Category Archives: Historia

Lainan päivä!

Lainan päivä logoTänään juhlitaan kirjastoja! Juhuu! Jänisräikkä! Serpentiiniä! Paikallisessa kirjastossa kaikkia kivoja juttuja! Käy katsomassa!

Totuus nimittäin on, että Suomessa  kirjastoasiat ovat toistaiseksi erittäin hyvin. Kirjastojen alasajoa ei näillä leveyksillä kehdata toimittaa samassa mittakaavassa kuin maailmalla – eikä paikallisista kirjailijoista ja muista kirja-alan toimijoista kirjastojen ylimaallista kauheutta pöyristele kuin Jarkko Tontti.

Jos nyt kuitenkin on jollein epäselvää, miksi kirjastoista kannattaa pitää kiinni… Niin lainaan valikoiman teesejä Suomen Kirjastoseuran Lainan päivä 2014 oikeus kirjastoon -julistuksesta.

Haluaisin omasta puolestani lisätä, että emme todellakaan halua palata 1700- tai edes 1800-luvulle, jolloin rahalla pääsi kirjaston jäseneksi. Lisäksi emme todellakaan halua takaisin 1500-1600-luvuille, jolloin kirjoja sai Suomessakin vaikka pyytämällä Ruotsissa tai keskemmällä Euroopassa hengailevaa kaveria tuomaan sellaisen mukanaan parin vuoden päästä palatessaan. Emmekä todellakaan halua takaisin 1300-luvulle, jolloin kirjan sai maksamalla hyvät rahat paikalliselle tai kaukaisemmalle munkkiluostarille sellaisen kopioimisesta. Kirjasto, mikä ihana aarre.

PS. Hankin paikallisesta Lainan päivän poistokirjamyynnistä Diana Wynne Jonesin “Liikkuvan linnan” ja Karo Hämäläisen Kolmikulman, à 50 snt. Kiitos hyvistä kaupoista!

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälä: Suomen Historia

Juha Seppälä: Suomen Historia (WSOY 1998)

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä juhlia kotimaata lukemalla. Etenkin voin suositella tällaiseen tarkoitukseen Juha Seppälän Suomen historiaa. Jonka kyllä lukee huvikseen ihan milloin vain, ei tarvitse erityisesti olla kokonaista päivää sille varattu, sillä tässä Suomen historiassa on 128 sivua. Niistä useimmat vielä puolityhjiä. Tai -täysiä, riippuen katsantokannasta. Lyhyydestä huolimatta olennaisin, eli paikallinen asenne, on kertakaikkiaan nerokkaasti kiteytetty usein proosarunoutta lähenteleviin novelleihin. Faktat tukevat fiktiota kuin hopeinen kuunsilta oman elämänsä karaokemestaria.

Modernismi kielsi Saima Harmajan lyriikan arvon, mutta hän jatkoi sitkeästi vielä neljäkymmentä vuotta valitsemallaan tiellä ja niiasi Finlandia-palkinnon 94-vuotiaana. Sen jälkeen kustantaja teki kommandoiskun Saima Harmajan kotiin ja julkaisi jokaisen paperin, josta löytyi Saima Harmajan koukeroisella käsialalla piirrettyjä harakanvarpaita. Niitä alettiin ymmärtää. (s. 24)

Suomen historia jakautuu lyhykäisyydessään kolmeen, jopa neljään, ehkäpä viiteen osaan. Alussa on niin kutsuttu kultakausi, jossa käsitellään suomalaisen taiteen suurnimiä kotimaisten suurmiesten joukossa. Keskimmäinen ja luonnollisesti laajin osa käsittelee marsalkka Mannerheimia, niin kuin oikein on. Ja loput sitten uudempia aikoja, joista ei luonnollisesti paljon puhumista ole.

Professori Heikki Ojansuu näytti toteen, että sana “huora” on lainasanana – huoran lailla – kulkeutunut suomesta germaanisiin kieliin. Sigurd Wettenhovi-Aspa kytki suomen vastaansanomattomasti ensin egyptiin (akris merkitsee sanan palindromia), sitten englantiin (Shakespeare tulee suomenkielisestä nimestä Se Haaksenperä). (s. 116)

Seppälän Suomen historia on ehdottomasti lyhyin, ytimekkäin ja nopealukuisin Suomen historia ikinä. Myös hauskin. Tätä viimeistä on tunnettujen tosiasioiden valossa varmaankin paheksuttava liian mielikuvituksellisena ja epäuskottavana piirteenä muuten niin loistokkaassa teoksessa synnyinmaamme sankarillisen historian herkistävistä huippuhetkistä. Tilanteen pelastaa kuitenkin Seppälän tarkkanäköinen kuvaus suomalaisesta mentaliteetista tavalla, jonka ansiosta Suomen historia olisi syytä jalkauttaa jokaisen paikallisen elämänhallinta- ja itseapukonsultin työkalupakkiin Alkemistin tilalle.

Vasta siinä vaiheessa aloin tajuta, että minä olin sankari, maan ja kansan vapauttaja. Aloin oppia jotain Suomesta ja suomalaisista: jos tulet kaukaa, ulkopuolelta, pidät enimmäkseen suusi kiinni ja pysyttelet arvokkaan näköisenä, niin kuin tietäisit enemmän kuin muut, sinut huudetaan vähintään presidentiksi. (s. 67)

PS. Ei huumorintajuttomille.

***

Juha Seppälä: Suomen historia
Kansi: ?
Werner Söderström Osakeyhtiö 1998
128 s.

Louis Couperus: Hiljainen voima

© Kirjakko

Louis Couperuksen (1863-1923) Hiljainen voima on  siirtomaaromaani, joka kuvaa sentimentaalisen värikkäästi hollantilaisen virkamiesylimystön elämää 1800-luvun lopun Jaavalla ikääntyvän virkamiespäällikön van Oudijckin perheen kautta. Couperus oli itse viettänyt nuoruutensa Jaavalla, ja Hiljaisen voiman fiktio tuntuukin kumpuavan omista kokemuksista, juoruista ja elämyksistä oudossa ympäristössä.

Hiljaisen voiman (Arvi A. Karisto, 1983, suom. Heimo Pihlajamaa, alkup. Die Stille Kracht, 1900) henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia omien kohtaloidensa orjia, joiden avulla Couperus pääsee valottamaan siirtomaaelämän varjopuolia. Couperusta pidetään naturalistina Flaubertin tapaan, mutta Hiljainen voima näyttäytyy siirtomaakirjallisuutta tuntevalle ajoittain jopa tapa- tai luonnekomediana. Tämä ei mitenkään vähennä kirjan arvoa: se on mielenkiintoinen ihan jo siksikin, että Indonesia ympäristönä on siirtomaakirjallisuudessa eksoottinen.

Hiljaisen voiman  päähenkilö, Labuwangin alueen residentti van Oudijck taiteilee parhaansa mukaan hollantilaisen virkamiehistön, paikallisen ylimystön ja oman perheensä muodostamassa Bermudan kolmiossa. Van Oudijckin romaanin aikana läpi käymä antisankarillinen kasvukertomus kunnianhimoisesta übervirkamiehestä eläköityneeksi erakoksi on sinänsä varsin uskottava. Se ei kantaisi kokonaista romaania ilman Couperuksen rehevää ja juurevaa sivuhenkilökaartia: van Oudijckin huikentelevaista kakkosvaimoa, tämän uskollista palvelijatarta, katkeraa poikaa, lemmenkipeää tytärtä, infantiileja kaksospoikia; työhevosapulaista, jonka vaimo pyrkii ylläpitämään eurooppalaista kulttuurisalonkia monsuuninkin aikaan; herrasmiesrakastajalääkäriä; jaavalaisia ylimyksiä, jotka keskittyvät uhkapelaamaan ja järjestämään kapinaa, milloin eivät uhkapelaa. Ja kaikkien näiden hahmojen viettejä ja tarkoitusperiä uhkaa ja vahvistaa salaperäinen Jaavan luonto sekä hallitsematon ilmasto, joka lähettää väliin hirmumyrskyjä ja väliin valkoisia muurahaisia, jotka syövät matotkin lattioilta.

En tiedä onko Gabriel García Marqués lukenut nimenomaan Hiljaista voimaa, mutta Marquésin postkolonialistinen Sadan vuoden yksinäisyys tuli mieleen tätä romaania lukiessa paitsi yleisestä tunnelmasta, myös satunnaisista yksityiskohdista, vaikka eri mantereella ollaankin. Couperus näkee, ettei Jaava ole valkoisella miehellä kuin lainassa, ja yrittää Hiljaisen voiman avulla selittää, miksi.

Mafran palatsin kirjasto

Mafran palatsin kirjasto, Mafra, Portugali, © Kirjakko

Kirjasto taannoiselta Portugalin lomamatkalta. Tällainen mafralaistyyppinen kelpaisi minullekin, en edes tarvitsisi sitä muuta tönöä siihen ympärille. Vedenkeitin ja teehylly vain eteisen puolelle ja sänky satunnaiseen alkoviin. Ei kyllä toimi lapsiperheellisen kokonaisvaltaiseksi asumisratkaisuksi…

Lordi Byron käväisi myös Portugalissa aikoinaan. Kerrotaan tarinaa, että hän oli valittanut eräälle Mafran palatsin munkille palatsin olevan turhan pompöösi. Munkki oli vastineeksi kysäissyt, että “oletteko Englannissa lainkaan kiinnostuneita kirjoista?”.

Viikon lopulla jälleen kirja-arvostelujen parissa.

Elizabeth Kostova: Historiantutkija

http://wsoy.fi/yk/products/show/27881

Elizabeth Kostovan Historiantutkija seikkailee monikerroksisessa menneisyydessä tyttären seuratessa vanhempiensa ja heidän ystäviensä tutkimuspolkuja läpi itäisen Euroopan historian heidän metsästäessään Draculaa. Romaanissa viitataankin usein Bram Stokerin Draculaan (1897), jonka ilmeinen modernisoitu pastissi se on.

Kostovan Historiantutkijan (WSOY 2005, engl. alkup. The Historian) pääjuoni mukaileekin danbrowniaanista trilleriä, jossa historian nykypäivään ulottuvien salaliittojen verkot tihentyvät sankarin (tällä kertaa 16-vuotiaan sankarittaren) edetessä määärätietoisesti pimeyden ytimeen.  Romaani rakentuu kuitenkin alkuperäisen Draculan tavoin pääasiassa kirje- ja päiväkirjaotteille sekä muille monologeille. Monologimuodon vaaliminen puurouttaa romaanin kauhutrilleristä puolilatteaksi salapoliisiromaaniksi, jonka viimeisetkin hohdonrippeet himmenevät laimeisiin rakkauskohtauksiin, puiseviin salaliittojuoniin ja pahvisiin henkilöhahmoihin.

Pastissina Historiantutkija on jokseenkin onnistunut – esikuvasta on säilytetty eksoottinen matkaromaanimaisuus. Kostovan romaanin ansiot ovatkin ympäristön kuvauksessa – kirjaa voisi hyvin myydä matkailumainoksena Turkille, Bulgarialle ja Romanialle. Kostova onnistuu myös hyvin kuvailemaan itäblokkilaisia tunnelmia ennen liennytystä.

Tämän Kostovan maisemanelähdyttämistaidon huomioon ottaen onkin outoa, että henkilöhahmot ovat lähes hengettömiä, ironisesti itse pääpahista ja hänen toimiaan lukuunottamatta. Dracula on onnistuttu sisällyttämään tarinaan onnistuneesti, vaikka pienellä huvittuneisuudella suhtauduin siihen, että kaikkien vampyyrien isä on erikoistunut metsästämään kalveiden neitosten sijaan nimenomaan keski-ikäisiä arkiston- ja kirjastonhoitajia sekä ansioituneita mieshistorioitsijoita. Luultavasti Kostova ei kuitenkaan ajattele pahaa naishistorioitsijoiden kyvyistä tai pyri uudistamaan Draculan seksuaalista suuntautumista, vaan kyseessä on puhtaasti utilitaristinen valinta. Kostova tuntee itsensä kirjoittajana ja mikään harlekiinikirjoittaja hän ei todellakaan näytä olevan.

Historiantutkijan pääteema, historiantutkimus ja historiantutkijan uppoutuminen aiheeseensa niin, että se alkaa elämään hänen ympärillään omaa elämäänsä, on mielenkiintoinen. Vain harvat pystyvät kuitenkin löytämään tutkimuksen tekemisestä niin paljon mielenkiintoista, että teema kantaisi kokonaisen romaanin ajan. Historiantutkijassa tutkimusteemaan on löydetty mukavia jännitteitä elävien kuolleiden menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tulkitsemisissa. Valitettavasti teemallinenkin lupaus romuttuu ajan kanssa:  romaani oli reippaasti ylipitkä, vaikka suomennettu laitos lyhennelmä onkin. Yli 800 sivua historiallista romaania  juoksee nopsaan esimerkiksi Neal Stephensonin kirjoittamana, mutta Kostovaa olisi mielellään lukenut vähintään 300 sivua vähemmän. Lisäksi tämä erityisesti historiallisissa romaaneissa 2000-luvulla muotiin tullut tapa tukahduttaa romaani loppuunsa epilogin avulla oli tässä romaanissa erityisen turha.

Vaikka itseäni tämä romaani ei sytyttänyt oikein millään tavalla, uskallan suositella sitä vampyyreista, vampyyrilegendoista tai vampyyrien historiasta  kiinnostuneille. Kostova on tehnyt taustatutkimuksensa erittäin huolella, ja Historiantutkijasta huokuu pätevä historiallinen ja kansatieteellinen fakta. Joskus on todella mukavampaa lukea historiallisista henkilöistä ja tapahtumista romaanillisen hunnun läpi.

Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu

Natalie Zemon Davisin teosta Martin Guerren paluu ei suotta pidetä yhtenä kulttuurihistorian klassikoista. Davis tekee tutkimuksensa pieteetillä ja onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan helppolukuisen, antoisan ja ajatuksia herättävän lukukokemuksen.  Toki asiassa auttaa Martin Guerrejen uskomaton tarina suoraan 1500-luvulta, tässä tapauksessa  historiantutkijan tulkitsemana.

Zemon Davisin Martin Guerren paluu (Gaudeamus, 2001) kertoo Martin Guerren ja toisen Martin Guerren tarinan 1500-luvulta. Martin Guerre lähtee eräänä päivänä vaimonsa ja poikansa luota maatilaltaan. Hän palaa vuosien jälkeen takaisin ja elelee kasvavan perheensä luona hoitaen tiluksiaan menestyksekkäästi. Kunnes hänen setänsä vetää hänet oikeuteen hänen vaimonsa valtuutuksella: Martin Guerreä epäillään huijariksi. Ottaen huomioon, että hänet on hyväksytty niin kylään kuin aviovuoteeseenkin Martin Guerrenä  jo vuosia aiemmin, jopa tuomareilla on vaikeuksia ottaa selvää tapauksesta. Onko kyse vain sedän kostotoimenpiteestä? Onko vaimo todella nostanut syytteen omasta tahdostaan? Miten suhtautua kyläläisiin, joista suurin osa pitää epäilyksenalaista Martin Guerreä todellisena Martin Guerrenä? Entäpä, kun oikeudenkäynnin viime hetkillä paikalle ilmaantuu Martin Guerre?

Martin Guerren tapaus herätti huomiota Uuden ajan alun Euroopassa. Kun henkilöllisyyttä ei todistettu paperein, vaan pikemminkin omalla tai perheenjäsenten kunniasanan painolla, mahdollinen pitkäaikainen huijaus horjutti huijatun itsetunnon lisäksi myös perhe- ja liikekumppanuussuhteita ja asetti monet yhteiskunnalliseen elämään liittyvät oletukset kyseenalaisiksi. Martin Guerren tapaus oli niin omituinen jopa jutun tuomarin mielestä, että hän julkaisi teoksen tästä oikeusjutusta vain muutama kuukausi sen ratkettua. Tuomari ei ollut ainoa: juttu askarrutti myöhemmin esimerkiksi filosofi Michel de Montaignea.

Zemon  Davis, jonka työ on varmaankin lähtenyt etenemään näistä historiallisista painetuista lähteistä, on tutkinut myös niiden taustat ranskalaisissa paikallisarkistoissa ja käyttänyt hyväkseen runsaasti muuta kulttuurihistoriallista tutkimusta. Niinpä tässä mikrohistoriallisessa tutkimuksessa Martin Guerrejen elämäkerrat eivät näyttäydy ainoastaan oikeudenkäyntimateriaalin valossa:  Zemon Davis maalaa kuvan molempien miesten elämäkerroista ennen ja jälkeen oikeudenkäynnin. Hän pyrkii selvittämään myös muita juttuun liittyviä ja sen esille tuomia teemoja naisen ja lasten asemasta, avioliitosta, paikallistavoista ja aikalaisperhepiiristä.

Niinpä Martin Guerren paluu onkin esimerkillinen mikrohistoria, jossa yhden historiallisen tapauksen perusteella pystytään tuomaan esille meille vierasta historiallista elämäntapaa laajemminkin. Samalla näiden muutamien henkilöiden elämäkerrat rajaavat tutkimusaiheen ja muodostavat sen ajalliset raamit luonnollisen oloisesti. Zemon Davis korostaa tutkijanääntänsä minä-muotoisella kerronnalla ottaessaan esiin tutkimuskysymyksiin liittyvää pohdintaa: historialliset faktat toki puhuvat puolestaan, mutta Zemon Davis ottaa niiden tulkinnasta ilahduttavan avoimesti vastuun omille harteilleen.

Tämä valinta on ehkä myös osin pakon sanelema, sillä teoksessa on paljon spekulointia. Koska Zemon Davisin historiallisessa aineistossa on ollut paljon aukkoja, hän joutuu heittämään ilmaan lähes yhtä paljon avoimia kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia. Monet aukot Zemon Davis on kyennyt paikkaamaan tutkimalla arkistoissa vastaavantyyppistä materiaalia, jonka avulla hän on pystynyt tekemään yleistyksiä, joiden voidaan olettaa pitävänsä paikkansa myös Guerrejen suhteen.  Spekuloinnista vastaaminen omalla tutkijanäänellä tuokin Martin Guerren paluuseen kotoisan rehellisyyden tunnun: tutkijan korostaessa ainutkertaista tulkintaa hakematta absoluuttisen tietäjän roolia lukijalle vapautuu tilaa pohtia myös teoksen sisällön keskeisiä kysymyksiä identiteetin ja erilaisten roolien muodostumisesta ja rakentamisesta.

Martin Guerren paluu ei lunastakaan tyypillisen historiallisen tutkimuksen lupauksia raskaasta lukukokemuksesta: se on keveä ja nopea lukea. Sitä ei myöskään ole tyypillisen tutkimuksen täyteen ladattu täpötäyteen faktaa ja tutkimusteemoja, vaan Zemon Davis antaa tarinalle tilaa kulkea. Voisikin jopa väittää, että tarinalla on teoksessa niin paljon tilaa, että avoin tutkimuksellinen pohdinta jää ajoittain hiukan ohueksi. Tarina onkin tässä teoksessa se elementti, jossa tutkija ottaa kaikkitietävän kertojan roolin.

Martin Guerren paluu on nautinnollinen lukukokemus historiasta, etenkin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille, mutta tarjoaa oman testiryhmäni mukaan mukavia lukuhetkiä myös historiaa tylsänä tai tarpeettomana pitäville  lukijoille. Kirjoittajille se tarjoaa useita ahaaelämyksiä siitä, miten faktaa upotetaan tarinaan ilman että tarina, fakta tai lukija joutuvat tarpeettomasti kärsimään.