Category Archives: Kirjakaupasta

Kirjaläppää: netti-Akateemisessa ei kirjoja myynnissä

Kuvankaappaus 2016-3-31 kello 10.42.55 AMBonnierin lokakuussa omistukseensa hankkima Akateeminen kirjakauppa avautui tänään. Erittäin positiivista tässä on, että Stockmann sai myytyä perinteisen ja maineikkaan suomalaisen kivijalkakirjakaupan jollekin kustannusalan toimijalle.

Nettisivujenkin ilme uudistui tänään aiempaa raikkaammaksi ja selkeämmäksi. Se on hyvä. Sivuilta näkee ketjun tapahtumia, historiaa ja myydyimpien kirjojen listan. Myös tarjouksia on.

Mutta miksei netti-Akateemisesta voi edelleenkään ostaa kirjoja?

Stockmannin Akateemisen nettikauppa kosahti törkeän ostajaepäystävälliseen käyttöliittymään. Siinä oli kirjojen ostamismahdollisuus periaatteessa, mutta käytännössä prosessi oli niin h-i-d-a-s ja monipolvinen, että ainakin minä luovutin koko kaupan kanssa parin ensimmäisen yrittämän jälkeen.

Toivon, että netti-Akateemiseen on tulossa myös nettikirjakauppa ennen pitkää. Jos tulisi edes joku liitännäinen Adlibrikseen, Bonnierin varsinaiseen nettikirjakauppaan. Ihan vaikka joku hakuikkuna, josta voi hakea ihan mitä kirjaa huvittaa, ei vain niitä, joita kirjakaupan muut asiakkaat haluavat ostaa, joita kirjakauppa haluaa myydä tai joita kustantamo haluaa myydä.

Koska aikuisten oikeasti toisella maan suurimmista kirjakauppaketjuista ei voi olla nettikaupatonta sivua aikana, jolloin  parin neliömetrin antikvariaattien kirjoja voi ostaa sujuvasti intterwebsistä.

Toki on kivaa, että kustantamon omistamalla kirjakaupalla on kaikkia lukemiseen innostavia kampanjoita ja että kirjakaupalla on pitkä historia. Näistä ensimmäinen liittyy vahvasti sekä kustantamon että kirjakaupan liiketoiminnan ydinosaamisalueeseen, markkinointiin ja brändinrakentamiseen ja toinen kirjakaupan brändin koossa pitämiseen omistajanvaihdoksen jälkeen. Mutta näyttää hieman omituiselta, ettei lukemiseen kehottava kampanja tarjoa tapaa hankkia luettavaa.

Mielelläni luen tietysti vaikka maitopurkin kylkeä. Tavanomaisin syyni hankkiutua kirjakauppaan netissäkin on halu ostaa kirjoja. Ajattelisin, että kirjojen ostamisen mahdollisuuskin siihen liiketoimintaan ja markkinointiin liittyisi. Ja hyvää markkinointia olisikin, jos olisi lukijalle vaivatonta. Sellaisia nettikirjakauppoja ei nimittäin Suomessa ole monta. Vieläkään.

Ks. aiempi avautumiseni nettikirjakauppashoppailusta täällä.

Kirjaläppää: Kirjamarkkinoinnin taso tänään

Aina valitetaan, että Suomessa ei kirja myy, koska markkinointi ei osaa. Otan tässä esiin tuoreen tapauksen tältä aamulta.

Eräs nettikirjakauppa ei osaa

Aamulla meni poikkeuksellisesti kuppi nurin jonkin kuin muun somesta havaittujen hallituksen toimien takia. Sain nimittäin markkinointisähköpostia eräältä nettikirjakaupalta. Sisältö menee kutakuinkin näin. “Hei, tuore nobelisti. Kivaa! Meillä ei näitä kirjoja nyt ole suomeksi, mutta linkistä pääset muilla kielillä lukemaan. Linkki.”

Kuvankaappaus 2015-10-9 kello 6.11.26 AMMitä sieltä linkistä paljastuu?

No todellakin ei lainkaan minkään nobelistin kirjoja, vaan suomalaisia uutuuksia, joista osa on nostettu mainosvirtaan evästevakoilun avulla.

Kuvankaappaus 2015-10-9 kello 6.20.39 AMNobelisti kiinnostaa aina

Ymmärrän, että on todellinen ongelma kirjakaupalle myydä ei-oota. Kun maailman suurin ja arvostetuin kirjallisuuspalkinto menee toisena vuonna peräkkäin nevöhöördille, jonka suomennosten painokset ovat loppuneet jo kymmenen vuotta sitten, niin ainoastaan antikvariaateissa juhlitaan, jos sielläkään.

Mutta miten vaikeaa on koota vaikka kaikki menneiden vuosien nobelistien kirjat yhdelle verkkokaupan alasivulle, ja osata laittaa sinne toimiva linkki mainospostissa silloin kerran vuodessa, kun jengi kiinnostuu nobeleista jälleen? Ei ihan älyttömän vaikeaa, ei myöskään älyttömän kallista. Että jos nyt ei olekaan tarjolla juuri uusimman nobelistin teoksia, niin viime vuotinen tai edellisvuotinenkin on vielä aika tuore. Laatukirjat eivät vanhene.

Mutta ei vain onnistu. Mainoslinkin kirjat ovat sinällään kiinnostavia, koska olen niitä googlaillut. Mutta hei mikä on todennäköisyys, että olen jo lukenut tai vähintään ostanut pari viikkoa sitten googlailemani kirjat? Eikö olisi fiksumpaa tarjota siihen vääräänkin mainoslinkkiin jotain, mistä en ole vielä kuullut, mutta joka muistuttaa edes etäisesti nobelistin teoksia?

Ai ei vai? Minä menen jonon jatkoksi kirjastoon. Kirjastossa ne osaavat.

Akateeminen ruotsalaisille: hyvä vai huono?

Yle uutisoi, että ruotsalainen Bonnier-kustannuskonserni ostaa Akateemisen kirjakaupan. Kaupan jälkeen Bonnierin hallussa on koko suomalaisen kirjallisuuden ketju kustantamosta kirjamyyntiin: suuret suomalaiset kustantamot (WSOY ja Tammi), suuri kirjojen logistiikkayritys (Porvoon kirjakeskus) ja suuri nettikirjakauppa (Adlibris) saavat seurakseen kivijalkakirjakauppaketjun. Hallitsevuuspyrkimys käy hyvin ilmi myös siitä, että Bonnierin hallitsema markkinointisivu kirja.fi käyttää kirja-häshtägiä. Onko tämä hyvä vai huono?

Otava omistaa Suomalaisen kirjakaupan, joka hallitsee kirjakauppaa lähes joka niemennotkelmassa. Suomalaisessa kirjakaupassa mainoksiin ja näkyvimmille hyllyille nostetaan lähinnä Otavan kirjoja ja kirjailijoita. Akateemisen kauppa on Bonnierin kirjailijoille erittäin hyvä juttu, mikäli Bonnier-Akateeminen toimii Otava-Suomalaisen tavoin.

Lukijoille ja kirjanostajille kauppa on snadisti pelottava. Vaikka Akateeminen kirjakauppa on ollut vuosia eksponentiaalisessa mahalaskussa, on siellä kuitenkin tarjottu erittäin laaja valikoima kaikenlaista, kaikkien kustantajien kirjallisuutta, myös runoutta ja muuta vähämyyntistä. Akateemisesta on voinut hankkia lahjakirjan kirjallisuudentuntijaystävällekin.

Jelgerhuis, Pieter Meijer Warnars: Kirjakauppa  Vijgendamilla Amsterdamissa (1820)

Jelgerhuis, Pieter Meijer Warnars: Kirjakauppa Vijgendamilla Amsterdamissa (1820)

Toisaalta Akateemisen nettikauppa on ollut vaikeakäyttöinen ja toimintaepävarma. On mahdollista, että Bonnier kivijalkakaappauksestaan innostuneena panostaisi myös nettiin, josta olisi mahdollista hankkia jopa taideproosakirjat. Toisaalta Bonnierilla on jo nettikauppa, joten rampa Akateeminen laastaroidaan ehkä kasaan linkkaamalla Adlibrikseen.

Lievästä muutosvastarinnasta huolimatta pidän erittäin positiivisena sitä, että Akateemista ei loputtomalta tuntuneen kurjistamiskierteen jälkeen lopetettu kertalaakista. Säilyy edes näennäinen kilpailu kotimaisessa kirjakaupassa. Isotkin kustantamot ovat kaikesta liiketoiminnallisuudesta huolimatta sitoutuneet suomalaisten kulttuuriarvojen viljelyyn. Se on erityisen tärkeää nyt kun esimerkiksi hallituksen sitoutuneisuudesta ei ole mitään takeita.

Kari Hotakainen Kirjan ja ruusun päivän kirjailija

Kari Hotakainen: KantajaKirjan ja ruusun päivän kaupanpäälliskirjana on tänä vuonna Kari Hotakaisen uutuusteos Kantaja.

Teos kertoo filosofian maisterista, joka hautausmaan puistotyöntekijänä alkaa pohtia elämän polkuja; omiaan sekä työssään kohtaamien vainajien. Teoksessa yhdistyvät ihmisen yksinäisyyden vakavuus ja vilpittömyyden tuottama koominen pakkomielteisyys.

– Tarinassani kietoutuvat toisiinsa yksinäisyys, elämänvalinnat ja rakkaus, vienosti kalmantuoksuisella tavalla. Vakavillakin aiheilla on aina koominen puolensa, muistuttaa Hotakainen.

Teos on saatavilla ainoastaan kolmen päivän ajan Kirjan ja ruusun päivästä 23.4. alkaen. Sitä ei voi ostaa, vaan sen saa ainoastaan vähintään 15 euron kirjaostoksen kaupanpäällisenä.

Unesco julisti Kirjan ja ruusun päivän Maailman kirjan ja tekijäoikeuden päiväksi vuonna 1995. 1900-luvun alussa syntyneen teemapäivän alkuperäisenä ajatuksena oli, että miehet ostaisivat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja.

Kirjasfääri suosittaa painokkaasti, että kirjan kylkiäisiksi ostetaan ruusu tai toisinpäin lahjan saajan sukupuolesta riippumatta.

Uutinen: Suomalaiset kirjat myyntiin Google Playhin

WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan kirjat löytyvät tästä päivästä lähtien myös Google Playstä. Uutuuksien lisäksi kerrotaan palvelusta löytyvän myös suosituimmat klassikot.

Tämä on erittäin mielenkiintoista monella tavalla. Ja erittäin mielenkiintoisella tarkoitan, etten osaa päättää, soittaisinko tässä tuomion pasuunaa vai oodia ilolle.

  • Toistaiseksi Elisa Kirja on myynyt lähestulkoon kaikki suomalaiset e-kirjat.
  • Suomalaiset viihdekuluttajat osaavat jo käyttää Google Playtä.
  • Suomalaisen e-kirjamyynnin kasvu katkesi viime vuonna.
  • Kotimaiset nettikirjakaupat ovat järjestään käytettävyydeltään surkeita.
  • Kotimaisessa nettikirjakaupassa alv on 24%.

Tämä käy ilmi myös toimitusjohtaja Timo Julkusen kommentista: “Suomessa e-kirjojen osuus kirjojen kokonaismyynnistä on vielä verraten pieni. Tavoitteenamme on helpottaa suomenkielisten sähkökirjojen osto- ja käyttökokemusta sekä vahvistaa markkinoiden kehittymistä.”

Toisin sanoen, Bonnierilla on herätty ajatukseen, että e-kirjojen surkea myynti ei ehkä ole riippuvaista vain suomalaisten lukijoiden käsittämättömästä e-kirjojen vastustuksesta, vaan kyseessä saattaa todella olla infrastruktuurin heikkous. Jengihän ostaa pilvin pimein ulkomaankielisiä kirjoja Amazonista, Kobolta, iBooksista ja Googlesta. Miksei siis myös suomenkielisiä?

Amazon Nordicin saapumisella on spekuloitu yhä kiihtyvällä tahdilla viimeiset pari vuotta. Onko ruotsalaisomisteisen suurkustantamoryppään hyppy ylikansallisen toimijan kelkkaan alkusoittoa suomalaisen e-kirjabisneksen kasvulle nimenomaan kirjamaailman pääpahisten kautta? Onko ulkomaalaisten toimijoiden mahdollista kiertää käsittämättömän järjetöntä arvonlisäveroa? Ja jos on, alkaako valtiovarainministeriö (tai kuka ikinä tästä katastrofista on vastuussa) nähdä järjen valoa, jotta kotimaiset kirjat voitaisiin edelleen myydä kotimaisten kirjakauppojen kautta? Ettei tarvitsisi tässäkin maassa näivettää lopullisesti tätäkin kirjakauppamuotoa?

Seuraan tilanteen kehittymistä varovaisella pakko-optimismilla. Kauan eläköön kirja-ala! Mitä tuntoja tämä teissä muissa herättää?

François-René de Chateaubriand: Atala

de Chateaubriand: Atala, Faros kustannus

Varakreivi François-René de Chateaubriandin (1768-1848) vuonna 1801 ilmestyneessä lyhytromaanissa Atala hehkuu eksoottinen intiaaniromantiikka ja kristinuskonnollinen pelastus yksissä ja samoissa kansissa. Atalaa pidetään yhtenä ranskalaisen kaunokirjallisuuden suurimmista klassikoista, joka oli jo aikalaislukijoiden mielestä sensaatio alkuvoimaisessa tunteen palossaan.

Atala (Faros-kustannus, 2003) onkin ollut järkevän ja kuivakkaan valistuskirjallisuuden lukijalle epäilemättä järkyttävä tapaus. Se on maantieteellisesti kaukaisen Amerikan henkisesti kaukaisille takamaille Louisianaan kulttuurisesti kaukaiseen intiaaniyhteisöön sijoittuva sosiaalisesti täysin käsittämätön, mutta aiemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta tuttujen inhimillisten tunteiden näyttämölle rakennettu pastoraalimainen seikkailutarina. De Chateaubriandin esille ottamia teemoja käyttivät hyväkseen myöhemmin niin romantiikan ajan kirjailijat kuin ranskalaiset naturalistitkin.

Atala on eräänlainen toisinto Cléves’in prinsessan juonikuviosta yhdistettynä Romeoon ja Juliaan. Tällä kertaa tosin poika, Chactas, tapaa tytön. Tai tarkemmin ottaen vihollisintiaaniheimon vankina olevaa poikaa tulee tapaamaan vihollisten sotasankarin adoptoitu kristitty tytär, Atala. Rakastumista ei voi estää. Niinpä nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle rakkauden siivin. Tyttö kantaa kauheaa salaisuutta ja estelee kaikin voimin romanssin täyttymistä. Pakolaiset harhailevat ypöyksin villin luonnon armoilla ja joutuvat myrskyyn, josta heidät pelastaa vanha munkki. Hän käännyttää Chactasin, mutta kääntyykö Chactas ajoissa Atalan pelastamiseksi…

Jopa minulle näin nykylukijana de Chateaubriandin esittämä tunteiden hyöky oli hetkittäin erittäin outoa ylitsepursuilevuudessaan ja sentimentaalisuudessaan. Atalassa esitetään jopa jonkinasteinen lesbokohtaus. Toki osana muutenkin outoja intiaanitapoja, joita De Chateaubriand on ilmeisesti saattanut olla jopa itse tarkkailemassa Amerikassa käydessään, vaikka todennäköisemmin hän on käyttänyt lähteenä ajan matkakirjallisuutta mielikuvituksensa lisäksi.

Uskonto on keskeinen teema Atalassa ja nimenomaan kristinuskon siunaus niin alkeellisille pakanoille kuin koko ihmiskunnallekin. Onneton rakkaustarina, jonka vanhentunut Chactas kertoo, vahvistaa pelastuksellisuuden ja armon sanomaa. Intiaanikulttuuri näyttäytyy verisenä, raakana ja luonnon sattumanvaraisuuteen uhriutumisena, siinä missä kristillinen kulttuuri pyrkii luonnon hallintaan ja yleiseen laupeuteen. Tämä jyrkkä kahtiajako yhdistettynä siihen inhimillisten tunteiden yleismaailmallisuuteen, jota tarinassa jatkuvasti korostetaan, toi ainakin minulle lukijana uudenlaisen näkökulman 1800-luvun eurooppalaisten mentaliteettiin. Toki samalla kävi jälleen kerran ilmi, ettei yleisinhimillisiä tunteita taida olla olemassakaan, niin eri tavalla tunteet tunnuttiin käsittävän Atalassa.

Jos joku haluaa tutustua nopeasti  1800-luvun romantiikan kirjallisuuteen, Atala on nappivalinta. Se esittelee tärkeimmät teemat ja antaa hyvän esimerkin romantiikan luontosuhteesta. Olennaisimpana on uudenlainen tunteilu sekä eksotiikka, joka samalla huumaa ja pelottaa. Lisäksi Hannu Salmen suomennos on erittäin tyylikäs ja julkaisuaikaan sopiva.

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.

Kirja-alesaalis

Tänä vuonna on näemmä ollut aika kiirus, koska kirja-alet ovat menneet ihan ohi. Eilen käväisin kuitenkin pikaisesti Akateemisessa, ja noin puolen tunnin täsmähyökkäys tuotti mukavasti tulosta (ei liikaa).

Klassikoista nykäisin mukaan alkuperäiskielellä Henry Rider Haggardin seikkailuromaanin King Solomon’s Mines (löytyy myös Project Gutenbergista), jossa Alan Quatermain löytää legendaarisen kuningas Salomonin kaivokset. Alan Quatermain oli Haggardin kestosankari, mutta hän nykylukijoille melkein tutumpi Alan Mooren käsikirjoittamasta The League of Extraordinary Gentlemen -sarjasta.

Suomennettuna löysin Faroksen julkaiseman Atalan, François-René de Chateaubriandin eksoottisen rakkaustarinan suoraan 1700-luvulta. Muistan lukeneeni tämän aikanaan jotain kirjallisuustieteen klassikkotenttiä varten, ja tykkäsin kovasti. Oliko kyseessä vain nuoruuden kokemattomuus, vai onko Atala edelleen hyvä?

Nykykirjallisuutta ei mukaan tarttunut, mutta China Miévillen Kraken kyllä, ja ihan pelkästään takakansitekstin perusteella. En ole scifi- ja fantsupiireissä kehuttua Miévilleä ennen lukenut, mutta kuka voisi olla innostumatta Lontoon Luonnonhistoriallisessa museossa tapahtuvasta jättiläiskalmarin mystisestä häviämisestä, varsinkin kun tarina selvästikin ottaa vaikutteita TLOEG:n tapaan H. P. Lovecraftin mytologiasta? Muutaman ensimmäisen luvun perusteella kirja on koukuttavaa luettavaa ja lisäksi hauska, kuten Guardianin arvostelu lupaa.

Populäärihistoriaakin tarttui pitkästä aikaa mukaan jopa kahden kirjan verran. Ensinnäkin Stella Tillyardin Aristocrats: Caroline, Emily, Louisa and Sarah Lennox 1740-1832. Tillyard  kokosi aikanaan skandalöösien Lennoxin siskosten tarinat 1990-luvulla kirjeiden ja päiväkirjojen avulla. Tästä laadukkaasta kirjasta, sekä upeasta draamallisesta BBC:n tuottamasta televisiosarjasta tuli supersuosittuja. Televisiosarjan nähtyäni olen halunnut lukea kirjankin, mutta jotenkin sen hankinta on aina unohtunut, kunnes nyt hoksasin yhden kappaleen alelaarista.

Toinen historiankirja on suomennos, Lena Huldènin Kuusijalkainen vihollinen: Niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin (Schildts, 2008). Kirja on paitsi kaunis, myös kiehtova. Kukapa ei olisi innostunut loisista ja parasiiteista? Kukapa ei olisi kiinnostunut siitä, miten erittäin pienet ja näennäisen sattumanvaraiset tekijät vaikuttavat kaikkeen ihmiselämään politiikasta lääketieteen kehitykseen ja sotien lopputuloksista ekologiaan?

Leevi Lehto on muuten suomentanut James Joycen Odysseuksen ja vieläpä jaksanut kommentoida sitä. Pitäisiköhän vihdoinkin lukea tämäkin kirja loppuun? Voisin vaikka täyttää 1/3 uudenvuodenlupauksestani ja osallistua samalla Kirjamielen haasteeseen.

Jane Austen: Northanger Abbey

© Kirjakko

Tyttöilykirjallisuuden äidin Jane Austenin romaanit valloittavat jo kolmatta vuosisataa, ja niistä ehdottomasti paras on Northanger Abbey. Miksikö? Northanger Abbeyssä Austenille tyypillinen lämpimän humoristinen perhe-elämän kuvaus sekä romanttisen pääjuonen kannattelema tarkkasilmäinen sosiaalinen kommentaari tarjoillaan goottilaisen kauhuromaanin lempeän purevana parodiana.

Northanger Abbeyn (alkup. 1818, suomennettu Neito vanhassa linnassa, WSOY 1953 ja Northanger Abbey, Welkin Books, 1999) parodiointi osuu aikakauden muodikkaiden kauhuromaanien lisäksi myön niiden lukemiseen ja romaanien lukemiseen yleensä. Niinpä teoksen tarina ryydittyy ihastuttavasti kommenteilla aikakauden kuumimmista lukemistrendeistä sekä romaanien kirjoittamisesta. Ja kukapa lukija ei hykertelisi lukemisesta lukiessaan?

Jane Austenin aikaan kauhuromaani oli uusi ja muodikas kirjallisuudenlaji, jonka parissa erityisesti naimaikäinen nuoriso vietti aikaa. Niinpä sitä paheksuivat erityisesti nuorison moraalista ja ajankäytöstä huolestuneet kukkahattutädit ja seurakuntasedät – ja lukijat itse. Northanger Abbeyssäkin jokainen The Castle of Udolphon tai muiden Mrs. Radcliffen kirjojen nautiskelija muistaa ensin paheksua koko kirjallisuudenlajia ennen kuin kehtaa hehkuttaa lukukokemustaan, tai suositella muita kauhuromaaneja.

Northanger Abbeyn romanttinen juoni saakin rutkasti lisämakua siitä, kun kukkahattutätien pahimmat pelot käyvät todeksi sankarittaren Catherinen elämässä: hän alkaa nähdä ja kokea maailman lukemiensa kirjojen värittämän linssin läpi. Ikävä kenraali näyttäytyy murhanhimoisena, modernisoidusta Northanger Abbeyn maalaiskartanosta Catherine pyrkii tarmokkaasti löytämään jälkiä menneisyyden kiroista ja kauhuista. Tuulen ujellus, synkät varjot ja salaisuuksien verkot riistäytyvät kirjoista Catherinen maailmaan – ja vaarantavat koko romanssin.

Jane Austenin romaaneista on myös tuotettu useita menestyksekkäitä filmatisointeja. Englantilaisen ITV:n tuottama Northanger Abbey vuodelta 2007 on elokuvana tavanomaista Jane Austen -filmatisointia parempi. Se on hengessä erityisen uskollinen alkuperäiselle, mutta myös monia alkuperäisiä kohtauksia ja repliikkejä on säilytetty. Ja miksipä ei, sillä tässä romaanissa Austenin rehellisyydellään hätkähdyttävät nokkeluudet toimivat erityisen hyvin. Jos Ylpeyden ja ennakkoluulon (alkup. 1813) alkulause on yksi kirjallisuusklassikkojen tunnetuimpia (It is a truth universally known…), Northanger Abbeyn loppulause sopii selvästikin myös elokuvan loppukaneetiksi:

I leave it to be settled by whomsoever it may concern, whether the tendency of this work be altogether to recommend parental tyranny or reward filial disobedience. (Northanger Abbey, p. 236)

Loppulauseen sarkastinen kurotus romaanista maailmaan tyhjentää kirjan kauhuteeman uudelleen yhdellä säilänpistolla. Tämä fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja tosielämän sekoittumisen pelko vaikuttaa arkipäivässämme edelleen, vaikkei saarnoja ja historiaa sekä pakkoraossa runoutta ja näytelmiä enää pidetäkään ainoina lukemisen arvoisina kirjallisuudenlajeina. Romaaneihin ja jopa kauhukirjallisuuteen tuntuvat kukkahattutädit turtuneen niin perusteellisesti, että niiden julkiselle paheksunnalle tuntuu nykypäivänä riittävän aikaa erittäin harvoin. Onko ihmiskunnan loputon kyky keksiä itselleen uusia tapoja paeta arkea merkki kulttuurievoluutiosta vai helmasynnistä, sitä voi jokainen lukija pohtia tykönään synkkinä ja myrskyisinä öinä.