Category Archives: Kasvukertomus

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 10. luukku: Kirjajoulupuu

Askarrellaan kirjajoulupuu.

Eli toisin sanoen tuhotaan kirja teurastetaan romaani kierrätetään pokkari, jota ei kuitenkaan enää koskaan luettaisi. Ensimmäinen kirjajoulupuu on aina henkisesti hankalin. Seuraava menee jo vähemmillä sydänsuruilla.

Let’s kill destroy repurpose a book in order to get a decorative Christmas tree decoration. It’s not like it’s a real book anyway, just a paperback. Honestly, it hurts much less the second time around.

Kirjajoulupuu 1prologi: hanki pokkari, veitsi, liimaa, glitteriä, askartelupallo, liima-astia, glitterastia, pumpulipuikkoja (kylmät hermot ja sydän jäätä)

prologue: go find a paperback, a knife, glue, glitter, styrofoam ball, something to pour some glue on, something to pour some glitter on, cotton swabs (nerves of steel and a heart as cold as wight)

Kirjajoulupuu 2Luku 1, jossa reväistään irti kirjan kannet. 

Chapter 1, where you tear the covers off the book.

Kirjajoulupuu 3Luku 2, jossa poistetaan teoksesta ensimmäiset 130-150 sivua. (Tarvitset sitä enemmän sivuja, mitä ohuempaa paperi on, ehkä jopa yli 150.)

Chapter 2, where you remove the first 130-150 pages from the book. (You’ll need more than 150, if the paper’s very thin.)

Kirjajoulupuu 4Luku 3, josta alkaa taitto. Kaikille sivuille samaan suuntaan. Ensimmäinen taitos on lyhyt sivu selkämystä kohti.

Chapter 3, whereupon you begin to fold. Fold all pages to the same direction. First fold: take a short side and fold it to the back.

Kirjajoulupuu 5Luku 4, toinen taitto. Taita edellisen taiton jämät sivun keskelle.

Chapter 4, middle fold. Fold the remains of the side to the center of the page.

Kirjajoulupuu 6Luku 5, kolmas taitto. Taita ensimmäisen taiton taitettu reuna selkämyksen viereen.

Chapter 5, last fold. Fold the folded edge of the first fold to the back.

Kirjajoulupuu 7Vielä kaikkitietävämmän äänen sivuhuomautus: Selkämys alkaa kääntyä luonnostaan luokille ja taittaminen vaikeutuu. Tämä kuuluu prosessiin.

A random sidenote from an omniscient narrator that has not yet piped up and will no more: The back begins to bend. It’s totally part of the process. Carry on.

Kirjajoulupuu 8Luku 6, taitekohta. LIIMAA ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN SIVU YHTEEN. JOSTAIN SIVUN KESKIKOHDAN TIENOILTA.

Chapter 6, the great turning point. GLUE THE FIRST AND LAST PAGE TOGETHER SOMEWHERE AROUND THE MIDDLE.

Kirjajoulupuu 9Luku 7, jossa alkaa näennäisesti turha sivujuoni teoksen tarpeettomaksi pidentämiseksi. Lykäjä liimaa taitteiden päälle.

Chapter 7, where something seeming pointless from afore may be picked up again. Slather glue daintily on the peaky folds.

Kirjajoulupuu 11Luku 8, jossa vatuloidaan sivujuonessa. Iske vanupuikko glitteriin ja sivele liimaan taiteellisesti.

Luku 8, where they just put glitter on it. Stab your glitter with your cotton swab and brush upon your peaky gluey folds.

Kirjajoulupuu 12Epilogi. Tirvaise pumpulipuikko liimaan ja levitä askartelupallon päälle.

Epilogue. Dab the swab in glue and swish on the styrofoam ball.

Kirjajoulupuu 13Toinen epilogi. Tiputa liimainen pallo glitterimaljaan ja pyörittele, kunnes pallon pinta on keijupölyn peitossa.

The Second Epilogue. Drop the ball in the goblet of glitter and swirl until nought of the fully round globe is to be witnessed from underneath all that fairy dust.

Kirjajoulupuu14Loppu, vihdoinkin, kyllä sitä rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa, ei tule ikävä. Iske reilu lammikko liimaa kartion kärkeen ja survaise glitteröity pallo siihen. Piste.

Fini. No seriously, this is it. Form a nice puddle of glue on top of the tree. Then gently position the most magnificent of Aristotelian forms on the puddle. Voilà. Kirjajoulupuu 16Katso eilinen luukku täältä Norkun blogista ja huominen luukku tuolta Emmin blogista.

Gone Girl – Elokuvaversio

Gillian Flynnin Kiltin tytön elokuva-adaptaation nimeä ei ole suomennettu. Niinpä joudun tässä vähän nolosti engelskoimaan eilen Suomen ensi-iltansa saaneesta Gone Girlistä sitä sun tätä. Mutta oma vika, kun menee korruptoimimaan Finnkinon yllytyksestä. Eli arvio on elokuvan levittäjän Finnkinon sponsoroima. Yritän tästä huolimatta puhua niin totta kuin osaan.

Gone GirlLähestulkoon kuin kirja, mutta päinvastoin

Tykkäsin kirjasta (ks. todistusaineisto tästä bloggauksesta). Innostuin elokuvasta, koska Rosamund Pike on ollut yksi lempinäyttelijöistäni jo vuoden 1999 Vaimoja ja tyttäriä -filmatisoinnista saakka (sekin rokkaa myös kirjana).

En pettynyt. Elokuvan castaus toimii erinomaisesti. Rosin lähestulkoon täydellinen, vivahteikas elekieli yhditettynä Ben Affleckin lähes täydelliseen, jähmeään puunaamaan luo samanlaista jännitettä, joka tuli ilmi kirjassakin.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa tulee esiin ensin Nickin ja vasta myöhemmin Amyn näkökulma. Koska Gillian Flynn on vastuussa myös elokuvakäsikirjoituksesta, ei valitettavasti voida sysätä tätä valintaa kenenkään muun niskoille. Niinpä kirjan näkökulmatekniikan avulla mehevästi hallitsema yllätyksellisyys liukenee jo leffan alussa henkilöhistorian esittelyyn ja Nickin näkökulman vatvomiseen.

Gone GirlTämä ei kuitenkaan ole yksinomaan huono asia.

Nupit kaakkoon ja popparit kurkkuun

Gone Girl on nimittäin Kiltti tyttö, joka on vetänyt kuppikakkujen sijaan steroideja. Kaikki on kirjaan verrattuna kohotettu seuraavaan potenssiin. Vanhemmat ovat hirvittävämpiä, naapurit pöljempiä, poliisit stereotyyppisempiä, lakimies lakimiesmäisempi, exä sekopäisempi – ja Amy amymäisempi, sikäli kun se on mahdollista.

Ainoastaan Nick on jätetty näistä hormonihoidoista ulos. Niinpä hän onkin hahmo, johon katsoja samastuu ja jonka kautta hän koko showta seuraa. Ymmärrän, että kuvallisen kerronnan lait sanelevat ison osan näistä ratkaisuista, mutta en voi tätä pitää täysin perusteltuna, etenkään feministisestä näkökulmasta. Miksi tavallinen (amerikkalainen) mies saa jälleen kerran olla se normi, johon kaikkia muita verrataan? Ja ennen kaikkea, todetaan epänormaaliksi. Vain siksikö, että hän on hahmo, joka ei kiinnosta ketään?

Sivuosista voisi sanoa sen verran, että Neil Patrick Harris suorittaa sivuosansa Amyn entisenä poikaystävänä erittäin vahvasti. Kamera tuppaa murhaamaan Rosin kasvot säännöllisin väliajoin, mutta Neil laittaa iloisesti kampoihin omissa kohtauksisaan.

Yleensä kuvallisuus ja elokuvan musiikki eivät tee minuun mitään erityistä vaikutusta, mutta tässä elokuvassa äänisuunnittelu tuki erittäin hyvin tarinaa ja auttoi katsojaa tulkitsemaan häiriintyneitä ja häiritseviä vivahteita. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka nupit kuinka kaakossa.

Gone GirlTuomio

Viran ja naisasian puolesta olen sitä mieltä, että kirja on parempi. Menisin kuitenkin mielelläni katsomaan elokuvan uudestaankin. Se ei pelkästään kerro Kiltin tytön tarinaan, vaan tuo siihen syvyyttä niin ennen kuin jälkeen kirjan tapahtumien. Romaanifilmatisointina ehdottomasti kärkikastia, aivan parhaiden Jane Austen -filmatisointien tasoa.

Niina With: Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, StellaLuin Niina Within uusimman chick lit -romaanin Joko taas, Stella yhdessä perjantai-illassa. Tällaiseen epäilyttävään hurvitteluun oli useita syitä:

  1. Tykkäsin ekasta Stella-kirjasta.
  2. Kirja tuli postitse Myllylahti-kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena.
  3. Aloitan ylihuomenna työt Myllylahdessa, joten on asiallista tutustua kustantamon syksyn tarjontaan.

Kaikista kolmesta edellä mainitusta syystä on lukijan syytä kiinnittää huomiota tämän postauksen käsittämättömän valtavaan korruptoituneisuuspotentiaaliin, jota tuskin kenenkään inhimillisen ihmisen moraalinen selkäranka voi katkeamatta kantaa. Voinkin tässä heti postauksen aluksi paljastaa, että kirjan loppuun päästyäni nieleskelin kyyneleitä.

Toisen kirjan kirous (ei koske Stellaa)

Monissa kirjasarjoissa ja monille kirjailijoille nimenomaan toinen teos on se vaikea, etenkin jos ensimmäistä on kiitelty. Trilogioissa toinen kirja jää helposti kehitteleväksi välivaiheeksi, esikoiskirjailijat hermoilevat tai hutiloivat toisen teoksensa b-luokkaan. Joko taas, Stella aloittaa suurin piirtein siitä, mihin Taisit narrata, Stella jäi: uusi ihmissuhde komean lentokapteenin kanssa on jossain määrin vakiintunut, työrintamalla puolestaan sakkaa. Stella kaipaa uutta harrastusta, ja valitsee bloggaamisen. (Kukapa ei? toim. huom.)

Blogi oli ollut auki ja kaikkien nähtävillä parin tunnin ajan, mutta yhtään kommenttia ei ollut tullut. Ei vaikka Stella oli linkittänyt sivuilleen laajan listan tägejä, hakusanoja, joihin hakukoneiden pitäisi tarttua, kuten “parhaimmat leivonnaiset”ja “hyvää ruokaa kaikille”. (s. 10)

Kommelluksiin taipuvainen Stella ei kuitenkaan selviä ilman melkomoista valheiden verkkoa edes bloggaamisesta. Saati sitten töistään. Edes rakkauselämästään. Onko valheet kuitenkin mahdollista saada anteeksi?

Diag. vaativuus, Dunning-Kruger, huijarisyndrooma

Stellan henkilöhahmo jatkaa edellisestä teoksesta totutulla linjalla. Kirja perustuu chick lit-kirjallisuuden pyhälle kolminaisuudelle, työ- ja rakkauselämän luotaamiselle päähenkilön persoonallisuuden kautta. Koska sosiaalinen media ja työelämän pyrinnöt ovat kirjan keskiössä, Stella näyttää kärsivän ajallemme tyypillisesti sekä omien kykyjensä yli- että aliarvioinnista. Tämä kirvoittaa tarkkanäköistä inhimillistä komediaa, jossa kuitenkin keikutaan herkullisesti aivan tragedian reunalla.

– Kuka se Molli muuten on, kenestä sä just postasit? Miten sä osuit sen blogiin just nyt kun se on ihan vasta avattu? Tärkeää asiaa, mutta vähän kyllä liiankin telaketjufemakko-tyyliä. Jos on kerran maannut pomonsa kanssa, niin kai sitä nyt tyhmempikin tajuaa, että… Markus jäi tuijottamaan Stellaa miettivästi. (s. 30)

Joko taas, Stella kuvaa miten erilaiset arkipäivän roolit voivat karata käsistä sosiaalisen median tultua mukaan kuvioihin. Teflon-identiteettiä ja erityisesti Teflon-tunne-elämää markkinoidaan yleisesti tapana selviytyä erityisesti työelämässä: haavoittuvuutta ei missään nimessä tule paljastaa. Toisaalta teos ottaa kantaa tarinoitumiseen: kaikella täytyy olla nyky-yhteiskunnassa tarina, mutta kuinka kaikkia tarinoita voi hallita?

Niina Within teos muistuttaa, että oman itsen kaivaminen roolien alta on tärkeää sekä itsen että muiden kannalta. Kirja kysyy, löytyykö minä tarvittaessa? Uskaltaako sen esittää tarpeen tullen? Voiko luottaa siihen, että kelpaa ihan omana itsenään?

Niina With: Joko taas, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
219 s.

Kirjakaksikko: Selviytyjälapset

Tuntui siltä, että niin pitikin tapahtua. Tai ei tietenkään pitänyt, ei sellaista kenellekään toivo, mutta jos jonkun piti juosta silloin siinä yössä, niin onneksi se olin minä eikä joku muu, joku joka ei olisi jaksanut. (s. 143)

Ylläoleva lainaus Sarianna Vaaran omaelämäkerrallisesta romaanista Huomenkellotyttö (Like 2013) kiteyttää tarkkanäköisesti pärjäävän selviytyjälapsen kokemuksen arkielämästä. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) säestää:

Rakas Taivaan Isä, jos en tee virheitä, voitko antaa anteeksi äidille ja isälle? (s. 88)

Lapsen ja aikuisen asema perhetragedioissa on erilainen: aikuinen voi, ainakin periaatteessa, valita lähteä, jättää taakseen ja koota elämänsä palasista uuden alun. Lapsi voi vain sopeutua siihen, mitä aikuiset tarjoavat. Sikalat ja Huomenkellotyttö kertovat riipaisevasti lapsista, jotka pärjäsivät ja selviytyivät aikuisten kaaoksen sydämessä. Ne eivät ole rankoista teemoistaan huolimatta misery litiä, vaan kasvavat silminnäkijäkertomuksista yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi pärjäävien lasten ja pärjäämättömien vanhempien puolesta.

Sarianna Vaara: HuomenkellotyttöSarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaaran esikoisteos kertoo skitsofreniaa sairastavan äidin ja hänen tyttärensä arjesta hyvine ja huonoine hetkineen. Hyvät hetket ovat täynnä hassuttelua, tarinointia ja arkista juhlaa jäätelön merkeissä. Huonot hetket ovat täynnä pelkoa, ahdistusta ja käsittämättömyyttä. Elämän kaoottisuus näkyy arjen mustavalkoisuudessa: ei ole harmaan sävyjä, on vain täydellistä poissa- tai läsnäoloa.

Itkin peiton alla äänettä, pelkillä kyynelillä. En halunnut, että Mirja kuulisi. Aikuiset luulivat aina että asiat ovat huonosti jos itkee, vaikka eiväthän ne enää sitten olleet. Itku tuli vasta jälkeenpäin, sitten kun tiesi, ettei ollutkaan hätää. (s. 16)

Huomenkellotyttö on hyvällä tavalla omaelämäkerrallinen. Kirjailija on jalostanut omista kokemuksistaan tarinan, joka on riittävän etäännytetty, ettei se aiheuta lukijassa tirkistelyn häpeää – mutta riittävän tosi, jotta kokemuksiin voi eläytyä, niihin uskoa. Lapsen onni ja hätä hyökyvät sivuilta suoraan lukijan sydämeen ja kasvavat lapsen repivää, vanhemmista riippuvaa inhimillisyyttä avaavaksi muistelmaksi.

Toisaalta teoksessa hämmästyttää menneen maailman yhteisöllisyyden kuvaus. Kun äiti väsyy, kylältä ja koulusta löytyy turvallisia aikuisia, jotka auttavat ja tukevat lasta hyvästä sydämestään, päivin öin, jopa virkailijat virka-ajan ulkopuolella. Yhteisö ei syrjäytä pientä tai isompaakaan avun tarvitsijaa. Äitiä ei voi paikata, mutta äidin tarvetta voi lievittää.

Pahinta olisi se, että ei olisi omaa äitiä ollenkaan, että en saisi enää ikinä olla äidin kanssa. Kestäisin olla vähän aikaa yksinkin, tai vaikka pitkään, kun vain tietäisin, että äiti tulee joskus takaisin. Jos joutuisin pois äidiltä, minulla ei olisi enää mitään. (s. 35)

Susanna Alakoski: SikalatSusanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski kertoo vuoden 2006 August-palkinnon saaneessa teoksessaan suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Elämä Ruotsissa on monin verroin rikkaampaa kuin Suomessa. Sisävessa ei kuitenkaan korvaa omaa kieltä, lähipiiriä ja juuria. Vanhemmat juhlivat ahdistustaan pois alkoholismiin saakka ja lapset pärjäävät päivät ja yöt läpeensä.

Yhtenä iltana kun minä ja Markku oltiin jo menty nukkumaan, isä tuli meidän luo. Hän istahti Markun sängyn laidalle mutta puhui meille molemmille. Hän sanoi että meidän piti luvata että me ei ikinä valitettaisi. Että meidän piti muistaa se aina, ei saanut valittaa. Me oltiin saatu hieno asunto ja meillä oli ollut tuuria. Paljon paljon enemmän tuuria kuin monilla monilla muilla. (s. 22)

Selviytymiskeinot ovat lapsilla samat niin Suomessa kuin Ruotsissa: kun omat vanhemmat potevat niin, ettei ruuanlaitto tai siivoaminen suju, lapset ottavat vastuun niin hyvin kuin kykenevät. Toverit ja aikuiset tuttavat ovat avainasemassa: jos kotona tapahtuu pahoja, tai kotona ei voi olla, apu löytyy naapurista. Naapurissa mahdollisesti kamppaillaan samantapaisten vaikeuksien kanssa, mutta ei ehkä samana päivänä. Aikuisten yhteisymmärrys ja lasten samankaltaiset taustat kannattelevat, vaikka horjuen.

Ystadissa kohdataan kuitenkin myös ihmisten eriarvoisuus: toiset ovat rikkaita, heillä on selvät vanhemmat. Miksi toisilla on, mutta toisilla ei? Miksi sosiaalitoimisto tulee vierailulle aina hyvinä aikoina, eikä kukaan näe maton alle lakaistua?

Minulla oli nälkä. Milloin me oltiinkaan syöty viimeksi? Muistin vain sen että me oltiin syöty aamiaista. Ei lounasta. Mahaan koski. (s. 217-218)

Lapsen pärjäämisvoimat ovat kuitenkin rajalliset. Jos omasta olemisesta ja vanhempien kunnosta jaksaakin pitää huolta, sisarusten pärjäämistä pystytään enää toivomaan. Tärkeintä on, että poliisi ja ambulanssi saadaan paikalle aina silloin kun vanhemmalla on hätä.

On kertakaikkiaan ällistyttävää, miten sinnikkäitä pärjääjiä lapset ovat. Toki näissä teoksissa kuulemme vain heistä, jotka ehkäpä omaksikin yllätyksekseen ovat selviytyneet aikuisiksi saakka. Hyvinvointi ei koske kaikkia.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kansi: ?
Like 2013
253 s.
Susanna Alakoski: Sikalat
Suom. Katriina Savolainen ruots. alkup. Svinalängorna
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.

Eleanor Catton: Harjoitukset

Eleanor Catton: HarjoituksetEleanor Cattonin Harjoitukset on ihmisyyden pintakerroksia syväluotaava näkökulmaromaani 2013 teoksestaan The Luminaries Booker-palkitulta kirjailijalta. Harjoitukset sijoittuu taidekoulumaailmaan. Se kertoo nuoruuden ja aikuisuuden välissä tempoilevista taiteilijanuorista, jotka samalla vääntyilevät rooliensa, roolitustensa ja minuuksiensa plastisessa peilisalissa. Cattonin taidokas kerronta sekoittaa ajat ja hahmot tutkiessaan minimaalisten yksityiskohtien vuossa, mikä tarina on ehkä totta. Onko stereotypia todempi kuin uniikki lumihiutale?

Minä kuvittelen kaikenlaista kun katson ihmisiä”, niin Julia sanoo. (s. 20)

Cattonin teoksen vahvimpia avainsanoja on ‘kuvittelu’. Kuvittelu humahtaa niin skandaalinkäryisen juoniston kuin Cattonin henkilöhahmojen ja teemojen läpi. Harjoitusten henkilöhahmot muotoutuvat tilanteen ja narratiivisenkin tarpeen mukaan. Kuvittelun itsetietoisuus on jopa itsetuhoisuuteen saakka: Catton haluaa tiputtaa säännöllisesti myös lukijan kuvittelustaan musteen ja paperin tasolle.

Tarinan keskiössä on klassinen tarina oppilaansa viettelevävästä opettajasta. Tai yhtä klassinen tarina opettajansa viettelevästä oppilaasta. Oppilas ja opettaja ovat pääsiassa äänettömiä ja näkymättömiä, mutta kaikilla on mielipide, varmaa tietoa tai vähintään kuulopuheita tapauksesta. Koulussa asiaa käsitellään oppilaanohjaajan johdolla. Teatterikoulun ensimmäisen luokan opiskelijat valmistelevat siitä näytelmää. Kun hahmot ja hahmot kohtaavat toisiaan jatkuvasti kuvitelman ja toden tasoilla ja puhuvat niin repliikkejään kuin puhettaan, muistojaan ja ajatuksiaan, tarina fragmentoituu antidekkariksi kuin sirpalekranaatti.

Julia katsoo pahasti eikä sano mitään. Hetken päästä hän heilauttaa päätä ja sanoo: “Sinä varmaan tiedät jo kaiken, jonkun toisen kautta.” (s. 296)

Cattonin taidokkuus näkyy erityisesti siinä, miten fragmentaarinen kerrotaan: tarina pysyy luettavana joskin polveilevana. Eräät kääntäjän terminologiset valinnat pistävät silmään ikävällä tavalla: ‘opinto-ohjaaja’ (alkup. ehkä “councellor”) olisi ollut parempi kuraattorina, ‘vesilista’ olisi luullakseni pitänyt kääntää mineriittilevyksi (alkup. ehkä “weatherboard”) ja ‘juustokankaan’ (alkup. luult “cheese cloth”) käännöksen olisi tullut olla harsokangas. Näistä pienistä fiboista huolimatta kääntäjää täytyy onnitella: Cattonin fragmentaarisessa kerronnassa uiminen onnistuu suomalaiselta lukijalta nimenomaan soljuvan käännöksen ansiosta.

Kuvitelman käsittely romaanissa on ollut vähintään Shakespearen ajoista saakka herkullinen idea, ja Catton käsittelee sitä tuoreesti, pikemminkin tempoilevan innostuksen kuin elähtäneen ennuin kautta. Catton pyrkii pikemminkin näyttämään kuin filosofoimaan, mikä on teokselle ehdottomasti eduksi: plastisuus valuu teoksen reunojen yli ja saavuttaa (jonkun) todellisuuden.

Eleanor Catton: Harjoitukset
Suom. Tero Valkonen engl. alkup. The Rehearsal
Siltala 2010
330 s.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta (Siltala 2014)

Tämän kertomuksen aiheena ovat nämä hirvittävät kuilut ajatuksen ja sanan, tahdon ja sen ilmauksen, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä sekä se mitä näissä kuiluissa kasvaa.  (s. 8)

Ruotsalaisen Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta on saanut vuoden 2013 August-palkinnon. En ihmettele lainkaan: Andersson kirjoittaa tiiviisti mutta kuvaavasti ohirakastamisesta ja ohipuhumisesta, olipa puhe sitten taiteesta tai ihmisistä. Romaani keinahtelee yllättävästi sarkasmin vaahtopäiltä naturalismin kärjille ja kommentoi samalla viihdeteollisuuden (myös naisten viihdekirjallisuuden) perinteisiä nais- ja miesrooleja. Kaipuun sininen kukka näyttää tässä romaanissa pikemminkin jättiputkelta, jonka elonnesteet polttomerkitsevät uhrinsa.

Ester on keski-ikäinen, keskiluokkainen avioliitossa elävä kriitikko, joka ihastuu palvottuun taiteilijaneroon, Hugo Raskiin, haastateltuaan tätä artikkelia varten. Se, mitä sitten tapahtuu, on mielenkiintoisempaa kuin rakkausromaaneissa yleensä. Ester ei ehkä ole yhtä älyllinen esteetikko kuin on ajatellut olevansa. Hugo ei ehkä ole yhtä nerokas nero, kuin Ester on ajatellut hänen olevan, Mutta onko sillä väliä? Ehkä sillä kuitenkin pitäisi olla väliä? Voiko sillä olla väliä?

– Tunteiden kuvaamista pitää varoa, Hugo sanoi.
– Tarkoitushan on manipuloida vastaanottaja tuntemaan halutut tunteet. Se ei onnistu näyttämällä tunteet vaan herättämällä ne. Ja siihen tarvitaan aivan eri keinot. (s. 49)

Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta  ei ole perinteisimmän sorttinen rakkausromaani. Teoksen alaotsikolla selkeästi halutaan painottaa rakkautta, ja rakkaus esiintyykin tässä teoksessa niin ihmisen rakkautena toiseen, kuin rakkautena taiteeseen. Yhtä hyvin teoksen alaotsikkona olisi voinut olla Romaani obsessiosta. Andersson käsittelee teoksessaan taidetta ja taiteen vastaanottoa, taidefilosofiaakin niin roisilla itseironialla, että teoksen on pakko epäillä syyllistyneen vähintään keskiraskaaseen sarkasmiin. Ei sillä, etteikö myös ihmisten välinen (tai ainakin ihmisen toiseen kohdistama) intohimo saisi saman käsittelyn.

Ajatukset Hugon vähäpätöisyydestä ryöppysivät esiin hämmästyttävän kostonhimoisina. Ester ajatteli olevansa jalomielinen, kun rakasti Hugoa näistä puutteista huolimatta, Hugon pitäisi olla kiitollinen. (s.94)

Ei silläkään, etteikö julma totuus ihmiselosta kuultaisi fiktion läpi. Missä määrin olemme omia taideteoksiamme, imagoita, jotka paljastuvat vain suhteessa toisiin? Estääkö juuri paljastumisen pelko todellisen yhteyden toisiin ihmisiin? Olemmeko lopulta edes kiinnostuneita siitä toisesta(kaan), joka sieltä imagon alta saattaa esiin kaivautua?

***

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta
Suom. Sanna Manninen ruots. alkup.
Egenmäktigt förfarande – En kärleksroman
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2014
214 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo 37 maahan. Miksi?

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Tammi 2013, 2014)

Epäilen, että siksi kun se on vähän kuin nuorille aikuisille suunnattu Millenium-trilogia. Siis erittäin tyylikkäästi vaikka jossain määrin ahdistavasti rakennettu synkkä, pätevän naispäähenkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pala palalta paljastuvan henkilöhistorian ympärille rakennettu dekkaritrilogia.

Tarina imee mukaansa. Se näyttää empaattisessa sävyssä kaikille lukijoille, miltä tuntuu kasvaa oman menneisyytensä herra(ttare)ksi, etenkin lapsesta aikuiseksi. Ainoa omituisuus on Lumikin ikäiselleen epätyypillisen vanhahtava, jopa keski-ikäinen musiikkimaku (kyllä minäkin Garbagea diggasin tuossa iässä). Runomausta ei sen sijaan ole mitään naputettavaa, Edith Södergran mahtanee pitää pintansa emoteiniklassikkona ensi vuosituhannelle.

Trilogia muodostuu itsenäisistä osista, joiden aikana Lumikki Anderssonille paljastuu vähitellen oman menneisyytensä tragedia, joten osat kannattaa lukea järjestyksessä.

Punainen kuin veri

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella, asuu omassa yksiössään – ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön aiempien koulukiusaamiskokemusten takia. Kun valokuvausluokasta löytyy sattumalta suuri määrä kuivumassa olevia seteleitä, Lumikki joutuu pyöritykseen koulun suosituimpien oppilaiden ja huumerikollisten väliin. Kuka on kaiken takana?

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa kuvaa nuoren, elämän synkemmältä puolelta ponnistavan naisen sisäistä elämää uskottavasti. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä kipuilu ei ole useinkaan helppoa, mutta aina mielenkiintoista. Dekkarijuoni kuljettaa lukijaa lähemmäksi huumerahojen alkuperää – ja lähemmäksi Lumikkia. Koulukiusaaminen on teoksessa vahva elementti, jonka romantisointi on jopa jossain määrin vaivaannuttavaa, vaikka kirjailija kuvaa sen vaikutuksia hyvin.

Lumikki kuuli, kuinka askeleet loittonivat. Hän uskalsi hengittää hieman vapaammin.
Hän oli onnistunut pysymään piilossa. Häntä ei ollut löydetty.
Miltä tuntuisi, jos ei tarvitsisi joka päivä pelätä?
(s. 97)

Valkea kuin lumi

Lumikki-trilogian toinen osa tapahtuu kolmisen kuukautta ensimmäisen jälkeen. Lumikki on matkustanut yksin ulkomaille, kun häneen ottaa yhtäkkiä yhteyttä paria vuotta vanhempi nuori nainen, Zelenka, joka ilmoittaa olevansa hänen sisarensa. Lumikki tuntee selitämätöntä yhteyttä Zelenkaan, mutta voiko hän todella olla Lumikin sisar? Miksi Zelenka pelkää? Tapahtumat lähtevät jälleen vyöryämään Lumikin päälle.

Valkea kuin lumi on edellistä osaa tarunomaisempi ja ehdottomasti vähintään yhtä paljon sukua seikkailukertomukselle kuin salapoliisitarinalle. Se tapahtuu tuolla jossain kaukana, arjen ulkopuolella, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keskeinen teema kantaa hyvin silloinkin, kun uskottavuus on koetuksella. Tämä osa syventää Lumikin henkilökohtaista tarinaa myös allegorisella tasolla.

Miksi piti herätä, kun unen todellisuus oli paljon parempi ja oikeampi? (s. 101)

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki (Tammi 2013, 2014)

Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian päätösosa vie Lumikin takaisin Tampereelle, puolisen vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Tässä ehdottomasti kirjasarjan vahvimmassa osassa uhka kohdistuu ainoastaan Lumikkiin itseensä. Jos aiemmin Lumikki on näytetty psykologisesti itse itsensä pahimpana vihollisena, nyt pahimmat viholliset löytyvät lähipiiristä. Kuka haluaa pahaa?

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi. (s. 19)

Viimeinen Lumikki-romaani on trilogian kruunu: se vie psykologiselle matkalle Lumikin sisimpään ja menneisyyteen. Vaikka paine tutustua itseensä tulee Lumikille ulkopuolisen uhkan johdosta, salaisuuksien hälveneminen voimauttaa hänet jättämään lapsuuden taakseen ja vapauttaa elämään aikuisuutta.

Musta kuin eebenpuu on Simukan kypsin teos. Se on keskittynyt pieniin, arkisiin kuvioihin, joista kuitenkin kasvaa vahva kuva maailmasta, jossa elämme. Niin kaipuuna kuin fyysisenä toimintanakin näkyneet pelko ja pakeneminen ovat olleet aimpien teosten vahvoja teemoja, muttä tässä osassa korostuvat pikemminkin vastaan asettuminen ja ratkaiseminen, vastuullisuus. Lumikki pääasiassa reagoi siihen mitä maailma hänen ylleen heittää, mikä erottaa hänet feministisestä kärkikaartista, mutta ainakin hän toimii itse, eikä odota passiivisesti pelastajaa. Trilogia uudistaa klassisen sadun nykymakuun ja -maailmaan sopivaan muotoon. Tämä saattaa olla kirjasarja, joka innostaa juuri harrypottereista ulos kasvaneet nuoret laajentamaan kirjallista harrastustaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
264 s.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.