Category Archives: Kestosuosikki

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo 
Suom. Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
Esp. alkup. La Casa de Papel (2002)

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua “Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin”. Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen – ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkien luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita, ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin (WSOY 2012)

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti –elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti – Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Kirjaläppää: 100 säilytettävää kirjaa

Kirsi laittoi taas pahan Kirsin kirjanurkkauksessa. Mitkä 100 kirjaa säilyttäisit? Omaan settiinsä Kirsi oli valinnut mm. sanakirjoja.

Nythän on niin, että sanakirjat ovat välttämättömiä apu/työvälineitä: meikäläinen ei ainakaan lue yhtään kokonaista lausetta latinaksi, ellei saatavilla ole kyseisen ulkomaankielen (kuolleen, ei kuopatun) sanakirjaa. Sama kirjoittaessa: etenkään niinä päivinä, jolloin aivot ovat muutenkin hitaalla, ei kirjoittamisesta tule mitään, jos jotain sanaa pitää oikein ruveta pohtimaan. Toki netissä on sanakirjoja pilvin pimein, mutta varsinkin em. päivinä sen netin on paras olla pimeänä, tai kirjoittamisesta ei tule mitään.Eli sanakirjahyllymetrini lasken tässä yhteydessä yhdeksi esineeksi. (Säästin tässä just useamman kymmentä paikkaa.)

Toisekseen, ammattikirjallisuus. Ammattikirjallisuus on välttämätöntä ammatin harjoittamista varten, eikä ainakaan oman alani erikoiskirjallisuutta ole helppo saada uudestaan käsiinsä, mikäli ne joskus menettää. Ammattikirjallisuus = yksi esine. (Säästin tässä just vaatehuoneellisen nimekkeitä.)

Mutta ne loput sitten. Olen opiskeluaikoinani pärjännyt ihan hyvin kymmenellä kirjalla ne ajat, jolloin vaihto-opiskelin ulkomailla. Tai toki niitä ulkomaankielisiä on tarttunut paikan päältä mukaan matkojen varrella, mutta siis jos on kirjasto käytössä, niin periaatteessa ihminen selviää hyvin vähällä määrällä. Minäkin saattaisin selvitä alle 50 kirjalla, sillä suuri osa lemppareistani on mukavasti aina saatavilla kirjastossa. Ehkä tämä nykyinen hamstraus onkin enemmän stabiilin omistusasumiselämän lieveilmiö?

  1. Sanakirjat
  2. Ammattikirjallisuus
  3. Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
  4. Julio Cortazar: Bestiario
  5. Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha
  6. Saima Harmaja: Kootut runot
  7. John Berendt: Midnight in the Garden of Good and Evil
  8. John Irving: A Prayer for Owen Meany
  9. E. L. Doctorow: Ragtime
  10. Stanislav Lem: Solaris
  11. Junichiro Tanizaki: Varjojen ylistys
  12. George R. R. Martin & Lisa Tuttle: Windhaven
  13. Roger Zelasny: The Great Book of Amber (The Chronicles of Amber 1-10)
  14. E. M. Forster: A Passage to India
  15. Guy Gavriel Kay: Tigana
  16. Wladimir Kaminer: Russendisko
  17. Eino Leino: Helkavirsiä
  18. Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat
  19. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
  20. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
  21. Peter Ackroyd: Chatterton
  22. Jonathan Swift: Gulliver’s Travels
  23. Daniel Defoe: A Journal of the Plague Year
  24. Ray Bradbury: Fahrenheit 451
  25. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
  26. Walter Moers: Die Stadt der Träumenden Bücher
  27. J. R. R. Tolkien: Hobitti
  28. Jane Austen: Northanger Abbey
  29. Jane Austen: Persuasion
  30. Jane Austen: Pride and Prejudice
  31. Jane Austen: Sense and Sensibility
  32. William Blake: Selected Poetry
  33. John Donne: Complete English Poems
  34. Julian Barnes: Flaubert’s Parrot
  35. Mary Shelley: Frankenstein
  36. Margaret Cavendish: The Blazing World and Other Poems
  37. Neal Stephenson: Cryptonomicon
  38. Neal Stephenson: The Baroque Cycle
  39. Don Delillo: White Noise
  40. Richard Adams: Ruohometsän kansa
  41. Uuno Kailas: Runoja
  42. Edith Södergran: Dikter
  43. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
  44. Henry James: What Maisie Knew
  45. Jane Austen: Mansfield Park
  46. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
  47. Caryl Phillips: Crossing the River
  48. Peter Ackroyd: Hawksmoor
  49. George R. R. Martin: A Game of Thrones
  50. Charles Baudelaire: Les Fleurs du Mal

Puristin tähän nyt 50 nimekettä siinä järjestyksessä kuin satuin ne muistamaan noin puolessa tunnissa. Joiltain kirjailijoilta olisi hyvin voinut valita useampia kirjoja, ja jotkut jätin mainitsematta juurikin hyvän kirjastosaatavuuden tai ilmaisen nettisaatavuuden takia.

Tähän lauantai-illan ratoksi voisikin näin sopivasti motivoituneena käydä pikatyhjentämässä kirjahyllyistä kaikkea turhaa, nyt kun on kirkkaana mielessä, mikä on todella olennaista. Laitan ne eteiseen ja ilmoitan miehelle, että kirjasto aukeaa aamuysiltä, nämä saa viedä kierrätykseen. Bonarina saan pitkät aamu-unet, mies ei varmasti uskalla herättää ennen kuin kirjat ovat todella poistuneet talosta. Nerokasta ja tehokasta.

Lopuksi Monty Python esittää, miksi sanakirjat ovat tärkeitä:

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=IN9mP2_1A-c]

Edith Wharton 150 vuotta

Edith Wharton, © Beinecke Rare Book & Manuscript Library, Yale University

Tänään on Edith Whartonin (1862-1937), surkuteltavien säätyläissankaritarten kohtalottaren 150-vuotispäivä. Yleisesti ottaen Whartonia tunnutaan pitävän humoristisena vuosisadan vaihteen amerikkalaisen yläluokan kuvaaja.

Harvoinpa kuitenkin Whartonin kirjoissa käy keskeisille naishahmoille hyvin, edes hetkellisesti saati sitten lopullisesti. Kyynisempi tarkkailija voisi olla vakuuttunut, että juuri Whartonin näennäisen misogynian takia hänelle myönnettiin Pulitzer-palkinto ensimmäisenä naiskirjailijana ikinä vuonna 1921. Whartonin kirjoihin tutustunut voisi todeta, että Wharton on ollut aikamoinen naisasianainen, sillä hänen romaaneissaan naishahmoille käy huonosti, koska yhteiskunta tai ainakin ylempien luokkien sosiaaliset kuviot on järjestetty niin, ettei niissä voi naisihminen voittaa oikein millään. Mahdollisesti Pulitzer-palkintoon vaikutti myös se, että The Age of Innocence (Viattomuuden aika, Otava 1955, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja) on kesympi kuin Whartonin aiempi tuotanto.

Erityisesti The House of Mirth (1905, Säätynsä uhri 1922, suom. Armas Hämäläinen), Viattomuuden ajan lisäksi ainoa suomennettu Edith Whartonin romaani, on brutaalin kiehtova kuvaus 1800-luvun lopun newyorkilaisesta seuraelämästä. Kuten tyypillistä Whartonille, tämäkin romaani keskittyy aikalaissäätyläisnaisten elämän keskeisiin asioihin: rahaan ja rakkauteen. Ilman rahaa ei ole elämää, joten on tarpeellista avioitua riittävän hyvin. Kuitenkin sitä kaipaisi avioitua jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jota voisi arvostaa tai jopa rakastaa. Ja päästäkseen avioon, pitää tytöllä olla puhtoinen maine, sillä maine on tärkein tae rahan jatkuvasta virtauksesta oikeaan suuntaan. The House of Mirthin sankaritar mokaa vahingossaan maineensa nuorena, ja siitäpä se reipas alamäki sitten alkaakin.

Rahan ja rakkauden väliset ristiriidat olivat Whartonille henkilökohtaisesti tuttuja. Hän ei onnekseen mokannut missään vaiheessa. Hän avioitui varakkaasti ja soveliaasti, kiersi Eurooppaa aviomiehensä ja kiinnostavien intellektuellien kanssa, ja sai vuonna 1908 avioeron aviomiehensä mielenvikaisuuden perusteella. Avioero on ollut aiheena myös Whartonin fiktiossa. Esimerkiksi vuonna 1907 ilmestyneessä lyhytromaanissa Madame de Treymes juoni huipentuu avieroon liittyviin lakeihin – kirjan nimellinen ranskalainen sankaritar madame de Treymes tuntee paikalliset lait ja pyrkii junailemaan amerikkalaisen kälynsä avioeron hänen miehensä parhaaksi.

Wharton pyrkii kerta toisensa jälkeen näyttämään, miten käy naisille, jotka eivät pelaa sääntöjen mukaan, ja sääntöjen mukaan pelaaminen tarkoittaa Whartonille lähes äärimmäistä laskelmointia. Hän tähdentää kerta kerran jälkeen, että nainenkin on naiselle susi, lukuunottamatta niitä harvoja naisia, jotka ovat itsekin joskus mokanneet. Nykyään puhutaan lasikatoista ja -lattioista, mutta 1900-luvun vaihteen säätyläisnaiset tuntuvat Whartonin romaanien perusteella sipsutelleen särkyneillä pulloilla ja sydämillään koko elämänsä.

Edith Wharton – antinostalgista epähömppää romanttiseksi hömpäksi naamioituneena koko rahan edestä. Ja mikäli kirjoille ei ole aikaa, kannattaa silmäillä Wharton-filmatisoinnit. Jostain syystä Whartonia on vaikea mokata. Martin Scorsesen mestarillinen Viattomuuden aika (1993), nokkelan kuvauksellinen The House of Mirth (2000) ja BBC:n höpsäkän viiltävä minisarja The Buccaneers (1995), jonka käsikirjoittaja on dramatisoinut kirjailijan viimeisen, kesken jääneen romaanin sentimentaaliseksi psykodraamaksi.

Lopuksi aikalaista romattista (ja täysin Whartonin naturalismin vastaista) populaarimoraliteettimusiikkia suoraan savikiekolta.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=22UP9xLL-jM&feature=related]

Agatha Christie: Tio små negerpojkar

© Kirjakko

Teetä ja kuivakakkua syanidilla, kuinka hurmaavaa murhaavaa. Agatha Christie on yksi maailman käännetyimmistä kirjailijoista, eikä suotta. Christien dekkarit ovat edelleen lähes parasta parhautta lukijalle, joka kaipaa elämäänsä pientä, ei liian pelottavaa murhamysteeriä sivistyneessä vintage-ympäristössä harrastettuna.  Yksi Christie-suosikeistani on ehdottomasti Eikä yksikään pelastunut (alkup. Ten Little Niggers, 1936), jonka pääjuoni on teknisesti ottaen perinteinen Christie-who-dunnit, mutta jonka tarina kuitenkin poikkeaa tavanomaisesta Poirotista tai neiti Marplesta.

Luin ensimmäiset Christieni ala-asteella. Sittemmin olen eri kieliä opetellessani havainnut, että nämähän ovat erinomaisia kielenopettelu- ja kielitaidonfreesausvälineitä. Kun juonesta on jo joku haisu suomenkielisen laitoksen perusteella, niin voi kiinnittää huomiota puheenparteen ja kielenkäyttöön. Erityisen käteviä nämä ovat siksi, että keskustelu on usein kevyttä jutustelua tuntemattomia kesken. Tokikin sanastoa varten joutuu sittemmin lukemaan esimerkiksi sanomalehtiä, koska Blausäurella ei särdeles pärjää dans un salon de thé, for eksempel.  Ruotsin freesailuni sai mukavasti potkua kirjaston vaihtohyllystä löytämästäni Tio små negerpojkarista (BonnierPocket 1986).

Dame Agatha Christien Tio små negerpojkar on hänen kirjallisella kultakaudellaan syntynyt tarina yhden mielipuolen suorittamasta joukkomurhasta, jolla on itse asiassa yksitoista uhria. Onnistuttuaan huijaamaan kymmenen uhria tekaistuilla kutsuilla eristyksissä olevalle lomasaarelle, hän alkaa murhaleikin, josta yksikään ei selviydy hengissä. Ensimmäinen kuolonuhri menee lomalaisten silmissä vahingon piikkiin, mutta pakokauhu alkaa nousta toisen selittämättömän kuoleman tapahtuessa kaikkien silmien edessä. Lopulta itse murhaajan ei edes tarvitse vaivautua tappamaan kaikkia – paniikki ja itsesuojeluvaisto saavat myös erään lomalaisen tarttumaan aseeseen. Christie käyttääkin tyypilliseen tapaansa kaikkitietävää kertojaa, joka on erityisesti viehtynyt tarkastelemaan muutamien päähahmojen toimia ja ajatuksia.

Tio små negerpojkar (suom. Kymmenen pientä neekeripoikaa 1968 sekä Eikä yksikään pelastunut 1940, viimeksi WSOY 2003) perustuu samanlaiselle psykologiselle juonikudelmalle kuin Christien Poirotit ja neiti Marpletkin – murhaajan persoonallisuus yhdistettynä hänen elämäntilanteeseensa selittää murhan. Tässä romaanissa ei kuitenkaan perinteisen salapoliisihahmon toimesta, vaan  kaikki kuolonhetkeään odottavat hahmot pyrkivät keskenään selvittämään, missä murhaaja piilee. Murhaajan paljastamiseen ei kuitenkaan pystytä edes Scotland Yardin tutkijoiden toimesta, ennen kuin hänen tunnustuskirjeensä toimitetaan tapauksen ymmällään oleville tutkijoille.

Tässä dekkarissa Christie flirttaileekin lukijan odotushorisontin pettämisen kanssa tavanomaista enemmän. Useamman murhaajan esiintyminen on ennen kuulumatonta Christieltä. Uhrien suuri määrä järkyttää lukijaa vielä nykyäänkin. Tio små negerpojkar lähestulkoon käyttää useampaa minäkertojaa ja lisäksi loppu on hilkulla jäädä avoimeksi. Turvallista jännitystä kaipaavan lukijan odotukset kuitenkin täytetään, sillä kaikki selviää aikanaan.

Tio små negerpojkar on ehkäpä juuri erilaisuutensa takia myös varsin haavoittuvainen kriittisen lukijan silmissä. Murhaajan on nimittäin täytynyt olla  lähes uskomattoman onnekas saadakseen suunnitelmansa onnistumaan käytännössä. Hetkenkään pohtiessa juonikudelman aukot repeytyvät ikävän suuriksi. Toisaalta loppuratkaisun johdosta lukija joutuu myös pohtimaan omaa moraaliaan: onko tappaminen koskaan oikein ja kellä (jos kellään) on oikeus päättää toisen elämä(stä).

Tio små negerpojkar on Christien tuotannolle sikäli epätyypillinen, että parempana  ensikontaktina Agatha Christien tuotantoon toimii vaikka Murha maalaiskylässä, jossa neiti Marple esiintyy ensimmäisen kerran. Sen sijaan jotain vähän erilaista, mutta kuitenkin luotettavaa nostalgista ja veretöntä jännitysviihdettä kaipaavalle dekkareiden nautiskelijalle Tio små negerpojkar toimii, jos näin nyt voi sanoa, kuin syankaliumi (cyankalium på svenska).

Kehtaako joku muu tunnustaa Christie -lempparinsa?

Jane Austen: Northanger Abbey

© Kirjakko

Tyttöilykirjallisuuden äidin Jane Austenin romaanit valloittavat jo kolmatta vuosisataa, ja niistä ehdottomasti paras on Northanger Abbey. Miksikö? Northanger Abbeyssä Austenille tyypillinen lämpimän humoristinen perhe-elämän kuvaus sekä romanttisen pääjuonen kannattelema tarkkasilmäinen sosiaalinen kommentaari tarjoillaan goottilaisen kauhuromaanin lempeän purevana parodiana.

Northanger Abbeyn (alkup. 1818, suomennettu Neito vanhassa linnassa, WSOY 1953 ja Northanger Abbey, Welkin Books, 1999) parodiointi osuu aikakauden muodikkaiden kauhuromaanien lisäksi myön niiden lukemiseen ja romaanien lukemiseen yleensä. Niinpä teoksen tarina ryydittyy ihastuttavasti kommenteilla aikakauden kuumimmista lukemistrendeistä sekä romaanien kirjoittamisesta. Ja kukapa lukija ei hykertelisi lukemisesta lukiessaan?

Jane Austenin aikaan kauhuromaani oli uusi ja muodikas kirjallisuudenlaji, jonka parissa erityisesti naimaikäinen nuoriso vietti aikaa. Niinpä sitä paheksuivat erityisesti nuorison moraalista ja ajankäytöstä huolestuneet kukkahattutädit ja seurakuntasedät – ja lukijat itse. Northanger Abbeyssäkin jokainen The Castle of Udolphon tai muiden Mrs. Radcliffen kirjojen nautiskelija muistaa ensin paheksua koko kirjallisuudenlajia ennen kuin kehtaa hehkuttaa lukukokemustaan, tai suositella muita kauhuromaaneja.

Northanger Abbeyn romanttinen juoni saakin rutkasti lisämakua siitä, kun kukkahattutätien pahimmat pelot käyvät todeksi sankarittaren Catherinen elämässä: hän alkaa nähdä ja kokea maailman lukemiensa kirjojen värittämän linssin läpi. Ikävä kenraali näyttäytyy murhanhimoisena, modernisoidusta Northanger Abbeyn maalaiskartanosta Catherine pyrkii tarmokkaasti löytämään jälkiä menneisyyden kiroista ja kauhuista. Tuulen ujellus, synkät varjot ja salaisuuksien verkot riistäytyvät kirjoista Catherinen maailmaan – ja vaarantavat koko romanssin.

Jane Austenin romaaneista on myös tuotettu useita menestyksekkäitä filmatisointeja. Englantilaisen ITV:n tuottama Northanger Abbey vuodelta 2007 on elokuvana tavanomaista Jane Austen -filmatisointia parempi. Se on hengessä erityisen uskollinen alkuperäiselle, mutta myös monia alkuperäisiä kohtauksia ja repliikkejä on säilytetty. Ja miksipä ei, sillä tässä romaanissa Austenin rehellisyydellään hätkähdyttävät nokkeluudet toimivat erityisen hyvin. Jos Ylpeyden ja ennakkoluulon (alkup. 1813) alkulause on yksi kirjallisuusklassikkojen tunnetuimpia (It is a truth universally known…), Northanger Abbeyn loppulause sopii selvästikin myös elokuvan loppukaneetiksi:

I leave it to be settled by whomsoever it may concern, whether the tendency of this work be altogether to recommend parental tyranny or reward filial disobedience. (Northanger Abbey, p. 236)

Loppulauseen sarkastinen kurotus romaanista maailmaan tyhjentää kirjan kauhuteeman uudelleen yhdellä säilänpistolla. Tämä fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja tosielämän sekoittumisen pelko vaikuttaa arkipäivässämme edelleen, vaikkei saarnoja ja historiaa sekä pakkoraossa runoutta ja näytelmiä enää pidetäkään ainoina lukemisen arvoisina kirjallisuudenlajeina. Romaaneihin ja jopa kauhukirjallisuuteen tuntuvat kukkahattutädit turtuneen niin perusteellisesti, että niiden julkiselle paheksunnalle tuntuu nykypäivänä riittävän aikaa erittäin harvoin. Onko ihmiskunnan loputon kyky keksiä itselleen uusia tapoja paeta arkea merkki kulttuurievoluutiosta vai helmasynnistä, sitä voi jokainen lukija pohtia tykönään synkkinä ja myrskyisinä öinä.

Thomas Pynchon: The Crying of Lot 49

Lähde: http://www.thomaspynchon.com/bookstore.html

Thomas Pynchonin The Crying of Lot 49 iskee suoraan selkärankaan ja ravistaa. Joka kerta kun tämä lyhytromaani on ollut kesken, olen heräillyt yön pimeydessä täysin psykedeelisistä painajaisista hikisenä ja sydän hakaten. Ensimmäisellä kerralla kuvittelin sen johtuvan pikavauhtia lähenevästä postmodernin kirjallisuuden tentistä, mutta sittemmin se on paljastunut johtuvan kirjasta itsestään. Se on kummallista, koska teos ei ole mitenkään erityisen pelottava. Itse asiassa, se on hetkittäin jopa yllättävän hauska trilleriksi. Yksittäisen ihmisen marionettimainen salapoliisitarina vaan näppää käyntiin kaikki-minun-pahimmat-pelkoni -sovelluksen.

Thomas Pynchonia pidetään yhtenä amerikkalaisen postmodernin mestareista. The Crying of Lot 49 (Vintage, 1996; suom. Huuto 49, Nemo 2003) on hänen toinen romaaninsa, joka tunnustettiin jo julkaisuvuonnaan 1965 täysin uudentyyppiseksi kirjallisuudeksi, kuten Joycen Odysseus aikoinaan. Toisin kuin Odysseus, joka on loppumattoman pitkä, The Crying of Lot 49 on ällistyttävän kompakti paketti 127 sivullaan.

Kirjan juoni alkaa yksinkertaisesti ja välittömästi kirjan alkulauseessa, joka on yksi kirjallisuushistorian parhaista ja pakottaa lukemaan seuraavatkin. Aina vaan paranee.

One summer afternoon Mrs Oedipa Maas came home from a Tupperware party whose hostess had put perhaps too much kirsch in the fondue to find that she, Oedipa, had been named executor, or she supposed executrix, of the estate of one Pierce Inverarity, a California real estate mogul who had once lost two million dollars in his spare time but still had assets numerous and tangled enough to make the job of sorting it all out more than honorary. Oedipa stood in the living-room, stared at by the greenish dead eye of the TV tube, spoke the name of God, tried to feel as drunk as possible. But this did not work. (The Crying of Lot 49, s. 5)

Keski-ikäinen rouvashenkilö Oedipa Maas on määrätty entisen miesystävänsä (luonnollinen kuolema) testamentin toimeenpanijaksi. Ja sen jälkeen mikään ei olekaan yksinkertaista, koska yksi postimerkki. Oedipan arkirutiinit särkyvät hänen selvittäessään postimerkkiä. Selvittely johtaa Oedipan ryntäilemään johtolankojen perässä sattumien johdatellessa häntä oikeaan suuntaan. Onko maailma todella täysin eri paikka kuin mitä hän on aina uskonut? Onko kaikki vain hänen omaa mielikuvitustaan? Vaiko sittenkin entisen miesystävän järjestämää julmaa peliä hänen elämällään ja mielenterveydellään? Postimerkki huutokaupataan kirjan lopussa kohteena nro 49.

Eri juonenkäänteissä Pynchon ottaa esiin liudan erilaisia aikalaisilmiöitä. Popmusiikki (ja -muusikot), salaliittoteoriat, Yhdysvaltain historia, kalifornialainen elämäntapa, huumeet, radio-ohjelmat, tv-ohjelmat, autoilu, poikarakkaus, psykoanalyysi, motellielämä, yökerhot, rakennushankkeet (ja Maxwellin demoni, tuo termodynamiikan pikku vekkuli <3)… Tiukka juonenkuljetus muodostaa kuitenkin temaattisista harhailuista 1960-luvun jenkkiyhteiskunnan peilin ja samalla intellektuaalisen palapelin, jossa lukijaa viedään kuin Oedipaa – marionettina vihjeiden ja vihjailujen verkostossa.

The Crying of Lot 49:ssa Pynchon haastaa lukijan erittäin kiehtovasti, kietomalla hänet valheiden ja vihjeiden verkkoon hänen avoautoillessaan kalifornialaista valtatietä suoraan mysteerin ytimeen ja mutkitellen lopullisen vastauksen äärelle. Nerokasta.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Lähde: http://www.moomin.com/tove/bibliografia.html

Kuvanveistäjän tytär on Tove Janssonin lapsenäänellä kertomia lapsuusmuistoja täynnä. Kerrassaan valloittavissa pikku tuokiokuvissa Jansson kertoo ajasta, joka on niin satumaisen nostalgian täyttämää, ettei sellaista voi kuvitella todellisuudessa olleenkaan. Tämän omaelämänkerrallisen teoksen lukija kuvittelee ymmärtävänsä, mistä muumimaailma on peräisin. Teoksen suurin lahja lukijalle on kuitenkin se, että hän pääsee jälleen katsomaan maailmaa, sen valoisia ja raadollisiakin hetkiä, lapsen silmin.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 1969, ruots. alkup. Bildhuggarens dotter) on yksi niistä kirjoista, joita on lähes mahdoton kuvailla osuvasti. Siinä eletään kirjailijan lapsuusmuistoja eloisasti ja lapsenkielisesti kuvauksesta toiseen hypähdellen. Kerronta on tunteikkaan minimalistista. Kuvanveistäjän tyttären novellit ovat lyhyitä ja iskeviä, temaattisesti eheitä ja tarinallisesti eteneviä. Tunnelma on väliin riehakas kuin lastenjuhlilla ja väliin vimmainen kuin eilisöinen syysmyrsky, hetkittäin leppoisa kuin lämpimät villasukat, mutta alituiseen intensiivistä.

Väkevästä nostalgiasta, lapsenkatseisuudesta ja -mielisyydestä huolimatta Janssonin muistelmat ovat eläväisiä ja uskottavia. Niistä huokuu henkilökohtaisuus, joka sulkee myös lukijan syliinsä.

Juhliessa voi sattua mitä tahansa jollei pidä varaansa… Musiikin jälkeen tulee sotamuistojen vuoro. Silloin minä odotan vähän peiton alla, mutta nousen aina ylös sitten kun he hyökkäävät korituolin kimppuun. Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun… Seuraavana päivänä sitä aina kaipaa mutta ei oikein tiedä mitä. Lopulta tulee mieleen, että jospa se on silli. (Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1969, 29-30).

Tämä on yksi niistä kirjoista, joihin itse palaan aina syysmatalan iskiessä. Vaikka tämä kirja muistuttaa, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, sen lukeminen jättää silti jälkeensä kiitollisuuden nykyhetkestä.