Category Archives: Kirjakaksikko

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

On yleismaailmallisesti tunnettu tosiasia, että meikäläisiä aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Dieter Hermann Schmitzin suomenkielinen esikoisromaani Täällä Pohjoisnavan alla: matkani pesunkestäväksi suomalaiseksi menee vielä pidemmälle: se kertoo yhden muukalaisen päättäväisestä pyrkimyksestä muuttua meikäläiseksi. Schmitzin autofiktiivisyydestä ammentava supisuomalaistumistarina on hykerryttävä kertomus keski-ikäisen perheenisän etsikkoajasta kepeän artopaasilinnamaisen veijariromaanin – tai wladimirkaminermaisen emigranttikolumnikokoelman – tyyliin.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla (Atena 2013)

Jos esimerkiksi etsin hunajaa, odotan sen olevan jossain marmeladin lähistöllä, koska meikäläisessä käsitejärjestelmässä molemmat kuuluvat leivänpäällisiin. Suomessa hunaja luokitellaan kuitenkin leipomistarvikkeisiin, sillä suomalainen ei ikinä liisteröisi hunajaa aamiaissämpylänsä päälle. (s. 37)

Täällä Pohjoisnavan alla -romaanin kehyskertomuksena toimii suomalaistumistoimenpidelista, jonka kirjoittamiseen ja toteuttamiseen päähenkilö intoutuu havaittuaan olevansa jo niin suomalaistunut, ettei ole enää täysin saksalainen. Identiteettikriisin selvittäminen suomalaistavaan suuntaan tuntuu loogiselta, sillä hän asuu perheineen Tampereella. Facebookin avustuksella kymmenkohtainen toimenpidelista muotoutuu hernekeitosta hirvimetsän, laivakaraoken ja tangon kautta perjantaikänneihin. Listaa aletaan käymään läpi saksalaisella tehokkuudella ja päättäväisyydellä. Mitkä osoittautuvat haastavimmiksi suomalaistumiskokemuksiksi?

En enää sekoita vaimoa ja voimaa tai apinaa ja anoppia. Tätä nykyä erotan myös Vesan ja vessan ääntämyseron. Ja tiedän, että Kustaa on nimi ja kusta verbi. Ainakin puolenkymmentä suomalaista etunimeä poikkeaa vain minimaalisesti jostakin virtsaa tai ulostetta tarkoittavasta sanasta. Suomen alkeita opettelevalle tapahtuu siinä helposti lipsahduksia. (s. 42)

Schmitzin romaani on vitsejä ja sketsejä pullollaan. Se muistuttaa televisiosarja Frendejä siinä, että vitsiä paukkaa tasaisin väliajoin – ja, mikä hauskinta, vitsit ovat onnistuneita jopa supisuomalaisesta näkökulmasta. Jännitettä luodaan niin uhkaavalla romanssilla, maakuntamatkailulla kuin ihan tavallisen kaksikulttuurisen elämän kuvailulla. Onko päähenkilö arjen sankari vai antisankari, jää lukijan päätettäväksi. 

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen (Ullmann 2011)

Täällä Pohjoisnavan alla luo suomikuvaa hyväntuulisen tarkkailijan näkökulmasta. Tarina perustuu Schmitzin paria vuotta aiemmin ilmestyneeseen saksankieliseen romaaniin Die spinnen, die Finnen, joka on tyypiltään korostuneemmin matkakertomus kuin suomenkielinen versio. Vertaillessaan näitä kahta teosta voi huomata, että Schmitzin komiikka sujuu molemmilla kielillä. Suomenkielistä versiota toimitettaessa on otettu huomioon myös kulttuurinen sisältö: saksalaisille ei selitellä muumimuki-ilmiötä, mutta suomenkielisessä versiossa päähenkilölle osuu useimmiten Haisuli. Toisaalta suomenkielisessä romaanissa ei näy kömpelöitä käännöksiä saksaksi hauskoista, mutta kääntäessä latistuvista sanaleikeistä.

“Das ist der Dom von Helsinki”, nutze ich dei Bemerkung, um ihn weiterzubilden. “Der Architekt war übrigens ein Deutscher. Ein Engel aus Berlin.” (Die spinnen, die Finnen, s. 216)

Suomalaista identiteettiä pohditaan suomalaisessa kirjallisuudessa usein kriisi- tai vähintään ongelmanäkökulman kautta, mutta Schmitz pohtii ja suorittaa suomalaisuutta ilon kautta. Näkökulma tuntuu raikkaalta ja tuoreelta. Itselleen nauraminen on aina terveellistä – ja Schmitz tekee sen helpoksi, sillä hänen suomikomediansa ei lyttää tai arvostele. 

Täällä Pohjoisnavan alla on hupaisa romaani, joka näyttää saksalaisen peilin kautta, mikä on suomalaisissa hyvää, outoa, hauskaa, mielenkiintoista ja käsittämätöntä. Toisaalta peili voidaan kääntää toisinkin päin ja analysoida, mistä asioista ulkomaalaiset saattavat kiinnostua, ilahtua tai hämmentyä Suomessa vieraillessaan. Ja vielä kolmanteen suuntaan: millaisiin arkisiin asioihin suomalaisten kannattaa kiinnittää huomiota saksalaisten kanssa asioidessaan.  Eritoten suomalaisille, saksan kieleen ja kulttuuriin tutustuville tämän kirjaparin lukeminen toisi helpon ja hauskan tavan omaksua sekä kieltä että kulttuuria.

***

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla: matkani
 pesunkestäväksi suomalaiseksi
Kansi: 
Suom. ja toim. Heli Naski 
Atena 2013
305 s.

***

Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen, die Finnen: mein Leben 
 in hohen Norden 
Kansi: Isabel Klett
Ullstein 2011
361 s.

Kirjakaksikko: Ihmissyöpäläiset

Riikka Ala-Harja pysyi minulle tuntemattomana suuruutena, kunnes viime kesällä Hesarissa taisteltiin siitä, saako kirjailija kopioida kirjaansa todellisen elämän viestejä sisareltaan, joka kävi läpi lapsensa sairastumista syöpään. Tai jonnein sinne päin se kohu sukelsi. Jane Green puolestaan mainostaa itseään pinksuilla kotisivuillaan “nr. 1 bestselling authoriksi” ja todentaa tämän iskemällä kirjailijablogiinsa “Perhekuvia!” ja lainaamalla Goodreadsin kiittelevää lukija-arviota etusivullaan.

Molemmat kirjailijat ovat onnistuneet juuri lukemissani teoksissaan luomaan erittäin uskottavia ihmissyöpäläisiä. Merkittäviä erojakin näissä teoksissa on: Jane Greenin Avioliittoallergia on heikko ennalta-arvattavuudessaan rypevä chick litmäinen kliseeklimppi, Ala-Harjan Kanaria puolestaan erinomaisesti kylmäävä kertomus todellisuuden kanssa satunnaista etäsuhdetta ylläpitävistä ihmisistä.

Jane Green: Avioliittoallergia

Jane Greenin romaani Avioliittoallergia kuvaa uskomatonta tilannetta ja lopussa kaikki kuitenkin kääntyy hyväksi. Nuori ja hyvännäköinen naishenkilö rakastuu hottikseen, mutta pennittömään, sitoutumiskammoiseen kirjailijaan. Kirjailijan poistaessa itsensä päähenkilöttären elämästä – mikä onkin epäilemättä ainoa oikea temppu, sillä kyseinen muija on tylsä, pinnallinen ja poroporvarillinen pyrkyri – päähenkilötär iskee vahingossa äärettömän rikkaan, vaikutusvaltaisen, sitoutumisintoisen ja konservatiivisen sijoituspankkiirin. Tilanne ei ole päähenkilöttärelle kaikin puolin tyydyttävä: kartanot, design-puvut ja hääsuunnitelmat miellyttävät, mutta nelikymppinen, pahanhajuinen sijoituspankkiiri ei. Onneksi kaikki kuitenkin selviää parhain päin.

Avioliittoallergian nimi on enteilevä: kirjan hahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä, naistenkirjallisuuden peruskauraa. Kliseinen juoni ei varsin auta asiaa. Keskeinen kysymys! Minkä suuren oivalluksen sankaritar mahtaa tehdä? Mitä yllättävää tapahtuu lopussa? Välittääkö lukija?

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Riikka Ala-Harjan Kanaria on tutkielma suomalaisten talviparatiisin aurinkoisen julkisivun alle kätkeytyvästä ihmismädästä. Tarina elää henkilöhahmojen kautta. Se kietoutuu kulissia raivolla itselleenkin ylläpitävän, aktuaalisesti, henkisesti ja etenkin moraalisesti konkurssin läpikäyneen keski-ikäisen mieshenkilön jurponjunttien vehkeilyjen ympärille hänen itsensä ja muutamien hänen lähmäiseen vaikutuspiiriinsä joutuneiden henkilöiden näkökulmasta. Tarina on ylipäänsä olemassa ikäänkuin täydentääkseen läpeensä tuskallisen päähenkilön henkilökuvaa. Joka on, rehellisesti sanoakseni, niin herkullisen iljettävä, niin hekumallisen tirskahtelevan mädäkäs, että kyseessä on paras pahis pitkään aikaan.

Nyman säälii itseään urakalla, parjaa ja vainoharhailee, korruptoi, uhkailee, vaientaa, kiukuttelee, hekumoi, kostaa ja pitää silmällä. Nyman itte on pärjännyt hyvin hedonistisella, kontrolloivalla, narsistisella ja selittelevällä asenteellaan, sekä rahalla. Miksi muuttaa mitään? No siksi, kun menneisyys pukkaa välillä muistuttelemaan itsestään. Se juoruaa ihan eri tarinaa kuin Nyman itte. Nyman laittaakin toisten hihat heilumaan elämisen jälkien poispyyhkimiseksi.

Kanaria kimoilee kaksinaamaisuuden molemmilla leuoilla. Nymanin anteeksipyytelemätön sikailu ja tunarointi, selittelevä itsetietoisuus sekä harhainen ympäristön tarkkailu tuovat näkyville lomaparatiisin puitteet ja puutteet. Ala-Harjan romaani haastaa etelänmatkailun oikeutuksen ja lomaesitteiden kliseet näyttämällä, ettei itseään pääse pakoon – sen ottaa matkalle mukaan, halusi tai ei. Siinä sivussa kirjailija esittää myös käsityksensä siitä, miten itseään todella pääsee pakoon.

Kanaria on paha mutta hyvä.

***

Jane Green: Avioliittoallergia
Suom. Auli Hurme-Keränen engl. alkup. Mr Maybe
Kansi: Sakari Tiikkaja
Karisto 2001
389 s.

***

Riikka Ala-Harja: Kanaria
Kansi: ?
WSOY 2010
180 s.

Kirjakaksikko: Menneiden joulujen lahjakirjat

Lueskelin menneiden joulujen lahjakirjoja (ei omia) näin tulevia odotellessa. Osuin onnekkaasti kahteen nykysuomalaiseen mentaliteettiin humoristisella otteella pureutuvaan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on jotain palkintojakin joskus voittanut, mm. Finlandian 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2004. Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) puolestaan ei ole, mikä oudoksuttaa lukukokemuksestaan suuresti nauttinutta lukijaa.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava 2011)

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo lämminhenkisen humoristisesti kahden ystävyksen yhteen-, erilleen- ja yhteenkasvutarinan Törmälän puunjalostustehtaan kohtalonpäivinä. Nousiaisen tarinan erityisominaisuuksina ovat yleisen tiivistäminen yksilöihin katkeransuloiseen ääripisteeseen saakka ja pullamössösukupolven ilmiöiden lempeän satiirinen ymmärtäminen. Näistä aineksista syntyy tiivis moniääninen kerronta, joka hurmaa sketsikkäällä koskettavuudellaan.

Kirjan minäkertojista Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin, Janne jäi Törmälään, suomalaiselle peruspaikkakunnalle, “joka on olemassa, jotta nuorilla olisi joku paikka mistä haluta pois”. Pasi eteni työelämässä Törmälänkin tehtaan omistavan yhtymän keskijohtoon, Janne luopui unelmistaan ja ryhtyi latomaan vaneria tehtaalla. Pasi palaa pitkän poissaolon jälkeen kotipaikkakunnalle laittamaan tehdasta lihoiksi. Pasin ja Jannen lapsuuskuvat paljastuvat vähitellen muistelujen ja takaumien kautta Pasin järjestellessä tehtaan lopunaikoja ja Jannen odotellessa niitä.

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot piirteet.
(s. 39-40)

Nousiainen kiteyttää Metsäjätissä epäonnistempien suomalaisten laman lasten ja heidän vanhempiensa muistoja ja nykyisyyttä. Kuningas alkoholi ja yleinen pessimismi tuntuvat varjostavan niin perhe-elämää kuin tulevaisuuttakin nyt ja aina. On parempi olla yrittämättä tai toivomatta, ettei vain pety. Ne, jotka onnistuvat syntymätörmäläänsä pakenemaan, elävät sitä kuitenkin sisällään, vaikka uskottelevat muuta. Nousiainen käsittelee karvasta aihettaan uskottavasti. Tarinan kehitys ei haiskahda naminamimantroilta edes positiivisissa käänteissään. Hahmojen ja kerronnan lämminhenkisyys tuottaa lähes katarttisen lukukokemuksen vaikeita aiheita käsiteltäessä.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY 2002)

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kaivaa esiin suomalaisen kodinomistusmentaliteetin absurdeja pohjamutia yhden miehen kohtalon kautta. Hotakaisen moniääninen kerronta paljastaa niin suomalaisten kerrostalo- kuin omakotitaloeläjien pimeät puolet hersyvän hauskasti. Juoksuhaudantie on tragikoominen veijariromaani, jossa nykysuomalainen Don Quijote kohtaa tuulimyllyjen sijaan Helsingin pientalomarkkinat.

Juoksuhaudantien päähenkilö Matti on kokkaava ja leipova pehmoisä. Kun nyrkki kerran heilahtaa, vaimo lähtee ja vie lapsen. Matti päättää saada perheensä takaisin toteuttamalla vaimonsa unelman: hän lähtee hankkimaan perheelle rintamamiestaloa. Eikä pelkästään rahalla, vaan kaikin mahdollisin keinoin. Matin ällistyttävä asunnon hankintakeinokavalkadi sisältää niin laillisia kuin laittomiakin viritelmiä, joiden mukana prosessi nielee yhä useampia ihmisiä. Hotakainen päästää useimmat heistä ääneen, ja päästää jotkin jopa kiinni vastatoimintaan. Matin taistelu kodista muuttuukin pian monen rintaman täysoffensiiviksi.

Hain vastaansanomatonta sävyä. Samaa tunnetta, jonka rintamamiestalo herättää katsojassa. Hain koivua, mäntyä ja kuusta. Leikkasin pois koristekasvit, pihatontut ja grillikatokset. (s. 162)

Hotakainen kuljettaa tarinaansa varmoin ottein moniäänisyydestä ja -juonisuudesta huolimatta. Tarina etenee reippain leikkauksin yhä absurdimpaan suuntaan, pysyen kuitenkin tiukasti teemassa. Hotakainen pohtii Juoksuhaudantiessä hahmojensa kautta suomalaista ja erityisesti suomalaisten miesten asumis- ja olemismentaliteettia. Mikä todella tekee asunnosta kodin? Kirjailijan vastaus ei sisällä sisustusvinkkejä.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kansi: Markus Pyörälä
Otava 2011
286 s.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2002
334 s.

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua “Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin”. Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen – ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkien luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita, ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin (WSOY 2012)

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti –elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti – Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Kirjakaksikko: Murha museossa

Nappasin kesällä kirjaston kierrätyshyllystä kaksi suomentamatonta dekkaria, jotka osoittautuivat erinomaisen viihdyttäviksi. Jane Langtonin Murder at the Gardner sijoittuu taidemuseoon, ja kuka nyt ei tykkää dekkareista, joissa tuuletetaan pompööseissä kulisseissa? Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on puolestaan ties kuinka mones sarjassa, jossa sympaattinen etsivä selvittää mysteerin ydintä kahden siamilaiskissansa avustuksella. Kissojen intuition ja murhamysteerien yhdistelmä ei voi pettää, eihän?

Jane Langtonin jännäridekkari Murder at the Gardner

Jane Langton: Murder at the Gardner. Kansi: Todd Radom/Robert Crawford (Penguin Books, 1989).

Jane Langtonin Murder at the Gardner on perinteinen, taidehistoriapuheeseen taipuvainen jännäridekkari, jossa valokeilan varastaa keskeisin tapahtumapaikka, Isabella Stewart Gardnerin museo Bostonissa. Kirjailija on epäilemättä museon- ja taiteenrakastaja ja -tuntija, sekä tämän nimenomaisen museon ystävä: romaania koristavat kirjailijan luonnokset Gardnerin taideteoksista. Täyteläisen faktapohjan rinnalla fiktio jää usein sivuosaan ja maistuu hiukan väljähtyneeltä. Tästä huolimatta kirjailija onnistuu luomaan yllättävän monitahoisen, miellyttävän kokonaisuuden.

Murder at the Gardner (Penguin Books, 1989) haastaa lukijan uppoutumaan Gardnerin maailmaan. Dekkari ei ala murhatutkimuksena, vaan etsivä Homer Kelly kutsutaan paikalle selvittelemään, kuka sabotoi museon kokoelmaa. Koska Gardnerin perustusasiakirjan mukaan museo on säilytettävä jälkipolville sellaisenaan, tai johtokunnan on hajautettava kokoelma, sabotaaseilla voi olla museon kannalta tuhoisat vaikutukset. Niinpä museon taidekokoelma, johtokunnan ja museoväen arkinen työ ja perustajan kirjeet ja säädökset ovat romaanin salapoliisintyön välineitä.

Työlämäkuvauskeskeisyys on yllättävän raikas veto Agatha Christien kaivauskuvauksia kaiuttaessaankin. Viihdyttävyyttä kannattelee mahtavan ympäristön lisäksi herkullinen ja hauska, joskin jokseenkin kliseinen hahmokaarti. Naishahmot ovat silmiinpistävästi mieshahmoja eläväisempiä, aina museon ajat sitten kuolleesta perustajattaresta konservaattoriin ja tutkimusassistentteihin saakka.

Juonen punojana Langton on selvästi heikoimmillaan: jännite ei tahdo pysyä yllä. Niin rakkaus- kuin murhajuonten oleellisimmat mutkat temmotaan auki siellä täällä parin sivun pätkissä, mikä toisaalta auttaa Langtonia käyttämään hyväkseen museoympäristön ja tapahtumien intuitiivista yhteensovittamattomuutta. Kokonaisuudessaan Murder at the Gardner on erinomaisen viihdyttävä ja lähes väkivallaton dekkari, jossa lukija kokee pääsevänsä katsomaan museon toimintaa sisäpiiriläisen näkökulmasta. Toivottavasti Langtoneita löytyy tulevaisuudessakin.

Lilian Jackson Braunin dekkari The Cat Who Talked to Ghosts

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts (Jove Books, 1990).

Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on kirjailijan 11. The Cat Who -dekkarisarjan kirja. Langtonin tapaan Braunin romaani on miellyttävän väkivallaton. Yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat siihen. Nimenomaan mieshahmot, ensikädessä viiksekäs amatöörietsivä James Qwilleran, ovat eläväisiä tekijöitä ja kokijoita, naishahmojen jäädessä selvästi sivuhahmoiksi. Jopa kissahahmoihinkin verrattuna. Vaikka tämäkin romaani sijoittuu museoon, kyseessä on pikkukaupungin takamailla sijaitseva maalainen kotiseutumuseo, jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Tämä teos antaakin varsin erilaisen kuvan museotyöstä ja -ympäristöstä, vaikka museo onkin keskeinen tapahtumapaikka.

Mysteeri pääsee käyntiin, kun Qwilleranin ystävä ja entinen vuokranantaja, joka toimii kotiseutumuseon johtajana ja asuu museolla, soittaa amatöörietsivän hätiin keskellä yötä. Qwilleran löytää hänet kuolleena ja haistaa palaneen käryä. Parempien ehdokkaiden puutteessa hänet nimitetään virkaatekeväksi johtajaksi ja hän muuttaakin kissoineen museolle. Naapurusto tuntuu olevan täynnä mitä eksentrisempiä paikallisia, joiden yhteydet niin vainajaan kuin kaupunkilaisiinkin selviävät yhä kiihtyvällä tahdilla kirjan loppua kohden.

Pikkukaupunkilaisten sisäpiirien kähmintä ja museon sisäiset järjestelyt limittäytyvät romaanissa toisiinsa orgaanisesti, kuten olettaa sopiikin. Erityisesti pikkukaupunkilaisen mentaliteetin paljastelu tekemisten ja tekemättä jättämisten avulla sujuu kirjailijalta erinomaisen viihdyttävästi. Braun on sujuva murhajuonenpunoja, mutta romanttiset väreilyt tuntuvat pintapuolisilta heitoilta. Myös kissahahmojen osuus kirjassa on merkittävä muutenkin kuin koomisina lisukkeina, mutta niiden toimet eivät kuitenkaan ole epäuskottavia. Ne eivät myöskään ole antropomorfisia tai puhuvia hahmoja, vaan niiden toimet tulkitaan aina ihmishahmojen suulla.

Sarjasta on suomennettu kaksi ensimmäistä -60-luvun lopulla. Näin yhden osan lukeneena tuntuu siltä, että loputkin on ehkä jo nähty, sillä kissakulma ja pikkukaupunkilaisuus tuntuisivat johtavan pikemminkin toisteisuuteen kuin uusiin ahaa-elämyksiin. Mutta jos tilaisuus tulisi vastaan, lukisin varmasti toisenkin: Braunin romaanin lukeminen oli miellyttävää kuin kuppi kuumaa kaakaota sadepäivänä.

***

Jane Langton: Murder at the Gardner

Kansi: Todd Radom/Robert Crawford

Penguin Books, 1989

347 s.

***

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts

Kansi: ?

Jove Books, 1990

277 s.

***