Category Archives: Hen lit

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus 2013)

Maria Semplen kepoisa viihderomaani Missä olet, Bernadette? on tragikoominen jäävuori: pinnalla häikäisee perhekomedia, pinnan alla inhimillinen tragedia. Kirjailija kasaa vuorensa kirjeromaanimaisesti sähköposteista, FBI:n raporteista ja muista pienistä kommunikaatiosketseistä, joista hiljalleen rakentuva kokonaiskuva pyrkii yllättämään jokaisessa juonenmutkassa. Komedia on Semplen leipälaji: traagisemmat kerrostumat innoittavat kirjailijan epämääräiseen moralisointiin ja naiiveihin kasvukertomuksiin. Sarkastinen amerikkalaisen elämänmenon kommentointi jatkuu läpi kirjan.

Seattlessa kukaan ei pidä minusta. Ensimmäisenä päivänä menin Macy’siin ostamaan patjaa. Kysyin voisiko joku auttaa.”Sinä et taida olla täältä, vai mitä?” myyjä kysyi. “Tunnen sen tuosta energiasta.” Mistä energiasta? Siitäkö että pyysin patjaosaston myyjältä apua patjaostoksissa? (s. 132)

Seattlelainen lihavan koiran ja teini-ikäisen tytön kotiäiti, muinoin Los Angelesin saavutuksistaan palkittu arkkitehti Bernadette katoaa kuin tuhka tuuleen. Mitä Bernadettelle tapahtui?

Em. teini-ikäinen tytär Bee pyrkii rakentamaan kokonaiskuvan äidistään omien kasvukokemustensa ja erilaisten jälkeenjääneiden dokumenttien perusteella, jotta hän pystyisi jäljittämään, mihin äiti oikein hävisi. Bee ankkuroi dokumentit oikeisiin tapahtumiin: äidin aiheuttamaan mutavyöryyn, riitaan naapurinrouvan kanssa, isän TED-puheeseen, siihen kun koira juuttui rippituoliin… Been lähihistoriantutkimus ei kuitenkaan yksin riitä: sattumalla on sormensa pelissä, kun Bernadettea lähdetään jäljittämään – Etelänavalta, kuinkas muuten.

Jäätyminen on kuvainnollisesti ja konkreettisestikin kirjan keskeisimpiä teemoja. Bernadette koki uransa alussa suuria onnistumisia – ja menetyksiä. Samoin perheenäitinä. Ne ovat jäävuoren juuri, josta pinnalle näkyy hauska ja rakastava äiti, mutta jotka ovat pakastaneet luovan neron. Bernadetten jäätyminen on turruttanut myös Been isän. Myös muista paikallisista löytyy omat pinnanaliset puolensa, omat jäätyneet luutumansa, joita pyritään sulattamaan (vai vaalimaan?) niin itseavulla kuin uskonnollakin. Tällainen keittiöpsykologiselta kalskahtava selittely kulkee sitä vahvempana juopana, mitä pidemmälle romaania lukee. Been kertojahahmo jää paperiseksi perusteiniksi, joka perusteinilogiikan mukaan haluaa elää omaa elämäänsä ja pelastaa maailman siinä sivussa.

Romaanin alkupuoli on hauskaa ja kepeää tapakomediaa, jossa sosiaalisesti sopeutumaton hahmo paljastaa yhteisöllisiä ongelmia. Semple nakkelee herkullisesti omakotitalolähiöelämälle, urbaanille elämälle, yksityiskouluille, seikkailulomille, tuunailulle ja amerikkalaiselle unelmalle. Kirjailija joutuu kuitenkin vaikeuksiin ajautuessaan syyn- ja seurauksen ikeeseen juonta kehitellessään. Kaikelle pitää olla syy, ja luonnollisesti kaikki syyt pitää jakaa lukijalle, joten romaanissa selitellään runsaasti, tarvittaessa epäuskottavastikin. Semple sortuu jopa selittelemään vielä yhden luvun verran saatettuaan tarinan loppuunsa, mikä on minusta aina ärsyttävää, etenkin kun loppuselittelyjä ei oltu edes merkitty epilogiksi. (Ks. mielipiteeni epilogeista.)

Missä olet, Bernadette? -teoksen kannessa on suositus Jonathan Franzenilta, joka vakuuttaa, että “Ahmin koko kirjan huolettomasti nautiskellen.” Harvoin mainostetaan romaania näin osuvasti, sillä juuri huoletonta hetken huvitusta tämä romaani tarjoaa.

***

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
Suom. Outi Järvinen engl. alkup. Where'd you go, Bernadette
Kansi: Sinem Erkas
Gummerus 2013
319 s.

Kirjakaksikko: Dorrenstein & Dorrenstein

Renate Dorrenstein on alankomaalainen toimittaja-kirjailija, joka rakentaa romaaneihinsa vahvoja jännitteitä, joiden kautta hän kommentoi yhteiskunnallisia ja sosiaalisia kipupisteitä. Dorrensteinin teokset Hyvä äitipuoli ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa edustavat sitä paljon parjattua realistista nykyromaania, joka ei uudista kirjallisuutta tai haasta lukijaa. Vai haastaako?

Hassua vain, että ulkomaailman silmissä viisikymppinen nainen oli ihminen, jolla ei ollut enää paljon mitään väliä. (Pojallani on… s. 103)

Dorrenstein tuo teoksissaan näkymättömän näkyväksi antaessaan äänen keski-ikäisille naisille ja heidän elämänkokemuksilleen. Keski-ikäinen nainen tuntuu olevan ihmiskunnan umpisuoli: se on näkymätön, sen tarkkaa funktiota voi vain arvailla, eikä sen olemassaoloon tarvitse kiinnittää huomiota niin kauan kuin se jatkaa tavanomaista toimintaansa. Dorrenstein näyttää, millaista sisäistä elämää keski-ikäisellä naisella voi olla.

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli (WSOY 2013)

Hyvä äitipuoli kertoo keski-ikäisestä uusperheen äidistä, joka työelämässään on arvostettu käsityötaiteilija ja kotielämässään vähätelty vaimo ja inhottu äitipuoli. Dorrenstein kaivautuu tähän perustavanlaatuiseen ristiriitaan julkisen ja kotoisen minän välillä näyttäen sen tekevän ihmeitä ihmisen psyykelle: roolien yhteismitattomuus arvioidaan niin päähenkilön kuin hänen aviomiehensä ja tytärpuolensa näkökulmasta. Dorrenstein kysyy, pitääkö tällainen tilanne hyväksyä tai voiko sen ylipäänsä sisimmässään hyväksyä?

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa on tarina vaihdevuosiaan läpikäyvästä Heleenistä, jonka elämässä lasten kasvaminen itsenäisiksi ja oman äidin muuttuminen täysin riippuvaiseksi sekoittaa totutut perhekuviot. Miten ottaa vastaan omien lasten poissaolo omasta elämästä ja äidin tunkeutuminen jälleen oman elämän keskiöön, tällä kertaa hoivattavana?

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (WSOY 2009)

Pojallani on seksielämä… kertoo, päin vastoin kuin otsikosta olettaisi, enemmän siitä, miten minä luen äidille punahilkkaa. Jos Lisa Genovan romaanissa Edelleen Alice näytettiin, miltä Alzheimerin tautiin sairastuminen tuntuu ja osoitettiin, miten omaiset voivat parhaimmillaan auttaa muistisairauteen sairastunutta vanhempaansa, Dorrensteinin teos kertoo kaunistelematta, miltä muistisairaan tyttärestä näyttää ja tuntuu vanhemman sairastuminen.

Perheroolit heittävät kuperkeikkaa lapsen arjessa, vaikka etenkin sairastunut vanhempi elää yhä kauempana arkitodellisuudesta, ja tilanne elää jatkuvasti etenkin sen suhteen, kuinka itsenäistä elämää vanhempi kykenee turvallisesti elämään, ja kuinka paljon hän tarvitsee hoivaa lapseltaan – jonka oma arki omien terveys-, työ- ja perhe-elämän haasteineen pitää myös pystyä pitämään kasassa. Kuinka paljon ihminen jaksaa tulipalojen sammuttelua kantaessaan samalla koko ajan taakkaa siitä tietoisuudesta, että ne olisi oikeastaan pitänyt voida ennaltaehkäistä? Missä kulkevat jaksamisen rajat?

Molemmissa kirjoissa kulkee punaisena lankana arkipäivän arvostuksen ja kunnioituksen problematiikka. Keski-ikäisen naisen ja äidin ajatukset, elämä ja teot, mikä niiden arvo on? …Ja minä luen äidille punahilkkaa näyttää myös sen, kuinka vaikea on sopeutua siihen, että itse on syyllistynyt samaan vähättelyyn tai sivuuttamiseen, mitä kokee muiden osalta astuessaan itse tähän näkymättömien armeijaan.

Dorrensteinin teokset tuovat banaaleihin kliseisiin julmia jännitteitä ja vastakkainasetteluita.  Tunnelmaa kevennetään säännöllisesti huumorin keinoin, joten lukukokemus poukkoilee viihdyttävästi arkipäivän kauhun ja komedian välillä.

***

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli
Suom. Sanna van Leeuwen hollanninkielisestä alkup. De Stiefmoeder
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.

***

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa
Suom. Titia Schuurman hollanninkielisestä alkup. Mit zoon hat een 
seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje vor
Kansi: ?
WSOY 2009
214 s.

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice (WSOY 2011)

Lisa Genovan Edelleen Alice seuraa Alicen sairastumista Alzheimerin tautiin poikkeuksellisesti sairastujan itsensä näkökulmasta. Järkytyttävästä aiheesta huolimatta kirjailija onnistuu välttämään järkytyksellä mässäilyä. Romaani onkin kauhistuttava, mutta koskettava kertomus siitä, millaiselta elämäntaitojen, elämänhallinnan ja lopulta oman itsen katoaminen voi tuntua. Päähenkilön sairastumistarinaan on sysitty faktatietoutta muistisairauksista, sekä esimerkinomaisesti erilaisia omaisten ja muiden läheisten ja tuttavien reaktioita sairausuutiseen ja sairauden oireisiin. Tämä lievä oppikirjamaisuus auttaa kuitenkin suhteuttamaan inhimillisen ja lääketieteellisen kokemuksen tavalla, jota tavanomaiset Alzheimer-tiedotteet eivät tarjoa.

“Minä en kestä olla vain kotona ja katsella miten sinä menet huonommaksi. Se vie minulta hengen.”

“Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer? Mikä vitun veruke sinulla on?”

Alice Howland, kognitiivisen psykologian arvostettu ja kiireinen asiantuntija, viisikymppinen professori, elää antoisaa akateemista elämää alkaessaan unohdella asioita. Juuri tapaamiensa ihmisten nimiä, satunnaisia sanoja, tuttuja maamerkkejä. Hän hakeutuu lääkäriin, kun oireet alkavat häiritä tavanomaista elämää. Oireiden syitä haetaan tyypillisistä syistä: masennuksesta, vaihdevuosista, stressistä Alzheimerin taudin nakertaessa Alicea pala palalta. Elämä täyttyy oireiden peittelystä, tulevaisuudensuunnitelmien hylkäämisestä, elämäntavan vaivihkaisista muutoksista. Sairaus alkaa vähitellen murtaa Alicen kognitiivisia kykyjä, ihmissuhteita ja lopulta mieltä ja minuutta. Miltä tuntuu elää väistämätöntä mutta täysin yllättävää tuhoutumista?

Kirjailija on haastatellut muistisairauksien asiantuntijoita saavuttaakseen Alzheimerin taudin kuvan niin kliinisesti hoivan kuin taudin etenemisenkin kannalta. Faktapitoisuus toimii Alicen kokemuksen taustoittajana ja selittäjänä ja se on tarinan sisäisesti selitetty akateemisten, analyyttisten hahmojen avulla. Lukijan tunteille on jätetty runsaasti tilaa, sillä tarinan edetessä kerronta tapahtuu yhä enemmän toiminnan kautta. Tämä on loogista ja toimivaa, ottaen huomioon taudin aiheuttamat muutokset päähenkilössä: kun kielelliset kyvyt katoavat, jäljelle jää selittämätön toiminta.

Edelleen Alice kuvaa enimmäkseen ideaalista potilas- ja omaiskertomusta. Päähenkilön sairastuminen etenee oppikirjamaisesti, reaktiot ovat tyypillisiä ja melko helppoja ja päähenkilön selviytymiskeinot ovat suositeltavia kenelle tahansa sairastuneelle. Mihinkään moraaliseettisesti vaikeaan Alzheimerin aiheuttamaan oireiluun Genova ei ole tarttunut, eikä myöskään ottanut esille juurikaan omaisten vaikeita kokemuksia vuorovaikutuksen menettämisestä. Alice näyttäytyy omaisilleen kevyenä kannettavana, ja fiktion siivin liihotellaan pääosin leppeissä tilanteissa ja tunnelmissa. Omaiset brändäytyvät hyviksiksi tai pahiksiksi pelkästään suhteessa päähenkilöön.

Niinpä tästä kirjasta ei välttämättä ole omaishoitajalle tueksi, vaikka sen lukeminen helpottaneekin sairauden alkuvaiheissa olevia ja sairastuneen tukena olevia läheisiä, sekä tilannetta kauempaa katselevia. Se muistuttaa myös tavallista lukijaa Alzheimeriin sairastuneiden inhimillisen kohtelun tärkeydestä silloinkin, kun sairastuneen inhimillisyys tuntuu tulkinnanvaraiselta kysymykseltä. Ennen kaikkea se kysyy, mikä on merkityksellistä elämää?

***

Lisa Genova: Edelleen Alice Suom. Leena Tamminen eng. alkup. Still Alice
WSOY (pokkari) 2011
329 s.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013)

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa pureutuu vanhuuden tragikomiikkaan nyky-Helsingissä jännitysromaania löyhästi mukailevassa muodossa. Lindgren on parhaimmillaan yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti pisteliäässä komiikassa: palvelutalo Ehtoolehdon asukkaat noukkivat elämänsä suolan vanhenemisen lieveilmiöistä ja sivujuonteista. Ne pitävät lukijan viihdytettynä silloinkin kun juonet hyppäävät kutosesta Pitkältäsillan puolivälissä viimeiselle uimareissulleen.

Kuolema Ehtoolehdossa seuraa vireiden yhdeksänkymppisten Siirin, Irman ja Anna-Liisan sekä heidän ikätovereidensa käytännön pakosta leppoistettua elämää yksityisessä palvelutalossa. Hautajaisissa rillutellaan tiuhaan, punaviiniä tissutellaan, korttia laitetaan ja ratikoilla huviajellaan. Palvelutalo näyttäytyy vanhuksille itselleenkin vanhojen ihmisten säilytyspaikkana. Pahin paikka on ryhmäkoti, pelätty dementikkojen loppusijoitusyksikkö, josta pääsee ulos vain jalat edellä. Kuoleman kohdatessa Ehtoolehdon nuoren kokin alkaa paljastua kaikenlaista pienempää ja isompaa väärinkäytöstä. Näitä Siiri ja Irma lähtevät selvittämään yhdessä nahkaliivisen enkelipoika Mikan kanssa, mutta Irmalle käy köpelösti kesken kaiken. Siirin onkin jo aika ryhtyä sankarittareksi.

Kuolema Ehtoolehdossa oireilee dementtisesti: se alkaa komediana, jatkuu jännärinä ja loppuu romanttisena viihdekirjana. Koomiset arvot toteutuvat kuitenkin tasalaatuisesti läpi teoksen, sillä Lindgren nakkelee tiuhaan huomioita vanhustenhoidon tilasta, ikäpolvien suhteesta ja vanhuksista välittämisen nykytasosta.

Hyvä hoitosuhde ei tarkoittanut sitä, että hoito oli hyvää, vaan että vanhuksia oli niin vähän, että he eivät rasittaneet yhteiskuntaa. (s. 159)

Hersyvän komediallisen alun jälkeen romaaniin ilmestyy juonten siivellä yhä tummempia sävyjä. Niissä pahinta on todenmukaisuus: nämä samat huomiot kohtaamme lähes päivittäin aamun sanomalehdissä. Kuitenkin aina tuntuu olevan kyse siitä, että on jonkun muun, esimerkiksi yhteiskunnan, asia tehdä tällekin pöyristyttävälle epäkohdalle jotain. Lindgren herättelee romaanillaan lukijoita tavalla, jolla uutisarvoa metsästävät sanomalehdet eivät voi: välittäkää vanhuksistanne.

Minun kullanmuruilleni ei tulisi mieleenkään ilahduttaa minua mämmillä, eivät he ole koskaan panneet merkille, että mämmi on minun suurta herkkuani. He ovat Kairossa ja Japanissa ja lomallakin hirveän kiireisiä, mutta se taitaa olla tekosyy. Jos on aikaa käydä toisella puolella maapalloa ja hoitaa hevosia, luulisi sitä ehtivän sairaalaankin kertomaan, että minusta on tehty koditon. (s. 244)

***

Kirsi julkaisi arvionsa tästä kirjasta samalla kellonlyömällä, käykäähän katsomassa.

***

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.