Category Archives: Kirja-arvostelu

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Kirjaläppää: Spefiläppää!

Maanmainio kirjallisuusmakasiiniohjelma KultTV pyysi tekemään itsestään julkisesti pellen parodian merkeissä. Mitäpä tällaiseen ehdotukseen voi todeta? Spoof!

Oma välitön vastaukseni oli, että SpefiTV:tä onkin kaivattu jo pidemmän aikaa. Kun sain kaveriksi Kujerruksia-blogin Linnean noin 0,3 sek lähtisiksäämunkaa-pyynnön esitettyäni, loppu onkin vaihtoehtohistoriaa.

Historiallinen ensimmäinen SpefiTV, olkaa hyvä. Ajankohtaista spefiläppää tragikoomisella ihmiskokeella ryyditettynä.

SpefiTV #1

Vähintään 120 000 SHU:n lämpöinen kiitos Linnealle ansiokkaasta täysivaltaisesta heittäytymisestä tähän(kin) älyvapaaseen nerokkaaseen kirjaproggisideaani. Yhtä lämmin kiitos Tuomakselle erittäin pätevästä teknisestä tuesta! Tämä on ensimmäinen ällistyttävistä kirjallisuusproggiksistani, joka näki päivänvalon. Huraa! Linnean bloggaus löytyy täältähttp://pigeonnaire.blogspot.com/2014/07/spefitv-on-taalla.html.

p.s. Hävettää myöntää, että Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on edes yksi todella, todella fiksu laki.  (spoiler alert!) Agent K, ei koskaan enää.

Kirjaläppää: “Kirja-arvostelu kouluun”

Veikkaan, että on syksy ja kouluissa se aika ensimmäisestä jaksosta, jolloin äidinkielen tunneilla aletaan vaatia kaunokirjallisten teosten lukemista ja kirjoista raportointia. Ehkäpä jopa luettujen kirjojen juonten tai henkilöhahmojen tuntemusta tai pahimmillaan oikein kirjojen sisällön analyysia.

Anna-Leena Härkösen esikoisromaani Häräntappoase

© Taika. Kirjoitin ekan kirja-arvosteluni ikinä Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta kasiluokalla. Onneksi en muista siitä mitään. Kirja on edelleen hyvä.

Ihan blogiini osuneista googlehauista päättelen tällaisen seikan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock analysoidakseen, että hakutermit kuten “Teoksen nimi + mitä *lisää hahmon nimi tähän* tapahtui?”, “Teoksen nimi + juonet”, “Teoksen nimi + teema”, “Teoksen nimi + kouluun” ja lempparini “Teoksen nimi + vastausteksti” eivät varsinaisesti kaipaa objektiivisen kriitikon ammatillista näkemystä sanataideteoksen merkittävyydestä kirjallisilla kentillä.

Joten tässä ilmaisia vinkkejä lukemista vaativien äikäntehtävien kanssa painiville. Miten päästä helpolla, kun koulussa pakotetaan lukemaan kirja ja kirjoittamaan siitä jotain?

1. Helpoimmalla pääset, jos luet sen kirjan ja kirjoitat lukukokemuksestasi. Kirjan voi vaikka kuunnella äänikirjana ja tarkistaa sitten ainetta kirjoittaessa henkilöiden nimet yms. yksityiskohdat paperi- tai sähkökirjasta. KS. lisää kohdasta 5 ja 6.

2. Jos et kuitenkaan halua, ehdi tai muuten jaksa tarttua itse kirjaan, älä ainakaan kopioi tekstiä suoraan internetistä. Äidinkielen opettajasi on, uskomatonta kyllä, lukemisen ja tiedonhaun ammattilainen. Hän tunnistaa, jos olet kopsannut tekstisi internetin kirjablogeista tai wikipediasta, koska hänkin osaa copypastata.

HUOM. myös useista eri lähteistä kopioimisesta jää kiinni ihan samalla tavalla kuin yhdestä lähteestäkin, joten jos joka tapauksessa kopioit suoraan netistä, pääset helpoimmalla, jos kopioit vain yhdestä lähteestä.

3. Jos varsinainen kirjan lukeminen ei kiinnosta, mutta koet mahdolliseksi vaikka jotain omaakin kirjoittaa, ettet jäisi kiinni kopioinnista, voit helpottaa kohtuutonta urakkaasi internetin avulla. Etsi netistä tietoja kirjasta ja selitä tietosisältö omin sanoin kirjoituksessasi. Vältä sellaisten sanojen käyttöä, joita et itse ymmärrä. Kiinnitä huomiota sisällön järjestelyyn: muokkaa monimutkaiset virkkeet lyhyemmiksi ja asettele kappaleet eri järjestykseen kuin alkuperäisessä tekstissä. Jos teet tämän hyvin, saatat päästä kuin koira veräjästä, mikäli alkuperäinen netistä löytämäsi aineisto on kertonut luotettavasti kirjasta ja käsitellyt tehtävänannon aihepiiriä.

4. Jos olet valmis selailemaan kirjaa vähän, internet on jälleen ystäväsi. Mitä enemmän ennakkotietoja sinulla kirjasta on, sitä nopeampaa lukeminen on ja sitä nopeammin ymmärrät, mistä on kyse. Toki tällöin luet kirjaa tietystä näkökulmasta, joka ei välttämättä ole sama kuin tehtävänannossa. Hyvin valitut hakusanat auttavat rajaamaan näkökulmaa omaan tehtävänantoosi sopivaksi.  

VINKKI: Kirjan takakansitekstissä on yleensä avulias tiivistelmä kirjan sisällöstä. Siitä on hyvä aloittaa, kun miettii päähenkilöitä, juonia, teemoja, kirjallisuuslajia ja muuta perustauhkaa.

***

5.  Lue se kirja pikalukuna. Koko kirjaa ei välttämättä tarvitse lukea erityisen huolellisesti. Ensimmäinen ja viimeinen luku ovat yleensä ne tärkeimmät, samoin joka luvun ensimmäiset ja viimeiset sivut. Siinä välissä voi sitten silmäillä tekstiä, ja esimerkiksi lukea vain ne kohdat, joissa esiintyy päähenkilön nimi.

HUOM.  Tätä taktiikkaa käyttämällä otat melkoisen riskin siitä, että opettajasi on kuolla nauruun vastaustasi lukiessaan. Mutta ainakin olet pyrkinyt sekä perehtyä kirjaan että tuottaa omaa tekstiä, mikä on ehdottomasti paljon kunnioitettavampi suoritus kuin internetistä kopsaaminen.

6. Lue se kirja huolellisesti. Mitä huolellisemmin luet kirjan ja mitä paremmat muistiinpanot teet, sitä helpompi ja nopeampi kirjasta on kirjoittaa. Kirjaa lukiessa tee muistiinpanoja. Ota ylös oleellisimmat tiedot

  • päähenkilöstä ja olennaisimmista sivuhenkilöistä (kuka tekee, millainen hän on)
  • kertojasta (kuka tai kenen näkökulmasta tarina kerrotaan, onko kertoja luotettava)
  •  juonikuvio(i)sta (mitä henkilöt tekevät, mitä kirjassa tapahtuu)
  •  miljööstä (missä kirjan tapahtumat tapahtuvat)
  • teemoista (mitä aiheita kirjan tapahtumat käsittelevät, esim. valinnanvapaus, ahneus, aikuiseksi kasvaminen, )
  • kirjallisuuslajista (mitä muita samantyyppisiä kirjoja on, mihin lajiin kirja kuuluu)

Tässä sinulla on jo mukavasti jutun juurta kirjan yleiskuvauksen kirjoittamiseen, johon voit käyttää kappaleen tai pari. Internetistä voi olla hyötyä, kun tarkistat, että olet ymmärtänyt oikein tai etsit tietoa kirjan kirjallisuuslajista (muista merkitä lähde ylös!).

Mieti, mikä kirjassa oli sinusta hyvää ja mikä huonoa, mitä olisit kaivannut lisää tai mitä olisi saanut olla vähemmän. Näin jäsennät omaa lukukokemustasi ja voit arvioida vaikuttaako asenteesi kirjaa kohtaan myös tulkintaasi.

Loput pitää sitten kirjoittaa tehtävänannon mukaan. Tehtävänanto tarkoittaa näkökulmaa: sinun tulee tarkastella lukukokemuksesi tuomaa tietoa kirjan sisällöstä tietystä vinkkelistä (vaikka tämä vinkkeli olisi sinusta hölmö tai epämiellyttävä). Jos et saa selvää tehtävänannosta, pyydä opettajaa selvittämään tarkemmin, mitä tehtävänannossa ajetaan takaa.

Jos tehtävänannossa lukee esimerkiksi “Huumori James Joycen teoksessa Ulysses“, voit kirjoittaa niistä kohtauksista, jotka mielestäsi olivat hauskoja tässä teoksessa tai vaikka miten Joycen teoksen omintakeinen kielenkäyttö viihdyttää. Jos tehtävänannossa puolestaan lukee “Hyvän ja pahan taistelu Jane Austenin teoksessa Järki ja tunteet“, etsi teoksesta ne kohdat, joissa esiintyy hyviksiä ja pahiksia ja käytä niitä esimerkkeinä kertoessasi, millaisilta hyvyys ja pahuus kirjassa näyttävät, miten ne käyttäytyvät ja miten hyvyyden ja pahuuden ristiriitaan perustuvat juonet etenevät. Tällaisista kirjan sisältöön perustuvista analyyseista pääset kätevästi loppupäätelmiin, joissa voi arvioida Ulysseksen huumoria ylipäätään tai Järjen ja tunteiden sisältämää hyvän ja pahan taistelua laajemmin ja analyysiisi perustuen.

Kun sekä tehtäväsi yleiskuvaus että varsinainen analyysisi vastaavat toisiaan, opettaja näkee, mistä ja miten ajatuksesi kumpuavat.

HUOM. Jos kirjojen lukeminen vaikuttaa paljon kivemmalta kuin niiden analysointi, olet samaa mieltä kuin noin 99,7 prosenttia lukijoista (ja niistä lopuistakin osa poussaa). Analysointi on yksi tapa nauttia kirjallisuudesta, ja kaikki lukijat joutuvat harjoittelemaan sitä ennen kuin pääsevät käsiksi jutun juoneen. Ja jutun juonihan on nimenomaan se nauttiminen. Satunnaisesti myös henkinen kehitys, sivistyminen ja muut jalot päämäärät, mutta eihän tätä oikeesti kukaan tekisi, jos tästä ei nauttisi.

Kirjaläppää: Kirjallisuuskritiikki noussut uutisaiheeksi

Kirjakko: omakuva

© Kirjakko. Havainnekuva: Kirjakko.

Sitä on vähän mökkeilemässä perheen kanssa sivistyksen ja intterwebsin ulottumattomissa, ja saapi välittömästi ällistyttävän määrän ansaitsematonta huomiota ja peukutusta. Kiitos kaikille!

Kansanuutisetkin oikein siteerasi ja kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis setvi sanomisiaan (Kansanuutiset 9.7.2012). Onko meillä vähän uutisköyhää kulttuuripuolellakin näin heinäkuussa, kun uutiskypsää vastakkainasettelua näyttää löytyvän kirjallisuuskritiikeistä? Ei nyt kiinnitetä huomiota siihen, että näytetään kaikki loppupeleistä olevan samaa mieltä siitä, että ammattikritiikillä ja amatöörikritiikillä on molemmilla paikkansa nykykritiikin kunniakkailla kentillä.

Kirjallisuuskritiikit ovat harvemmin olleet suomalaisissa sanomalehdissä se hoteista hotein uutisaihe sitten Ahlqvistin Kivi-vainon jälkeen. Mutta paneudutaan kirjoista kirjoittamiseen suurella sydämellä ja innostuneella ihastuksella ja nostetaan se sellaiseksi!

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Lähde: Bazar kustannus, http://www.bazarforlag.fi/asema/valkoinen-kuningatar/6253

Philippa Gregoryn uusin suomennettu historiallisten naishahmojen ympärille kietoutuva romaani Valkoinen kuningatar aloittaa uuden kirjasarjan, jossa Gregory elävöittää myöhäiskeskiaikaisen Englannin valtataisteluja. Gregoryn kerronta on sujuvaa ja henkilöhahmot eläviä, eikä historiallisen taustan tutkimuksestakaan ole tingitty. Niinpä Valkoinen kuningatar on erinomaista historiallista hömppää marraskuisen teekupposen seuraksi.

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar kustannus, 2011, suomennos Natasha Vilokkinen) kertoo Ruusujen sodasta, jossa 1400-luvulla Lancasterien ja Yorkin suvut kärhämöivät Englannin herruudesta. Kirjassa seurataan Lancasterien puolelta rakkausavioliiton kautta Yorkin Edvardin kuningattareksi hypänneen Elisabetin ja hänen lastensa kohtaloa. Historioitsijat eivät ole edelleenkään kyenneet selvittämään, mitä Elisabetin pojille tapahtui sen jälkeen kun Ruusujen sota kääntyi Yorkin veljesten väliseksi taisteluksi kuninkuudesta.

Gregory käyttää taitavasti sekä spekulatiivista historiankirjoitusta että mielikuvitustaan tavallisen historiankirjoituksen aukkojen täyttämiseksi. Niinpä romaaniin liittyy myös maagisia juonia, jotka ovat onneksi hyvin luontevia ajankuvan ja päähenkilöiden sukuhistorian huomioon ottaen. Ihan pariin otteeseen kävi mielessä, että Gregoryn tudoriaaninen tausta  tai historiallisesti virheellinen ajattelu näkyy historiallisesti epäilyttävissä kohtauksissa. Esimerkiksi sivulla 25 Elisabet raportoi kääntävänsä selkänsä kuninkaalle ilman mitään jälkiseuraamuksia, mikä on erityisen outoa koska muualla kirjassa nimenomaisesti korostetaan alamaisten perääntyvän selkä edellä hallitsijan edestä (s. 120). Lisäksi Elisabet kuvaa kuninkaan käyvän läpi monimutkaisen riisumisseremonian nukkumaan mennessään, vaikka lever tai levée -seremonia tuli ymmärtääkseni käyttöön Englannissa vasta Kaarle II:n apinoitua sen Ranskasta 1600-luvulla. Toki 1400-luvunkin vaatteista poistuminen vaati jonkin sortin apujoukkoja.

Romaani etenee päiväkirjamaisesti ja kerronta pääasiassa preesensissä minäkertojan näkökulmasta. Useimmiten tämä kuulostaa ihan hyvältä. Muutaman kerran purskahdin nauruun, kun päähenkilö kertoo juoksevansa parhaillaan sinne sun tänne (huom. ei suora lainaus). Mieleen tuli, että mahtaa olla hankala kirjoittaa samalla.

Vaikka yleensä valitan suomennoksesta, tällä kertaa en. Vilokkisen suomennos on erinomainen: hän käyttää vanhahtavia, historiallisen romaanin tyyliä ylläpitäviä ilmauksia hyvin. Vilokkinen myös helpottaa lukijan ajatuksenjuoksua suomentamalla kuninkaiden ja kuningattarien nimet. Niinpä samannimisistä henkilöistä on hiukan helpompi pitää lukua: kuningatar Elisabet erottuu helposti tyttärestään Elizabethista ja kaikista muista Elizabetheista. Vilokkinen pitää myös erottelustaan tarkasti huolta. En myöskään onnistunut löytämään kirjasta yhtään kirjoitusvirhettä! Ainoa ylisuomennos oli mielestäni “Westminsterin kirkko”, joka kuulostaa oudon nykyaikaselta kun ottaa huomioon, että kirjan ajankohtana Westminster oli suuri kompleksi eri rakennuksia, joissa toimi mm. luostari.

Gregoryn romaanit ovat toimivaa, laadukasta historiallista fiktiota, eikä Valkoinen kuningatar ole poikkeus. Valkoinen kuningatar paketoikin historiallisten romaanien ystäville uuden ja tuoreen (jos näin nyt voi sanoa 500 vuotta sitten kuolleesta) naispäähenkilön tutussa ja turvallisessa juonikudelmassa,  jossa naispäähenkilö nousee ryysyistä rikkauksiin. Niinpä tästä romaanista tulisikin kelpo joululahjakirja suklaakonvehtien kera naposteltavaksi.

Jim Butcher: Ghost Story (The Dresden Files)

Lähde: http://www.jim-butcher.com/

Jim Butcherin urbaanifantasiasarja The Dresden Files on vauhdikasta harrypotteria aikuisille. Sisäoppilaitoksen sijaan Harry Dresdenillä on nyky-Chicago, eikä hän suinkaan ole velho-oppilas enää,  vaan täysivaltainen maagi ja salapoliisi. Tämäkin Harry on toki saanut ottanut elämäntehtäväkseen pelastaa maailman. Sarjan uusin (kolmastoista!) romaani Ghost Story (Orbit, 2011) jatkaa Dresdenin tarinaa siitä, mihin se Changes -kirjassa jäi: kuolemasta eteenpäin.

The Dresden Files on yksi harmillisimpia suomalaiskustantajien toistaiseksi löytämättä jättämistä nykyfantasiasarjoista. Toisaalta tämä on ymmärrettävää. Näiden teosten viihdyttävyys perustuu äärimmäisen vetävien juonten, korniutta lähentelevien supermahtavien henkilöhahmojen ja reippaan äksöntulituksen lisäksi nokkeliinpokkeliin sutkautuksiinputkautuksiin. Mikä pahempaa kääntämisen kannalta, tämä kieli-iloittelu ei Terry Pratchettin tapaan tyydy yleisiin kulttuurireferensseihin, vaan perustuu vahvasti -80-lukulaiseen ja uudempaan pop- ja nörttikulttuuriin. Niinpä puhumme muun muassa Star Trekistä, Star Warsista ja paikallisista ketjuruokaloista: läjäyttimessä ei vaan ole sitä samaa tehoa kuin blasterissa. Teoksen fantasiallisuuskaan ei pyöri ainoastaan velhoilun ympärillä. Mykyinä ja liemenäkin Butcherin sopassa seilaavat niin anglosaksisen, norjalaisen, raamatullisenkin kuin arabi- ja intiaanimytologioiden ajat, paikat ja jampat.

Butcherissa parhautta onkin se, että tarinat vetävät mukaansa joka kirjassa. Heikointa on puolestaan juuri magiataustan selittäminen. Itse olisin jättänyt koko kirjasarjan väliin jo ensimmäisen kirjan alussa, ellei mieheni olisi vannonut ja vakuuttanut, että vain kirjan ekat 50 sivua ovat kuraa. Valitettavasti sama ensimmäisten kymmenien sivujen kirous vaivaa Butcheria noin 12 kirjan verran. Ghost Storyssa hän uskaltaa jo kirjoittaa omille lukijoilleen, ja turhat selitykset magiasta ja sen toiminnasta on joko jätetty väliin tai karsittu äärimmilleen. Toimii. Jos haluatte tietää, miten magia toimii Chicagossa tai muissa rinnakkaistodellisuuksissamme, olkaa hyvä ja palatkaa noin 4000 sivua taaksepäin.

Ylipäänsä tämä kirjasarja tulisi lukea alusta loppuun, sillä jokainen kirja on täynnä karmeita spoilereita. Siksi näistä kirjoista Ghost Story mukaan lukien on aivan kauhean vaikea kirjoittaa mitään: jopa Harry Dresdenin koko nimen kirjoittaminen epäilyttää, koska se kertoo liikaa hahmosta ja sen menneisyydestä, ehkäpä myös tulevaisuudesta ja siitä kuinka koko setti keikkuu äärimmäisen huterasti korniuden tällä puolen. Mutta menköön nyt.

Harry Blackstone Copperfield Dresden on ammattilaissalapoliisi ja maagi Chicagossa, jssa hän ratkoo epämääräisiä ja outoja juttuja välillä omaan laskuunsa ja välillä Chicagon poliisin outojen juttujen tutkijatiimin kanssa. Sarjan jokainen osa alkaa perinteiseen tyyliin yhden rikosjutun ratkomisella. Ja päätyy – ties minne, käyden välillä vankilan, sairaalan, jengisodan, vampyyriluolan, takkatulen, velholinnakkeen ja/tai mikämikämaan kautta. Ei välttämättä tässä järjestyksessä. Kirjojen rakenne on mukavan harrypottermainen: kaikissa kirjoissa käydään läpi tietyt pakolliset kuviot ja liikkeet, mutta aina täysin uusissa skenaarioissa, hahmoissa ja tapahtumissa Harry Dresdeniä ja eeppistä lopputaistelua lukuunottamatta. Lukijan odotushorisontin täyttäminen toimii Butchereissa kuin Agathachristieissä, ja silloin kun ei, tulee näitä kirjoja luettua pitkälle aamuyöhön.

Butcher ei ole maailman paras juonenkirjoittaja – juonet tuppaavat leviämään kuin flunssa. Sen sijaan Butcher on todella, todella hyvä kuvaaja: myös rinnakkaistodellisuutten ympäristö vaikuttaa aidolta ja taistelukohtaukset luistavat moitteettomasti silmien edessä. Kepeä kieli rokkaa tykimmin juuri jännityksen lieventäjänä, mutta Butcher onnistuu ujuttamaan puolisalaa sekaan myös varsin filosofisia ajatuksia. Itse jäin Ghost Storyn  luettuani pyörittelemään ajatuksia omasta äitiydestäni, vaikka koko kirjassa ei esiinny yksikään äitihahmo. Butcherin kirjoissa on kyllä muuten paljon voimakkaita naishahmoja, joista yksi on jopa kotiäiti.

Jos luette englanniksi edes auttavasti, ja kaipaatte hyvää nykyfantsua, lukekaa The Dresden Files. Mutta unohtakaa Ghost Story hetkeksi ja aloittakaa sarjan alusta. Ja ajatelkaa ensimmäistä 50 sivua välttämättömänä pahana, ikäänkuin tylsänä perehdytysluentona, jonka jälkeen pääsette tositoimiin. Ghost Story ehdottomasti sarjan toistaiseksi paras teos ja hyvää kannattaa odottaa, semminkin kun odotusaika menee jouhevasti erinomaisen viihteen parissa.

Jacques Bonnet: Kirjaston henget

Lähde: http://tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513148737/

Haluatko bibliofiiliksi? Jos haluat, tarkista että asenne kirjoihin ja lukemiseen on kunnossa käyttämällä Jacques Bonnet:n kirjatarinoita vertailukohtana. Jos olet jo, Bonnet:n kirja kirjoista, kirjailijoista, kirjakaupoista ja kirjastoista (pääasiassa hänen omasta 40000 niteen kokoelmastaan) vie sinut mukavalle muutaman tunnin lukumatkalle, jonka aikana niska kipeytyy innokkaasta nyökyttelystä.

Jacques Bonnet:n Kirjaston henget (Tammi 2011) on tajunnanvirtaviivainen esseekokoelma, joka pursuilee ihastuttavia anekdootteja kirjoista. Kirjaston henget onnistuukin paradoksaalisesti olemaan sohvapöytäkirja, joka on vaatimattomasti 13 cm x 19,5 cm kokoinen, eikä sisällä ole yhtään kuvaa. Sen tarinat kirjaston hengistä liikuttavat lukijan tuttuihin ja tuntemattomiin lukuhetkiin, muttei kuitenkaan niin syvällisiin sfääreihin, etteikö niitä voisi palata hetkessä takaisin todellisuuteen.

Mukana palaa lempeä tunne omasta sivistyneisyydestä. Ehkäpä satunnaisesti jopa synninpäästöstä:

Teen kirjoihini merkintöjä lyijykynällä, mutta myös tussilla ja kuivamustekynällä. En sivumennen sanoen voi lukea, ellei minulla ole kädessäni mitään… minä en voi olla korjaamatta kirjoitusvirheitä, kielioppivirheitä tai ladontavirheitä teoksiin joita luen. (Kirjaston henget, s. 65)

Kirjaston henget paljasti myös tällaiselle kirjojen satunnais- ja salakeräilijälle, että tähän harrastukseen taitavat muutkin takertua puolivahingossa. Tai ehkä pikemminkin niin, että kirjat tuppaavat tarttua tietynlaisten ihmisten matkaan. Ja se on sitten menoa, jossa on ihan sallittua olla löytämättä sitä täydellistä järjestelmää.

Tässä teoksessa onkin esseekokoelmaksi varsin kohtuullisesti kirjailijan pohdintaa. Siinä on keskitytty enemmän turinoivaan tarinointiin ja vuolaisiin listauksiin – pohdinta on hoidettu etukäteen kirjan tarinasisältöä koostaessa ja siinä samalla ulkoistettu lukijalle. Lukijan vapaus tulkintaan korostuukin tässä teoksessa varsin konkreettisesti. Vasta aivan lopussa käy ilmi, että teoksen innoittajana on saattanut olla mittavan luku- ja kirjankeräilyuran lisäksi myös mediateknologian kehitys – surkuttelemisen sijaan Bonnet, itsekin kirjabisneksen ammattilainen, kysyy:

Yleistyneen internetin käytön ja televisionkatselun takia ihmiset eivät ikävysty, ja ikävystyminen on aina innostanut ihmisiä lukemiseen. Mutta oliko se niin hienoa? (Kirjaston henget, s. 122)

Bonnet:n kirja kirjoista on lajissaan ilahduttava monestakin syystä, joista vähäisin ei ole alleviivaavuuden loistava poissaolo. Minua ilahdutti erityisesti Kirjaston henkien keskittyminen kertomaan itselleni tuntemattomammista ranskan-, italian-, ja portugalinkielisistä kirjallisuusilmiöistä. Lukulistalleni löysikin tiensä useampi Bonnet:n kuin sivumennen mainitsema tai lainaama kirja tai kirjailija. Toisekseen ihastuin siihen, ettei kirjassa brassailla muodikkailla analyyttisillä termeillä tai muulla akateemisella pupalla. Bonnet:n kirjapuhe elää yksinkertaisesti aidon lukijan kirjakokemusten ketjussa. Yksinkertaisuus on tietysti rakennettu valtavan monimutkaiselle ja pitkäaikaiselle lukukokemusten verkostolle – mieleen tulee nobelistifyysikko Richard Feynmanin aksiooma, jonka mukaan tarvitsee vain “todella tietää se, mitä tietää.”

Siksipä itseäni häiritsikin tässä vahvalle lukijuudelle rakentuvassa teoksessa suomennoksen lipsahdukset. Itse en lue ranskaa erityisen hyvin, ja suomennos oli yleisesti hyvin sujuvaa. Kuitenkin esimerkiksi taidehistorioitsija Anthony Bluntin nimi oli toistuvasti kirjoitettu väärin, kerran jopa luvun aloittavassa lainauksessa*. En myöskään osannut päättää, onko suomentamattomien teosten nimen suomentaminen ranskan- tai alkuperäiskielisen perään hyvä vai huono idea, mutta ainakin se raskautti lukukokemusta huomattavasti.

Kirjanystäville kirjat kirjoista ovat yleensä mukavia lukukokemuksia. Tämä on lisäksi inspiroiva, jopa lohdullinen. Meille hämmästyksen aihe olisi pikemminkin kirjojen puuttuminen ja kirjahyllyjen näivettynyt tila niin sanotun kollegamme kotona, tai täydellisesti järjestetyt kirjarivit, joita lasiovet suojaavat. Kirjat tajuaisi heti lavastukseksi. (Kirjojen henget, s. 18)

*Muokkaus: Kuten Veijo Kettu huomautti, alkulainassa ei suinkaan ole kirjoitettu väärin Anthony Bluntin nimeä, vaan Anthony Trollopen. Pahoittelen virhettäni, ja Anthony Trollopea.

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Lähde: http://mikepohjola.wordpress.com/2011/08/08/ihmisen-poika-se-on-taytetty/

Mike Pohjolan uutuusromaani Ihmisen poika on puolivallaton, elämänmakuinen seikkailukertomus pienen pojan kasvusta mieheksi elävän elämän ja ideaalisen ihmiskuvan ristipaineissa. Tältä näyttää ja tuntuu kiltin tytön syndrooma pojan sisuskaluissa elettynä. Ihmisen poika ikäänkuin päivittää John Irvingin Ystävämme Owen Meanyn Tsernobylin jälkeiseen Suomeen, jossa nostalgia säteilee Turun tautina, ahdistus maalautuu kynsilakassa ja kohtalo on ohjelmoitu sisäistettyihin suuruudenhulluihin odotuksiin. Se onkin sukupolviromaani, jossa yleisesti haukutun pullamössösukupolven nörtimmän neljännesosan sielunelämä ja kasvuhaasteet näyttäytyvät kerrankin lämpöisen ymmärtäväisessä valossa.

Mike Pohjolan Ihmisen poika (Gummerus 2011) kertoo Juliuksesta, joka putoaa puusta. Juliuksen uskovainen äiti tulkitsee suojelusenkelin pelastaneen lapsen varmalta kuolemalta – ja Julius pyrkii siitä lähtien elämään tuon pelastuksen arvoista elämää. Sillä miksipä Jumala olisi pelastanut juuri hänet, jos Hänellä ei olisi Juliuksen varalle jotain suurta suunnitelmaa?

Kantaessaan maailman pelastamisen taakkaa harteillaan Julius elää päivittäin kuitenkin tavanomaista 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nörttinuoren elämää: valitaan vikana joukkueeseen liikuntatunnilla, pelataan roolipelejä seurakuntakerhossa, lähetellään ekoja sähköposteja ja tekstareita ikinä, pohditaan jengillä filosofisia, mokataan kaikki orastavat ihmissuhteet, hankkiudutaan sivariin perheen paheksunnan saattelemana. Yksi romaanin parhaimpia puolia onkin taviselämän kuvaus, johon Juliuksen jeesustelu antaa nostetta jopa spekulatiiviseen fiktioon, maagiseen realismiin ja iloiseen salahuumoriin saakka.

Ihmisen poika kertoo myös Juliuksen rippipapista pastori Farforsista, joka haluaa uudistaa kirkkoa, mutta tulee kikkailleeksi itsensä kuntapolitiikan kautta eduskuntaan saakka ja samalla itsensä moraaliselle tärviölle. Farforsin avulla romaanissa päästään tutkailemaan myös 1900-luvun loppukymmenien poliittista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä, sekä ilahduttavasti myös käytännön kähmintää. Tämä luo kaivattua jännitettä isojen kuvioiden ja yksityisten ahdistusten, laajojen linjojen ja satunnaisten sattumien välille.

Muut henkilöhahmot jäävät ohuemmiksi, mutta eivät siltikään pahvisiksi, sillä Pohjolalla on kyky luoda myös uskottavia sivuhahmoja. Kirja on silti poikien kirja: naisten sielunelämä jää jokseenkin tuntemattomaksi mantereeksi, vaikka lihallista tutkimusmatkailua pyritään harjoittamaan. Julius & nörttikumpp. eivät silti ole kiinni missään ATM-diskurssissa. Sitoutuminen vaan on kaikille vähän vaikeaa, eikä se siis suinkaan johdu susta, vaan musta.

Ihmisen pojan temaattisen buffetin sinfoniaa häiritsivät harvoin tekniset viat. Joskus tuntui siltä, että kappaleiden järjestystä tai lukujakoa olisi voinut harkita uudelleen. Kohtauksesta toiseen siirtyminen oli myös satunnaisesti hiukan töksähtelevää –  kolmen tähden käyttäminen olisi voinut toimia hyvinkin, sillä töksäyttely ei ollut tarpeen ainakaan lukijan herättelemiseksi. Juonet nimittäin olivat varsin kiinnostavia ja niiden eteneminen tervehenkisen reipastahtista. Myös yksikön toisen pronominin satunnainen käyttö lukijan herättely- ja etäännyttämiskeinona oli minusta henkilökohtaisesti ihan yhtä häiritsevää kuin missä tahansa kirjassa, sillä minä lukijana haluan eläytyä, en herätä aamukahvin tuoksuun.

Pohjola on sisällyttänyt romaaniinsa roolipelit paitsi käsiteltävänä teemana, myös postmodernia kirjallisuutta kaiuttavissa teknisissä ratkaisuissa. Ihmisen poika sisältää paljon murteellista puhetta, jonka oikeellisuudesta voidaan turkulaisten kesken vääntää vähintään yhtä paljon kui Laaksose flika runoure. Se sisältää myös paljon roolipelien taustamateriaalia muistuttavaa faktaa, sillä Jeesuksen toisen tulemisen teemaa pidetään Ihmisen pojassa yllä tietoiskumaisilla väliluvuilla, joissa kerrotaan maailmanhistorian jeesuksista. Romaani myös alkaa ehkä tarpeettomankin seikkaperäisellä selostuksella Jeesuksen ensimmäisen tulemisen historiallisista reunaehdoista. Vaikka tällainen maailmankuvaus tukee toisaalta romaanin pääteemaa, lukija voinee jättää sen väliinkin, mikäli pitää sukeltavista aluista. Kirjan loppu on sen sijaan übersiisti roolipelimäinen veto, jota ei yhdenkään tulisi missään tapauksessa jättää väliin.

Ihmisen poika on puhutteleva, niin fantastisia aineksia kuin tietokirjafaktaakin sisältävä tarina yhdestä oman elämänsä jeesuksesta. Jäin miettimään, kuinkahan läheltä tämän fiktiivisen hyvisnörtin peruspsykologia mahtaa liipata niiden teinien sielunelämää, jotka ovat päättäneet päivänsä käänteisesti pahiksina, räjäyttäen sisäisen ahdistuksensa kirjaimellisesti yhteiskunnan silmille.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Lähde: http://www.moomin.com/tove/bibliografia.html

Kuvanveistäjän tytär on Tove Janssonin lapsenäänellä kertomia lapsuusmuistoja täynnä. Kerrassaan valloittavissa pikku tuokiokuvissa Jansson kertoo ajasta, joka on niin satumaisen nostalgian täyttämää, ettei sellaista voi kuvitella todellisuudessa olleenkaan. Tämän omaelämänkerrallisen teoksen lukija kuvittelee ymmärtävänsä, mistä muumimaailma on peräisin. Teoksen suurin lahja lukijalle on kuitenkin se, että hän pääsee jälleen katsomaan maailmaa, sen valoisia ja raadollisiakin hetkiä, lapsen silmin.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 1969, ruots. alkup. Bildhuggarens dotter) on yksi niistä kirjoista, joita on lähes mahdoton kuvailla osuvasti. Siinä eletään kirjailijan lapsuusmuistoja eloisasti ja lapsenkielisesti kuvauksesta toiseen hypähdellen. Kerronta on tunteikkaan minimalistista. Kuvanveistäjän tyttären novellit ovat lyhyitä ja iskeviä, temaattisesti eheitä ja tarinallisesti eteneviä. Tunnelma on väliin riehakas kuin lastenjuhlilla ja väliin vimmainen kuin eilisöinen syysmyrsky, hetkittäin leppoisa kuin lämpimät villasukat, mutta alituiseen intensiivistä.

Väkevästä nostalgiasta, lapsenkatseisuudesta ja -mielisyydestä huolimatta Janssonin muistelmat ovat eläväisiä ja uskottavia. Niistä huokuu henkilökohtaisuus, joka sulkee myös lukijan syliinsä.

Juhliessa voi sattua mitä tahansa jollei pidä varaansa… Musiikin jälkeen tulee sotamuistojen vuoro. Silloin minä odotan vähän peiton alla, mutta nousen aina ylös sitten kun he hyökkäävät korituolin kimppuun. Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun… Seuraavana päivänä sitä aina kaipaa mutta ei oikein tiedä mitä. Lopulta tulee mieleen, että jospa se on silli. (Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1969, 29-30).

Tämä on yksi niistä kirjoista, joihin itse palaan aina syysmatalan iskiessä. Vaikka tämä kirja muistuttaa, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, sen lukeminen jättää silti jälkeensä kiitollisuuden nykyhetkestä.