaalta kyse saattoi olla myöhemmän Kiekkomaailman yleisessä trendissä, jossa pyritään kuljettamaan monta juonta yhtä aikaa kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, missä kohtaa mitäkin juonta eteenpäin nakellaan. Tai ehkä kyseessä on perustavanlaatuinen lukijalähtöinen ongelma: teokseen ei ole sellaista nostalgista yhteyttä, joka sarjan alkupään teoksiin on muodostunut vuosikymmeniä sitten, eikä se kanna mukanaan menneisyyden sydänsydänsydänlastia.

Ehkä joka kirjaan ei vain voi ihastua, vaikka kuinka haluaisi. Sentään yhteiskuntakritiikki ja ihmiselämäsketsit ovat paikoillaan myös tässä teoksessa ja hahmot sympaattisia. Ja hei, naishenkilö jalkapallokirjan pääosassa!

Terry Pratchett: Valon tanssi
Suom. Marja Sinkkonen engl. alkup. The Light Fantastic
Karisto 2001
232 s.
Terry Pratchett: FC Akateemiset
Suom. Mika Kivimäki engl. Unseen Academicals
Karisto 2014
447 s.

 

 

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Alligaattori 2014)

Gillian Philipin Kapinaenkelit – fantasiasarjan ensimmäinen osa Tulimieli tuo sidhet jälleen fantasiakirjallisuuden kartalle. Sidhet ovat skottilaisesta ja irlantilaisesta tarustosta kotoisin olevia taruolentoja, jotka ovat tavallaan keijuja. Vähän samalla tavalla keijuja kuin sudet ovat tavallaan koiria ja leijonat kissoja.

Mukavasti rullaava tarina pyrkii jonnekin vaihtoehtohistorian ja korkeafantasian välimaastoon: keijut ovat eräänlaisia supersankareita kyvyiltään mutta inhimillisiä tunnoiltaan ja miekka on huomattavasti tärkeämpi hengissäselviytymisen tae kuin magia. Henkilökohtaisesti pidän sidheistäni vähemmän vesitettyinä, mutta tämä perustavanlaatuinen näkemysero kirjailijan kanssa ei laisinkaan estänyt nautiskelemasta teoksesta. Keijuista ei liian usein kirjoiteta.

Tulimieli marssittaa Sethin, aikuistumassa olevan sidhe-nuorukaisen keijumaailman valtataistelujen keskiöön – ja heittää niistä ulos, Hunnun läpi ihmisten maailmaan selviytymään yhdessä velipuolensa kanssa. Niinpä hän joutuu yhtäkkiä aikuistumaan ja toimimaan kahdessa maailmassa, joissa pelataan eri säännöillä. 1600-luvun Skotlanti on aivan yhtä julma, ellei julmempikin elämännäyttämö kuin Kate NicNivenin luolahovi. Kuinka siitä selviää hengissä laiminlyöty undulaatti?

Teos alkaa dramaattisesti tarinan keskeltä, mikä imaisee lukijan mukaansa. Sidhemytologiaa tuntemattomalle kirjaan heittäytyminen voi olla hieman hankalaa, mutta kirjailija tarjoaa tarpeellisia selityksiä mukavasti siellä täällä näyttämisen ohessa. Wikipedian artikkeli voi toimia hyvänä alkuna, mikäli haluaa kartalle jo kirjaa aloitellessaan. Itse viehätyin ympäristön ja sidhemaailman kuvailusta melkein enemmän kuin Sethin tarinasta, vaikka ne eivät aina myötäilleet omia mielikuviani Hunnun takana olevasta keijumaailmasta.

Kaiken kaikkiaan Tulimieli on varsin mielenkiintoinen avaus ja laadukas käännös tänä vuonna aloittaneelta Alligaattori Kustannukselta. Teos sopii niin teini-ikäisten kuin aikuisempienkin fantasiakirjallisuuden ystävien käsiin.

***

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)
Suom. Jussi Hirvi engl. alkup. Firebrand
Alligaattori, 2014
320 s.

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

Kirjaläppää: Joukkorahoitusta vampyyrirahalla

Vuosi sitten bloggasin kirjojen yhteisörahoituksesta. Silloin pinnalla olivat laillisuuskysymykset, innostus ja jossain määrin epäilevä suhtautuminen siihen, voiko joukkorahoitettu kirjallinen tuote ylipäänsä toimia.

Mike Pohjolan roolipeli Myrskyn sankareita varten käynnistetty rahoituskampanja onnistui yli odotusten – ja kootut varat käytettiin Myrskyn sankareihin. Mitä Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka opetti yhteisörahoituksesta?

Mike Ropecon 2013

© Taika Dahlbom. Kirjailija-pelisuunnittelija kertoo Myrskyn sankareiden rahoitus- ja kirjoitusprosessista Ropeconissa 2013.

Someuskottavasti tulee teidän leipänne tienaavan

Joukkorahoitusprojektin vetäminen oli oletettua raskaampaa: “alkuinnostuksen jälkeen rahavirta kuivahti liian kituliaaksi. Samalla projektin mainostaminen alkoi tuntua puurtamiselta. Rahoittajien uudelleeninnoittamista varten keksittiin mm. erityinen rahoituspäivä sosiaalisessa mediassa”, kertoo Pohjola.

Joukkorahoitusprojektin markkinointityössä ovat tärkeimpiä uudet ideat, yhteisön motivointi ja projektin jatkuva ylläpito. Markkinointi ei saa olla liian ärsyttävää ja sen tulee sopia koko projektin ideaan. Lisäksi asialla tulee olla tuttu ja luotettava henkilö, jonka kykyyn saattaa projekti loppuun luotetaan.

Ennen kaikkea projektin tulee olla yhteisöön vetoava. Kun kysyn, miksi kukaan heittäisi rahaa jonkun tyypin johonkin ehkäpä joskus valmistuvaan projektiin, kirjailija vastaa: “Vampyyriraha.”

Joukkorahoituksen vampyyrirahateoria

Mike Pohjolan joukkorahoituksen logiikkaa havainnollistava “vampyyrirahateoria” perustuu analogiaan. Suurella osalla ihmisistä tuntuu olevan jonkin verran löysää, osoitteetonta rahaa, joka voidaan vaikka antaa muille. Useimmat suhtautuvat myönteisesti, kun heitä pyydetään lahjoittamaan Unicefille, WWF:lle tai veteraaneille. Avainsana on pyytäminen, sillä harvoille juolahtaisi mieleen antaa rahaa, mikäli tällaista mahdollisuutta ei tuotaisi aktiivisesti esille.

Joukkorahoitus perustuu samankaltaiseen mekanismiin. Pohjolan mukaan Unicef-, WWF-, ja veteraanirahan lisäksi taskuissamme kilisee vampyyriraha, jonka hoksaamme pyydettäessä antaa vaikka vampyyrikirjojen, -pelien tai muiden vampyyrituotteiden joukkorahoitukseen. Vampyyreja pidetään niin päheinä, tärkeinä tai viileinä, että tilaisuuden tullessa niitä pitää saada lisää maailmaan.

Vampyyrirahalla osallistumme oman identiteettimme toteuttamiseen jonkun toisen luovan työn tai projektin kautta. Vampyyri ei toki ole aina vampyyri: se voi olla mikä tahansa juttu, joka koskettaa sisintämme niin painokkaasti, että ohjaudumme suorittamaan maksun joukkorahoituspalvelussa.

Vampyyrirahalla myös: kuvittajia, pelitestaajia – ja kustantaja

Myrskyn sankarit saavutti rahoitustavoitteensa – ja rahoituksen lisäksi vampyyriraha toi muassaan paljon muuta hyvää projektille. Rahoitusjulistuksessa haettiin rahoitusta 1000 kappaleen painoksen tekoon ennakkomyyntinä: rahoittaja saisi hankkeen toteutuessa oman teoskappaleensa ja summan suuruudesta riippuen myös oheistuotteita. Kerätyn rahan oletettiin menevän pääasiassa painokuluihin.

Mike Pohjola: Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka

Mike Pohjola: Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka (Tactic 2013)

Onnistunut joukkorahoitusprosessi vakuutti tutut ja tuntemattomat roolipeli-idean kantavuudesta. Myrskyn sankarien tekoprojektiin hakeutui mukaan kuvittajia, taittajia ja kääntäjiä, oikolukijoita ja pelitestaajia, joiden apu kirjoitus- ja suunnitteluprosessin aikana oli Pohjolalle korvaamatonta. Onnistunut joukkorahoitusprojekti oli myös osatekijänä, kun kirjailijan alun perin levittäjäksi kaavailema peliyritys Tactic päätti kustantaa koko pelin. Painos kasvoi 2500 kappaleeseen, joista joukkorahoitusvaroilla ostettiin joukkorahoittajien ennakkomyyntikappaleet.

“Onnistunut joukkorahoitusprojekti kertoo muille yhteistyötahoille, että projektilla on kysyntää ja että tekijän mahdollisuuksiin täyttää lupauksensa uskotaan. Samalla muiden usko omaan projektiin on tukena omalle motivaatiolle. Joukkorahoitusprosessi on kuitenkin kokonaisuudessaan niin raskas, että en ihan heti lähde seuraavaa vetämään”, toteaa Mike Pohjola. “Vähintään pitäisi olla erinomainen idea – ja mahdolliset kerrannaisvaikutukset miettisin etukäteen seuraavalla kerralla. Joku high concept -romaani voisi kyllä toimia…” tuumailee kirjailija.

Myrskyn sankarit on kaiken ikäisille aloittelijoille sopiva perinteinen roolipeli: pelilaatikko sisältää pelaajan ja pelinjohtajan sääntökirjat, nopat ja hahmolomakkeita. Peli on saatavilla roolipelialan kaupoissa ja syyskuusta lähtien kirjakaupoissa.

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari (Osuuskumma 2013)

Aliette de Bodardin henkeäsalpaava Perhonen ja jaguaari on taidokkaasti koostettu novellijatkumo, joka kertoo kuusi tarinaa maya-uskontoon perustuvan Uuden-Mexican ja  kiinalaiseen ja vietnamilaiseen kultuuriperintöön perustuvan Xyuan suurvaltion tulevaisuudesta ja tulevaisuuden tulevaisuudesta. De Bodard yhdistää menestyksekkäästi historialliset, uskonnolliset ja kulttuuriset elementit scifistisiin elementteihin tuottaen eksotiikalla elävöitettyä tulevaisuuteen sijoittuvaa fantasiaa. Perhosta ja jaguaaria hallitsee ilmiömäinen maailmankehittely. Etenkin jälkimmäiset novellit hätkäyttävät inhimillisyydellään kertoessaan tietoisten kyborgiavaruusalusten synnystä ja suhteista ihmisiin novellikokoelman loppupäässä. Harvoin törmää novelleihin, jotka ennen näkemättömiä maailmoja kuvatessaan vakuuttavat samalla emotionaalisesti ja intellektuaalisesti, jopa eettisesti.

Perhosen ja jaguaarin aloittaa Varjo Jaguaarien huoneessa, joka esittelee Suur-Mexican yhteiskunnallista tilannetta ja maya-uskonnon harjoitusta kapinakertomuksen avulla. Se kertoo toisiaan vastaan kääntyneiden ystävysten taistelusta Jaguaarien huoneen pelastamiseksi hallitsijan mielivallalta. Toiset pyrkivät säilyttämään, toiset pyrkivät tuhoamaan. Kuka todella voi tietää, mikä on parhaaksi?

Varjo Jaguaarien huoneessa on hämmentävä lukukokemus – se maalaa eläväisen kuvan kivikautisen tuntuisesta uskonnollisuudesta ja yhteiskunnallisesta rakenteesta samalla kun nakkelee vihjauksia erittäin edistyneestä teknologiasta. Yllättäen nanotekniikka ja obsidiaaniveitset sulautuvat kuitenkin yhteen lähes saumattomasti.

Tecipianin silmät katsovat jonnekin kauas. “Siinä on logiikkaa. Vastentahtoisen veren vuodatus on synti, mutta Tonatiuh tarvitsee verta jatkaakseen päällemme paistamista. Isoäiti Maa tarvitsee verta tuottaakseen maissia ja puuvillaa ja nanokoneita.” (s. 29)

Novellit Aamulla putoava perhonen ja Kadonnut morsian ovat aloitusnovellia suoraviivaisempia kerronnaltaan. Pääosin Xuyaan sijoittuvia dekkareita, jotka esittelevät Xuyan kiinalais-vietnamilaista kulttuuria ja Xuyan ja Mexican suhteita. Ne voisivat sijoittua ajallisesti ensimmäisen novellin tulevaisuuteen: toisessa novellissa selvitetään Xuyan mexicalaiskaupunginosassa Suur-Mexican kapinasta pakoon päässeiden perhepiirissä tapahtunutta murhaa. Kolmannessa novellissa puolestaan dekkari tarkkailee xuyalaista kulttuuria, etenkin tapakulttuuria, selvittäessään kiltin perhetytön katoamista.

Perhosen ja jaguaarin ensimmäinen osa toimii eräänlaisena mikrohistoriallisena katsauksena toisen osan skifistisemmille, inhimillisten avaruusalusten ympärille kutoutuville tarinoille. Näissäkin de Bodardilla on selkeän feministinen näkökulma: kertojahahmot ovat naisia, ja avaruusaluksia kuvataan niiden syntymän ja ihmisyhteisöön lomittuvan elämän kautta, pikemminkin kuin teknologisesta näkökulmasta.

“Siellä, mistä minä tulen, on kunnia kantaa Mieli Mexican hallinnolle.” “Mutta sinä olet täällä”, Dac Kien sanoi. Xuyassa, xuyalaisten keskuudessa, missä Mielten kantaminen oli uhraus – välttämättömyys, josta maksettiin, mutta jota ei arvostettu. Kuka nyt haluaisi kestää raskauden saamatta ihmisjälkeläistä? Vain epätoivoiset tai ahneet.

Novellissa Kasvattaja nähdään aluksen syntymä toisaalta aluksen kokoonpanijoiden ja toisaalta sen inhimillisen ohjaajan syntymän kautta. Aluksen veli puolestaan kuvaa nimensä mukaisesti avaruusaluksen Mielen veljen ja äidin suhdetta tähän toiseen lapseen, jonka elämäntehtävänä on matkustaa ja joka elää pitkään heidän jälkeensä. Kaksi siskoa maanpaossa näyttää miten eri asemissa nämä kyborgiavaruusalukset ovat erilaisissa kulttuureissa – ja väläyttää mahdollisia tulevaisuudenkuvia. Vaikka Aluksen veli oli lempinovellini tästä kokoelmasta, tirautin ennen kuulumattomasti muutamat kyyneleet viimeistä novellia lukiessa.

De Bodardin kieli on käännöksen perusteella melko korutonta ja suoraa, joten se antaa  lukijalle aikaa mielikuvitella kirjailijan eksoottista ja historiallisista ja SF-referensseistään huolimatta tuoreen tuntuista maailmakuvausta. Novellien kääntäjät ovat pystyneet luomaan käännöksissään yhtenäisen tyylin, eikä käännöslapsuksiakaan tullut vastaan kuin pari (s.13 “copal-suitsuke” = kopaalia eli puuhartsia ja/tai pihkaa ja s. 89 “lakattu laatikko” = lakkarasia).

Kokoelma on toimitettu sisällöllisesti erittäin hyvin. De Bodardin tuotannosta on onnistuttu valitsemaan yhtenäinen, siinä määrin toisiaan selittävä ja tukeva kokoelma, että Perhonen ja jaguaari vaikuttaa lähes novellijatkumolta tai koostelmaromaanilta Pilvikartaston tyyliin, vaikka kyseessä onkin ensi kädessä kronologinen jatkumo.

Tämä kokoelma on spefikirjallisuuteen erikoistuneen Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen käännös ja erittäin laadukas avaus onkin. Toivottavasti kustantamo jatkaa valitsemallaan tiellä hamaan tulevaisuuteen!

***

Osallistun Varjo Jaguaarien huoneessa -novellilla Kide-haasteeseen. Kirjailija Aliette de Bodard on yksi Finnconin (5.-7.7.2013) kunniavieraista, näet hänet ainakin täällä tällöin .

***

Kokoelmaa suitsuttavat myös Raija, Saara ja Korppisusi.

Aliette de Bodard: Perhonen ja Jaguaari
Kansi: Teemu Helenius
Suom. Markus Harju ja Christine Thorel engl. alkup.
Osuuskumma 2013
189 s.

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Jalava 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. “Ei lembas-vitsejä, pyydän”, Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. “Olen jo kuullut ne kaikki.” (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi (Karisto 2013)

Terry Pratchettin 31. Kiekkomaailma-romaani Lyödään rahoiksi keskittyy jälleen rakastettavan veijarin Tahmee von Lipwigin edesottamuksiin. Ihana Tahmee on kadottanut uutuudenviehätyksensä Ankh-Morporkin postilaitoksen voimauttamiseen. Hätä on pian kuitenkin aivan erinäköinen, sillä lordi Vetinari järjestää sankarillemme TYKY-toimintaa uuden työkomennuksen avulla. Pratchett on edelleen hyvässä vedossa parodioidessaan tällä kertaa finanssimaailmaa. Mika Kivimäen suomennos vääntää jälleen kerran oikein makeat sketsit englanninkielisestä alkuperäisteoksesta.

Tähän oli tultu. [Tahmee] oli nyt vastuullinen esivallan edustaja, ja kansalaiset saattoivat rankaisematta paiskia hänen silmillee sellaisia sanoja kuin ‘perusarvot’. Kaikesta huolimatta Tahmee oli valmis uskomaan, että maailmassa oli ihmisiä, jotka saivat hiljaista tyydytystä tutkiessaan numerosarakkeita. Hän vain ei kuulunut heidän joukkoonsa. (s. 23)

Tahmee on Kapteeni Porkkanan ohella ehdottomasti Kiekkomaailman lempparihahmoni. Lyödään rahoiksi on tästä näkökulmasta katsottuna onnellisesti hahmovetoinen fantasiaromaani, joka tuo tematiikkansa tosimaailman nykyelämänmenosta Tahmeen ohjautuessa pankin ja rahapajan ohjaksiin. Tahmeeta ohjailee kulisseista lordi Vetinari, ja pankin ja palatsin lisäksi pistäydymme mm. Näkymättömällä yliopistolla nekromantian Post-mortem viestinnän laitoksella, ennen kuin käy ilmi kuinka syvissä vesissä Ankh-Morporkin raha-asioissa todella pulputetaan.

[J]oskus eteen tuli hetkiä, jolloin Dibblerin nakkisämpylä oli juuri sitä mitä sielu ja ruumis kaipasivat. Murheellista mutta totta. Kaikille tuli eteen sellaisia hetkiä. Elämä polki ihmisen niin matalaksi, että muutamien elintärkeiden sekuntien aikana omituisten rasvojen ja huolestuttavan koostumuksen potpuri oli hänen ainoa ystävänsä koko pahassa maailmassa. (s. 154)

Lyödään rahoiksi selvittelee Tahmeen pankkikeikan kautta rahan perimmäistä olemusta, etenkin rahan arvon ja muodon perimmäistä olemusta.  Miksi uskomme, että paperi, johon on painettu numeroita, on samanarvoinen kuin omena, farkut tai auto? Mistä rahan tai minkään arvo ylipäänsä tulee? Ja mihin se menee? Nämä mainonnan, luottokorttien ja pikavippien saastuttamaan nyky-yhteiskuntaan monin tavoin heijastuvat arvokysymykset on tässä fantasiaromaanissa onnistuttu melko hyvin naamioimaan kevyeksi läpäksi.

Teemoiltaan tämä juonellisesti takapainoinen romaani sopisikin yläasteen yhteiskuntaopin tunnilla luettavaksi. Varttuneemmat lukijat voivat huomata myös vasemmistolaista yhteiskuntatulkintaa. Näin varttuneempana lukijana tuli mieleen, että nyt sopisi varmaankin huolestua nykymeiningistä vähintään abstraktin pöyristymisen tasolla, sillä Pratchettin hupifantasiaromaani suhtautuu finanssimaailmaan ja erilaisiin arvoon, työhön ja rahamaailmaan liittyviin julkisten toimijoiden juhlapuheisiin huomattavasti kriittisemmin kuin esimerkiksi maamme ykköslehdet.

Pääasia Pratchettin uusimmassa suomennoksesta on kuitenkin lukijan huvitus. Sitä tarjoavat niin Tahmeen edesottamukset hänen keikkuessaan ainaisen paljastumisen uhan alla, muiden hahmojen pääasiallisesti kyseenalaiset toimet (ns. “maan tapa”) kuin kielipeleihin nojaavat vitsitkin. Ja hyvinhän tämä hevonen potkii edelleen, neitigolemeista epäkuolleisiin juristeihin ja pikkuhuijareista isoihin kaloihin. Kylläsöör, olin huvitettu.

***

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi
Suom. Mika Kivimäki engl. alkup. Making Money
Kansi: Paul Kidby
Karisto 2013
373 s.

Kirjakaksikko: Rincewind, vekkuli valevelho

Vietän tällä hetkellä kevyttä nostalgiakierrosta Kiekkomaailmassa. Ihan olosuhteiden pakosta – vauvan yökätinöitä valvoessa sitä tarvitsee vähän mieltäylentävää elämäänsä. Ensimmäisen kerran Pratchettien tunnelmaa keventävään vaikutukseen tutustuin jo viime vuosituhannella. Oi niitä aikoja. Asustelin opiskelijakommuunissa ja kollektiivisessa kirjahyllyssämme makoili muun muassa noin 10 kappaletta Taruja Sormusten Herrasta eri kielillä, liuta puhkiluettuja Pratchett-pokkareita ja kaikki  George R. R. Martinin toimittamat Wild Cardsit. Ei tarvinnut ensimmäisenä tarttua imuriin tai tiskiharjaan tenttiinlukua vältellessään.

Rincewind – tuo vekkuli valevelho

Paul Kirby: Rincewind

Paul Kirby: Rincewind

Luuserivelho Rincewind on ensimmäisen Kiekkomaailmakirjan, The Colour of Magicin (suom. Magian väri) päähenkilö. Tämän kirjan funktiona on Kiekkomaailman esittely: Pratchettin konseptina onkin turismi. Ankh-Morporkiin saapuu vieras ulkoavaruudesta, ensimmäinen ikinä Kiekkomaailmassa nähty turisti Twoflower (Kakskukka). Kohtalon (kirjaimellisesti) oikusta Rincewind joutuu Twoflowerin turistioppaaksi, ja niinpä tämä pari seikkaileekin yhdessä hamaan auringonlaskuun erinäisten matkakumppanien kanssa. Näistä kestävimmäksi osoittautuu päättäväinen matka-arkku, joka kipittää messissä niin maalla, merellä kuin lähes ilmassakin. Hopeasijalle jää Barbaari Hrun (yllättävän älykäs barbaariksi, sillä pystyy ajattelemaan liikuttamatta huuliaan), joka lankeaa matkalla loveen.

The Colour of Magic on Pratchettin villein ja vapain Kiekkomaailmakirja, ehkäpä myös raakilein ja samalla hauskin. Pratchettin kielelliseen kompailuun perustuvat vitsit ovat tuoreita, kaskut ennenkuulemattomia, eikä tarinan perusrakenne ole vielä hioutunut liian siloiseksi. Magian värissä ilmenevät jo pratchettiaaniset peruspilarit: a) huumori, b) fantasia ja c) tosimaailman ilmiöiden kommentointi a):n ja b):n tarjoamien etäännyttämiskeinojen avulla. Koska jenkan tahti on tässä kirjassa maailmaan tutustuminen, kommentoitavaa, toisin sanoen fantastisten vitsien lähteitä, tuntuu pulppuavan loputtomiin.

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Hahmot ovat myös uusia ja raakoja. Pratchett ei kuitenkaan sorru selittämään hahmojensa taustoja tai maailmanhistoriaa, -fysiikkaa tai metafysiikkaa läpikotaisin, vaan hän pyrkii näyttämään pikaotoksia olennaisesta. Pulppuaminen on tässäkin suhteessa osuva kielikuva, sillä lukija pääsee täydentämään kirjan edetessä mielikuvapalapeliä niin hahmoista kuin Kiekkomaailmastakin. Hahmot eivät kuitenkaan tunnu olevan edes kirjailijan mielessä valmiita, joten palapelaamista pääsee harrastamaan vielä useamman (n. 20) osan ajan. Ja mikäli nyt todella haluaa filosofoida, voi tästä fantasiaromaanista lukea sosiaalisen kommentaarin lisäksi myös pohdintaa siitä, kullaista turisteilua tämä tämmöinen kirjallinen eskapismi on, erityisesti intertekstuaalisessa muodossaan.

In his right hand he carried the magical black sword Kring, which was forged from a thunderbolt and has a soul but suffers no scabbard. Hrun had stolen it only three days before… and was already regretting it. It was beginning to get on his nerves.

‘ I tell you it went down the last passage on the right,’ hissed Kring in a voice like the scrape of a blade over stone.

‘Be silent!’

‘All I said was–’

‘Shut up!’

(s. 123)

Rincewind: valevelhon uskomaton paluu Kiekkomaailmaan!

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Faust Eric ei ole millään muotoa järjestyksessä seuraava Rincewind-romaani. Itse asiassa se on pikemminkin Good Omens (suom. Hyviä enteitä, kirj. yhdessä Neil Gaimanin kanssa) käännettynä Kiekkomaailmaksi. Eli toisin sanoen aika lailla sitä mitä nimi lupaa, Faust -tradition muunnelma huumorfantasian keinoin. Rincewind näyttelee paholaisen roolia, ja teini-ikäinen magiahakkeri Eric häärää Faustina.

Romaanin alussa ollaan siis siinä onnellisessa tilanteessa, että Rincewindistä on päästy eroon. Ei lopullisesti, mutta hänen mahdollisuutensa palata Umpiulottuvuuksista Kiekkomaailmaan on yksi miljoonasta. Rincewind osaa kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun se kohdalle sattuu. Valitettavasti tämä tarkoittaa hengailua teini-ikäisen, yli-innokkaan nörtin seuroissa ja reissua Helvettiin. Onneksi Matkatavara seuraa Rincewindiä minne tahansa.

Faust Eric noudattaa perusjuoneltaan perinteistä Faust -tarinaa kolmine toiveineen ja niiden toteuttamisineen. Kiekkomaailmassa pätevät kuitenkin samat universaalit tarinan ja opetuksen lait kuin tosimaailmassakin: se, että toiveesi luvataan toteuttaa, ei vielä tarkoita että toive toteutuu juuri sillä tavalla, kuin olit ajatellut. Tai siellä, missä olit kuvitellut: Eric Thursley, hänen papukaijansa ja Matkatavara matkaavatkin Rincewindin matkassa niin Kiekkomaailmassa kuin muissakin paikallisissa metafyysisissä ulottuvuuksissa. Niinpä Faust Ericin voi nähdä osittain temaattisena jatkona The Colour of Magicille: se selittää Kiekkomaailman maantietoa ja sisältää runsaasti intertekstuaalista hupailua.

“Mitä nyt tapahtuu? Rincewind kysyi [Luojalta].

“Nytkö? No jaa, uskoisin että jumalia alkaa ilmestyä paikalle pikapuoliin. He eivät odota pitkään päästäkseen muuttamaan uuteen maailmaan, se on selvä se. Aivan kuin kärpäset – kärpäset jonkin ympärillä – kuin kärpäset. Heillä on tapana olla varsin riehakkaita ensi alkuun, mutta he asettuvat ennen pitkää aloilleen. Luullakseni he pitävät huolta kaikista ihmisistä janiinpoispäin.

(s. 109)

***

Terry Pratchett: The Colour of Magic

Kansi: Johnny Ring/N. Keevil

Corgi Books, (alkup. 1985)

287 s.

***

Terry Pratchett: Faust Eric

Suom. Mika Kivimäki

Kansi: Josh Kirby

Karisto 2006

147 s.

Engl. alkup. Faust Eric

Victor Gollancz Ltd, 199

***

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua “Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin”. Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen – ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkien luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita, ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin (WSOY 2012)

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti –elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti – Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Chuck Palahniuk: Kirottu

Chuck Palahniukin romaani Kirottu

© Taika. Chuck Palahniuk: Kirottu. Kansi: ? (Like 2012).

Fight Clubin kirjoittajan Chuck Palahniukin uusin romaani Kirottu aloittaa eristyneisyydestä, sosiaalisesta paitsijäämisestä. Kukapa olisi yksinäisempi kuin lihava ja kiusattu teinityttö, joka kamppailee aikuiseksi kasvamisen kanssa? Kuolemansa jälkeenkin. Kuoltuaan ja helvettiin jouduttuaan Madison Spencer kuitenkin löytää itselleen viiteryhmän muista kirotuista ja laittaa haisemaan, niin Helvetissä kuin maan päällä. Kirottu käsittelee teini-iän kasvukipuja humoristisen fantasian keinoin. Kysymys “kenen luomus minä olen?” kasvaa romaania suuremmaksi.

Kirotun päähenkilö Madison (13-v.) on hetkittäin epäuskottavahko, mutta sympaattinen hahmo, kertojana epäluotettava. Iästä se johtuu. Vaikka hän uskoo tavanomaisten teinien tapaan tietävänsä lähes kaiken, käy jatkuvasti ilmi myös hänelle itselleen, että hän on naiivimpi kuin uskoisikaan. Toisissa asioissa Madison on valtavan kokenut, kyynistynytkin, toisissa hän on puolestaan isojen tyttöjen kertomusten armoilla tai muuten haavoittuvainen. Rikkaat ja kuuluisat vanhemmatkaan, jotka haluaisivat nähdä lapsensa aina alle 10-vuotiaana, eivät voi suojella Madisonia ristiriidoilta tai elämältä, edes kuolemalta. Kuoleman jälkeinen elämä paljastuu kasvutarinaksi, jossa ikuinen muutokseen heittäytyminen osoittautuu hedelmälliseksi ja hauskaksi riskeistä huolimatta.

Kirottu on kollaasi tyttölehtien kysymys-palstoista, juorulehtien julkkisjutuista, viime vuosien suosituimmista nuortenkirjoista, klassisista tyttöromaaneista, uusimmasta chick litistä ja erityisesti teini-ihmisiä heilauttavista yleisinhimillisistä ja moraalisista kysymyksistä. Joihin nämä edellä mainitut antavat varsin erilaisia vastauksia. Onko siis ihmekään, että teiniydestä hengissä selviytyminen vaikuttaa mahdottomalta? Helvetissäkin.

Lukijalla on paljon valtaa, sillä tarina soljuu vaivattomasti: kirjan voi lukea kepsakkana hupifantsupätkänä, mutta Palahniuk viettelee lukijan syvempiin vesiin lähes huomaamatta. Palahniukin intertekstuaalisuus on peittelemätöntä ja helposti seurattavaa. Jokainen luku alkaa Judy Blumen -70-luvun tyttökirjaklassikkoa* pastissoivasti: “Oletko siellä Saatana? Minä täällä, Madison.” Madison lukee Jane Austenia ja Bronten sisaruksia. Viisasteleva sydän (engl. alkup. Persuasion) erityisesti naurattaa: kiltteyden ja mukautuvuuden oppi ei tunnu ajankohtaiselta nykyelämänmenossa. Toisaalta Viisasteleva sydän ennakoi Kirotun kulkua: kyseessä on kuitenkin tarina, joka alkaa niistä onnettomuuksista, joita on aiheutunut toisten toiveisiin ja painostukseen kiltisti alistumisesta ja päätyy kapinaan.

Myös Helvetti asujaimistoineen toisintaa osittain tuttuja polkuja Jumalaisesta näytelmästä ja Gulliverin retkistä Breakfast Clubiin (mikä paljastaa, että kirjan odotusyleisö ovat nykyteinien vanhemmat pikemmin kuin teinit itse). Helvetin maastot ovat kyllä pääosin Palahniukin omaa tuotantoa, mutta siellä paarustaminen kaiuttaa ironisesti kilvoittelu- ja itseapukirjallisuutta aina Kristityn vaelluksesta lähtien. Kirotun sydämessä asuu suuria kysymyksiä. Kun akuuteimmasta “miksi minä olen täällä?” -kysymyksestä on selvitty, nousee liuta muita. Parasta Palahniukin intertekstuaalisuudessa on se, että se tukee täysin niin Kirotun teemoja, tarinaa kuin sanomaakin. Onko ihminen itsensä luomus, tai kirja kirjailijan? Ja miten ne luovat toisiaan?

Kirotun suomennos paranee loppua kohden. Tai ehkä tarina alkaa viedä kaiken huomion noin 7. luvun kohdalla niin, etteivät suomennoksen ongelmat toistuvia “loufereita” ja “Manolo Blahnik -kenkiä” lukuunottamatta enää pistä silmään. Pääosin Juha Ahokkaan suomennos on kuitenkin varsin onnistunut. Se pitää hyvin yllä Kirotun absurdia perustunnelmaa, jossa lukijaa (tai muuta, mitä) puhutellaan suoraan Palahniukille ominaiseen tyyliin, hemmotellaan huomioilla, joista voi olla vain samaa mieltä tai palkitaan oivalluksilla tai hyvillä nauruilla.

Kirottu irvailee 2000-luvun elämänmenon ja kirjallisen kulttuurin ilmiöille, muttei sorru moralismiin. Fantasiallisuus ei etäännytä, vaan pikemminkin luo tilaa kirjan herättämille omaa arkea ja ihmisyyttä koskeville ajatuksille. Kirottu onkin ehdottomasti Palahniukin parhaimmistoa.

***

Chuch Palahniuk: Kirottu

suom. Juha Ahokas

kansi: ?

engl. alkup. Damned (2011)

Like, 2012.

229 s.

 ***

* Judy Blume (1970): Are you there God? It’s me, Margaret.