Category Archives: Jazz-aika

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Seuraelämän säännöt - Towlesin tyttöromaani

© Kirjakko. Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Määrättömän tyylikäs kansi: Martti Ruokonen. WSOY 2012.

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt on lainannut nimensä suoraan George Washingtonin teini-ikäisenä kynäilemästä tapakirjasesta, joten luvassa oli oletusarvoisesti naiivin ja säännönmukaisen sekä kokeneen ja satunnaisen ristiriidoista ja tasapainottelusta ponkaiseva älykäs ja historiallinen lukuromaani. Näyttämö ja juonikin kuulostavat hyvältä paperilla: 1930-luvun New York, kolmiodraamaa, älykäs mutta varaton sankaritar, joka puskee tietään eliittiin. Seuraelämän säännöt ei kuitenkaan nouse keskivertoviihderomaania ikimuistettavammaksi tapaukseksi: edes runsas intertekstuaalisuudella kikkailu, nokkela(hko)t sanaleikit, lähes historiallisessa pysyttelevä ajankuvaus ja dialogi, tai oikeasti erinomainen miljöön kuvaus eivät kosketa. Lukukokemus jäi latteaksi (niinkin latteaksi, etten kertakaikkiaan saanut luettua muutamaa viimeistä lukua).

Seuraelämän säännöt kertovat päähenkilö Katey Kontentin elämän käännepisteestä, vuodesta 1938. Vuonna 1938 Katey hummailee rahattomana parhaan kamunsa kanssa, rakastuu ketkuun, heittäytyy töihin, heittäytyy vielä parempiin töihin, menettää rakkautensa, pinnaa töistä, muuttaa omilleen, seurapiireilee ja salasuhteilee, patikoi vuorilla ja hengaa jazz-klubeilla, ravintoloissa ja hotellihuoneissa hyvässä seurassa. Toki kaikkea hengailua ja sen semmoista kahlitsevat seuraelämän säännöt: pitää tehdä niin, että näyttää oikealta ja sanoa niin, että kuulostaa oikealta. Kateyn ja hänen tuttaviensa irtiotot säännöistä ovat kuitenkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kunhan kulissit pysyvät yllä, oikeastaan kaikki on sallittua. Niinpä Seuraelämän sääntöjen pitäisi olla varsin mehevä ja mehukas pakkaus. Jälkimakuna jää kielelle asumaan kuitenkin kolme päivää jääkaapissa marinoitunut mansikkakermakakku.

Seuraelämän sääntöjen latteus johtuu monesta seikasta. Ensimmäiseksi historiallinen ajankuva rikkoutuu lukuisten virheiden takia – kirja kuulostaa siltä kuin kirjailija olisi hankkinut ison osan erityisesti naisen elämään liittyvistä tiedoistaan wikipediasta, ja käännös tapaa tipahdella ajankuvasta tasaisin väliajoin. Löytyy push up -liivejä (s. 70), sisällissodan soturi (s. 143), Schiaperellin kolttu (s. 265),  ja äkäisen naispäähenkilön kiivas tokaisu “Pää poikki!” (s. 320), muiden muassa.

Kielellistä kompurointia enemmän häiritsi kuitenkin jumalaton juonellinen laskelmointi. Seuraelämän sääntöjen jokainen juonenmutka on aseteltu paikalleen huipputasapainoisesti ja päälle päätteeksi vielä hiottu niin siloiseksi, että rosoisimpiakin elämänmutkia kuvaavat kohtaukset liukuvat läpi käsien kuin vesi. Periaatteessa tätä muodottomuutta voisi varmaankin perustella juuri seuraelämän sääntöjen noudattamisella, mutta käytännössä se johtaa siihen, ettei juuri mikään kirjassa esitetty kosketa tai liikuta lainkaan.

Seuraelämän sääntöjen ehdottomia huippukohtia ovat miljöiden kuvailut – 1930-luvun New York, sen kadut, hotellit, klubit, lehtien toimitukset ja jopa Adirondack-vuoristo sykkivät elämää. Mikä on ehkä hiukan paradoksaalista hahmojen luisevuuden huomioon ottaen. Tosin seuraelämässä taitaa olla alkuperäistenkin Seuraelämän sääntöjen mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki feikkaavat jotain. Towlesin Seuraelämän säännöt feikkaavat historiallista romaania. Ehkäpä tämän voi lukea jonkinlaisena kommenttina historiallisten romaanien yleiseen suosioon tai koko genreen…

Jos pitää nykychick litistä  siirrettynä historialliseen, hyvinkuvailtuun miljööseen, tämä romaani kannattaa laittaa lukulistalle. Autenttisemmasta historiallisesta jazz-ajan kerronnasta pitäville suosittelen F. Scott Fitzgeraldia (älykästä kerrontaa) P.G. Wodehousea (nokkelaa viihdekirjallisuutta) tai vaikka Evelyn Waugh’ta (lähihistoriallista fiktiota).

***

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Suom. Hanna Tarkka

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY, 2012

445 s.

engl. alkup. Rules of Civility

Cetology, Inc. 2011

***

Kirjabloggareista kirjaa ovat arvioineet ainakin Tuulia, Karoliina ja Maria.

F. Scott Fitzgerald: The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories

F. Scott Fitzgeraldin tarinoissa sipsutellaan epätoivon vimmalla unelmaelämän uloimmalla kielekkeellä. Ja tipahdetaan. Niin käy myös The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories -novellikokoelman seitsemässä novellissa. Ällistyttävän yllättävästi joka kerralla.

F. Scott Fitzgerald tunnetaan jazz-ajan ja -elämäntyylin ikonina. Hänen romaaneissaan ja novelleissaan maistuukin yläluokkainen rappio, joka ylittää koko elämänpiirin moraalista sisutuselementteihin.

The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories (Penguin Books, 1962) kokoelman kaikki novellit ovat Fitzgeraldin kulta-aikanaan 1920-luvulla kirjoittamia. Kokoelman niminovelli The Diamond as Big as the Ritz (alkup. 1926) on kokoelman fantastisin. Siinä päähenkilö päätyy lomailemaan mystisen ja salailevan maailman rikkaimman perheen luo jazz-ajan tuntemattomaan paikkaan, Keski-Lännen El Doradoon. On sanomattakin selvää, että mysteerin ja salaisuuden ylläpito on vaatia päähenkilön hengen. Muissa kokoelman novelleissa pysytellään jazzahtavimmilla kulmilla: Manhattanilla, Providencessa, pikkukaupungin keskustassa. Tragediatkin ovat niitä arkipäivässä koskettavia: pettämistä, tylsistymistä, ikävystymistä, pettymisiä, pelon takia elämättä jäänyttä elämää. Vaikka romaaneja pidetään yleensä kirjailijan pääteoksina, Fitzgeraldin novellit tuntuvat jazz-ajalle ominaisilta juuri niiden lyhytjänteisyyden ja nopeatempoisuuden takia.

Mielenkiintoista Fitzgeraldin tuotannossa ja näissä novelleissa onkin, että hän onnistuu luotaamaan inhimillisen elämän perusongelmia ja syviä tuntoja kuvatessaan erinomaisen pinnallista blingblingiä. Tämä ristiriita viehättää lukijoita toki muidenkin Fitzgeraldin aikalaiskirjailijoiden tuotannossa. Fitzgeraldin erityisansiona on kuitenkin välinpitämättömyyden ja välittömyyden ilmapiirin luominen. Tämä erityinen fitzgeraldilainen ilmapiiri toimii lukijalle kuin ukkosenjohdattimena, joka etäännyttää tarinoiden ahdistavuuden, ja antaa lukijalle sellaisen vesitetyn tunnekokemuksen, jota hän kuvaa jazz-ajalle tyypilliseksi samoissa tarinoissa. Tietystikään nerokas juonenjohdatus, tarkka psykologinen silmä ja kuiva huumori eivät suoranaisesti haittaa elämyksellistä lukukokemusta.

Tämän kokoelman novelleista on suomennettu ainakin Rich Boy (Rikas poika, novellikokoelmassa Etelän kaunein tyttö, Gummerus 2004), joka kertoo miehestä, joka ei pääse naimisiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan Fitzgeraldinne englanniksi, mikäli mahdollista. Kuten Jane Austenin, myös F. Scott Fitzgeraldin teksti on niin täynnä sanaleikkejä ja monella tunnetasolla samanaikaisesti polveilevaa kuvausta, että alkuperäistä on erittäin vaikea tavoittaa käännöksessä. (Perustan mielipiteeni Kultahatun ja Yö on hellän suomennoksiin). Fitzgeraldin tapauksessa kuitenkin edes vesitetyn lukukokemuksen hankkiminen on tarpeen ihan oman kirjallisen sivistyksen kannalta: harvoin pääsee lukemaan länsimaisen kirjallisuuskaanonin klassikoita, jotka olisivat yhtä viiltävän viihdyttäviä tai viihdyttävän viiltäviä.

Novellikokoelma sisältää novellit:

The Cut-Glass Bowl

May Day

The Diamond as Big as the Ritz

The Rich Boy

Crazy Sunday

An Alcoholic Case

The Lees of Happiness