Category Archives: Fiktio

Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin "Renén" loppukohtaus (1802 jälkeen)

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin “Renén” loppukohtaus (1802 jälkeen)

Lainatakseni Frasier-sarjan kirjakaupansulkemisjakson nimiösanontaa omintakeisesti väärin, “kun meno yltyy raskaaksi, kirjat käyvät kevyiksi”. Olen ollut kuukausien ajan kummallisessa tilanteessa. On ollut liian kiire lukea kirjoja. Siis toki luin jotain kirjoja, mutten sillain oikeasti lukenutlukenut. En myöskään lukenut Oikeita Kirjoja, vaan ihan vain kirjojakirjoja.

Lukuintohimolle ei ollut aikaa, vaikka joka ilta kuitenkin vähintään muutamia sivuja luin, ihan vain aivojen kytkemiseksi pois päiväurilta. Tällaiseen tilaan näemmä pääsee myös lukemiseen innostuneesti suhtautuva ihminen, jos harjoittaa yhtä aikaa a) normaalia työviikkotyötä, b) sivutoimista osa-aikatyötä ja c) opiskeluihin liittyvää opinnäytetyötä. Ei vain jaksa lukea siihen päälle, ainakaan mitään kovin monimutkaista ja uusia ajatuksia herättävää.

Niinpä luin hömppää ja dekkareita. Kaavamaiset, huolettomat laurenweisbergerit ja Marian Keyesin vain hieman masentunut alkupään tuotanto toimivat erityisen hyvin. Ja kukapa ei heittäytyisi mielellään Agatha Christien nostalgiseen, etäisen utuiseen hyrräykseen, jossa lukijan ei ole edes mahdollista päättelemällä selvittää, kuka sen teki? Edellisissä voi heittäytyä varmuuteen, että ensimmäisen päähenkilöä ärsyttävän mieshahmo tullessa framille lopputulos on jo selvä. Jälkimmäisissä voi luopua kaikesta älyllisestä vastuusta ja luottaa siihen, että kaikki ratkeaa.

Kun tosielämä vaatii ponnistelua, sitkeyttä ja sinnikkyttä, kirjallisen elämän ei onneksi tarvitse. Se voi vain antaa juttuja. Silti sitä on lukijana jotenkin juonessa mukana, luomassa mielikuvia, kehittelemässä ajatusta. Siis silloin, kun sellaista kaipaa. Joskus mieluiten vain seuraa luotuja polkuja, antaa kaavan viedä ja ihmettelee, miten tätäkin perusromanssin mallia on voitu jälleen muokata yksityiskohdilla ihan uudella tavalla vetäväksi.

Lopetin Oikean Kirjallisuuden lukutauon Riikka Pulkkisen Rajaan. Vakavastiotettava kirjallisuus hyökkäsi sen sivuilta melkein tympeästi. Uutuudenviehätyksen sijaan tuli uutuudenahdistus.

Teos tuntui niin mekanistiselta, laskelmoivalta. On otettu tällainen rajanylityksen teema, ja ympätty siihen mahdollisimman monta sentimentaalista katsantokantaa, joiden avulla herätellä lukijaa ajattelemaan sitä rajanylitystä. Näkökulmatekniikkaa, kaikki liittyvät kaikkiin, monen eri ikäpolven rajakokemukset… Teoksella on niin vahva sanomisen tarve, että se yltyy saarnaksi elämän rajallisuudesta. Toisaalta sen pitää samalla sohaista taiteen rajallisuuteen osoittamalla oma rajallisuutensa, särkemällä silloin tällöin oma elämänluonnin illuusionsa.

Käteen jää ei-hömpähtävän, ei-dekkarimaisen eli toisin sanoen vakavastiotettavan kirjallisuuden kaava, jossa kahta koivuklapilausetta seuraa aina monisivulauseinen selvityksen kiihko. Teoksen sanomasta ei sovi rimpuilla irti omille poluilleen, tulkinnan rajattomuuteen. Rajansa kaikella.

Hömpässä ja dekkareissa on se hassu juttu, että ne näitä samoja rajoja käyvät. Juonten kaavamaisuus antaa tilaa eettisille pohdinnoille, jos lukija tilaisuuteen haluaa tarttua. Sanoman väljyys tai kliseisyys antaa tilaa sekä ajatusten vastaanottamiselle että vastustamiselle. Raja kahlehtii analyysillaan ja järjettömillä, kirjallisuusviittausten ryyydittämillä keskusteluillaan.

Luultavasti olisin Rajasta toista mieltä, mikäli minulle ei olisi ollut liian kiire lukea kirjoja viime aikoina. Vähän jopa arveluttaa ottaa sitä tälla tavalla antisankarilliseen vertailuun, koska kyseessä on kuitenkin kaikin tavoin pohdittu kokonaistaideteos, joka kiertyy taitavasti johtoteemansa ympärille ja innostaa lukemaan jälleen lisääkin vakavansorttista kirjallisuutta. Sellaista, jota kehtaa pitää kirjahyllynsä eturivillä tai joka kestää useammankin lukukerran.

Tavanomaisesti vahva temaattisuus näyttäytyy minulle hyvänä, lukukokemusta täydentävänä seikkana, milloin ei ole halolla päähän lyömistä. Mutta jos on liian kiire lukea, keveät teemojen häivähdykset antavat mahdollisuuden johonkin, eivätkä pakota mihinkään. Häivetila on hyvä tila eikä hömppä ole häpeä.

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi (Minerva 2013)

Einstein-koodi on portugalilaisen José Rodrigues dos Santosin ummehtunut Da Vinci -koodi -pastissi, joka esittelee lukijalle nykypäivän salaliiton, joka on salannut Albert Einsteinin fysiikkaan perustuvan todistuksen Jumalan olemassaolosta. Einstein-koodi rypee kreationistisen ja kristillisen evidentialismin pohjamudissa vain löytääkseen uskomattomalla tavalla ne kaikkein tavanomaisimmat perustelut sille, miksi Jumala olisi luonut maailmankaikkeuden ja miten tämä olisi perusteltavissa tiedettä kainalokeppinä käyttäen. Einstein-koodi pyrki olemaan trilleri, mutta paljastui lähinnä taikinaiseksi matkailukertomukseksi, jota värittivät dialektiset dialogit ja romantiikan puutteesta kärsivä romanssi.

“Yhdet kutsuvat häntä Jumalaksi, toiset Jehovaksi, kolmannet taas Allahiksi, Brahmaniksi, Dharmakayaksi tai Taoksi.” Hän asetti kämmenen rinnalleen. “Me tiedemiehet sanomme häntä maailmankaikkeudeksi. Nimet ja ominaisuudet ovat erilaiset, mutta ydinolemus on sama.” (s. 497)

Syöpään kuolevan matemaatikkoisän ruskeatukkainen katolinen historioitsijapoika ja salakieliekspertti Tomàs saa pyramidien varjossa mystiseltä irakilaiskaunottarelta tehtäväksi tulla Irakiin selvittämään Albert Einsteinin juuri ennen kuolemaansa kirjoittama, kadonnut salakielinen viesti Die Gottesformel. Kauniin naisen ja jättipalkkion viekoittelema historioitsija huomaa pian vastavakoilevansa CIA:lle, olevansa nalkissa Irakissa, pakenevansa Irakista Portugaliin, josta seikkailee Nepaliin mystisen kaunottarensa kera jnejnejne, vain selvittäkseen, mitä mysteerillinen Jumalan kaava sisältää. Mitä juutalainen suhteellisuusteorian isä Einstein halusi salata maailmalta?

Koska kirjailijan kehitelmä Einsteinin vastaukseksi ei yllätä ketään, on yllättävää, että kirja kestää yli 550 sivua. Millä dos Santos täyttää ne 400 ylimääräistä sivua? Lukion lyhyellä fysiikankurssilla, kahdeksannen luokan maailmanuskontojen kurssilla sekä toistelemalla sanoja “ällistyttävää”, “sattumaako” ja “ymmärrän”. Eritoten päähenkilö Tomàsin tehtäväksi jää raivokas nyökyttely aina kuin uskonnollinen merkkihenkilö tai tieteentekijätuttava paljastaa uskonnon ja tieteen yhtäläisiä käsityksiä maailmankaikkeuden synnystä, tarkoituksesta, suuntimasta tai olemassaolosta.

Maailmankaikkeuden kieli on matematiikka, mutta meillä ei ole keinoa, jolla me voisimme todistaa sen aukottomasti. Kun menemme syvälle asioihin, törmäämme aina hämyiseen verhoon, joka peittää arvoituksen perimmäiset piirteet. Luoja on piilottanut sinne allekirjoituksensa. Asiat on tehty niin hienosyisellä tavalla, että me emme pysty paljastamaan maailmankaikkeuden syvintä salaisuutta koskaan kokonaan.                          – Hmm.  (s. 279)

Dos Santos käyttää fiktiivisen argumentaationsa perustuksina tunnetuimpia tieteelliseltä kuulostavia perusteluja, joilla on pyritty perustelemaan Jumalan olemassaolo Paleyn kellosta lähtien. Ällistyttäviä sattumia ja numeraalisia yhtäläisyyksiä löytyy niin kabbalan ja säieteorian kuin Upanishadien ja kaaosteorian välillä. Sattumaako? Lisätään mukaan reipasta matemaattisen todennäköisyyskäsitteen väärinkäyttöä ja antrooppinen periaate. Ällistyttävää. Ja sekoitetaan mukaan trendikkäitä metaforia keinoälystä ja ohjelmistosta, koska metaforat, ne ne todella todistavat tieteellisesti mitä vain. Ja katso! Voiko todellakin olla niin, että maailmankaikkeus on suuri Jumalan luoma ihmisentekokoneisto?

Ällistyttävää kyllä, Kari Enqvist on jo vuonna 2003 ilmestyneessä lyhyen lyhyessä artikkelissaan* sekä esitellyt ja käsitellyt romaanin keskeiset tieteitä koskevat väittämät. Sattumaako?

* Kari Enqvist: Taivaalliset todisteet. (Kanava 2/2003)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanja -haasteeseen

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Suom. Tarja Sipola portug. alkup. A Fórmula de Deus (2006)
Minerva 2013
551 s.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008)

Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen – kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin… Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

“Voiko olla suurempaa iloa”, kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, “kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?” Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia – kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät “yletöntä lukuintoa”.

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.

***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suom. Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2008
115 s. 
Engl. alkup. The Uncommon reader (2007)

Lyhyet: Jonathan Carroll, Kate Long & Jennifer Weiner

Joskus kirjat eivät millään inspiroi pidempiin pohdintoihin. Jonathan Carrollin White Apples, Kate Longin Värsta mammans handbok ja Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja tuli luettua sentään loppuun saakka, eli täysin huonoista kirjoista ei ollut kyse, vaikkei käteen sitten jäänytkään juuri mitään.

Kolme kirjaa, lyhytarvosteluin

© Kirjakko. Jonathan Carroll, White Apples. Kansi: blacksheep (Tor, 2003). Jennifer Weiner, Rikoksia ja hiekkakakkuja. Kansi: ? (WSOY 2005). Kate Long: Värsta mammans handbok. Kansi: Jonas Clefström (Pan, 2006).

Jonathan Carrollin White Apples (Tor, 2003) kertoo elostelevan Vincentin kuolemanjälkeisestä elämästä hänen luoviessaan kuolleena elävien ja kuolemattomien maailmassa. Hyperfiktionistinä itseään mainostava kirjailija ei ainakaan tässä teoksessa onnistunut luomaan perinteisestä romaanikirjallisuudesta poikkeavaa epälineaarista kerrontaa, vaan Vincentin tarina etenee varsin loogisesti hänen selvitellessään, että mitäpä sitä nyt tulisi kuolemansa jälkeen tehdä. Koska eihän kukaan huvikseen rajan takaa palaja. Tässä romaanissa juonikuvio ei ehkä olekaan edes tarkoitettu keskeisimmäksi elementiksi, sillä paljon mielenkiintoisempaa on seurailla kirjailijan mielikuvituksen laukkaa hänen kehitellessään ilmiöitä, olioita ja selityksiä tämän ja tuonpuoleisen välisessä rajankäynnissä.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei ihmisen pitäisi lukea mitään Neil Gaimanin suosittelemaa, mutta huomasin Gaimanin suosituksen vasta kirjan luettuani. Toisin kuin Sivukirjaston Liinan, minun ennakkoluuloni Gaimanin kirjallisen maun suhteen ei osoittautunut vääräksi tälläkään kertaa. Lussut möröt ja maailmansielulta haiskahtanut pseudofilosofointi eivät tällä kertaa purreet, vaikka yleisesti ottaen olen ihan tämän genren fani.

Kate Long puolestaan ampaisi kirjataivaalle Värsta mammans handbokilla, jossa hän käsittelee heikkotasoisen äitiyden monia kasvoja kolmen saman katon alla asuvan äidin tarinoiden kautta. Alzheimeria sairastava isoäiti adoptoi aikanaan äidin, joka kipuilee adoptiotaan ja teiniraskauttaan vielä päälle kolmikymppisenä. Ja jonka tytär puolestaan kohtaa oman äitiytensä tullessaan raskaaksi yleisen tylsyyden takia harrastetuista petipuuhista ekan poikaystävän kanssa.

Jos White Applesin henkilöt ovat enimmäkseen epämiellyttäviä, mutta maailma sentään kiehtova, Longin taantuva tehdaskaupunki on kurja ja toivoton ympäristö yhtään kellekään, edes sympaattisille hahmoille. Tosin sympaattisetkaan hahmot eivät tässä kirjassa erityisemmin liikuttaneet. Kaikilla on jollain tavalla traaginen tausta, johon oman äidin toimittama hylkääminen jotenkin vaikuttaa, ja lopputuloksena on platkua keittiöpsykologiaa. Positiivisin hahmo on nuorin teiniäiti, jolla riittää tulevaisuudentoivoa. Hän aikoo katkaista sukupolvien mittaisen teiniäitiyskurjistumisketjun omalta osaltaan.

Long aloitti Värsta mammans handbokilla (Pan 2006, Eva Johanssonin käännös engl. alkup. The Bad Mother’s Handbook)  äitien ja tyttärien keskinäisiin kipuiluihin keskittyneen kirjailijanuran.

Ja jos Longilla on sentään joku yhteiskunnallinen sanoma ja kannanotto brittiläiseen teiniäitiyskulttuuriin ja historian vaikutuksesta jokaisen nykyisyyteen, Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja (WSOY 2009, suom. Hilkka Pekkanen engl. alkup. Goodnight Nobody) kehuu takakannessa paljastelevansa, mitä amerikkalaisen yläluokkaisen esikaupungin onnellisuusmuurin takana tapahtuu.

Sisällön perusteella ei kuitenkaan juuri mitään, vaikka yksi leikkiksen täydellisistä äideistä heittää veivinsä murhaajan käden kautta. Onneksi se leikkiksen epätäydellisin mutsi saa tästä paitsi jotain lapsiin liittymätöntä tekemistä, myös oman uransa urkenemaan ja henkilökohtaista glooriaa, niin eipä tullut kirjailijan sitäkään äitiä murhattua turhaan. Pahinta kirjassa ovat kuluneet leikkisvitsit ja myötähäpeää aiheuttavan kulunut juoni, jossa kotiäiti pääsee pudottamaan poliittisia päitä palleiltaan. Muuten sis. hauskoja sivuhahmoja ja harmitonta. Paitsi ehkä esteettisesti haastava kansi kummittellee takaraivossani vielä pitkään.

Onneksi keskinkertaista heikompiakin lukukokemuksia kannattaa välillä kerätä. Jos ei muuten, niin perspektiivin keräämiseksi. Ulysseksen osakkeet nousivat välittömästi monta pykälää. Dickensiä en sentään toistamiseen harkitse…

***

Jonathan Carroll: White Apples

Kansi: blacksheep

Tor, 2003

259 s.

***

Kate Long: Värsta mammans handbok

Ruots. Eva Johansson

Kansi: Jonas Clefström

Pan, 2006

299 s.

***

Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Suom. Hilkka Pekkanen

Kansi: ?

WSOY,2009

403 s.

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Seuraelämän säännöt - Towlesin tyttöromaani

© Kirjakko. Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Määrättömän tyylikäs kansi: Martti Ruokonen. WSOY 2012.

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia – kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu “Pää poikki!” (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut – 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen…

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh’ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu esikoisromaani

© Kirjakko. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on hurmaava urbaani fantasiaromaani, jossa normaali nykypäivä voimautuu suomalaisesta mytologiasta uhkuvan alkukantaisuuden kanssa synkähköksi romanssiksi. Myös teoksen kokeileva, postmodernista kirjallisuudesta tuttu rakenne, joka yhdistää eri kirjallisuudenlajeja, toimii Sinisalon taitavassa kudelmassa erinomaisesti. Ei olekaan ihme, että tälle suomalaisen kirjallisuuden nykyklassikolle myönnettiin Finlandia-palkinto ilmestymisvuonnaan 2000.

Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000) elävöittää suomalaisen mytologian peikon tamperelaisella esikaupunkialueella. Enkeli löytää sairaan peikonpoikasen yösydännä takapihaltaan ja ottaa sen kotiinsa toipumaan, ikäänkuin kotieläimeksi. Peikon toipumisprosessin aikana Sinisalo välähdyttää suomalaista kerrostaloelämää ja varhaiskeski-ikäisten seurustelu- ja työelämän kiemuroita värikkäiden ja hyvin eläväisten henkilöhahmojensa kautta. Kaikilla on agenda, mielipide ja henkilökohtainen näkökulmansa, niin peikkoon kuin Enkeliinkin. Kirjan henkilöhahmojen näkökulmista kirjoitetut luvut kuljettavat tuokiokuvinakin tarinaa sujuvasti eteenpäin. Vahva psykologinen paine ja eroottinen lataus tuovat repiviä jännitteitä tarinaan.

Nämä lataukset pitävät tarinaa koossa silloinkin, kun kirjailija yllättää lukijan rakenteellisilla kokeiluilla. Ennen päivänlaskua ei voi sisältää runsaasti tyylillisiä kokeiluja: joissain luvuissa peikoista kerrotaan tieto- tai oppikirjamaisin ottein, joissain puolestaan annetaan vuoro suomalaiskansallisille peikoista kertoville runoille tai ajankohtaisille uutisille peikkohavainnoista. Tällaista kirjallisuudenlajit ylittävää ja toisaalta niitä hyväksikäyttävää kirjallisuutta julkaistiin aikamoinen määrä kokeellisella 1980-luvulla. Jos postmoderni kikkailu kiinnostaa, voin lämpimästi suositella Julian Barnesin Flaubert’s Parrotia (1984, suom. Flaubertin papukaija, WSOY 1994).

Sinisalon romaanissa mytologia ja todellisuus liudentuvat toisiinsa, kun kirjassa luodaan pikku hiljaa yhä todentuntuisemmaksi kuvaa rinnakkaistodellisuudesta, jossa peikot ovat edelleen läsnä -jos ei nyt arkitodellisuudessa, niin samalla tavalla kuin sudet ja muut suurpedot ovat läsnä lukijan todellisuudessa. Tarinan sisäisesti otteet selittyvät Enkelin pyrkimyksillä selvittää, mitä peikot ovat, miten ne elävät ja miten niitä hoidetaan. Lukija puolestaan saa niiden ja Enkelin ja peikon tarinan kautta mahdollisuuden uudelleentulkita omassa mielessään asuvaa käsitystä peikoista.

Käsitys peikosta tuotetaan ja muokataan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa konkreettisesti pääjuonen Tapio Rautavaaran Päivänsädettä ja menninkäistä kevyesti pastissoivalla tasolla. Kuitenkin myös jokaisella kirjan ihmishahmolla on omat peikkonsa – pimeät puolensa, pelkonsa tai painolastinsa – joita kirjailija tuo voimakkaasti esille heidän teoissaan ja tuokioissaan, jopa kirjan sisäisissä kohtaloissaan. Ennen päivän laskua ei voi onkin yleissävyltään synkähkö – alakuloistavasti, voisi sanoa, tai ehkäpä haaveellisesti, samaan tapaan kuin kaipuun kauneutta korostavassa 1800-lukulaisessa romantiikassa. Lukija jää kirjan luettuaan kaipaamaan lisää jotain, eikä edes tältä kirjalta, vaan maailmalta.

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi onnistuukin sekä hämärtämään kirjallista toden ja fantasian välistä rajaa, myös läikäyttämään lukijan kokemaa fiktion ja faktan välistä rajaa. Kaikkihan tietävät, ettei peikkoja ole olemassa, mutta jos… Millaisessa maailmassa me parhaillaan eläisimme?

 ***

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

(omassa versiossani ei ole kansipapereita jäljellä)

Tammi 2000

268 s.

Paulo Coelho: Alkemisti

Paulo Coelhon romaanimuotoinen itseapuopas "Alkemisti"

© Kirjakko. Paulo Coelho: Alkemisti; kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg. Bazar Kustannus Oy, 2005)

Paulo Coelhon Alkemisti on sadunomainen itseapuopas tai itseapuopasmainen satu aikuisille. Sen kirjavaliomainen tiivistelmä voisi kuulua: “tyyppi kulkee Saharan autiomaassa”, sillä Alkemistin päähenkilö Santiago on andalusialainen lammaspaimen, joka lähtiessään seuraamaan elämänpolkuaan päätyy elämänsä seikkailuun.

Alkemistia (Bazar Forlag, 2005, suomennos Sanna Pernu, portugalinkielinen alkup. O Alquimista) on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kappaleita, mistä voidaan arvioida, että Coelhon romaanimuodossa esitetty elämänfilosofinen, jopa snadisti uskonnollinen sanoma on laajan lukijakunnan mieleen. Itse en lämmennyt sanomalle, vaikka tarina sinänsä oli ihan mukiinmenevä.

Pääasiallinen kivi kengässäni tällä kertaa on, että luen mieluiten historiallisen fantasiakirjallisuuteni (tai edes historiallisen fiktioni, jos Alkemisti sellaiseksi voidaan laskea, vaikka se ei määrity selvästi mihinkään aikakauteen*) ihan omintakeisena itsenään ja itseapukirjallisuuteni rehellisenä itseapukirjallisuutena. Coelhon tapa lyödä lukijaa jatkuvasti halolla päähän sanomansa läpimenon varmistaakseen oli vaivaannuttavaa – unelmiensa seuraaminen, sydämensä kuunteleminen, elämäntiensä valitseminen ja sen määrätietoinen seuraaminen, jatkuva oppiminen ja elämän eläminen ovat tietysti tärkeitä vinkkejä kelle tahansa.

Alkemisti kärsii kuitenkin itseapukirjallisuuden tyypillisistä kliseistä, joiden mukaan mm. maailmankaikkeus avustaa yksittäistä ihmistä pyrkimyksissään ikäänkuin jonkin teknisen tai fysikaalisen luonnonlain takia ja siksi on tärkeää ymmärtää, miten maailmankaikkeus tai Maailmansielu toimivat. Kirjan merkittävimmissä kohtauksissa kuvataan, miten yksittäinen ihminen voi Maailmansielua riittävästi sisäistettyään näitä luonnonlakeja halutessaan kiertää tai käyttää hyväkseen. Romaanikerronnalle tyypillisiä vetoamisen keinoja ei käytetä riittävästi kliseiden peittämiseksi, eikä kirjailija myöskään tunnu luottavan lainkaan lukijan omaan oivaltamisen kykyyn. Tai sitten en vain tajunnut…

Coelhon Alkemistissa esittämä menestyksen resepti on kaksiosainen. 1) Elämäntien oikeanlaisen kulkemisen alkukohtana on päämäärän keksiminen. Koko Alkemisti on matkaromaani, jonka aikana korostuu, kuinka 2)  tärkeää Maailmansieluun tutustumiseksi päähenkilön matkanteko ja sen aikana tapahtuva ympäristöön ja ihmisiin tutustuminen on. Tätä päämäärää väärin lähestyvä lammaspaimenen englantilainen matkakumppani toisintaa hyvinkin hauskasti  Phileas Foggin tapaa kulkea maailmalla nenä kirjassa päämääräänsä keskittyäkseen.  Matkaaminen on tärkeää, matkan päämäärä on tärkeä, mutta kotiinpaluumatka matkan aikana paljastuneeseen uuteen, lopulliseen päämäärään puolestaan ei ilmeisesti ole tärkeää tai opettavaista, koska sen voi kokonaan ohittaa paljastaakseen loppuratkaisun epilogissa…

Siinä, missä Coelho painottaa itse oman onnensa löytämiseksi tehtäviä ponnisteluja keinona saada maailmankaikkeus puolelleen, on  2000-luvulla on itseapukirjallisuudessa nähty runsain mitoin erilaisia salaisuuksien paljastajia (esim. Rhonda Byrne), jotka selittävät, että kvanttifysiikka hoitaa hommat puolestasi. Myöhempään maailmansieluiseen itseapukirjallisuuteen verrattuna Alkemisti ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Se ei myöskään ole tarinana huono, vaan uskoakseni miellyttävää, kevyttä luettavaa viipyilevästä kerronnasta pitäville ja eksoottisten maisemien ystäville.

***

Paulo Coelho: Alkemisti (O Alquimista)

suom. Sanna Pernu

kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg

Bazar Kustannus Oy, 2005 (alkup. 1988)

181 s.

***

* Teoksessa mainitaan esperanton kieli, eli sen perusteella kirjan aikakausi määrittyy vuoden 1887 jälkeen.

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalon teos Korvaamaton, kansikuva Laura Noponen

© Kirjakko. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton, kansi Laura Noponen (Tammi 2012)

Pauliina Vanhatalon neljäs romaani Korvaamaton kuvaa erään äidin elämän mullistavaa suruprosessia sikiön menehdyttyä aivan viime hetkillä ennen synnytystä. Vaikka aihe on äärimmäisen painava ja pelottava ainakin näin raskaana olevalle äiti-ihmiselle, Vanhatalon käsittelyssä surutarina soljuu eteenpäin turhia mässäilemättä tai hehkuttamatta. Niinpä lukukokemus on erittäin miellyttävä karmivasta teemasta huolimatta.

Korvaamaton (Tammi 2012) virkkaa yhteen päähenkilö Aamun elämässä oikeuden, vääryyden ja sovituksen monisäikeisiä teemoja. Aamu on ammatiltaan käräjäoikeuden tuomari. Hän joutuu päivittäisessä työssään punnitsemaan niitä ihmiselämän tragedioita, joista joku haluaa jonkun maksavan jotain, rahalla, vapaudella tai hengellään. Oikeutta on saatava, oikeus korjaa tapahtuneen vääryyden.

Kukaan ei voi kuitenkaan antaa oikeutta Aamulle. Se vain tapahtui. Ja sen kanssa on elettävä. Korvaamattomassa tarinan jännite syntyykin päähenkilön ja hänen läheistensä eläessä arjen keskellä suruaan yhdessä ja yksin. Arki ja suru, näiden yhdistäminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin oikeuden ja sovituksen, eikä niiden yhdistämiseen ole käytettävissä edes mitään sääntöjä tai käsikirjaa.

Toisaalta jännitteitä syntyy työn ja surun yhdistämisessä. Työ auttaa Aamua pysymään elämänsyrjässä kiinni toimiessaan pakopaikkana, jonne suru ei kuulu. Mutta miten käy, kun työtoverit saavat tietää? Vuotaako suru sinnekin, missä sille ei ole tilaa?

Vanhatalon kuvaus tuomarin työstä ja työilmapiirista “kehittyvässä” työyhteisössä on erittäin mielenkiintoista ja ansiokasta. Kirjailija onnistuu puhaltamaan hengen pienimmissäkin osissa näyttäytyviin sivuhahmoihin, jotka kaikki kytkeytyvät merkityksellisesti romaanin päätarinaan ja -henkilöön. Sivurönsyjä ei ole: Vanhatalo on onnistunut tiivistämään tarinan ja pohdinnan 203 sivuun. Tässä romaanissa kaikki on olennaista, mikä on harvinainen saavutus näin vapaan koneellisen tekstinkäsittelyn aikana.

Vaikka Korvaamaton on ensimmäinen lukemani Vanhatalo, lukulistalleni pompsahtivat välittömästi myös muut Vanhatalon teokset. Koskettava Korvaamaton sopisi rankasta aiheesta huolimatta mielestäni eritoten äideille: jos sitä aina välillä unohtaakin arjen pyörityksessä, miten kiitollinen saa olla elämälle äitiydestään, Korvaamaton palauttaa maan pinnalle.

Korvaamattoman ovat lukeneet myös ainakin Kirsi, Jaana, Hanna, Susa ja Unni.

***

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (Tammi 2012), 203 s.

Terry Pratchett: Elävää musiikkia

Terry Pratchettin Elävää musiikkia on kirjailijan 15. Kiekkomaailmaan sijoittuva hupifantasiaromaani. Kantavana teemana on tällä kertaa musiikkibisnes ja ikuinen kivikova musiikki.

Terry Pratchettin huumori perustuu fantasiamaailmaan, jossa tosielämämme ilmiöt muuttuvat karnevalistiseksi irvikuvakseen. Sekä nokkeliin sanaleikkeihin. Suomentaja Mika Kivimäki tekee erinomaista työtä Kiekkomaailmaromaaneja kääntäessään: useimmat vitsit ja sketsit toimivat myös suomeksi nokkelastipokkelasti sätkytellen, kuten alkuperäiskielisetkin. Jopa alahuomautukset naurattavat poikkeuksetta silloin, kun niissä pyydetään lukijalta anteeksi alkuperäisen vitsin kääntymättömyyttä.

Elävää musiikkia (Karisto 2005, alkup. Soul Music 1994, suom. Mika Kivimäki) alkaa pikaisella historiikilla, jossa käydään läpi erään kirjan päähahmon kannalta olennainen sukuhistoria puolessatoista (!) sivussa. Kirja alkaa Ressunkin suosimalla ikiklassikolla “Oli synkkä ja myrskyinen yö”. Ja jatkaa samalla synkhumoristisella tunnelmalinjalla loppuun saakka.

Kiekkomaailmassa on ilmestynyt tarinoita, joissa on Kuolema, ja romaaneja joissa ei ole. Kuolemalliset ovat henk. koht. mielestäni parempia. Niissä on sellaista ylimääräistä särmää, joka saadaan aikaan paitsi KAPITAALEILLA KOMMENTOIDESSA, myös yleisemmin sf-kirjallisuudessa, kun paikalla on tyyppejä, jotka eivät ihan tajua paikallista menoa.

Elävässä musiikissa Kuolema ehdottomasti korjaa potin, vaikka Musiikki yrittää kovasti laittaa kampoihin. Jos Elävää musiikkia ei lue ihan vain huvittuakseen, voi siitä löytää syvempiäkin pohdintoja esimerkiksi taidebisneksen luonteesta. Itse keskityin männäviikolla järjestämään lapselleni leipää ja sirkushuveja à la kermakakkua kevätsiivotussa kodissa, joten keskityin nauttimaan kaikesta, mikä suinkin kevensi välillä varsin kireää tunnelmaa.

Elävää musiikkia toimi äärimmäisen hyvin tähän tarkoitukseen, mutta voin lämpimästi suositella sitä myös muihin akuutteihin ja kroonisiinkin huumoripläjäystarpeisiin. Se parhaiten nauraa, joka joillekin muille jossain ihan muualla nauraa.

Vaikka Weird Alin tapaan hyväntahtoisesti ja rock’n’rollilla kuorrutettuna:

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=hEcjgJSqSRU]

Kate Mosse: Labyrinth

Kate Mosse: Labyrinth

Lähde: katemosse.com

Kate Mossen Labyrinth on historiallinen seikkailukertomus, trillerimäisellä jännityksellä, maagisilla elementeillä ja romanttisilla hetkillä leikattu viihdetiiliskivi. Se hengailee kahdella aikatasolla, 1200-luvun alussa ja nykyajassa, joissa kirjan kaksi naispäähenkilöä, Alaïs ja Alice, työskentelevät saman päämäärän eteen, toinen päämäärätietoisesti ja toinen pääasiassa tietämättään. Kyseessä on Graalin maljan salaisuuden pitäminen.

Graalin maljan salaisuus, ikuisen elämän mahdollisuus, on kiehtonut eurooppalaisia varhaiskeskiajalta lähtien. Mosse on tehnyt paljon tutkimustyötä romaaninsa eteen, ja tämä näkyy paitsi sinne tänne vihmottuna nippelitietona itse Graalin maljasta, myös kataarien ja katolisten välisten uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen kudelmasta, joka toimii uskottavasti taustana sekä kirjan keskiaikaisille hahmoille että heidän toimilleen.

Labyrinth (Orion, 2005) on sikäli merkillinen merkillepantava historiallinen fantsuromaani, että sen pääasialliset päähenkilöt ovat naisia. Myös pääpahikset ovat naisia. Kirjailija toki tekee myönnytyksen keskiaikaiselle ajankuvalle siinä, että 1200-lukulaiset Alaïs ja Oriane luovivat miesten säännöillä rakennetussa maailmassa, eikä Alicekaan selviä ilman miesten apua. Ilmeisesti naispäähenkilöt pakottavat kirjailijan ymppäämään romaaniin myös juoniin suht heikostikin sopivia romanttisia kohtauksia sinne sun tänne – naispäähenkilöt ehkä tarkoittanevat sitä, että ostaja-lukijankin oletetaan olevan nainen, joka ei ehkä selviä lähes 700 sivusta ilman romanttisia taukoja.

Naispäähenkilöt tuovat muassaan myös lapset ja suhteet lapsiin, mitä ei useinkaan nähdä vastaavanlaisessa miehille suunnatussa kirjallisuudessa. Vai olisiko Da Vinci -koodi ehkä kaivannut muutamaa lapsihahmoa tarinan todellisuudentunnun lisäämiseksi?

Vaikka Labyrinthissä on näitä ansiokkaita ja mielenkiintoisia puolia, ja kirjan juonikin oli suhteellisen vetävä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta, ei se kuitenkaan lukukokemuksena ollut erityisen koskettava. Mossen kerronta on kliinistä ja toteavaa, lukijalle ei anneta tilaa oivaltaa tai makustella. Huumorilla ei ole sijaa Mossen keskiajalla tai nykyisyydessäkään, ja muutenkin positiivinen pää tunneskaalasta jää käyttämättä. Päähenkilöillä on tuli hännän alla, pääpahiksilla myös. Paitsi milloin vähän maalaillaan maisemia.

Turhauttavaa on myös lukea kirjan viimeisiä nykyaikaan sijoittuvia lukuja, joissa kerrataan pikaisesti kirjan aiemminssa keskiaikaluvuissa tapahtunut. Tämä on toki loogista, sillä Alice ei tiedä Alaïsin kohtalosta kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Loogisuus tarkoittaa tässä tapauksessa kuitenkin tylsää. Kuka muka haluaa lukea saman stoorin kaksi kertaa samassa kirjassa, toisella kerralla ikäänkuin lyhennelmänä? Varsinkin kun lukija tietää jo tarinasta enemmän kuin sen kertoja? Epäileekö kirjailija, ettei lukija kuitenkaan jaksa koko kirjaa lukea, tai jos jaksaa, niin ei ainakaan muista puoliakaan sen sisällöstä tai osaa pitää mielessä kahden gimman tarinoita yhtä aikaa?

Lisäksi tässäkin tiiliskivessä oli vielä se pakkoepilogi, jossa selitetään, että päähenkilö oli sittenkin todellinen prinsessa, joka sai prinssinsä, valtakuntansa ja vieläpä oman vauvan. Jee. Että rankka seikkailu oli, mutta nyt ollaan jo toivuttu onnelliseen perhe-elämään sen tyypin kaa, johon tuli rakastuttua ensi silmäyksellä. Vai olisiko Foucaultin heilurikin ehkä kaivannut täydellistyäkseen epilogin, jossa vanhat herrat pääsevät maailmanhistorian salaisuuksien selvittämisen lisäksi laskeskelemaan jälkeläistensä pikkuvarpaita ja -sormia?

Labyrinth on ongelmat ja ansiot yhteenlaskettuna ihan kelpoisa romsku, jonka sujuva kerronta tempaissee mukaansa perinteisen historiallisen fiktion ystävät.