Category Archives: Haastattelu

Kirjaläppää: Lyttäys on niin passé

Jaoimme eilen keskustan Suomalaisessa kirjakaupassa Blogistanian kirjapalkinnot 2014 (linkistä kuvia ja Liisan rapsa tilaisuudesta) eli rakkautta ja fanitusta kirjailijoille ja ihanille kirjoille. Vähänkö sekosin sanoissani useampaan otteeseen tilaisuudessa, kun kirjailijat <3 <3 <3.

Taas hävettää

Aina kirjailijoita tavatessa lyö lävitse järisyttävä kiitollisuuden hyöky. Mikä nostattaa sieluni pohjamudista omantunnon eleitä, jotka puolestaan veivaavat esiin rippusen syyllisyyttä ja rutkasti häpeää. “Ei pitäisi lytätä,” on tämän prosessin lopputulema ihan joka kerta. Vaikka yliopiston kritiikki-, semiotiikka- ja muilla kirjallisuuskursseilla -90-luvulla aina painotettiin, että kirjailijalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä teoksen tai ainakaan teoksen tulkinnan kanssa, kyllä kirjailijan kohtaamisessa tulee aina hieman sellainen olo, että luultavasti ehkä onkin.

Kirjailija Anne Leinonen valottaa tilannetta kirjailijan näkökulmasta.

Kirjailijan Hevonpaskabingo

© Anne Leinonen

Onneksi ei ole tullut lytättyä eilen kohdattuja kirjailijoita. Vähän mietityttää, että pitäisikö vastaisuudessa pyrkiä arvioimaan niin, ettei tarvitsisi tulevissa kirjatilaisuuksissa heittää omaa bingoa siitä, keitä kaikkia kirjailijoita pitää väistellä. Vai pitäisikö vain kehittää muistisääntöjä siitä, keneltä kaikilta tulee tavattaessa pyrkiä pyytelemään anteeksi mopon satunnaista, mutta railakakasta keulimista?

Vai pitäisikö vain harrastaa kirjoista kirjoittamista jatkossakin oma persoona likoon laittaen?  Jos vaikka oppisi nukkumaan yön yli ennen tekstin julkaisemista, niin voisi ne raadollisimmat tunnekuohut piilottaa näennäisobjektiivisten sanankäänteiden alle.

Innostuneet kehut eiliseltä

Anni Kytömäki palkittiin Blogistanian Finlandialla teoksestaan Kultarinta, joka vie lukijan valtaisien metsäelämysten syleilyyn ihan omasta nojatuolista poistumatta. Mikä parasta, seuraava teos on jo kirjoituksen alla.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä palkittiin Globalialla, jonka tuli noutamaan romaanin kääntäjä Kaisa Kattelus. Kuulkaa ei olisi tätä teosta suomennettu, jos ei olisi kääntäjä ehdottanut suomentamista kustantamolle – ja samalla vaivalla kun kustantamo hankki tämän kirjan käännösoikeudet, se hankki kaikki Atkinsonin suomentamattomat.

Lasten- ja nuortenkirjapalkinnon voitti esikoiskirjailija Jenna Kostet teoksellaan Lautturi, joka sopii aikuistenkin luettavaksi. Suomalaisesta mytologiasta ammentava teos on kirjoitettu paranormaalin romanssin tapaan – mutta erittäin, erittäin mukaansatempaavasti ja fiksusti. Teemoina kalvava ulkopuolisuuden tunne ja toisen ihmisen ja yhteenkuuluvuuden kaipuu. Seuraava teos tulee jo ensi syksynä, joten tässä voi melkein  henkeä pidätellen odottaa, miten Kostet onnistuu aikuisten romaanilla.

Blogistanian Tieto -palkinnon voitti Minna Maijala Minna Canth -elämäkerrallaan Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth. Minna ei valitettavasti päässyt itse paikalle, mutta lähetti kuitenkin lämminhenkisen viestin kustannustoimittajan mukana.

Lämpimät kiitokset Kirsin Book Club -blogin Kirsille eilisen tilaisuuden käytännön järjestelyjen hoitamisesta.

Kirjaläppää: Kirjallisuus suomettumassa?

Helsingin kirjamessut julkisti eilen vuoden 2015 teemamaan. Se on Venäjä.

Mikään aiempi teemamaavalinta tuskin on aiheuttanut yhtä paljon ristiriitaisia tunteita. Jos teemamaan valinnan oli tarkoitus aiheuttaa pöhinää ja keskustelua sosiaalisessa mediassa, Helsingin kirjamessut onnistuivat loistavasti.

Kirjasfääri lähetti lausuntopyyntöjä usealle Venäjän (kirjallisuuden) asiantuntijalle. Ainoastaan Johan Bäckman (dosentti, Venäjän strategisten tutkimusten instituutin (RISI) Pohjois-Euroopan edustaja) vastasi. Bäckman kertoo, että hänelle on myönnetty Venäjän kirjailijaliiton Pohjantähti-kirjallisuuspalkinto ja Pietarin kaupungin Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinto.

Lermontov SanajevKlassikoista nykykirjallisuuteen

Kukaan tuskin kiistänee, että Venäjä on suuri kirjallisuusmaa. Venäläiset klassikot ovat Suomessa edelleen arvostettuja ja luettuja, esimerkiksi tänä vuonna ilmestyi Martti Anhavan suomentama Karamazovin veljekset.

Venäjän nykykirjallisuus on heikommin tunnettua. Itse olen tutustunut viimeisen vuoden aikana Sergei Lukjanenkon Yöpartio-vampyyrispefisarjaan ja Pavel Sanajevin ahdistavaan, mutta eläväiseen lähihistorialliseen kasvutarinaan Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Molemmissa voisi tulkita niin poliittisia kannanottoja kuin yhteiskunnallista kritiikkiä.

Bäckman pitää kuitenkin suomalaista kirjallisuutta huomattavasti politisoituneempana kuin venäläistä.

“Suurin osa siitä, mikä meillä esitetään venäläisenä kirjallisuutena tai runoutena, on erityisten russofobisten asiamiesten väärentämää.[…] Monet venäläisen kirjallisuuden suomennokset ovat usein huonoja tai kummallisia, kömpelöitä tai epämiellyttäviä[…]”

Siksi hän ei mielellään suosittele venäläistä kirjallisuutta suomenkielisille lukijoille, vaan uskoo kirjallisuuden kyllä löytävän lukijansa.

“Kyllä ihmiset aina osaavat käyttää omia aivojaan ja etenkin nettiä. Mutta voisin mainita, että yksi omista lempikirjailijostani on neuvostolainen sotakirjailija Emanuel Kazakevich, jonka teoksia on suomennettukin paljon.”

Toiveissa onkin, että kirjamessuilla esiteltäisiin laaja kattaus nimenomaan nykykirjallisuutta ja ääneen pääsisivät itse kirjailijat. Vaikeus vain on arvioida, kuka on venäläinen.

Saammeko paikalle esimerkiksi moldovalaisen humoristin Vladimir Lortšenkovin, saksalaisen emigranttikirjailijan Wladimir Kamirerin tai venäläishallintoa kritisoivan Ljudmila Ulitskajan? Meneekö venäläisyyden raja maantieteessä, nykyisessä tai menneessä? Vai meneekö se myyttisessä henkisessä venäläisyydessä?

Teksti ei ole tulkinta

Suomessa on viime vuosina surtu julkisesti kotimaisen kirjallisuuden tilaa ja tasoa. Toisaalta Vanja-eno pyörii tällä hetkellä sekä Kansallis- että Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjallisuus ei kuitenkaan ole pelkkää painettua tai esitettyä tekstiä, vaan siihen liittyy olennaisesti vastaanottajan tulkinta, joka kumpuaa arvoista ja kulttuurista.

Tässä suhteessa Venäjän valinta teemamaaksi puoltaa paikkansa erinomaisesti, kuten Bäckman esimerkeillään valottaa:

“Tänä vuonna Venäjällä on kovasti nostettu esiin Solzhenitsyniä, jota on esitelty paljon televisiossakin. Pietarin Dostojevski-museossa on meneillään näyttely Dostojevskin ja Solzhenitsynin tuotannon yhtäläisyyksistä.[…]

Solzhenitsyn on suosittu myös siksi, että hän katsoo ns. Ukrainan kuuluvan Venäjään.[…]

On hauskaa, että myös Suomessa on nyt korostettu Solzhenitsyniä, Sofi Oksanenhan kustansi “Vankileirien saariston” uudelleen[…]

Mutta samaan aikaan Venäjällä “Vankileirien saaristoa” siteerataan nyt todisteena siitä, että Ukraina on osa Venäjää. Venäjällä muuten Putinin aloitteesta julkaistiin hiljattain uusi oppikirjakäyttöön lyhennetty laitos “Vankileirien saaristosta”, Solzhenitsynin lesken hyväksymänä.[…]”

Näin erilaiset tulkinnat Vankileirien saaristosta yllättävät, sillä Oksanen ei ole tullut tunnetuksi nyky-Venäjän ystävänä. Epäilemättä uudistetun ja alkuperäisten teoksen vertailu veisi lähemmäksi paitsi venäläistä ajattelutapaa, myös kertoisi nykyvenäläisestä ajatuksenkulusta, näin Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kulttuurin professoria Tomi Huttusta parafraseeratakseni. (Ks. http://blogs.helsinki.fi/nykykielet/2014/12/01/venaja-kirjamessut-2015/)

Lermontov Sanajev 2Kohteena suomettuneisuus

Sosiaalisen median kirjallisuuskeskusteluissa on nähty suomettumisen uhkaavan, kun Venäjä on teemamaana. Toisaalta monet ovat muistuttaneet, että haluttaisiinko Venäjällä jo vaiennetut yhteiskuntakriittiset kirjailijat vaientaa myös Suomessa. Tätä perusristiriitaa on vaikea ratkaista mutuhutussa ansiotuneen kirjabloggaajankaan.

Bäckman pohtii tilannetta molemmista näkökulmista:

“[…] Venäjällä on valtava määrä erilaista kirjallisuutta, erilaisia lahjakkaita kirjailijoita, siellä julkaistaan paljon eri tyyppistä ja tyylistä laadukasta kirjallisuutta erilaisista näkökulmista. Tällainen moninaisuus ja sananvapaus on tietysti suomalaisille melko tuntematonta, mutta se on suuri rikkaus ja voisi rikastuttaa suomalaistakin kulttuuria.[…]

Venäjä kirjamessujen teemamaana kertoo varmasti Suomen ja Venäjän suhteiden lähentymisestä, onhan järjestelyissä mukana myös Venäjän suurlähetystö. Muutoinkin Ukrainan kriisi tuntuu lähentäneen Suomea Venäjään, koska meillä on aina ollut hyvät suhteet itänaapuriin sotien jälkeen. Olemme edelleen Paasikivi-Kekkosen hyväksi koetulla luottamuksen ja hyvän naapuruuden linjalla.

Tällainen Venäjän nostaminen Suomen suurimman kirjallisuustapahtuman teemamaaksi kertoo juuri tästä.[…]

Viimeksi eilen Niinistö radiossa piti hyviä suhteita Venäjään tärkeänä turvallisuutemme peruspilarina, ja heti sen jälkeen tuli tämä uutinen.”

Tuleekin olemaan huomattavasti tavanomaista mielenkiintoisempaa seurata, keitä kirjailijoita kirjamessujen lavalle asti pääsee. Onko havaittavissa hyvien suhteiden ylläpitoa enemmän kuin monipuolista, moniäänistä kauno- ja tietokirjallisuuden esiinmarssia?

Kirjallisuuden avulla voidaan tulkita maailmaa monin tavoin. Kirjamessujen tulkinta tulee näyttämään kävijöille erään tulkinnan venäläisestä kirjallisuudesta. Lisäksi sen avulla voidaan peilata, mitä ajattelemme oman kirjallisuutemme asemasta – omasta asemastamme – suhteessa venäläiseen kirjallisuuteen – ja Venäjään.

Vieraskynä: Maksetut maalit pilaavat pelin

Declan Hill – Maksetut maalitKanadalaisen Declan Hillin teos Maksetut maalit – Jalkapallo ja järjestäytynyt rikollisuus pureutuu koko urheilumaailman suurimpaan vitsaukseen – urheilukorruptioon. Teos keskittyy lähinnä jalkapallon ottelumanipulointiin, mutta se sivuaa ohuesti ilmiötä myös muiden lajien parissa.

Laiton pelaaminen suosittua

Laiton vedonlyönti on rahassa mitattuna yksi maailman suurimmista toimialoista. Pelkästään Aasian markkinoiden vuosittaisen pelivaihdon arvellaan olevan noin 450 miljardin luokkaa. Vaikka vedonlyönti on laillistettu likimain kaikkialla, usein juuri laiton pelaaminen houkuttaa.

Laittoman pelaamisen takana piilee usein myös urheilijoiden sekä urheiluvaikuttajien myötämielisyys. Tämä teos kertookin tarkasti esimerkkien kautta kuinka ammattilaispelaajatkin sortuvat ottelumanipulointiin helpon rahan toivossa.

Hill on taustatutkimusta tehdessään haastatellut niin pelaajia, ammattivedonlyöjiä, poliiseja kuin tuomareitakin. Hän on asettanut itsensä valtavan riskin alaiseksi. Kun kyseessä on miljardiluokan rikollinen bisnes, ei tietoa juurikaan haluta jakaa ulkopuolisille.

Ahneus, kiristys ja reilu peli

Maksetut maalit -teoksen kovaa aihetta ja talousnäkökulmaa inhimillistävät erityisesti pelaajien tarinat. Itse jalkapallofanina en edes halua kuvitella suosikkipelaajieni syyllistyvän moiseen vilunkipeliin. Ei kuitenkaan ole ihme, jos esimerkiksi vain pari tuhatta dollaria kuussa tienaava alasarjapalloilija joskus takaa joukkueensa häviön mieluummin kuin altistaa koko perheensä mafian uhkauksille.

Suurin osa kirjan tarinoista liittyvät alempiin sarjatasoihin ja vähemmän suosittujen maiden sarjoihin. Silti erityisesti esimerkki vuoden -94 jalkapallon mm-kisojen mahdollisista sopupeleistä pohdituttaa. Jos yksi maailman suurimmista urheilutapahtumista on osittain rikollisten hallinnassa, mihin katsojat voivat enää luottaa?

Sopupelitiiliskivi

Hill on kuitenkin ampunut hieman yli haastatteluidensa kanssa. Reilu 400-sivuinen teos olisi paljon parempi tiivistettynä noin puoleen alkuperäisestä sivumäärästä. Usein esimerkit toistavat itseään, eivätkä tarjoa lukijalle uutta perspektiiviä asiaan.

Maksetut maalit on tarttunut äärimmäisen mielenkiintoiseen aiheeseen, jota käsittelee laajasti ja asiantuntevasti. Suomalainen lukija saa kuitenkin olla todellinen jalkapallofanaatikko jaksaakseen kiinnostua esimerkiksi Malesian ja Singaporen liigojen tilasta. Olisi ollut tärkeää käsitellä laajemmin Euroopan liigojen korruptiotilannetta, jossa varmasti riittää pengottavaa.

Vieraskynä: Petteri Vennelä

***

Declan Hill: Maksetut maalit – Jalkapallo ja järjestäytynyt rikollisuus
suom. Arto Konttinen engl. alkup. The Fix
Into Kustannus 2014
400 s.

Henrik Fexeus: Kiusaaminen on sairasta valtapeliä

Henrik FexeusRuotsalaisen mentalisti ja kirjailija Henrik Fexeuksen iloista tervehdystä saattelee miehekäs kädenpuristus. “Kirjabloggaaja, sanoit? Voi kuinka kivaa!” Sliipattu ja sulavakäytöksinen kirjailija istuutuu samettisohvalle, tarjoaa virvokkeita ja kysyy: “Mitä haluaisit tietää?”

Vastaan: “Kerro minulle, miten koulu- tai työpaikkakiusattu voi käyttää vinkkejäsi?”

Fexeus nielaisee. Ja nielaisee toistamiseen. “Tiedätkö, koulukiusaaminen oli syy sille, että ylipäänsä aloitin tutustumaan psykologiaan ja ihmisten käyttäytymiseen. Etsin vastausta kysymykseen, miksi minä? Mitä tälle voi tehdä?”

Koulukiusattuus on sosiaalinen funktio

Fexeus korostaa, että Valtapeli – vaikuttamisen jalo taito on opaskirja aikuisten käyttöön. Koulukiusaaminen on mitään opaskirjaa monimutkaisempi ilmiö, sillä vaikka se syntyy lasten keskuudessa, ainoastaan aikuiset voivat ratkaista kiusaamistilanteet.
“Koulukiusaaminen ei johdu kiusatusta, eikä oikeastaan kiusaajastakaan. Se on sosiaalinen funktio, jonka avulla lapset opettelevat ryhmänmuodostusta.”

Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden muodostaminen on vaikeaa. Helpoin tapa luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta on määritellä, mikä tai kuka ei kuulu ryhmään. Siksi koulussa tai työpaikoilla kiusataan. Ulkopuolisena ei kukaan halua olla, mutta joku sinne aina joutuu.

“Kiusaaja on useimmiten henkilö, joka kokee oman asemansa ryhmän sisäpuolella olevan jotenkin uhattuna. Ehkä hän on juuri se, joka uhkaa seuraavaksi tipahtaa ulkopuoliseksi. Kiusaajan peesaajat ja hiljaiset sivustakatsojat kärsivät samasta pelosta.”

Aikuisten väliintulo onkin olennaisin asia koulukiusaamisen lopettamisessa. Aikuisista täytyy löytyä jämäkkyyttä, jolla autetaan lapsia löytämään yhteenkuuluvuuden tunne ilman, että ketään kiusataan.
“Ikinä ei pidä sanoa lapselle, että älä välitä. Lapsi ei pysty omin avuin lopettamaan kiusaamista tai kiusattuna olemista. Olemme sosiaalisia eläimiä. Yhteisön ullkopuolelle jättäminen luo perusturvattomuuden tunteen, joka voi vaikuttaa koko loppuelämän.”

Työpaikkakiusaaminen on valtapeliä

Työpaikkakiusaamisen lopettaminen on mahdollista, väittää Fexeus. Hän myöntää, että se vaatii enemmän työtä kuin vain Valtapeli -teoksen lukemisen. Kaikki lähtee sisäisen varmuuden ja itsetunnon rakentamisesta.

“Kiusaaminen vie itsetunnon ja kokemuksen siitä, että pärjää, osaa ja jaksaa. Siksi se on niin tuhoisaa. Ja siksi sitä vastaan taistellessa on ennen kaikkea lähdettävä rakentamaan itsetuntoa.”

Fexeuksen mukaan ihan pienetkin asiat auttavat. Roskien vienti silloin, kun tuntuu ettei millään jaksaisi, osoittaa itselle, että voimia on. Omien voimien löytämisen jälkeen voi jo etsiä tukea.

“Koska kiusaaminen on pohjimmiltaan ulkopuoliseksi joutumista, on tärkeää löytää liittolaisia ja tukijoita. He voivat olla työpaikaltasi, mutta myös oma perhe, lapsuudenystävä tai Facebook-kaveri käy liittolaiseksi.”

Liittolaisessa olennaisinta on, että hän on sinun puolellasi, vaikka tuntee sinut, ehkä jopa paremmin kuin työpaikkakiusaaja. Yhdessä tukijan tai tukijoiden kanssa et ole enää yksin ja ulkopuolinen.

Valtapelaa paremmin kuin kiusaaja

Seuraavaksi on aika käydä selvittämään itse työpaikkakiusaamista. Fexeuksen mukaan itsen kannalta on tärkeintä ilmaista kiusaajalle, että tämän käytöstä ei enää tulla suvaitsemaan ja kiusaamisen loppumisen kannalta, että omalla käytöksellään näyttää, ettei tämän kiusaava käytös enää onnistu.

On tärkeää muistaa, että kiusaaminen on alkeellisimpia ryhmänmuodostustapoja. Niinpä on lukuisia strategioita, joilla sen vaikutusta voi lähteä kumoamaan.

“Kiusattu voi vaikka olla ystävällinen muille ja tutustua työpaikalla tai sen ulkopuolella muihin työtovereihin. Jos uskaltaa olla ystävällinen, tulla ulos kuorestaan tai olla haavoittuvainen, saa usein muiden sympatiat puolelleen.”

Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota omaan käytökseensä.

“Esimerkiksi kahvipöydästä poistuminen silloin kun kiusaaja tulee paikalle antaa muille vahvan signaalin siitä, että et aio enää ottaa kiusaamista nöyrästi vastaan. Tehokkainta on, jos saat muita lähtemään mukaasi. Silloin olet onnistunut kääntämään tilanteen päälaelleen ja kiusaaminen todennäköisesti lopahtaa omaan mahdottomuuteensa.”

Valtapeli – vaikuttamisen jalo taito (Atena 2014) antaa vinkkejä valtapelien käymiseen. Fexeuksen viesti on, että tuleen ei kannata jäädä makaamaan.

“Valtapelejä käydään jatkuvasti, ja ne tuntuvat usein epäreiluilta. Sosiaalisia taitoja voi kuitenkin oppia harjoittelemalla. Se vaatii rohkeutta, mutta palkitsee. Valtapelata voi myös hyvän puolesta.”

Ensi syksyn kirjakohu jo tekeillä!

Tero LiukkonenEntinen kustannustoimittaja, nykyinen kirjailija-toimittaja Tero Liukkonen aikoo masinoida tulevan syksyn kirjallisuuskohun Rapportissa joukkorahoittamallaan artikkelilla kirjallisuusalan nykytilasta. Kaikki varmaan muistavat viime syksyn kohun, jossa poistettiin Suomen Kuvalehden vessapaperikansilehti kirjamessuyleisön saatavilta? No, tämä artikkeli  jaetaan CC-lisenssillä koko maailmalle Internetissä. Lisäksi se on kohuisampi, koska siinä kerrotaan rahasta ja kustantamoiden toiminnasta.

Julmaa faktaa fiktiosta

Suomalaisen kirjallisuuden katastrofaalinen nykymeininki kiteytyy siihen, että kirjat eivät myy. Kriisistä on kitisty julkisuudessa vuosikausia. Em. SK:ssa osoitettiin sormella suomalaisten kirjailijoiden laadutonta tuotantoa, mutta myös suomalaisten lukijoiden heikkoa makua ja ylenpalttista pihiyttä sekä kirjastojen ilmaisjakoa on epäilty syyllisiksi. Liukkonen uhkaa artikkelissaan jättää marinan sikseen ja keskittyä ratkaisumahdollisuuksiin.

– Kirjallisuudella on Suomessa 150 miljoonan euron markkinat. Myyntitilastoista voidaan nähdä, että vaikka vuositasolla pudotus on muutaman prosentin luokkaa, kahdeksan vuoden aikana markkinat ovat romahtaneet puoleen entisestä. Puoleen. Mitä tapahtui?

Viimeksi kirja-alan toimijat ovat pyytäneet apuun valtiovaltaa. Arvonlisäveron poistoa on lobattu ja tukia on vaadittu. Valtiota ei mitä ilmeisimmin kiinnosta lainkaan – ja vaikka kiinnostaisikin, jakelun ja myynnin ongelmat on joka tapauksessa selvitettävä. Kun kirjastoja jatkuvasti vähennetään ja julkisia ostoja pienennetään, kirja-alan markkinat ovat yhä kuluttajavetoisempia.

– Aion artikkelissani selvittää tilastojen avulla, kuinka syvässä suossa kirja-ala todella rämpii. Tilastoissa on toki mielenkiintoista vain niiden tulkinta. Niinpä tarkoitus on haastatella alan toimijoita ja selvittää, mitä nämä numerot heille tarkoittavat.

Dystopia, utopia, vai muu, mikä?

Kirjallisuudesta puhuttaessa tulee aina lopulta vastaan se, että kirjallisuus ei häviä ikinä mihinkään, vaikka kustantamot häviäisivätkin. Mutta onko kustantamojenkaan pakko hävitä?

– Kustantamoilla on tällä hetkellä tilaisuus kehittyä, mutta kehitys on ainakin toistaiseksi ollut suurelta osin murroksen sanelemaa supistamista. On mahdollista, että perinteisten rakenteiden murtuessa myös perinteinen yleiskustantamo häviää. Uusia toimintamalleja on vähintään omaksuttava, etenkin median samanaikaisen murroksen takia. Haastatteluissa toivottavasti avautuvat ainakin jonkin verran alan käytännöt ja toimenpiteet.

Liukkonen kertoo artikkelin idean lähteneen tarpeesta keskustella julkisesti kirja-alan tilasta, josta tihkuu julkisuuteen lähinnä positiivissävyisiä myyntitilastolausuntoja tai lukijoita ja muita ulkopuolisia syyllistäviä kannanottoja. Aihe koskettaa myös henkilökohtaisesti.

– Itse jouduin lähtemään kustannustoimittajan töistä vapaaksi kirjailijaksi hieman aikaisemmassa vaiheessa kuin olin elämänsuunnitelmaani kirjannut, koska kustantamossa suoritettiin uudelleenorganisointia taloudellisten paineiden takia. Kirjailijana seuraan kehityskulkua, vaikka näkökulma onkin eri. Niinpä haluan artikkelillani pyrkiä vaikuttamaan tilanteeseen, kartoittaa, mistä on kyse ja etsiä mahdollisia ratkaisuja sieltä, missä niitä jatkuvasti kehitetään, eli kustantamoista ja kirjakaupoista.

Entä jos kustantamot ja kirjakaupat eivät tiedä? Tai eivät kerro?

– Kysyn lukijoilta, tutkijoilta ja muilta kirjallisuuden asiantuntijoilta. Innovaatiot lähtevät myös usein uusilta ja pieniltä toimijoilta, joten pienkustantamoista löytyy varmasti tuoreita, luovia ajatuksia.

Jos haluat lukea Tero Liukkosen kitinävapaan artikkelin kirjallisuusalan nykytilasta Helsingin kirjamessujen aikaan, osallistu joukkorahoitukseen nyt! Tästä linkistä pääsee harjoittamaan modernia mesenaattiutta.

Kirjahaastattelu: Varistyttö

Erik Axl Sund

Varistyttö on vihan lapsi

Jerker Erikssonilla (s. 1974) ja Håkan Axlander Sundqvistilla (s. 1965) on pitkä yhteinen historia: he lopettelevat sujuvasti toistensa lauseita, asuvat samassa naapurustossa ja tapaavat päivittäin. Varistyttö syntyi yhtä aikaa koetusta elämänkriisistä, paljon tavanomaista kolmenkympin kriisiä syvemmästä masennuskaudesta. Håkanin omasta menneisyydestä ja lähipiiristä paljastui asioita, jotka nostattivat lähes kontrolloimatonta vihaa ja Jerker koki samaan aikaan suuria muutoksia henkilökohtaisessa elämässään.

– Aloimme kirjoittamaan kirjaa eräänlaisena terapiana, istuimme kuppilassa tuopin äärellä ja avauduimme demoneistamme. Yhtäkkiä myös lehdissä ja muun lähipiirin jutuissa alkoi esiintyä samanlaisia juttuja – tai ehkä niihin vain kiinnitti enemmän huomiota. Nykyisyyden ja menneisyyden juttujen kietoutuminen toisiinsa alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Sitten jostain tuli idea, että kirjoitetaan kirja, kirjoitetaan dekkari. Jerker antoi nimen Varistytölle. Kirjoitimme ideoita ylös lautasliinoille.

Kirjailijoiden itseterapoinnin suuntaamisessa kirjalliseen muotoon oli myös onnea matkassa. Tuttavapiirin avulla löytyi niin lastenpsykologi kuin lapsiin kohdistuviin rikoksiin erikoistunut poliisi, joita haastattelemalla kirjailijat pääsivät teemojensa aiheisiin syvemmälle kuin pelkästään tietokirjoja ja artikkeleita lukemalla.

Tässä kirjassa ei ole mitään lagomia

Kun Varistyttö lähetettiin kustantajalle, koossa oli kuudensadan (600) sivun rönsyilevä romaani.

– Kun kirjoitimme kirjaa, meillä ei ollut aavistustakaan, saisimmeko sitä ikinä julkaistua, saati sitten lukijoita. Kustantaja totesi, että 600 sivun dekkaria ei lue kukaan. Ohjeeksi saimme, että pilkkokaa se trilogiaksi ja yksinkertaistakaa rönsyjä, keskittykää olennaiseen. Yritimme pitää sanoman kasassa, tuoda lukijan silmien eteen sen Ruotsin, joka on todellisuutta kiiltokuvapinnan alla.

Koko teos on noussut ahdistuksesta ja pettymyksestä, joka kohdistuu mielikuvien ja toden väliseen ristiriitaan.

– Lagom (riittävän hyvä, kohtalainen) on termi, joka yhdistetään ruotsalaiseen elämäntapaan ja -asenteeseen: että ei tarvitse olla helvetin hienoa, ihan hyvä riittää varsin mainiosti. Todellisuudessa monet eivät pääse edes siihen. Koska mielikuva carllarssonmaisesta idyllistä elää niin vahvana, varjopuolet laitetaan pois silmistä ja pois mielestä. Tämä ei ole kaunis kirja, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Meidän mielestämme murhasta ei kuitenkaan pitäisi pystyä nauttimaan teekupposen ja Madeleine-leivosten äärellä.

Lagomia edustaa tässä teoksessa erityisesti toinen päähenkilöistä, poliisi Jeanette, jolle annetaan jonkin verran, muttei riittävästi, resursseja paperittomien poikien murhien tutkimiseen. Jeanette edustaa kirjailijoiden mukaan melko suoraviivaista ja perinteistä etsivähahmoa erittäin monimutkaisen sarjamurhaajan rinnalla.

– Koimme, että teokseen ei yksinkertaisesti mahdu kahta monimutkaista, monitasoista hahmoa. Toki Jeanetten tilanne monimutkaistuu juonten avulla trilogian seuraavissa osissa. Luemme itse jonkin verran ruotsalaisia dekkareita ja olemme niistä omaksuneet käsityksemme siitä, millainen olisi hyvä dekkari.

Valheet olohuoneen seinällä

Kirjan kansikuvaa varten pastissoitu, Varistytön keskeisessä kohtauksessa esiintyvä Carl Larssonin maalaus pienten tyttöjen huoneesta on riippunut sekä Jerkerin että Håkanin lapsuudenkodin olohuoneessa. Kuva on kirjailijoille tärkeä, sillä siihen kiteytyy paitsi tämän teoksen keskeinen juonellinen jännite, myös sen sanoma.

– Vaikka muut ruotsalaiset dekkaristit ovat rikkoneet kliseistä ruotsikuvaa omilla teoksillaan, halusimme käsitellä lasten hyväksikäyttöteemaa monilla tavoilla. Larssonin kuva on monissa ruotsalaisissa kodeissa rikkumaton symboli idyllille. Jota ei ole. Toki nykyään näistä asioista puhutaan enemmän ja niistä voi lukea lehdistä päivittäin, mutta romaani koskettaa ihmisiä eri tavalla.

Syyllinen!

Kirjailijat kertovat saaneensa paljon kirjeitä erityisesti naislukijoilta, joissa nämä kertovat oman elämänsä kipupisteistä.

– On surullista lukea näitä kirjeitä ja nähdä kaikki se kipu. Onkin ollut vaikeaa kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Ensimmäistä kirjaa kirjoittaessamme emme ajatelleet lukijoita lainkaan, mutta nyt tiedämme, että meillä on lukijoita ja tunnemme vastuuta.

– Koko Varistyttö -trilogia kertoo syyllisyydentunnosta. Kaikki tuntevat syyllisyyttä jostain, pitää olla psykopaatti, jottei tuntisi syyllisyyttä jostain. Usein uhrit tuntevat syyllisyyttä rikoksista, joita on tehty heitä kohtaan, vaikka varsinainen syyllinen löytyy muualta. Ihmismieli on monimutkainen asia, jonka tarkastelu on mielenkiintoista.

Tanskalainen kirjailija Michael Katz Krefeld kertoi Liken järjestämässä dekkari-illassa, että jotain pahuutta ei vain voi ymmärtää ja että joskus hän ei ymmärrä omia rikollisiaan. Erik Axl Sundin lähtökohta on erilainen.

– Meillä ei ole ainakaan toistaiseksi ollut tätä ongelmaa. Se, ettei jotain ymmärrä, ei ole niin mielenkiintoista kuin se, että toisen teot ymmärtäessään ymmärtää jotain itsestään ja myös ihmisistä yleensä. Teot voi tuomita, vaikka ymmärtää mistä ne kumpuavat.

Erik Axl Sund saapuu tämänhetkisten tietojen mukaan Helsingin kirjamessuille. Siihen mennessä trilogian kaikki osat ovat saatavillla myös suomeksi.

***

Arvioni Varistytöstä löytyy täältä. Muita blogiarvioita löytyy esim. Kirsin kirjanurkasta, Kulttuuri kukoistaa -kulttuuriblogista, Järjellä ja tunteella -blogista, Kirjavalaasta, ja Tuijata. Kulttuuriblogista.

Kirjaläppää: SK:n kirjallisuusskandaalista vielä

Kokoilin Suomikirjallisuuden nykykriisi -postaukseeni kaikenlaista puheohjelmaa SK:n skandaaliteemaan ja kohuartikkeliin liittyen. Nyt on kuitenkin pakko kertakaikkiaan (ja luvalla) sisäistää eräs puheenvuoro tähän yleisesti jaettavaksi.

KultTV on ehkäpä maamme eniten hermolla ja erittäinkin läpällä oleva kirjallisuusohjelma. Mutta asiahan on raadollinen, ellei jopa raato. Kiitos, JP ja Kimmo.

“Vessapaperirulla _on_ uusi romaani!”

KultTV #4: Suomalainen kirjallisuus on paskaa!

PS. JP lupasi minulle Facebookissa, että sepäs vasta olisikin pysäyttävä tapaus, mikäli hänen seuraava romaaninsa olisi Kekkonen meets keijut palindromicrossover. Jäämme innolla odottamaan.

Kirjaläppää: Joukkorahoitusta vampyyrirahalla

Vuosi sitten bloggasin kirjojen yhteisörahoituksesta. Silloin pinnalla olivat laillisuuskysymykset, innostus ja jossain määrin epäilevä suhtautuminen siihen, voiko joukkorahoitettu kirjallinen tuote ylipäänsä toimia.

Mike Pohjolan roolipeli Myrskyn sankareita varten käynnistetty rahoituskampanja onnistui yli odotusten – ja kootut varat käytettiin Myrskyn sankareihin. Mitä Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka opetti yhteisörahoituksesta?

Mike Ropecon 2013

© Taika Dahlbom. Kirjailija-pelisuunnittelija kertoo Myrskyn sankareiden rahoitus- ja kirjoitusprosessista Ropeconissa 2013.

Someuskottavasti tulee teidän leipänne tienaavan

Joukkorahoitusprojektin vetäminen oli oletettua raskaampaa: “alkuinnostuksen jälkeen rahavirta kuivahti liian kituliaaksi. Samalla projektin mainostaminen alkoi tuntua puurtamiselta. Rahoittajien uudelleeninnoittamista varten keksittiin mm. erityinen rahoituspäivä sosiaalisessa mediassa”, kertoo Pohjola.

Joukkorahoitusprojektin markkinointityössä ovat tärkeimpiä uudet ideat, yhteisön motivointi ja projektin jatkuva ylläpito. Markkinointi ei saa olla liian ärsyttävää ja sen tulee sopia koko projektin ideaan. Lisäksi asialla tulee olla tuttu ja luotettava henkilö, jonka kykyyn saattaa projekti loppuun luotetaan.

Ennen kaikkea projektin tulee olla yhteisöön vetoava. Kun kysyn, miksi kukaan heittäisi rahaa jonkun tyypin johonkin ehkäpä joskus valmistuvaan projektiin, kirjailija vastaa: “Vampyyriraha.”

Joukkorahoituksen vampyyrirahateoria

Mike Pohjolan joukkorahoituksen logiikkaa havainnollistava “vampyyrirahateoria” perustuu analogiaan. Suurella osalla ihmisistä tuntuu olevan jonkin verran löysää, osoitteetonta rahaa, joka voidaan vaikka antaa muille. Useimmat suhtautuvat myönteisesti, kun heitä pyydetään lahjoittamaan Unicefille, WWF:lle tai veteraaneille. Avainsana on pyytäminen, sillä harvoille juolahtaisi mieleen antaa rahaa, mikäli tällaista mahdollisuutta ei tuotaisi aktiivisesti esille.

Joukkorahoitus perustuu samankaltaiseen mekanismiin. Pohjolan mukaan Unicef-, WWF-, ja veteraanirahan lisäksi taskuissamme kilisee vampyyriraha, jonka hoksaamme pyydettäessä antaa vaikka vampyyrikirjojen, -pelien tai muiden vampyyrituotteiden joukkorahoitukseen. Vampyyreja pidetään niin päheinä, tärkeinä tai viileinä, että tilaisuuden tullessa niitä pitää saada lisää maailmaan.

Vampyyrirahalla osallistumme oman identiteettimme toteuttamiseen jonkun toisen luovan työn tai projektin kautta. Vampyyri ei toki ole aina vampyyri: se voi olla mikä tahansa juttu, joka koskettaa sisintämme niin painokkaasti, että ohjaudumme suorittamaan maksun joukkorahoituspalvelussa.

Vampyyrirahalla myös: kuvittajia, pelitestaajia – ja kustantaja

Myrskyn sankarit saavutti rahoitustavoitteensa – ja rahoituksen lisäksi vampyyriraha toi muassaan paljon muuta hyvää projektille. Rahoitusjulistuksessa haettiin rahoitusta 1000 kappaleen painoksen tekoon ennakkomyyntinä: rahoittaja saisi hankkeen toteutuessa oman teoskappaleensa ja summan suuruudesta riippuen myös oheistuotteita. Kerätyn rahan oletettiin menevän pääasiassa painokuluihin.

Mike Pohjola: Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka

Mike Pohjola: Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka (Tactic 2013)

Onnistunut joukkorahoitusprosessi vakuutti tutut ja tuntemattomat roolipeli-idean kantavuudesta. Myrskyn sankarien tekoprojektiin hakeutui mukaan kuvittajia, taittajia ja kääntäjiä, oikolukijoita ja pelitestaajia, joiden apu kirjoitus- ja suunnitteluprosessin aikana oli Pohjolalle korvaamatonta. Onnistunut joukkorahoitusprojekti oli myös osatekijänä, kun kirjailijan alun perin levittäjäksi kaavailema peliyritys Tactic päätti kustantaa koko pelin. Painos kasvoi 2500 kappaleeseen, joista joukkorahoitusvaroilla ostettiin joukkorahoittajien ennakkomyyntikappaleet.

“Onnistunut joukkorahoitusprojekti kertoo muille yhteistyötahoille, että projektilla on kysyntää ja että tekijän mahdollisuuksiin täyttää lupauksensa uskotaan. Samalla muiden usko omaan projektiin on tukena omalle motivaatiolle. Joukkorahoitusprosessi on kuitenkin kokonaisuudessaan niin raskas, että en ihan heti lähde seuraavaa vetämään”, toteaa Mike Pohjola. “Vähintään pitäisi olla erinomainen idea – ja mahdolliset kerrannaisvaikutukset miettisin etukäteen seuraavalla kerralla. Joku high concept -romaani voisi kyllä toimia…” tuumailee kirjailija.

Myrskyn sankarit on kaiken ikäisille aloittelijoille sopiva perinteinen roolipeli: pelilaatikko sisältää pelaajan ja pelinjohtajan sääntökirjat, nopat ja hahmolomakkeita. Peli on saatavilla roolipelialan kaupoissa ja syyskuusta lähtien kirjakaupoissa.