Category Archives: Keittokirja

Björs jne: Juuri nyt

Suomalaisen keittiön uudet klassikot

Minä, ruokapöydän ääressä, edessäni annos maksalaatikkoa. Kolmeen vuosikymmeneen en ollut kyseistä ruokalajia tarjoillut kuin koirilleni. Kämmenet hikoillen ja sydän tykyttäen tartuin haarukkaan ja tökkäsin puuron ja jauhetun sisäelimen rakkauslasta innottomasti ja vähäsen peloissanikin. Mieleen nousivat lapsuuden katkerat muistot harmaasta, haisevasta eineksestä, jota kaviaarin ja hanhenmaksan puutteessa aika ajoin kotona tarjoiltiin ja joka oli lautaselta suuhunsa lapioitava vaikka miten etoi ja itketti.

Miten olin tähän tilanteeseen itseni saattanut? Minähän olen aikuinen! Jääkaappini on väärällään herkkuja ja minulla on vuosikymmenen kokemus ravintolakeittiöstä!

Tarjoiluehdotus: maksista

Björs jne: Juuri nytSyyllinen on Juuren reseptiikkaa ja ruokafilosofiaa esittelevän opuksen ”Juuri nyt”. Juuressa on kymmenen vuoden ajan paneuduttu suomalaiseen ruokakulttuuriin ja nyt herrat Björs, Ahokas, Nykänen, Koskelo ja Wist ovat pusertaneet ulos mahdollisesti tämän vuosikymmenen tyylikkäimmän keittokirjan.

Tyylikkäimmän jo ihan siksikin, että kannet ovat kangaspintaiset ja kovat; sivut paksua, tiivistä paperia, kuten kunnon kirjoissa kuuluukin olla. Kuvat ovat suuria ja kauniita ja eikä niiden lukumäärässä ole säästelty. Pitäähän nykypäivänä tarjoiluehdotus olla, että eineksiä arkena pupeltava amatöörikin osaa asetella aterian komponentit lautaselle niin, että lopputulos on pikaisen puhelinsnapshotin ja parin hashtagin väärti.

Kirjan parasta antia on kuitenkin reseptiikka, kuten keittokirjoissa kuuluukin. Resepteistä huokuu suomalaisuus ja suomalaiset raaka-aineet. Perinteet lymyävät pinnan alla; äkkisiltään katsottuna kaikki näyttää melkeinpä pelottavan fiiniltä, mutta lähempi tarkastelu paljastaa vain nokkelaa oivallusta siitä, miten vanhat, loppuunkalutut ruokalajit saadaan herätettyä uudelleen eloon ja tuotua menneiltä vuosisadoilta tähän päivään. Savolainen muikkukukkokin on salonkikelpoinen eväs, kun sen purkaa ja kasaa uudelleen uuteen muotoon.

Ilahduttavaa on myös se, että mukaan on mahdutettu myös perusohjeet liemille, kastikkeille ja koko joukolle muita jokapäiväisiä ateriakomponentteja. Myös Juuren ruokalistan tapaksista, eli sapaksista löytyy kirjasta oma osionsa. Ilmakuivattu kinkku ja oliivit olivat menneen talven lumia pikkupurtavina jo aika päiviä sitten. Kun kerran puolijäisellä havupuuvyöhykkeellä asutaan, niin miksipä ei sitten tarjoiltaisi jotain paikallista?

Intohimoisena maksalaatikon vihaajana minut pysäytti kirjan sivu 105. ”Maksalaatikkoa ja rusinapyreetä!” julisti otsikko. Silmäilin reseptin läpi ja päätin kokeilla onneani, sillä mitäpä hävittävää minulla olisi? Jos ruoka ei maistuisi minulle, niin terrierini juhlisi riemukkaasi. 

Ja ihan luvan kanssa voin paljastaa teillekin, millä metodilla inhokkieineksestä saa aidosti hyvää ja arvokasta särvintä!

Maksalaatikko

500 g jauhettua naudanmaksaa
500 g rikottuja ohrasuurimoita
1,5 l luomumaitoa (rasvaista, ei mitään kurria!)
6 kananmunaa
1 keltasipuli
1 ruukku meiramia
3 dl siirappia
ripaus kuivattua inkivääriä
1 rkl suolaa
rypsiöljyä kuullottamiseen



Rusinapyre

250g rusinoita
0,5 l omenamehua


1. Tee maksalaatikko

Kuumenna maito kattilassa ja lisää joukkoon ohrasuurimot. Hauduta noin puoli tuntia, eli kunnes puuro on valmista. Jäähdytä huoneenlämpöiseksi kulhossa. Kuori ja hienonna sipuli ja kuullota se kevyesti öljytyllä pannulla. Silppua meirami. Sekoita kulhossa kaikki laatikon ainekset keskenään. Kaada seos leivinpaperin päälle vuokaan. Kypsennä 180 asteisessa uunissa noin 40 minuuttia, eli kunnes maksalaatikko on kypsä ja kauniin värinen.

2. Tee 

Rusinapyree.

Laita rusinat ja omenamehu kattilaan. Kiehauta ja keitä miedolla lämmöllä kunnes lähes kaikki neste on haihtunut. Sekoita sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa tasaiseksi. Anna hieman jäähtyä.

3. Asettele.

Lautaselle pala maksalaatikkoa ja annostele viereen rusinapyreetä. Koristele halutessasi sokeroiduilla puolukoilla.

Näillä ohjeilla sain aikaiseksi seuraavaa:

© Kati G: Juuren maksalaatikko

Huijasin. Pakastimessani ei ollutkaan puolukoita, joten lisukkeena kapriksia ja maustekurkkuja. © Kati G.

Maksalaatikkoa maistettuani joudun syömään sanani inhokkieineksestä. Omin pikkukätösin laadittu sisäelin- ja puurofärssi on nimittäin aidosti hyvää. Kiitos siitä kuuluu Juuren viisaille miehille, jotka tietävät mistä puhuvat.

Jos kyökistäsi vielä puuttuu suomalaisen ruokakulttuurin perusteos, niin tässä se on. Tästä kehtaa laittaa itselle. Ja vieraillekin.

Vieraskynä: Kati G.

***

Ilja Björs, Antti Ahokas, Jukka Nykänen: Juuri nyt
WSOY 2014
239 s.

 

Marc Aulén: Sopat!

*Sponsoroitu bloggaus* Kirjabloggaajan korruptoi tällä kertaa Blogatin välittämä Gummeruksen arvostelukappale.

Marc Aulén: Sopat!

Marc Aulén: Sopat! (Gummerus 2014)

Kirjabloggaaja vetää muutakin kuin hengenravintoa. On sellainen luontainen pakko. Välillä alkaa kyllästyttää se kymmenen normitavissapuskavaihtoehdon kierrätys ja tällöin saattaa hyvänä päivänä tarttua uuteen reseptiin.

Nyt sellainen löytyi keittiömestari (?*), soppachef Marc Aulénin tänä keväänä ilmestyneestä Sopat! -keittokirjasta. Joka on siitä mielenkiintoinen näin mutuhuttuilijanäkökulmasta, ettei Soppien! kanssa operointi lakkaa henkilökohtaisesti haudutetun lihaliemen soppaluiden hankintayrityksiin, vaan liemivalmisteiden käyttö on kirjailijan mielestä ihan okei. Myöskään monimutkaisia keittiövehkeitä ei tarvita, ihan sitä kuulemma taviskattilalla, -veitsellä, -purkinavaajalla ja -sauvasekoittimella selviytyy. #voikoolla #enusko #mitäkurmeetasetällainenon

Testasin

Reseptiksi valikoitui Tomaatti-bataattisoppa (s.57), joka vaikutti paitsi helpolta ja nopealta, myös hyvältä. Testi eteni näin:

Tomaatti-bataattisoppa aineet1. Hanki aineet. (Eikö muuten tullut aika hyvä smetanapääkallo?) Reseptissä mainitaan erityisesti:

  • 1.5 litraa kasvis- tai kanalientä
  • 1,1 kg kuorittua bataattia, reiluina paloina
  • 1 reilu rkl raastettua inkivääriä
  • 150 g sipulisuikaleita
  • 1 reilu rkl basilikaa, kuivaa
  • 0,7 dl sitruunamehua
  • 1 reilu tl Sambal oelek -tahnaa
  • 10 g basilikaa
  • 1 dl smetanaa
  • 3 dl tomaattimurskaa

Omat mittani olivat ehkäpä pikemminkin noin- ja sinnepäinmittoja, mutta se ei haitannut lopputuloksessa.

Tomaatti-bataattisoppa 22. Toimi toimintaohjeen mukaan, jossa olennaista on keittää ensin pehmeiksi kaikki paitsi tuore basilika, smetana ja tomaattimurska. Sitten lisätään kaikki paitsi tomaattimurska ja soseutetaan. Tämän jälkeen lisätään tom. murska ja sekoitetaan. Voilà.

Tomaatti-bataattisoppa 33. Nauti. Jonkin verran lopputulos erosi erittäin kauniista reseptikuvasta, mutta maku vakuutti neljä neljästä koekaniinista. Lisäksi reseptin oppi ulkoa kerrasta, joten teen tätä  toistekin.

Maun lisäksi asenne kunnossa

Keittokirjana Sopat! putoaa miellyttävään välitilaan, jossa ulkoasu on visuaalisesti erittäin harkittu ja kaunis taitoltaan, mutta sekä ruokafilosofia että teksti ovat mukavan rentoja otteeltaan. Reseptiikka (?) on selkeää ja täsmällistä, mutta ainakaan koereseptin toteutus ei kärsinyt rennon hällävälistisestä mittailusta. Resepteissä on mainittu myös lisukevaihtoehtoja, annettu käytännön vinkkejä ja heitetty keittiöläppää, joten turhanaikaista pönötystä ja ravinnon ylevöittämistä ei tästä teoksesta löydy. Lisukereseptit sen sijaan löytyvät. Tämä on ehdottomasti plussaa plussan päälle.

Sopat! –teoksen reseptit jakaantuvat Aulénin ja hänen kollegoidensa kehittämiin, sekä Aulénin ravintola Qulman julkkisasiakkaiden suosimiin. Vähän päälle 40 soppareseptin ja 7 lisukkeen reservi vaihtelee yltiöeksoottisesta (Kurkku-tilli-limettisoppa s. 47) retrolemppareihin (Parsakaali-aurajuustokeitto s.69) ja tavissopista (Lasse Lehtisen Zuppa di soppa s. 111**) juhlaklasareihin (Petri Sarvamaan Kanttarellikeittoa ja rapeaa parmankinkkua s. 117). Joukossa on myös monimutkaisempia reseptejä edistyneille, mutta vain harvat vaikuttivat täysin mahdottomilta aloittelijoille.

Sopat! rokkaa. Jos joku pitää tätä pötypuheena, on hyvä ja testaa itse.

***

* Onko tämä oikea termi? Tästä sen just näkee, ei pitäisi antaa kirjabloggaajan käsiin muita kuin peruskaunokirjoja. Ei ole asiantuntevaa tämä tämmöinen hapuilu.

** Tätä on meillä syöty, koska bongasin reseptin joskus viime vuosituhannen kasvissyöntikaudellani jostain naistenlehdestä. Se oli aikaa, jolloin koulujen kasviruokapäivistä ei edes unelmoitu, vaan koulussa syötiin joka toinen päivä kesäkeittoa ja joka toinen päivä kasvislaatikkoa, eli perunamuussissa lilluvaa herne-maissi-paprikaa. Juhlapäivinä sitten pinaattilettuja. #nostalgiapläjäys #eikoskaanenää #makumuistot

Marc Aulén: Sopat!
Kansi: Jaesong park
Gummerus 2014
127 s.

Vieraskynä: Elizabeth Labaun Karkintekijän käsikirja

Pian eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun keltainen lehdistö hukuttaa kansakunnan laihdutusvinkkeihin joulukilojen karistamiseksi. Minulla on kuitenkin hallussani salainen ase tuon katalan salajuonen vesittämiseksi! Sain näet haltuuni opuksen, jonka ohjeilla varmistan vatsamakkarat myös juhlasesongin ulkopuolella.

Vuosikymmenen kestäneen kokkiurani aikana haaveilin kerran jos toisenkin sokerileipurin urasta. Haave kuitenkin hautautui sinne kymmenien muiden toteutumattomien haaveiden romukoppaan. Viimeiset kaksi viikkoa olen kuitenkin tehtaillut nameja jos jonkinmoisia, sillä iteljooni kantoi postilaatikkooni palan taivasta.

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja (Tammi 2013)

Perusteellista perusreseptiikkaa

Vaikuttaako karkkien kotitehtailu jotenkin tavattoman hankalalta ja työläältä? Ei ole, vakuuttaa Elisabeth Labaun Karkintekijän käsikirja. Kirja esittelee perustekniikat, raaka-aineet ja tarvittavat työvälineet perusteellisesti niin sanoin kuin kuvinkin.

Reseptit ovat varsin perinteisiä, mutta sitäkin tarkempia. Ja tarkkuushan karkinteossa ratkaisee: raaka-aineiden suhteet ja oikeat valmistuslämpötilat ratkaisevat tuleeko herkusta pehmeän tahmeaa nannaa – vai jotain ihan muuta. Nyt tiedän, miksi olen aikaisemmin aina kompastunut likipitäen kaikessa, mikä liittyy makeisten valmistamiseen ja miksi jokajouluiset kotikutoiset suklaakonvehtini ovat olleet rumia ja lötköisiä kikkareita. Tiedän nyt prikulleen miksi sillä on väliä, kuumentaako sokerin 113-asteiseksi, vai 133-asteiseksi.

Ja ennen kaikkea tiedän miten suklaa temperoidaan oikein ja osaan myös tehdä sen. Tänä vuonna minun ei siis tarvitse hankkia hätävaraksi laatikkoa tai viittä Juhlapöydän Konvehteja, sillä voin häkellyttää jouluaaton illallisvieraat maagisilla kirsikkakonvehdeilla, joiden kovan suklaakuoren alla lymyää sokeriliemessä köllöttelevä hapankirsikka. Tai minttufondantilla täytetyillä suklaarakeilla, joita ei tarvitse säilytellä jääkaapissa, saati kaapia kipon pohjalta lusikalla siksi, että sulavat penteleet tahmaiseksi mönjäksi jo huoneenlämmössä. Up yours, Panda!

Oma maku, paras maku

Ehdotonta hyvää kirjassa on yleisimpien mokien esittely. Teknisesti hyvä resepti antaa amatöörillekin mahdollisuuden tulkita lopputulosta ja huomata mahdolliset virheet. Karkintekijän käsikirjan reseptit ovat tällaisia. Siksi tämä kirja on mielestäni myös oivallinen perusteos kaikkeen sokerileivontaan.

Kirjan ohjeita voisi helposti soveltaa myös nykyään niin kovin muodikkaaseen kakkutehtailuun. Miksi ostaa kakkuluomuksiaan varten geneeristä, tehdasvalmisteista ja säilöntäaineilla kyllästettyä fondanttia, jos sen voi pienellä vaivalla vaivata omin tahmatassuin itsekin?

Harmillista Karkintekijän käsikirjassa on reseptien ehkä hieman liiallinenkin perinteisyys. Maut eivät yllätä. Rohkeimmillaankin toffeeta maustetaan neilikalla, kanelilla ja maustepippurilla, eli siis kotoisammin ilmaistuna piparkakkumausteella. Vaahtokarkkiin ujutetaan piparminttua tai passionhedelmää, vaikka pieniotantainen makuraatimme päätyi testausvaiheessa liputtamaan hatusta repäistyn ja semianarkistisen mustapippuri-vaniljakombon puolesta.

Lisäksi olin tyrmistynyt (tyr-mis-ty-nyt), ettei kirjassa ole ohjetta lakritsin valmistamiseen. Laku on pyhä asia ja sen sivuuttaminen rikos kulinarismia kohtaan. Ei perinteisyys tietysti pahasta ole, mutta olisin toivonut muuten niin oivalliselta perusteokselta hieman jazzimpaa rock’n’rollia makumaailman suhteen.

Vieraskynä: Kati G.

***

Elizabeth Labau: Karkintekijän käsikirja
Suom. Rita Oksanen engl. alkup. The Sweet Book of Candy Making
Tammi 2013
160 s.

Kirjakaksikko: Suuri kuppikakkuskandaali!

Oletko koskaan innostunut jostain reseptistä, esimerkiksi ihanan kuvan perusteella? Ja vaikka olet kuinka tehnyt pilkulleen ohjeen mukaan, ei ole tullut ihan samanlaista kuin kuvassa. Itse asiassa on tullut aika erilainen ja sitten on itsekritiikki napsunut.

Ja ihan turhaan. Seuraa suuri paljastusstoori kuppikakkukirjojen salatuista ketkuiluista!

Kuppikakkuskandaali

Kuppikakkuja herkkusuille (Igloo 2011)                         Makeat ja suolaiset muffinit (Otava 2008)

 

Olipa kerran kaksi kuppikakkukirjaa, jotka istuivat kiltisti kirjaston hyllyllä. Tai jotain pientä napinaa siinä oli. “Mun reseptit on parempia kuin sun reseptit”, väitti kierreselkäinen yksilö vasemmalla. “Mun kuvat on kivempia kuin sun kuvat”, väitti suoraselkäinen yksilö oikealla.

Tapaus 1: Hauskat Halloween-muffarit

Hauskat Halloween-muffarit

Kuppikakkuja herkkusuille, s. 90-91        Makeat ja suolaiset muffinit s. 90-91

Halloween-muffinssitaisto: kivat kuvat molemmissa! Vasemmassa nurkassa muffinssitaikinaan isketään inkivääriä ja piparkakkumaustetta, oikeassa puolestaan suklaata ja banaania. Taikinoista tulee ihan samanväriset! Ja päällyksistä, vaikka resepti on ihan eri. Vasemmalla päällys väritellään oranssilla ja mustalla elintarvikevärillä, oikealla on värit sekoitettu itse punaisesta ja keltaisesta elintarvikeväristä ja raidat kaakaojauheella.

Tapaus 2: Pinksut tasselimuffinit

Pinksut tasselimuffinssit

Kuppikakkuja herkkusuille, s. 26                                           Makeat ja suolaiset muffinit, s. 24

Tässä seuraavassa esimerkissä otellaankin sitten tosissaan. Todella samanlaisilla resepteillä saadaan nimittäin aikaan tismalleen samannäköisiä muffineita! Kuppikakkuja herkkusuille tarjoaa taikinaan 1/4 dl vähemmän öljyä kuin Makeat ja suolaiset muffinit, joka nokittaa vielä appelsiiniliköörillusikallisella.

Todellinen ero reseptien välillä tuleekin kuorrutuksessa. Ette olisi varmaankaan ikinä arvanneet, mutta vasemmanpuoleinen kuorrutus on tehty tomusokeri-kermavaahtosekoituksesta, jota on pursoteltu pyörteeksi jokaiselle leivokselle. Oikeanpuoleinen käyttää vanhanaikaisesti tomusokeri-vesikuorrutusta, johon on isketty sokerikukka koristeeksi. Näin erilaisin koristelutekniikoin näin samannäköisiä kuppikakkuja! Kuvakin on samasta kuvakulmasta. Ja miksipä ei, kun hyvältä näyttää.

Tapaus 3: Sulkut pörriäiskuppikakut

Sulkut pörriäiskuppikakut

Kuppikakkuja herkkusuille, s. 70-71 Makeat ja suolaiset muffinit, s. 76-77

Kolmannella kierroksella päädytään sitten kuitenkin täysin erilaisten reseptien ja koristeluvinkkien kautta jälleen täysin samannäköiseen lopputulokseen. Vasemmalla väännetään 24 torttua banaani-hunajataikinasta. Oikealla käytetään kaikkea vaniljakastikejauheesta ja välipalakekseistä lähtien, vaikka kyllä sieltäkin ne banskulivanskulit ja hunajapunajat 24 tortun pohjalta löytyvät.

Vasemmassa nurkassa kuppikakut valellaan hunajalla ja koristukset tehdään sokerimassasta, koristelugeelistä ja hunajasta. Siipinä toimii 24 mantelilastua. Oikean nurkan kuppikakkujen kiille keitellään kokoon vaikka mistä. Pörrinkäiset sorvataan mantelimassasta, suklaasta ja 48 mantelilastusta, joten tämä on puolet tuhlaavaisempi resepti kuin edellinen. Vai kuuluuko 24 mehiläisellä todella olla 48 siipeä kaikenkaikkiaan?

Tätä voi siinä viitisen minuuttia ennen lastenkutsuja tosissaan miettiä! Suuren kuppikakkuskandaalin takana on epäilemättä joku strömsöläis-kotoilijoiden salaliitto.

Toisaalta tämän voi ottaa ehdottomasti positiivisenakin asiana. Jos todellakin keitto- ja leivontakirjoista vähintään osa tehdään näin, ensin hankitaan kuvat, näissä tapauksissa StockFood -kuvapankista* ja sitten lätkäistään viereen joku ohje, jolla periaatteessa voisi tulla jotain kuvannäköistä… Niin todellakin se, että meikäläinen ei saa aikaiseksi niillä ohjeilla mitään kuvaa muistuttavaakaan ei johdu vaillinaisista leipojantaidoistani, vaan leivontakirjamaakareiden perustavanlaatuisesta huijingista.** Olenkin ehkä salaa ihan passeli kotikurmeilija.***

* Igloo väittää kovasti olevansa tekijänoikeuksien haltija, mutta mitä sanotte tästä tai tästä?  Otavan kuppikakkukirjassa on sentään reilut maininnat kuvalähteistä lopussa, olkoonkin että 4:n fontilla.

** Muitakin kuvakaksosia näistä kirjoista löytyi. Reseptit ovat kuvista poiketen vapaata riistaa, niihin ei synny tekijänoikeutta, kuten eehanassa ruokablogissa Chocochilissä huomattiin.

*** Yhtään kuppikakkua ei vielä ole leipaistu tässä prosessissa… “Kirjabloggaaja leipoo, krhm.”

***

Nimetön: Kuppikakkuja herkkusuille: Ihania ja makoisia reseptejä
Kansi: ?
Suom. Sini Bonke
Igloo 2011
95 s.

***

Nimetön: Makeat ja suolaiset muffinit
Kansi: Susie Eising (toim.)
Suom. Mira Rahikainen
Otava 2008
128 s

Jens Linder & Pelle Holmberg: Sienionni

© Kirjakko, Linder&Holmberg: Sienionni, kannen kuvat: Stefan Wettainen

Ruotsalaisten sienimiesten Jens Linderin ja Pelle Holmbergin sienikirja Sienionni: Voitateista rouskuihin – 60 reseptiä parhaista ruokasienistämme on kaunis ja värikäs sienestysoppaan ja keittokirjan risteytys. Sienionni sopii sienimetsäviekkareiden lievitykseen näin keskitalvella, kun sinnikkäimmätkin suppilovahverot ovat luovuttaneet itiöemien puskemisen, kumisaappaat polkevat vain vetistä asfalttia ja pakastimen kätköistä löytyy kymmenittäin epämääräisiä huurtuneita pussukoita jotain, jotka voisivat olla kehnäsieniä tai herkkutatteja tai ehkäpä sekasieniä.

Linder ja Holmberg ovat jaotelleet Sienionnen (Tammi 2010, suom. Elina Uotila) vuodenaikojen mukaan, ja jokaisesta sienestä laajahko kuvaus ennen sieneen liittyvää reseptiä. Sienionni onkin perinteisiin sienikirjoihin verrattuna huomattavasti enemmän resepteihin päin kallellaan. Kirjailijat suosittavatkin sitä lähinnä keittiössä käytettäväksi. Enimmäkseen mukavan yksinkertaisilta kuulostavat reseptit innoittavat bongailemaan itselle metsästä vähän tuntemattomampiakin sieniä, sekä noukkimaan niitä tuttuja, jotka ovat aiemmin jääneet metsään “kun ei keksi mitä niistä sitten laittaisi”. Reseptien lisäksi myös sienten kuvauksissa kerrotaan vinkkejä niiden laittamiseen ja säilömiseen, joten kirja on varsin monikäyttöinen.

Resepteistä ja sienistä on myös upeat valokuvat. Sienikuvitus on tyyliltään jokseenkin epätasaista: jotkut muistuttavat ilahduttavasti opetuskuvia, toiset ovat puolestaan metsäotoksia. Lisäksi kirjassa on esitelty vain hyvänmakuisia syötäviä sieniä.

Niinpä varsinaiseen sienimetsään kannattaa ottaa kaveriksi joku uudehko taskukokoinen sieniopas, jossa on esitelty myös myrkylliset ja pahanmakuiset sienet, etenkin jos on Sienionnen perusteella innostunut jostain uudesta sienilajista. Uudehko opas on yleensä vanhaa parempi, sillä sienien myrkyllisyyksistä opitaan koko ajan uutta ja esimerkiksi korvasientä Sienionnesta ei enää löydy sen karsinogeenisyyden takia. Kirjan lopussa on myös kuvaton osio, josta löytyvät  reseptit klassisia sienikastikkeita ja muita perussieniruokia varten.

Lopuksi haluaisin tällaisena puolivillaisena kotikokkina todeta, että “Sinihomejuusto-sienitäytteiset krepit” (s. 140), “Tillinen kanttarellikeitto” (s. 76), “Mushroom n’ Chips” [sic] (s. 112), ja “Syyssienet à la Grecque” (s. 120). Namnamnam.