Category Archives: Kirjaläppää

Oletko aina kirjablogannut väärin? Viisi vinkkiä

Raphaelle Peale: Appelsiini ja kirja. n. 1817.

Raphaelle Peale: Appelsiini ja kirja. n. 1817.

Tällä viikolla kirjailijablogeissa on puhuttu jälleen siitä, kenen vika on jos kirja ei myy. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä kirjailijan elanto on kiinni siitä, saako kirjalle ensin kustannussopimuksen, ja sitten vielä ostajia.

Kirjailija Taru Väyrynen nosti blogissaan esille kirjabloggaajat paljon vartijoina. Väyrysen mukaan erityisesti suosittujen kirjabloggaajien olisi syytä kirjoittaa kirjoista pitäen mielessä, että kriittinen arvio voi vaikeuttaa kirjan myyntiä ja siten kirjailijan seuraavan kustannussopimuksen saamista. Väyrysen mukaan negatiivisen arvostelun julkaisemista kirjablogeissa pitäisi välttää kokonaan, ellei kyseessä ole riittävän perusteellinen arvostelu. Väyrynen ei täsmennä, mikä on riittävän perusteellinen arvostelu, joten riittämättömyyden kirves voi heilahtaa minkä tahansa arvostelun kohdalla.

Väyrynen on väärässä, arvostelen tässä nyt näin ihan suoraan. Arvosteluni perustan Suomen lakiin, Journalistin ohjeisiin ja Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeisiin bloggaajille.

Meillä on täällä Suomessa olemassa sellainen ihana perustuslain pykälä kuin sananvapaus. Myös kirjabloggaaja saa käyttää sananvapauttaan valitsemallaan tavalla. Sananvapauteen on kuitenkin muilla laeilla asetettu rajoituksia, jotka kirjabloggaajan tulee huomioida.  Lisäksi rajoituksia asettavat hyvät lehtimiestavat sekä Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeet.

Kirjabloggaajan sananvapautta rajoittavia lakeja ovat muun muassa rikoslain pykälä, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan, sekä kunnianloukkauksen kieltävä pykälä, mahdollisesti myös yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen.

Kirjailijat yleensä eivät ole tässä laissa tarkoitettu kansanryhmä. Kirjan kunniaa ei voi loukata, koska vain henkilön kunniaa voi loukata. Toisin sanoen, kirjan arvosteluun ei saa sisällyttää kirjailijaa solvaavaa sisältöä.

Myöskään kirjailijan yksityiselämää ei saa repostella kirja-arvostelussa, paitsi milloin tieto on jo ollut julkisuudessa kirjailijan antamana. Mikäli kirjailijan yksityiselämän käsittely kirjabloggauksessa liittyy hänen julkiseen uraansa kirjailijana tai käsiteltyyn teokseen, on yksityiselämää käsittelevien tietojen julkistaminen bloggauksessa sallittua.

Kirjabloggaajan on vältettävä piilomainontaa.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston blogimainontalinjauksessa todetaan, että “Bloggaaja, joka suosittelee yritykseltä saamiaan tuotteita, palveluita tai muita vastikkeettomia etuja blogissaan, markkinoi tosiasiassa yrityksen lukuun, vaikka bloggaajalla ei olisikaan velvollisuutta kertoa tuotteesta blogissaan. Siksi yrityksen, joka lähettää tuotteitaan bloggaajalle siinä tarkoituksessa, että niistä kirjoitetaan positiivisia arvioita, tulee neuvoa bloggaajaa toimimaan niin, että yhteistyöstä tai vastikkeettomien etujen vastaanottamisesta kerrotaan avoimesti postauksien yhteydessä.”

Mikäli kustantamo, kirjailija, kirjakauppa tai muu toimija lähettää harrastuspohjalta toimivalle kirjabloggaajalle kirjan siinä tarkoituksessa, että siitä kirjoitetaan  positiivinen arvostelu, on kirjan lähettävän tahon vastuulla varmistaa, että bloggaaja ei piilomainosta teosta. Teoksen piilomainostus vältetään kertomalla blogissa avoimesti, että teosarvio on tehty yhteistyössä kustantamon kanssa.

Sen sijaan, jos kustantamo, kirjailija, kirjakauppa tai muu toimija lähettää kirjabloggaajalle kirjan sillä oletuksella, että bloggaaja kirjoittaa kirjasta mitä kirjoittaa, positiivista tai negatiivista tai jättää vaikka kirjoittamatta, kyseessä ei ole piilomainonta, kirjoittipa bloggaaja teoksesta mitä tahansa.

Kirjabloggaaja on vastuussa omasta kirjablogistaan.

Kirjabloggaajan tehtävä ei oletusarvoisesti ole kirjailijan uran edistäminen, kustantamon tyytyväisenä pitäminen, kirjamyynnin edistäminen tai hyvien fiilisten nostattaminen mitään kohtaan. Kirjabloggaaja on vastuussa vain omasta kirjablogistaan, ja tämä on hyvä pitää mielessä erityisesti silloin, jos kirjailija tai muu taho pyrkii näitä muita vastuita hänen niskaansa vyöryttämään.

Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeet antavat eettisiä ohjeita journaisteille, ja nämä ohjeet sopivat varsin hyvin myös kirjabloggaajien toimintaan. Journalistin ohjeissa 2. ja 3. todetaan, että journalisti on vastuussa ennen kaikkea omille lukijoilleen ja että tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut tulee tehdä journalistisin perustein.

Toisin sanoen, päätöstä koko blogin ja yksittäisen bloggauksen sisällöstä ei tule luovuttaa kirjailijalle, kustantamolle tai muulle taholle. Kirjailija on vastuussa kustannussopimustensa hankkimisesta ja kustantamo on vastuussa kirjan laadusta ja myynninedistämisestä, kirjakauppa puolestaan kirjan myynnistä.

Kirjabloggaajan on pyrittävä totuudenmukaisuuteen. 

Journalistin ohje numero kahdeksan toteaa, että journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen, numero 11 puolestaan, että “Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteestä tai sepitteellisestä aineistosta”.

Arvostelu on mielipide, arvostelussa esiintyvät tiedot kirjailijasta ja kirjasta puolestaan faktaa.

Erikoistilanne oli, kun kirjabloggaajat järjestivät joukolla tempauksen, jossa julkaistiin valekirja-arvioita kiinnittääkseen huomiota siihen, että kirjabloggauksia plagioidaan koulun äidinkielentuntien kirja-arvioita varten. Valistustempaus toimi riittävänä eettisenä perusteena sille, että tempauksen osallistujat julkaisivat jokainen blogissaan yhden valearvion.

Arvostelu tulee perustella.

Tämä on ihan henkilökohtaisesti asettamani rajoite omaan sananvapauteeni kirjabloggaajana, mikään virallinen toimija ei vaadi negatiivisen tai positiivisen arvostelun perustelua.

Tässä  asiassa olen Väyrysen kanssa samaa mieltä, ja suhtaudun jopa Väyrystä tiukemmin perusteluiden tarpeellisuuteen.

Mielestäni sekä negatiivinen että positiivinen arvio täytyy perustella. Arvio ilman perustelua on näkemykseni mukaan tyhjää sanahelinää, jolla ei ole viihdearvoa kummempaa arvoa lukijalle. Tämä on henkilökohtainen kokemukseni lukijana ja kirjabloggaajana.

Kirjailija Saara Henriksson parafraseeraa kirjailja Juha-Pekka Koskista bloggauksessaan näin: “kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään”. Kirjabloggaajat näyttävät löytyvän tältä listalta aika ajoin.

Kirjaläppää: Suomi jakaantui jälleen kahtia, tällä kertaa äänikirjoissa

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Hesarin tämänaamuisessa  pääkirjoituksessa hehkutetaan äänikirjoja. Ja miksei hehkutettaisi? Kirjoja on kiva sekä lukea että kuunnella. Äänikirjamarkkinat tuovat yhteen lukijat ja kuuntelijat kaunokirjallisella tositarkoituksella (mitä toki radiokuunnelmat ovat tehneet jo radion alkuhämäristä, mutta ei mennä siihen nyt).

Juuri nyt nimittäin kiinnostaa se, että äänikirjamarkkinat jakautuvat jälleen Otavan-Bonnierin -linjan molemmille puolille. 

Bonnierin (ruotsalaisen Bonnierin omistamat suomalaiset kustantamot WSOY ja Tammi) äänikirjat ovat nimittäin löytäneet kodin BookBeat -äänikirjapalvelusta.

BookBeat aloitti toimintansa kesällä. Tätä palvelua on kokeillut yli 10 000 kirjankuuntelijaa ja maksavia käyttäjiä on tällä hetkellä “nelinumeroinen määrä”, kertoi BookBeatin edustaja Helsingin kirjamessuilla.

Storytel puolestaan ilmoitti viime viikolla aloittaneensa yhteistyön Otavan kanssa. Storytel on ruotsalaisomisteinen äänikirjapalvelu, joka aloitti tänä syksynä. Ennen Otavaa Storytel aloitti yhteistyön CrimeTime -kustantamon kanssa.

Molempien äänikirjapalvelujen kuukausihinta pyörii 15 euron tietämillä. Kirjat ovat siis viitisen euroa kalliimpia kuin musiikki, jos vertaa Spotifyn hintoihin.

Aiemminhan suomalaiset ovat kirjoja netissä kuunnellessaan lainanneet ne joko kirjaston e-palvelusta tai ostaneet Elisa Kirjasta kirja kerrallaan.

Kirjastosta lainatessa hankaluudeksi muodostuvat laina-ajat ja se, että kirjastolla on rajallinen määrä yhtäaikaisia lisenssejä teoksiin: niinpä kirjaa voi joutua odottamaan pitkäänkin – ja lainaus saattaa raueta, vaikka kirja olisi vielä kesken.

Toisaalta Elisa Kirjassa yksittäiset teokset ovat melko tyyriitä, varsinkin kun ottaa huomioon, että tuntematon ääneenlukija on aina riski. Lars Svedbergin lukemana sitä kuuntelee vaikka maitopurkin kylkeä, mutta kaikki lukijat eivät ole hänen tasoaan. Niinpä lukijakriittinen kuuntelija tapaa kytätä alennuskirjoja, jos kirjailija ja teos kiinnostavat, mutta lukijasta ei ole varmuutta.

Onko 15 euron kuukausihinta liian suolainen tavanomaiselle äänikirjan kuuntelijalle? Äänikirjan kuluttajana ajattelisin, että ok, yksi normihintainen äänikirja voi hyvinkin maksaa saman verran kuin äänikirjapalvelu monine kirjoineen maksaa kuussa, siinä mielessä hyvä meininki.

Mutta kuinka monta äänikirjaa sitä ehtii kuussa kuuntelemaan? Jotkut kuuntelemistani kirjoista ovat kestäneet kuusi tuntia, jotkut yhdeksän,  muutama yli 20 tuntia. Jos äänikirjapalvelut olisivat Spotifyn hinnoissa, olisin ehkä jo tehnyt tilauksen jompaan kumpaan.

Kumpaan, on toinen iso pohdinnan kohde.

Sillä, kummalle puolelle tässä jaossa asettuu, on nimittäin väliä, jos sitoutuu vain toiseen. Nopealla haulla näyttää nimittäin tällä hetkellä siltä, että Storytelistä ei löydy WSOY:n tai Tammen kirjailijoiden teoksia – eikä BookBeatista Otavan kirjailijoiden.

Toivottavasti tilanne muuttuu tulevaisuudessa. Tai joku innovoi markkinoille äänikirjapalvelun, joka pystyy tarjoamaan kuukausimaksulla kaikkien kustantamoiden kirjoja. Nimittäin kuluttajalle väliä on kahdella seikalla: sillä, että palvelussa on kaikki kiinnostavat kirjat ja sillä, että se toimii teknisesti moitteettomasti.

Muussa tapauksessa: ei riittävän hyvä, että minä siitä kuukausittain maksaisin.

Kirjaläppää: Jos rekrytointikonsultti etsisi romaanipäähenkilöä, se kuulostaisi tältä

Louis Janmot (1814-1892): Cauchemar

Louis Janmot (1814-1892): Cauchemar

Mitä jos kirjailijat palkkaisivat rekrytointikonsultin etsimään myyvää päähenkilöä?

“Lifestyle-gurun paikka auki visionäärisessä sarjayrityksessä. Olimme edelläkävijä jo viime vuosituhannella, ja brändimme vetovoima on vain kasvanut. Etsimämme henkilö on rakastettava, tunteidensa ja ulkoisten vaatimusten ristiaallokossa elävä, ehdottoman samastuttava neiti-ihminen. Kasvathan kanssamme parikymppisestä aikuiseksi naiseksi.”

“Eläkevirka nyt! Kaupunki etsii rehtiä ja ongelmanratkaisukykyistä muutosjohtajagurua. Selviydyt sujuvasti niin organisaation johdosta ja kehittämisestä kuin katutason sidosryhmätoiminnastakin. Vastuullasi on myös monikulttuurinen rekrytointidraivimme. Tehtävästä ei voi kieltäytyä ja se osoitetaan loppuiäksi.”

“Asiakkaamme etsii: kypsään ikään ehtinyttä kriisiajan agenttia nollatuntisopimuksella. Liikut luontevasti kaikkien yhteiskuntaryhmien jäsenten joukossa tuomatta itseäsi liikaa esille. Olet kuin käänteinen Marianne-karkki: pinnalta sulavan empaattinen, mutta sisältä piinkova analyytikko. Viihdythän päivystysvuorojen välissä maaseudun rauhassa kotoisten askareiden ja puutarhanhoidon parissa. ”

“Haemme kompaktia ja seikkailuhenkistä tiiminjohtajatähteä johtamaan 14-henkistä monikansallista tiimiä. Tarjoamme mahdollisuutta ylittää itsensä ja alittaa Sumuvuoret. Tehtävä on määräaikainen, palkkiona yksi sormus.”

“Haluatko unelmakesäduunin? Haluatko sapattivapaan tylsästä arjesta, irtioton arkisista ympyröistä ja rutkasti unohtumattomia kokemuksia? Vastaa viidentoista minuutin kuluessa, tehtävä täytetään heti sopivan henkilön löydyttyä. Tarjoamme koulutuksen työtehtäviin. Oma pyyhe mukaan.”

Tuleeko mieleen lisää hyviä rekrytointi-ilmoituksia?

Näiden rekrytointi-ilmoitusten perusteella löydettiin tietysti Bridget Jones, Kapteeni Sam Vimes, Jane Marple, Bilbo Reppuli ja Arthur Dent.

Kirjahyllyn marittaminen

Marie Kondo: KonMariKonMari sanoo, että tavaroita vähentäessä sellaiset esineet saa säästää, jotka tuovat iloa. Muita ei. Marie Kondo selviää noin 30 kirjan kotikirjastolla.

Minä en. Sen sijaan olen onnistunut vähentämään kotikirjastoani noin 50 hyllymetristä noin 30 metriin. Määrä vähenee muutaman metrin kuukausivauhtia, sillä kirjoista luopuminen on henkisesti raskasta. Kirjat eivät minulle ole “vain” luettavaksi, vaan myös muistoja. Tämän kirjan ostin ensimmäisellä Lontoon-reissulla, tuo kirja antoi minulle uuden näkökulman elämään, kun oli vaikeaa, tämän kirjan haluaisin säästää lapsilleni luettavaksi…

Kirjat lähtökohtaisesti tuottavat iloa, joten KonMarin perusneuvo säilytys/poisto-mittariksi ei ainakaan itselleni riitä. Kirjahyllyn kuratointi tuottaa kuitenkin myös iloa: vähä vähältä kirjoja poistellessa kirjahylly muuttuu selkeämmäksi. Ainakin sen verran pitäisi poistaa, että tsundoku-kirjoista pääsisi eroon. (Tsundoku on japania, ja tarkoittaa kaikkia niitä kirjoja, jotka asuvat satunnaisissa kirjapinoissa lattialla ja muilla tasoilla.)

Tällaisia mittareita kirjojen poistoon tai säästöön olen kehitellyt kirjaprojektini aikana.

1. Olenko lukenut kirjan? Jos en ole, tuottaako kirja hyllyssä syyllisyyttä lukemattomuudesta?

Jos kirja tuottaa syyllisyyttä, se ei tuota iloa, eli poistoon. Tällaisia ovat esimerkiksi monet klassikot, opiskelu- ja työkirjat, jotka pitäisi lukea jostain muusta syystä, kuin siksi että kiinnostaa itseä tosi paljon.

2. Onko kirja saatavissa kirjastosta?

Jos olet kahden vaiheilla, luopuako vai pitääkö, tsekkaa löytyykö kirja kirjastostasi. Kirjastoista löytyvät useimmat parin viime vuoden sisään ilmestyneet suomenkieliset kirjat ja toisaalta klassikot, edelleen ajankohtain työkirjallisuus jne. Ongelmatapauksiksi jäävät ei-klassikot, jotka on julkaistu ennen vuosituhannen vaihdetta. Tällä tavalla pääsee kuitenkin eroon hyvin suuresta määrästä en-nyt-oikein-tiedä -kirjoja.

3. Onko kirja tullut lahjana?

Lahjakirjoja poistaessa vaikeus on usein sama kuin rippilahjamaljakoissa. Että tavallaan on velvollisuus pitää, kun on hyvästä sydämestä annettu. Itse olen päätynyt pitämään kirjoja, jotka muistuttavat antajistaan hyvässä mielessä (ja yhden per henkilö) tai kirjoja, jotka yhdistävät meitä.

4. Onko tämän pakko asua hyllyssäni?

Tämä kysymys auttaa, kun aletaan olla todella vaikeiden valintojen edessä. Mutta tätä ei kannata suorittaa abstraktion kautta. Ota siis teos, joka on todella lempparein lempparisi ja pidä sitä toisessa kädessä mittatikkuna. Sitten ota toiseen käteen teos, jonka kanssa edes hetkellisesti epäröit. Vertaile. Jos haluat kirjahyllyysi pääasiassa mittatikkukirjan kaltaisia teoksia, onko epäröinnin kohteella sijaa hyllyssäsi.

Näiden kysymysten avulla kirjojen poistaminen kirjahyllystä on tuntunut itselleni enemmän vapauttavalta ja vähemmän kamalalta pakkopullasiivoamiselta. Nyt kotini on siivompi (ei pölyisiä kirjapinoja), kirjahyllyni on käytännöllisempi (kun kirjat ovat yhdessä kerroksessa kirjahyllyssä, ne ovat näkyvillä), kirjoihin on helpompi päästä käsiksi, siivoaminen on helpompaa ja siksi olen itse sekä fokusoituneempi lukija että iloinen muistelija.

KonMari vihaa tavaroiden kierrättämistä tuttaville, mutta en kerta kaikkiaan henno laittaa kirjoja roskiin. Niinpä olen antanut lukeville kavereille sellaisia, joita he ovat ottaneet ilolla vastaan. Loput olen kärrännyt kirjaston kierrätyshyllyyn, josta ne yleensä ovat hävinneet seuraavaan kirjastoreissuuni mennessä. Antikvariaattiinkin voisi ehkä joskus myydä, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että sellainen prosessi toisi itselleni vähemmän iloa, eikä siis ole vaivan väärti.

Lopullinen tavoite?

Rakastan isoa kirjahyllyäni, joka täyttää yhden seinän lattiasta kattoon. Se tuottaa minulle jatkuvasti iloa monin tavoin, enkä halua siitä missään nimessä eroon. Tavoittelen tilaa, jossa kaikki hyllyille (yhteen riviin) päätyvät kirjat jäävät hyllyyn, koska ovat parhaita ikinä.

OIKAISU: Muutettu “kierrätystä” muotoon “tavaroiden kierrättämistä tuttaville”.

Kirjaläppää: “Liian kiire lukea kirjoja”

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin "Renén" loppukohtaus (1802 jälkeen)

Franz Ludwig Catel: Chateaubriandin “Renén” loppukohtaus (1802 jälkeen)

Lainatakseni Frasier-sarjan kirjakaupansulkemisjakson nimiösanontaa omintakeisesti väärin, “kun meno yltyy raskaaksi, kirjat käyvät kevyiksi”. Olen ollut kuukausien ajan kummallisessa tilanteessa. On ollut liian kiire lukea kirjoja. Siis toki luin jotain kirjoja, mutten sillain oikeasti lukenutlukenut. En myöskään lukenut Oikeita Kirjoja, vaan ihan vain kirjojakirjoja.

Lukuintohimolle ei ollut aikaa, vaikka joka ilta kuitenkin vähintään muutamia sivuja luin, ihan vain aivojen kytkemiseksi pois päiväurilta. Tällaiseen tilaan näemmä pääsee myös lukemiseen innostuneesti suhtautuva ihminen, jos harjoittaa yhtä aikaa a) normaalia työviikkotyötä, b) sivutoimista osa-aikatyötä ja c) opiskeluihin liittyvää opinnäytetyötä. Ei vain jaksa lukea siihen päälle, ainakaan mitään kovin monimutkaista ja uusia ajatuksia herättävää.

Niinpä luin hömppää ja dekkareita. Kaavamaiset, huolettomat laurenweisbergerit ja Marian Keyesin vain hieman masentunut alkupään tuotanto toimivat erityisen hyvin. Ja kukapa ei heittäytyisi mielellään Agatha Christien nostalgiseen, etäisen utuiseen hyrräykseen, jossa lukijan ei ole edes mahdollista päättelemällä selvittää, kuka sen teki? Edellisissä voi heittäytyä varmuuteen, että ensimmäisen päähenkilöä ärsyttävän mieshahmo tullessa framille lopputulos on jo selvä. Jälkimmäisissä voi luopua kaikesta älyllisestä vastuusta ja luottaa siihen, että kaikki ratkeaa.

Kun tosielämä vaatii ponnistelua, sitkeyttä ja sinnikkyttä, kirjallisen elämän ei onneksi tarvitse. Se voi vain antaa juttuja. Silti sitä on lukijana jotenkin juonessa mukana, luomassa mielikuvia, kehittelemässä ajatusta. Siis silloin, kun sellaista kaipaa. Joskus mieluiten vain seuraa luotuja polkuja, antaa kaavan viedä ja ihmettelee, miten tätäkin perusromanssin mallia on voitu jälleen muokata yksityiskohdilla ihan uudella tavalla vetäväksi.

Lopetin Oikean Kirjallisuuden lukutauon Riikka Pulkkisen Rajaan. Vakavastiotettava kirjallisuus hyökkäsi sen sivuilta melkein tympeästi. Uutuudenviehätyksen sijaan tuli uutuudenahdistus.

Teos tuntui niin mekanistiselta, laskelmoivalta. On otettu tällainen rajanylityksen teema, ja ympätty siihen mahdollisimman monta sentimentaalista katsantokantaa, joiden avulla herätellä lukijaa ajattelemaan sitä rajanylitystä. Näkökulmatekniikkaa, kaikki liittyvät kaikkiin, monen eri ikäpolven rajakokemukset… Teoksella on niin vahva sanomisen tarve, että se yltyy saarnaksi elämän rajallisuudesta. Toisaalta sen pitää samalla sohaista taiteen rajallisuuteen osoittamalla oma rajallisuutensa, särkemällä silloin tällöin oma elämänluonnin illuusionsa.

Käteen jää ei-hömpähtävän, ei-dekkarimaisen eli toisin sanoen vakavastiotettavan kirjallisuuden kaava, jossa kahta koivuklapilausetta seuraa aina monisivulauseinen selvityksen kiihko. Teoksen sanomasta ei sovi rimpuilla irti omille poluilleen, tulkinnan rajattomuuteen. Rajansa kaikella.

Hömpässä ja dekkareissa on se hassu juttu, että ne näitä samoja rajoja käyvät. Juonten kaavamaisuus antaa tilaa eettisille pohdinnoille, jos lukija tilaisuuteen haluaa tarttua. Sanoman väljyys tai kliseisyys antaa tilaa sekä ajatusten vastaanottamiselle että vastustamiselle. Raja kahlehtii analyysillaan ja järjettömillä, kirjallisuusviittausten ryyydittämillä keskusteluillaan.

Luultavasti olisin Rajasta toista mieltä, mikäli minulle ei olisi ollut liian kiire lukea kirjoja viime aikoina. Vähän jopa arveluttaa ottaa sitä tälla tavalla antisankarilliseen vertailuun, koska kyseessä on kuitenkin kaikin tavoin pohdittu kokonaistaideteos, joka kiertyy taitavasti johtoteemansa ympärille ja innostaa lukemaan jälleen lisääkin vakavansorttista kirjallisuutta. Sellaista, jota kehtaa pitää kirjahyllynsä eturivillä tai joka kestää useammankin lukukerran.

Tavanomaisesti vahva temaattisuus näyttäytyy minulle hyvänä, lukukokemusta täydentävänä seikkana, milloin ei ole halolla päähän lyömistä. Mutta jos on liian kiire lukea, keveät teemojen häivähdykset antavat mahdollisuuden johonkin, eivätkä pakota mihinkään. Häivetila on hyvä tila eikä hömppä ole häpeä.

Kirjasfääri: Kahtiajaon aika on ohi

Tuntematon italialainen maalari: Vanitas (1766)

Tuntematon italialainen maalari: Vanitas (1766)

On yleisesti tunnettu tosiasia, etteivät brittilehti Guardianin kirjajutut ole koskaan väärässä. Nyt ovat. Tai on. Kolumnisti Simon Jenkins länkyttää, että e-kirjat eivät enää kiinnosta ketään ja olivat alunperinkin pienen ja hysteerisen teknofiilivähemmistön uutuusleluprojekti, joka kuoli elämyksellisyyden puutteeseen.

Hävettää tunnustaa, että alussa koin nimenomaan fyysisen kirja-elämyksen puutteen e-kirjan ongelmaksi. Kun ei ollut sitä kirjan tuoksua, selailun sensuaalisuutta. Lisäksi painoi pdf:n taakka. Kun opiskeluaikana luettiin kirjoja tenttiin yliopiston e-kirjastosta, eli kirjastossa sijaitsevan monitorin ruudulta välkkyviä pdf:iä, jäi elämyspuoli hieman ohueksi.

Mutta kaikkeen tottuu. Ja onhan se ihan todella kätevää, että kun mökkimatkalla paperikirja loppuu, niin kännykästä löytyy rajattomasti lisää. Elämyksellisyys on vähintään lapsuusnostalgian luokkaa, kun lukee salaa peiton alla kännykällä romaania samalla kun nukuttaa skidejä. Tietoteokset luen järjestään e-kirjoina, koska muuten takerrun epäolennaisiin yksityiskohtiin kokonaisuuden arvioinnin sijasta. Teknologia-avusteinen uusi lukutapa voi siis olla myös hyödyllinen, ei vain huono.

Tuttavapiirissäni e-kirjasta ovat hyötyneet erityisesti ne, joiden olisi pitänyt muuten luopua lukemisesta. Ystäväni, joka ei pystyisi kääntämään paperisivua, pystyy kääntämään e-sivua. Mieheni 90-vuotias mummi, joka ei jaksa pitää paperikirjaa kauaa kädessä, jaksaa kääntää e-sivua niin kauan kuin jaksaa lukea.

Useimmat e-kirjoja lukevat tuttavani ovat lopettaneet minkäänlaisten teknologisten jakojen tekemisen. Kirja on kirja, ja sitä luetaan siinä formaatissa, joka on kulloiseenkin lukuelämyskertaan sopivin.

Eniten kummastuttaa kolumnistin ajatus, että lukuelämys olisi suoraan johdettavissa lukemiselämyksestä. Että e-kirja jotenkin estäisi kirjallisen keskustelun, kirjoista puhumisen. Omien havaintojeni mukaan sähköinen tiedonvälitys vain lisää kirjallisuuskeskustelujen mahdollisuuksia kaikille. Nytkin ehtisi vielä e-kirjan hankkimaan ja lukemaan ennen päivän Helsinki Lit -taltion (ks. Yle Teema) alkamista, jos kävisi e-kirjakaupassa.

Onko pikemminkin niin, että hysteerisiä tässä kahtiajaossa ovat olleet lähinnä kirjan kuoleman julistajat?

Kirjaläppää: Google voitti kirjailijat

Caravaggio: Pyhä Hieronymus (1605-1606)

Caravaggio: Pyhä Hieronymus (1605-1606)

Google on voittanut kirjailijat Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa. Kirjojen skannaaminen ja esittely Googlessa on ihan ok, vaikka laillisuuden rajoilla, kertoo Yle.

Nythän on niin, että koska Google on yhdysvaltalainen firma, sen toimia arvioidaan jenkkilain mukaan. Maan tekijänoikeuslaki tuntee reilun käytön konseptin. Reilu käyttö on sellaista, että esimerkiksi opetuskäyttöön voidaan kopioida mitä tahansa teosta ilmaiseksi melko laajastikin.

Kirjailijoiden mielestä ei ollut reilua, että Google pitää kohtuullisen laajoja osia heidän teoksistaan vapaasti netissä esillä. Kohtuullisen laaja tässä yhteydessä tarkoittaa omien havaintojeni mukaan useita lukuja. Jos sattuu Googlen kirjahaussa hakemaan teosta algoritmisesti oikeaan aikaan, voi saada käsiinsä uutuusteoksen, jossa on poistettu välistä ainoastaan muutamia, juonen tai tieteellisen argumentin kannalta merkityksettömiä sivuja. Tällöin teosta ei tarvitse lainata tai ostaa, jotta saa tarvitsemansa elämyksen tai tiedon.

Kirjailijat olisivat halunneet, että Google joutuisi maksamaan tekijänoikeuksien haltijoille heidän kirjojensa käytöstä. Ottaen huomioon, että Google tekee vuodessa miljarditolkulla voittoa, voidaan jonkinsorttisten tekijänoikeusmaksujen maksamista ehkä pitää kohtuullisena. Tuoreen päätöksen mukaan ei voida pitää.

Oikeudessa Google perusteli toimintatapaansa näkyvyydellä. Kyllä pitää kirjailijoille riittää hakukoneyhtiön tarjoama näkyvyys palkkioksi. Näkyvyyshän saattaa johtaa siihen, että kirjat myyvät.

Suomen laki ei tunne vastaavanlaista reilua käyttöä, vaan meillä toimitaan sitaattioikeuden puitteissa. Internetin rajattomuuden ja jenkkioikeuden päätöksen takia myös suomalaiskirjailijat ovat Googlen armoilla. TTIP tuskin tuo ainakaan parannusta tilanteeseen.

Kirjaläppää: Kauhun tasapaino kirjallisessa hiekkalaatikossa

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

On jälleen tuotu julkiseen keskusteluun, että pyrkivätkö kirjailijat ja/tai kustantamot jujuttamaan kirjabloggaajia kirjoittamaan teoksistaan.

Ensin olin, että mehän käytiin tämä keskustelu kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden suhteista jo. Mutta sitten olin, että kyllä etiikan fiilistely on aina tärkeää. Etiikka nyt on vähän niin kuin ihmisarvot: rapautumia alkaa tulla sillä sekunnilla, kun itsetyytyväisesti toteaa, että kaikki kunnossa, eiköhän keskitytä johonkin muuhun vaihteeksi.

“Tietoisuus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstisi, saattaa vaikuttaa siihen, mitä kirjoitat”, arvioi Omppu, ja jatkaa

“Someaktiivisten suomalaiskirjailijoiden ja kirjabloggarien välillä on eräänlainen kissahiirileikki, jossa bloggari kirjoittaa kirjailijan kirjasta ja kirjailija tykkää bloggarin kirjoituksesta. Ehkä hän tykkää siksi, että oman teoksen esiin pääseminen ilahduttaa. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että kirjailijan tarkoitusperät saattavat olla myös vähemmän jalot. Ehkä hän tykkäilee, koska kustantaja on kehottanut häntä tekemään niin ja/tai hän uskoo, että tykkäämällä hän saa kirjabloggarin kirjoittamaan muistakin teoksistaan. Ei tunnu mukavalta. Tuntuu manipulaatiolta.”

Vastaan ensimmäiseen lauseeseen kertomalla kauhun tasapainosta, joka bloggaajien ja kirjailijoiden välillä vallitsee. Toiseen vastaan paljastamalla kirjallisuusteollisuuden toiminnan salatuimpia lainalaisuuksia.

Kauhun tasapaino, osa 1: bloggaaja vs kirjailija

Lähtökohtaisestihan on niin, että julkinen blogi on kenen tahansa luettavissa, vaikka siihen kirjoittelisi muistiinpanoja vain omaan käyttöönsä. Kuitenkin sitä on bloggaajana eräänlaisessa valtakuplassa: kirjabloggaajan julkinen toiminta voi vaikuttaa enemmän yksittäisen kirjailijan uraan kuin yksittäisen kirjailijan toiminta kirjabloggaajan toimintaan. Some on vielä siitä kätevä kirjabloggaajan kannalta, että kirjailijan mahdolliset julkiset arviot kirjabloggaajan tai -bloggaajien toiminnasta vaikuttavat julkiselta kitinältä. Bloggaajan omat kitinät katoavat kätevästi somekohinaan.

Tosielämä iskee säröä tähän miellyttävään järjestelyyn.

Olen kehittänyt itselleni muutamien viime vuosien saatossa niin kutsumani kirjabloggauspokerinaaman. Se aktivoituu joka kerta, kun joudun tekemisiin jonkin kirjailijan kanssa, jonka teoksen olen lukenut ja joudun miettimään, tuliko se lytättyä julkisesti vai vaikeninko sen kuoliaaksi.

Vastaavasti kirjailijat eivät koskaan kysy naamakkain tavatessa, mitä tykkäsit kirjastani. Kutsun sitä kirjailijapokerinaamaksi. Se varmaan aktivoituu joka kerta, kun vastassa on henkilö, joka ei aloita kertomalla kirjailijalle, että luin sun edellisen teoksen ja se oli tosi hyvä.

Tällainen kauhun tasapainon ylläpitäminen on erittäin ammattimaista molemmilta osapuolilta. Ollaan ikäänkuin yleisellä tasolla samalla puolella, koska kirjallisuus on kaikkien mielestä lähtökohtaisesti hieno juttu. Useimmat kirjailijat ja ihan kaikki tapaamani kustantamohenkilöt osaavat myös erottaa teoksen arvon teoksen yksittäisestä arviosta. Ihmisinä voidaan toisemme kohdata, vaikka taiteelliset näkemykset eroaisivat toisistaan huomattavastikin.

Kauhun tasapaino, osa 2: bloggaaja vs kustantamo

Mitä kustantamojen salaliittoihin tulee, niin kustantamohan on ihan perusliiketoiminnaltaan suuri salaliitto. Se pyrkii tekemään niin sairaan hyviä kirjoja, että jengi viskoo kaikki rahansa kustantamolle. Kirjailija on suuressa kustannussalaliitossa mukana ikäänkuin houkutuslintuna ja liittolaisena ja saa siitä hyvästä osan voitoista.

Maailma vain laittaa hanttiin. Ei nimittäin ihan harvoin ole kirjallisuussalaliiton onnistumisen ongelmana se, että kirjasta ei ole kukaan kuullut. Jos kirjasta ilmestyy sadantuhannen kappaleen painos, joka homehtuu varastossa, jonka ovea kukaan ei koskaan avaa, onko se kirja hyvä vai huono? Ei voi tietää, ei voi lukea. Kirjailija ei voi onnistua tai epäonnistua.

Niinpä kustantamon ja kirjailijan on jotenkin hommattava se kirja lukijoiden tietoisuuteen. Tämä on myös omakustannekirjailijoiden suurin ongelma: hoksataan liian myöhään, että ketään ei kiinnosta, eikä ole mitään keinoa herättää sitä kiinnostusta.

Kirjablogit ovat yksi kanava kiinnostuksen herättämiseksi. Iso ongelma on, että vaikka kirjabloggaajia kirjat noin yleisesti ottaen kiinnostavat kovasti, yksittäiseen kirjaan tämä kiinnostus ei välttämättä kanavoidu. Vaikka ne kirjat sieltä varastosta oikein näytille noukittaisiin, ihan vaikka kirjabloggaajan postiluukkuun asti, niin ei se kirja silti välttämättä tule luetuksi. Ja jos tuleekin, ei se välttämättä johda julkisuuteen.

Jos se kuitenkin johtaa blogijulkisuuteen, ei kustantamossa välttämättä edes huomata, koska on liian kiire säätää muun maailman kanssa.

Kirjailija usein huomaa, koska kyllähän se kiinnostaa ketä tahansa, että mitä mieltä muut ovat omasta duunista. Tuskin on kuitenkaan yhtään kirjailijaa, joka ei tiedosta riskejä omalla nimellään googlatessa: että kaikki ei ehkä tykkää. Ei se silti tarkoita, etteikö tunnu synkältä, jos ei tykätä. Tai kivalta, jos tykätään.

Kauhun tasapaino, osa 3: Mitä Terry-setä tähän sanoisi?

Harjoitin viime viikolla ruumiillisia toimintoja à la adenovirus. Harhautin itseäni pois liian lähelle tulevasta todellisuudesta lukemalla Terry Pratchettin Aikavarkaan. Hieno kirja, jossa tarkastellaan ihmiselämän lainalaisuuksia ja etiikan ja sääntöjen suhdetta varsinaiseen toteutuneeseen toimintaan ikäänkuin ulkopuolisen näkökulmasta. Ulkopuolinen näkökulma syntyy siitä, että kirjailijan laboratoriona toimii mielikuvitusmaailma ja koe-eläiminä mielikuvitusoliot. Teoreettista metafyysistä filosofiaa, siis.

Teoksen johtolankana on kysymys siitä, onko täydellisen järjestelmän ja järjestyksen luominen mahdollista. Itse asiassa teoksessa esitetään teoria siitä, että täydelliseen järjestykseen pyrkiminen on paitsi mahdotonsa, todennäköisesti myös epäeettistä. Täydellinen järjestys vaatii sääntöjä ja sääntöjen noudattamisen asettamiseksi ylimmäiseksi arvoksi. Jos kuitenkin sääntöjen noudattaminen nostetaan ylimmäiseksi arvoksi, etiikka romahtaa välittömästi. Tämä johtuu ihmisluonnosta, joka on monin tavoin suunniteltu varmistamaan oma fyysinen selviytyminen ja hyvän olon saavuttaminen.

Toisin sanoen, jokainen sääntö löytää porsaanreiän. Etiikka, pyrkimys toimia oikein, on ainoa asia, joka estää meitä jokaista venyttämästä sääntöjä liikaa.

Kauhun tasapaino on siksi tärkeää. Se pitää etiikan mielessä silloinkin, kun haluamme tehdä mieliksi kivalle kaverille, vihaamme syvästi jotain teosta tai kirja tulee postiluukusta yllättäen ja pyytämättä. Se on ainoa asia, jolla voi luoda luottamusta yleisön, kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden välillä.

Etiikka on ainoa mihin voi vedota siinä vaiheessa, kun makuasioista kiistellään, pahastutaan tai ilostustaan. Jos on itse toiminut eettisesti voi sanoa, että tämä on rehellinen mielipiteeni ja perustelen sen näin. Silloin voi katsoa kirjailijaa silmiin tosielämässä, vaikka taiteelliset näkemykset eroavaisivat.

Kirjaläppää: netti-Akateemisessa ei kirjoja myynnissä

Kuvankaappaus 2016-3-31 kello 10.42.55 AMBonnierin lokakuussa omistukseensa hankkima Akateeminen kirjakauppa avautui tänään. Erittäin positiivista tässä on, että Stockmann sai myytyä perinteisen ja maineikkaan suomalaisen kivijalkakirjakaupan jollekin kustannusalan toimijalle.

Nettisivujenkin ilme uudistui tänään aiempaa raikkaammaksi ja selkeämmäksi. Se on hyvä. Sivuilta näkee ketjun tapahtumia, historiaa ja myydyimpien kirjojen listan. Myös tarjouksia on.

Mutta miksei netti-Akateemisesta voi edelleenkään ostaa kirjoja?

Stockmannin Akateemisen nettikauppa kosahti törkeän ostajaepäystävälliseen käyttöliittymään. Siinä oli kirjojen ostamismahdollisuus periaatteessa, mutta käytännössä prosessi oli niin h-i-d-a-s ja monipolvinen, että ainakin minä luovutin koko kaupan kanssa parin ensimmäisen yrittämän jälkeen.

Toivon, että netti-Akateemiseen on tulossa myös nettikirjakauppa ennen pitkää. Jos tulisi edes joku liitännäinen Adlibrikseen, Bonnierin varsinaiseen nettikirjakauppaan. Ihan vaikka joku hakuikkuna, josta voi hakea ihan mitä kirjaa huvittaa, ei vain niitä, joita kirjakaupan muut asiakkaat haluavat ostaa, joita kirjakauppa haluaa myydä tai joita kustantamo haluaa myydä.

Koska aikuisten oikeasti toisella maan suurimmista kirjakauppaketjuista ei voi olla nettikaupatonta sivua aikana, jolloin  parin neliömetrin antikvariaattien kirjoja voi ostaa sujuvasti intterwebsistä.

Toki on kivaa, että kustantamon omistamalla kirjakaupalla on kaikkia lukemiseen innostavia kampanjoita ja että kirjakaupalla on pitkä historia. Näistä ensimmäinen liittyy vahvasti sekä kustantamon että kirjakaupan liiketoiminnan ydinosaamisalueeseen, markkinointiin ja brändinrakentamiseen ja toinen kirjakaupan brändin koossa pitämiseen omistajanvaihdoksen jälkeen. Mutta näyttää hieman omituiselta, ettei lukemiseen kehottava kampanja tarjoa tapaa hankkia luettavaa.

Mielelläni luen tietysti vaikka maitopurkin kylkeä. Tavanomaisin syyni hankkiutua kirjakauppaan netissäkin on halu ostaa kirjoja. Ajattelisin, että kirjojen ostamisen mahdollisuuskin siihen liiketoimintaan ja markkinointiin liittyisi. Ja hyvää markkinointia olisikin, jos olisi lukijalle vaivatonta. Sellaisia nettikirjakauppoja ei nimittäin Suomessa ole monta. Vieläkään.

Ks. aiempi avautumiseni nettikirjakauppashoppailusta täällä.

Kirjaläppää: Diag. 47… Keskenjätiitti

Branwell Brontë: Brontën sisarukset (n. 1834)

Branwell Brontë: Brontën sisarukset (n. 1834)

Jouluna vaivasi lukujumi, nyt on kroonistumassa keskenjätiitti.

Ensin ajattelin, että ehkä se on kirjasta kiinni. Aloitin toisen. Sekin jäi kesken.

Sitten ajattelin, että ehkä se on kirjallisuuslajista kiinni. Aloitin yhden dekkarin. Se jäi kesken. Aloitin lukuromaanin. Joka jäi kesken.

Kesken ovat jääneet myös chick lit, YA, huumorpläjäys, klasari, tietokirja ja dekkari. Alan epäillä, että ongelma löytyy omasta päästä. Miten voi olla välittämättä siitä, kuka saa kenetkin? Kai kuka tahansa haluaa tietää, kuka oli syyllinen?

Mikä auttaisi?

Olisiko syytä harjoittaa tavoitteellisuutta? Kirja loppuun vaikka hampaat irvessä? Tai ehkä mindfullness keskittymiskyvyn parantamiseksi? Olisiko syytä leppoistaa elämää, jotta lukemiseen olisi aikaa syventyä?

Vai pitäisikö vaan kaivaa syvemmältä? Siis kirjahyllystä?