Category Archives: Kirjapiirit

Oletko aina kirjablogannut väärin? Viisi vinkkiä

Raphaelle Peale: Appelsiini ja kirja. n. 1817.

Raphaelle Peale: Appelsiini ja kirja. n. 1817.

Tällä viikolla kirjailijablogeissa on puhuttu jälleen siitä, kenen vika on jos kirja ei myy. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä kirjailijan elanto on kiinni siitä, saako kirjalle ensin kustannussopimuksen, ja sitten vielä ostajia.

Kirjailija Taru Väyrynen nosti blogissaan esille kirjabloggaajat paljon vartijoina. Väyrysen mukaan erityisesti suosittujen kirjabloggaajien olisi syytä kirjoittaa kirjoista pitäen mielessä, että kriittinen arvio voi vaikeuttaa kirjan myyntiä ja siten kirjailijan seuraavan kustannussopimuksen saamista. Väyrysen mukaan negatiivisen arvostelun julkaisemista kirjablogeissa pitäisi välttää kokonaan, ellei kyseessä ole riittävän perusteellinen arvostelu. Väyrynen ei täsmennä, mikä on riittävän perusteellinen arvostelu, joten riittämättömyyden kirves voi heilahtaa minkä tahansa arvostelun kohdalla.

Väyrynen on väärässä, arvostelen tässä nyt näin ihan suoraan. Arvosteluni perustan Suomen lakiin, Journalistin ohjeisiin ja Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeisiin bloggaajille.

Meillä on täällä Suomessa olemassa sellainen ihana perustuslain pykälä kuin sananvapaus. Myös kirjabloggaaja saa käyttää sananvapauttaan valitsemallaan tavalla. Sananvapauteen on kuitenkin muilla laeilla asetettu rajoituksia, jotka kirjabloggaajan tulee huomioida.  Lisäksi rajoituksia asettavat hyvät lehtimiestavat sekä Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeet.

Kirjabloggaajan sananvapautta rajoittavia lakeja ovat muun muassa rikoslain pykälä, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan, sekä kunnianloukkauksen kieltävä pykälä, mahdollisesti myös yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen.

Kirjailijat yleensä eivät ole tässä laissa tarkoitettu kansanryhmä. Kirjan kunniaa ei voi loukata, koska vain henkilön kunniaa voi loukata. Toisin sanoen, kirjan arvosteluun ei saa sisällyttää kirjailijaa solvaavaa sisältöä.

Myöskään kirjailijan yksityiselämää ei saa repostella kirja-arvostelussa, paitsi milloin tieto on jo ollut julkisuudessa kirjailijan antamana. Mikäli kirjailijan yksityiselämän käsittely kirjabloggauksessa liittyy hänen julkiseen uraansa kirjailijana tai käsiteltyyn teokseen, on yksityiselämää käsittelevien tietojen julkistaminen bloggauksessa sallittua.

Kirjabloggaajan on vältettävä piilomainontaa.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston blogimainontalinjauksessa todetaan, että “Bloggaaja, joka suosittelee yritykseltä saamiaan tuotteita, palveluita tai muita vastikkeettomia etuja blogissaan, markkinoi tosiasiassa yrityksen lukuun, vaikka bloggaajalla ei olisikaan velvollisuutta kertoa tuotteesta blogissaan. Siksi yrityksen, joka lähettää tuotteitaan bloggaajalle siinä tarkoituksessa, että niistä kirjoitetaan positiivisia arvioita, tulee neuvoa bloggaajaa toimimaan niin, että yhteistyöstä tai vastikkeettomien etujen vastaanottamisesta kerrotaan avoimesti postauksien yhteydessä.”

Mikäli kustantamo, kirjailija, kirjakauppa tai muu toimija lähettää harrastuspohjalta toimivalle kirjabloggaajalle kirjan siinä tarkoituksessa, että siitä kirjoitetaan  positiivinen arvostelu, on kirjan lähettävän tahon vastuulla varmistaa, että bloggaaja ei piilomainosta teosta. Teoksen piilomainostus vältetään kertomalla blogissa avoimesti, että teosarvio on tehty yhteistyössä kustantamon kanssa.

Sen sijaan, jos kustantamo, kirjailija, kirjakauppa tai muu toimija lähettää kirjabloggaajalle kirjan sillä oletuksella, että bloggaaja kirjoittaa kirjasta mitä kirjoittaa, positiivista tai negatiivista tai jättää vaikka kirjoittamatta, kyseessä ei ole piilomainonta, kirjoittipa bloggaaja teoksesta mitä tahansa.

Kirjabloggaaja on vastuussa omasta kirjablogistaan.

Kirjabloggaajan tehtävä ei oletusarvoisesti ole kirjailijan uran edistäminen, kustantamon tyytyväisenä pitäminen, kirjamyynnin edistäminen tai hyvien fiilisten nostattaminen mitään kohtaan. Kirjabloggaaja on vastuussa vain omasta kirjablogistaan, ja tämä on hyvä pitää mielessä erityisesti silloin, jos kirjailija tai muu taho pyrkii näitä muita vastuita hänen niskaansa vyöryttämään.

Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeet antavat eettisiä ohjeita journaisteille, ja nämä ohjeet sopivat varsin hyvin myös kirjabloggaajien toimintaan. Journalistin ohjeissa 2. ja 3. todetaan, että journalisti on vastuussa ennen kaikkea omille lukijoilleen ja että tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut tulee tehdä journalistisin perustein.

Toisin sanoen, päätöstä koko blogin ja yksittäisen bloggauksen sisällöstä ei tule luovuttaa kirjailijalle, kustantamolle tai muulle taholle. Kirjailija on vastuussa kustannussopimustensa hankkimisesta ja kustantamo on vastuussa kirjan laadusta ja myynninedistämisestä, kirjakauppa puolestaan kirjan myynnistä.

Kirjabloggaajan on pyrittävä totuudenmukaisuuteen. 

Journalistin ohje numero kahdeksan toteaa, että journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen, numero 11 puolestaan, että “Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteestä tai sepitteellisestä aineistosta”.

Arvostelu on mielipide, arvostelussa esiintyvät tiedot kirjailijasta ja kirjasta puolestaan faktaa.

Erikoistilanne oli, kun kirjabloggaajat järjestivät joukolla tempauksen, jossa julkaistiin valekirja-arvioita kiinnittääkseen huomiota siihen, että kirjabloggauksia plagioidaan koulun äidinkielentuntien kirja-arvioita varten. Valistustempaus toimi riittävänä eettisenä perusteena sille, että tempauksen osallistujat julkaisivat jokainen blogissaan yhden valearvion.

Arvostelu tulee perustella.

Tämä on ihan henkilökohtaisesti asettamani rajoite omaan sananvapauteeni kirjabloggaajana, mikään virallinen toimija ei vaadi negatiivisen tai positiivisen arvostelun perustelua.

Tässä  asiassa olen Väyrysen kanssa samaa mieltä, ja suhtaudun jopa Väyrystä tiukemmin perusteluiden tarpeellisuuteen.

Mielestäni sekä negatiivinen että positiivinen arvio täytyy perustella. Arvio ilman perustelua on näkemykseni mukaan tyhjää sanahelinää, jolla ei ole viihdearvoa kummempaa arvoa lukijalle. Tämä on henkilökohtainen kokemukseni lukijana ja kirjabloggaajana.

Kirjailija Saara Henriksson parafraseeraa kirjailja Juha-Pekka Koskista bloggauksessaan näin: “kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään”. Kirjabloggaajat näyttävät löytyvän tältä listalta aika ajoin.

Kirjaläppää: Suomi jakaantui jälleen kahtia, tällä kertaa äänikirjoissa

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Hesarin tämänaamuisessa  pääkirjoituksessa hehkutetaan äänikirjoja. Ja miksei hehkutettaisi? Kirjoja on kiva sekä lukea että kuunnella. Äänikirjamarkkinat tuovat yhteen lukijat ja kuuntelijat kaunokirjallisella tositarkoituksella (mitä toki radiokuunnelmat ovat tehneet jo radion alkuhämäristä, mutta ei mennä siihen nyt).

Juuri nyt nimittäin kiinnostaa se, että äänikirjamarkkinat jakautuvat jälleen Otavan-Bonnierin -linjan molemmille puolille. 

Bonnierin (ruotsalaisen Bonnierin omistamat suomalaiset kustantamot WSOY ja Tammi) äänikirjat ovat nimittäin löytäneet kodin BookBeat -äänikirjapalvelusta.

BookBeat aloitti toimintansa kesällä. Tätä palvelua on kokeillut yli 10 000 kirjankuuntelijaa ja maksavia käyttäjiä on tällä hetkellä “nelinumeroinen määrä”, kertoi BookBeatin edustaja Helsingin kirjamessuilla.

Storytel puolestaan ilmoitti viime viikolla aloittaneensa yhteistyön Otavan kanssa. Storytel on ruotsalaisomisteinen äänikirjapalvelu, joka aloitti tänä syksynä. Ennen Otavaa Storytel aloitti yhteistyön CrimeTime -kustantamon kanssa.

Molempien äänikirjapalvelujen kuukausihinta pyörii 15 euron tietämillä. Kirjat ovat siis viitisen euroa kalliimpia kuin musiikki, jos vertaa Spotifyn hintoihin.

Aiemminhan suomalaiset ovat kirjoja netissä kuunnellessaan lainanneet ne joko kirjaston e-palvelusta tai ostaneet Elisa Kirjasta kirja kerrallaan.

Kirjastosta lainatessa hankaluudeksi muodostuvat laina-ajat ja se, että kirjastolla on rajallinen määrä yhtäaikaisia lisenssejä teoksiin: niinpä kirjaa voi joutua odottamaan pitkäänkin – ja lainaus saattaa raueta, vaikka kirja olisi vielä kesken.

Toisaalta Elisa Kirjassa yksittäiset teokset ovat melko tyyriitä, varsinkin kun ottaa huomioon, että tuntematon ääneenlukija on aina riski. Lars Svedbergin lukemana sitä kuuntelee vaikka maitopurkin kylkeä, mutta kaikki lukijat eivät ole hänen tasoaan. Niinpä lukijakriittinen kuuntelija tapaa kytätä alennuskirjoja, jos kirjailija ja teos kiinnostavat, mutta lukijasta ei ole varmuutta.

Onko 15 euron kuukausihinta liian suolainen tavanomaiselle äänikirjan kuuntelijalle? Äänikirjan kuluttajana ajattelisin, että ok, yksi normihintainen äänikirja voi hyvinkin maksaa saman verran kuin äänikirjapalvelu monine kirjoineen maksaa kuussa, siinä mielessä hyvä meininki.

Mutta kuinka monta äänikirjaa sitä ehtii kuussa kuuntelemaan? Jotkut kuuntelemistani kirjoista ovat kestäneet kuusi tuntia, jotkut yhdeksän,  muutama yli 20 tuntia. Jos äänikirjapalvelut olisivat Spotifyn hinnoissa, olisin ehkä jo tehnyt tilauksen jompaan kumpaan.

Kumpaan, on toinen iso pohdinnan kohde.

Sillä, kummalle puolelle tässä jaossa asettuu, on nimittäin väliä, jos sitoutuu vain toiseen. Nopealla haulla näyttää nimittäin tällä hetkellä siltä, että Storytelistä ei löydy WSOY:n tai Tammen kirjailijoiden teoksia – eikä BookBeatista Otavan kirjailijoiden.

Toivottavasti tilanne muuttuu tulevaisuudessa. Tai joku innovoi markkinoille äänikirjapalvelun, joka pystyy tarjoamaan kuukausimaksulla kaikkien kustantamoiden kirjoja. Nimittäin kuluttajalle väliä on kahdella seikalla: sillä, että palvelussa on kaikki kiinnostavat kirjat ja sillä, että se toimii teknisesti moitteettomasti.

Muussa tapauksessa: ei riittävän hyvä, että minä siitä kuukausittain maksaisin.

Kirjaläppää: Kauhun tasapaino kirjallisessa hiekkalaatikossa

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

On jälleen tuotu julkiseen keskusteluun, että pyrkivätkö kirjailijat ja/tai kustantamot jujuttamaan kirjabloggaajia kirjoittamaan teoksistaan.

Ensin olin, että mehän käytiin tämä keskustelu kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden suhteista jo. Mutta sitten olin, että kyllä etiikan fiilistely on aina tärkeää. Etiikka nyt on vähän niin kuin ihmisarvot: rapautumia alkaa tulla sillä sekunnilla, kun itsetyytyväisesti toteaa, että kaikki kunnossa, eiköhän keskitytä johonkin muuhun vaihteeksi.

“Tietoisuus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstisi, saattaa vaikuttaa siihen, mitä kirjoitat”, arvioi Omppu, ja jatkaa

“Someaktiivisten suomalaiskirjailijoiden ja kirjabloggarien välillä on eräänlainen kissahiirileikki, jossa bloggari kirjoittaa kirjailijan kirjasta ja kirjailija tykkää bloggarin kirjoituksesta. Ehkä hän tykkää siksi, että oman teoksen esiin pääseminen ilahduttaa. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että kirjailijan tarkoitusperät saattavat olla myös vähemmän jalot. Ehkä hän tykkäilee, koska kustantaja on kehottanut häntä tekemään niin ja/tai hän uskoo, että tykkäämällä hän saa kirjabloggarin kirjoittamaan muistakin teoksistaan. Ei tunnu mukavalta. Tuntuu manipulaatiolta.”

Vastaan ensimmäiseen lauseeseen kertomalla kauhun tasapainosta, joka bloggaajien ja kirjailijoiden välillä vallitsee. Toiseen vastaan paljastamalla kirjallisuusteollisuuden toiminnan salatuimpia lainalaisuuksia.

Kauhun tasapaino, osa 1: bloggaaja vs kirjailija

Lähtökohtaisestihan on niin, että julkinen blogi on kenen tahansa luettavissa, vaikka siihen kirjoittelisi muistiinpanoja vain omaan käyttöönsä. Kuitenkin sitä on bloggaajana eräänlaisessa valtakuplassa: kirjabloggaajan julkinen toiminta voi vaikuttaa enemmän yksittäisen kirjailijan uraan kuin yksittäisen kirjailijan toiminta kirjabloggaajan toimintaan. Some on vielä siitä kätevä kirjabloggaajan kannalta, että kirjailijan mahdolliset julkiset arviot kirjabloggaajan tai -bloggaajien toiminnasta vaikuttavat julkiselta kitinältä. Bloggaajan omat kitinät katoavat kätevästi somekohinaan.

Tosielämä iskee säröä tähän miellyttävään järjestelyyn.

Olen kehittänyt itselleni muutamien viime vuosien saatossa niin kutsumani kirjabloggauspokerinaaman. Se aktivoituu joka kerta, kun joudun tekemisiin jonkin kirjailijan kanssa, jonka teoksen olen lukenut ja joudun miettimään, tuliko se lytättyä julkisesti vai vaikeninko sen kuoliaaksi.

Vastaavasti kirjailijat eivät koskaan kysy naamakkain tavatessa, mitä tykkäsit kirjastani. Kutsun sitä kirjailijapokerinaamaksi. Se varmaan aktivoituu joka kerta, kun vastassa on henkilö, joka ei aloita kertomalla kirjailijalle, että luin sun edellisen teoksen ja se oli tosi hyvä.

Tällainen kauhun tasapainon ylläpitäminen on erittäin ammattimaista molemmilta osapuolilta. Ollaan ikäänkuin yleisellä tasolla samalla puolella, koska kirjallisuus on kaikkien mielestä lähtökohtaisesti hieno juttu. Useimmat kirjailijat ja ihan kaikki tapaamani kustantamohenkilöt osaavat myös erottaa teoksen arvon teoksen yksittäisestä arviosta. Ihmisinä voidaan toisemme kohdata, vaikka taiteelliset näkemykset eroaisivat toisistaan huomattavastikin.

Kauhun tasapaino, osa 2: bloggaaja vs kustantamo

Mitä kustantamojen salaliittoihin tulee, niin kustantamohan on ihan perusliiketoiminnaltaan suuri salaliitto. Se pyrkii tekemään niin sairaan hyviä kirjoja, että jengi viskoo kaikki rahansa kustantamolle. Kirjailija on suuressa kustannussalaliitossa mukana ikäänkuin houkutuslintuna ja liittolaisena ja saa siitä hyvästä osan voitoista.

Maailma vain laittaa hanttiin. Ei nimittäin ihan harvoin ole kirjallisuussalaliiton onnistumisen ongelmana se, että kirjasta ei ole kukaan kuullut. Jos kirjasta ilmestyy sadantuhannen kappaleen painos, joka homehtuu varastossa, jonka ovea kukaan ei koskaan avaa, onko se kirja hyvä vai huono? Ei voi tietää, ei voi lukea. Kirjailija ei voi onnistua tai epäonnistua.

Niinpä kustantamon ja kirjailijan on jotenkin hommattava se kirja lukijoiden tietoisuuteen. Tämä on myös omakustannekirjailijoiden suurin ongelma: hoksataan liian myöhään, että ketään ei kiinnosta, eikä ole mitään keinoa herättää sitä kiinnostusta.

Kirjablogit ovat yksi kanava kiinnostuksen herättämiseksi. Iso ongelma on, että vaikka kirjabloggaajia kirjat noin yleisesti ottaen kiinnostavat kovasti, yksittäiseen kirjaan tämä kiinnostus ei välttämättä kanavoidu. Vaikka ne kirjat sieltä varastosta oikein näytille noukittaisiin, ihan vaikka kirjabloggaajan postiluukkuun asti, niin ei se kirja silti välttämättä tule luetuksi. Ja jos tuleekin, ei se välttämättä johda julkisuuteen.

Jos se kuitenkin johtaa blogijulkisuuteen, ei kustantamossa välttämättä edes huomata, koska on liian kiire säätää muun maailman kanssa.

Kirjailija usein huomaa, koska kyllähän se kiinnostaa ketä tahansa, että mitä mieltä muut ovat omasta duunista. Tuskin on kuitenkaan yhtään kirjailijaa, joka ei tiedosta riskejä omalla nimellään googlatessa: että kaikki ei ehkä tykkää. Ei se silti tarkoita, etteikö tunnu synkältä, jos ei tykätä. Tai kivalta, jos tykätään.

Kauhun tasapaino, osa 3: Mitä Terry-setä tähän sanoisi?

Harjoitin viime viikolla ruumiillisia toimintoja à la adenovirus. Harhautin itseäni pois liian lähelle tulevasta todellisuudesta lukemalla Terry Pratchettin Aikavarkaan. Hieno kirja, jossa tarkastellaan ihmiselämän lainalaisuuksia ja etiikan ja sääntöjen suhdetta varsinaiseen toteutuneeseen toimintaan ikäänkuin ulkopuolisen näkökulmasta. Ulkopuolinen näkökulma syntyy siitä, että kirjailijan laboratoriona toimii mielikuvitusmaailma ja koe-eläiminä mielikuvitusoliot. Teoreettista metafyysistä filosofiaa, siis.

Teoksen johtolankana on kysymys siitä, onko täydellisen järjestelmän ja järjestyksen luominen mahdollista. Itse asiassa teoksessa esitetään teoria siitä, että täydelliseen järjestykseen pyrkiminen on paitsi mahdotonsa, todennäköisesti myös epäeettistä. Täydellinen järjestys vaatii sääntöjä ja sääntöjen noudattamisen asettamiseksi ylimmäiseksi arvoksi. Jos kuitenkin sääntöjen noudattaminen nostetaan ylimmäiseksi arvoksi, etiikka romahtaa välittömästi. Tämä johtuu ihmisluonnosta, joka on monin tavoin suunniteltu varmistamaan oma fyysinen selviytyminen ja hyvän olon saavuttaminen.

Toisin sanoen, jokainen sääntö löytää porsaanreiän. Etiikka, pyrkimys toimia oikein, on ainoa asia, joka estää meitä jokaista venyttämästä sääntöjä liikaa.

Kauhun tasapaino on siksi tärkeää. Se pitää etiikan mielessä silloinkin, kun haluamme tehdä mieliksi kivalle kaverille, vihaamme syvästi jotain teosta tai kirja tulee postiluukusta yllättäen ja pyytämättä. Se on ainoa asia, jolla voi luoda luottamusta yleisön, kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden välillä.

Etiikka on ainoa mihin voi vedota siinä vaiheessa, kun makuasioista kiistellään, pahastutaan tai ilostustaan. Jos on itse toiminut eettisesti voi sanoa, että tämä on rehellinen mielipiteeni ja perustelen sen näin. Silloin voi katsoa kirjailijaa silmiin tosielämässä, vaikka taiteelliset näkemykset eroavaisivat.

Kirjaläppää: Hesarin pääkirjoituksessa faktat pielessä

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 2.21.13 PMTänään ilmestyi Hesarin pääkirjoitus kolumni (muokattu 14:15*), jossa Saska Saarikoski ruotii suomalaisen kulttuurielämän syvää henkistä lamaa. Vasemmistolaisia ovat kirjailijat kaikki vähintään julkisuudessa, koska heistä vain 16% käy oikeissa töissä, päättelee kirjoittaja Kirjailijaliiton tutkimuksesta. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.

Yli puolet kirjailijoista elättää itsensä muulla työllä

Kyseisen tutkimuksen mukaan 52% eli yli puolet kirjailijoista kirjailijoista tekee jotain muuta työtä kuin kirjailijan työtä voidakseen toimia kirjailijana (ks. s. 20). Toisin sanoen, suomalainen kirjailija ei revi elantoaan veronmaksajien selkänahasta, vaan omastaan. Kyseessä on samanlainen tilanne kuin jos paperityömies mahdollistaisi sellukoneen pyörittämisensä sillä, että tekee toista vuoroa siivoojana.

Tilanne on toki nuorilla kirjailijoilla vielä dramaattisempi. Apurahoja ei myönnetä, ellei ole näyttöjä. Nuorille ei ole kerääntynyt näyttöjä, eikä edes eläkettä muusta työstä. Niinpä alle 45-vuotiaista kirjailijoista yli 70 prosenttia teki muuta työtä rahoittaakseen kirjallisen toimintansa. Jos suomalainen kirjallisuus vaikuttaa ukkoutuvan ja akkautuvan, syy mahtanee olla tässä.

Noin joka kuudennella (tämä on se Saarikosken mainitsema 16%) kirjailijoista oli jatkuva työ- tai virkasuhde. Muut “oikeaa” työtä kirjallisen työn ohella tekevät sinnittelevät erilaisissa pätkätöissä, silppuduuneissa, määräaikaisuuksissa, osa-aikaisuuksissa, freelancerhommissa tai muuten epätyypillisissä työsuhteissa. Kirjailijat ovat muiden taiteilijoiden ohella nautiskelleet sellaista työelämää, johon hallitus yrittää muita suomalaisia tällä hetkellä tunkea. Tutkimus ei tätä kerro, mutta ehkä kirjailijoiden vasemmistolaisuus saattaa jostain tällaisesta kuviosta nousta?

Kirjailjat ovat myös tuottavuusloikan edelläkävijöitä. Lähes kymmenellä prosentilla yli 65-vuotiaista kirjailijoista on vakituinen työ- tai virkasuhde. Joko kahden työn tekeminen on heistä niin kivaa, ettei millään malta jättää edes toista työtä. Tai sitten siihen ei ole varaa.

MUOKKAUS 11.12.2015 klo 7:20: Saarikosken kolumniin on laitettu oikaisu koskien 16% kirjailijoista ilmoittamaa työnkuvaa.

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 11.39.50 PM*Olen informoitu, että paperilehdessä Saarikosken teksti on kolumni, vaikka netissä teksti on ilmestynyt pääkirjoituksena. Olen korjannut virheeni tekstiin 10.12.2015 kello 14.15, pahoittelut lukijoille virheestä, pyrin vastaisuudessa suurempaan tarkkuuteen käyttämässäni terminologiassa.

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 2.18.02 PM

Kirjaläppää: FinlandiaGate

Frans van Mieris (I), Kirjettä kirjoittava nainen (1680)
Finlandia-voittaja Laura Lindstedt käytti voittopuheensa voittopuolisesti puhuakseen yhteiskunnallisista asioista taiteellisten sijaan. Tämä ennenkuulumaton teko on aiheuttanut internetissä runsaasti moraalista paheksuntaa.

Että kehtasi joku kirjailija ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ei mitään asiaa ole kirjailijalla ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, paitsi Jari Tervolla, joka kirjoittaa kivoja kolumneja. Ja Kari Hotakaisella, joka kirjoittaa niin hauskasti. Ja Miika Nousiaisella ja Juha Itkosella ja onhan noita muitakin, joilla on jotain oikeaa asiaa. Mikko Rimmisellä, esimerkiksi. Antti Holmankin yhteiskunnalliset huomiot kelpaavat, mutta kuka on edes ikinä kuullut tästä Lindstedtin blondiinista?

Jos nyt sallitaan jollekin kirjailijanaiselle ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, niin ainakin täytyy laittaa sille jotkut rajat. Ajankohtaisia aiheita ei pidä käsitellä, eikä poliittisia tai taloudellisia. Kulttuurisia aiheita voi halutessaan sivuta. Ei näitä asioita voi käsitellä, jos ei ole kompetenssia. Eikä ainakaan julkisuudessa.

Ja täysin mahdotonta on kirjailijailijan käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, jos saa apurahaa. Ei suinkaan ole verovapaata säätiöjärjestelmää kehitetty siksi, että joku kiittämätön menee ja julkisesti kritisoi valtiovallan toimia. Ei voi nauttia systeemistä ja kritisoida sitä yhtä aikaa. Vähän niinkuin ei voi kritisoida kouluruokaa, vaikka se olisi kuinka pohjaanpalanutta.

Keskustelun pohjat vetää Tere Sammallahti Uuden Suomen kolumnissaan vaatiessaan kirjailijalta kiitollisuutta työskentelyapurahansa maksaneita veronmaksajia kohtaan, sen sijaan että suomii hallituksen veronkierto- ja tulonpimittämislakeja. Kolumnistin närkästys on vahvaa, mutta olkiukko hatara, sillä kirjailija juuri oli huolissaan siitä, että verotuloja kertyy vähemmän, mikäli hallituksen kaavailut menevät läpi. Onhan se sairaan itsekästä olla huolissaan verokertymistä ja kestävyysvajeesta, jos ei ole Juha Sipilä.

Kolumnisti ei myöskään tunnu tietävän, etteivät säätiöt odota kuuliaisuutta tai vastiketta tuilleen, vaan itse asiassa tällaiset vaatimukset aiheuttavat verovapauden menetyksen. Lisäksi apurahansaaja maksaa veroja, mikäli nauttii apurahoja valtion taiteilija-apurahan ylittävän määrän vuodessa. Apurahansaajan täytyy myös olla nauttimatta muuta tuloa apuraha-aikana, eli keskittyä siihen tekemiseen, jota on luvannut tehdä apurahahakemuksessaan. Se on harvemmin soffalla makoilua tai muuta laiskottelua, koska tuskin koskaan mikään säätiö myöntää tällaiseen toimintaan rahaa.

Mutta palatakseni asiasisällöstä moraaliseen skandaaliin.

Kuvankaappaus 2015-11-27 kello 6.53.58 PM

Lopetetaan kuulkaa koko roska tuottamattomana.

Kirjaläppää: Kirjallisuuskritiikin sukupuoli

Joku voisi sanoa, että eihän sillä ole mitään väliä, kirjoittiko kritiikin mies vai nainen. Kun eihän sillä ole väliä lukijalle, että kirjoittiko kirjan mies vai nainen. Eikä silläkään ole väliä, ostiko sen mies vai nainen.

Kun joku laskee numeroita, välittämisen taso nousee. Etenkin, jos se laskija on naisjournalisti, joka näkee, että numerojen valossa omaa työtä on vaikeampi saada julkisuuteen eli elannon hankinta on vaikeampaa.

Sama naiskirjailijalla. Vuonna 2014 Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä ei ollut kertaakaan naiskirjailijan teosta. Lieventävänä asianhaarana pidettäköön, että kyseessä oli poikkeuksellinen vuosi, sillä viimeisen neljän (4) vuoden aikana naiskirjailijan teos on ollut listaykkösenä keskimäärin kolmisen (3) kertaa vuodessa.

Toki nimenomaan vuonna 2014 Antti Majanderin Helsingin Sanomien kritiikki nosti lentoon esikoiskirjailija Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, joka komeili listakärjessä kolme kuukautta ja aiheutti omalta osaltaan vuoden tilastoerikoisuuden. Teos on erinomainen, kirjallisuusjournalisti on erinomainen, mutta tilastojen valossa näyttää olevan väliä sillä, onko journalisti mies vai nainen.

Kiitos Maaria Ylikankaalle Kirjamessujen Sukupuolittunut kirjallisuusjournalismi-paneelissa esitellyistä luvuista. Numerot eivät valehtele, mutta tulkinta on omalla vastuullani.

Kirjaläppää: Kirjamarkkinoinnin taso tänään

Aina valitetaan, että Suomessa ei kirja myy, koska markkinointi ei osaa. Otan tässä esiin tuoreen tapauksen tältä aamulta.

Eräs nettikirjakauppa ei osaa

Aamulla meni poikkeuksellisesti kuppi nurin jonkin kuin muun somesta havaittujen hallituksen toimien takia. Sain nimittäin markkinointisähköpostia eräältä nettikirjakaupalta. Sisältö menee kutakuinkin näin. “Hei, tuore nobelisti. Kivaa! Meillä ei näitä kirjoja nyt ole suomeksi, mutta linkistä pääset muilla kielillä lukemaan. Linkki.”

Kuvankaappaus 2015-10-9 kello 6.11.26 AMMitä sieltä linkistä paljastuu?

No todellakin ei lainkaan minkään nobelistin kirjoja, vaan suomalaisia uutuuksia, joista osa on nostettu mainosvirtaan evästevakoilun avulla.

Kuvankaappaus 2015-10-9 kello 6.20.39 AMNobelisti kiinnostaa aina

Ymmärrän, että on todellinen ongelma kirjakaupalle myydä ei-oota. Kun maailman suurin ja arvostetuin kirjallisuuspalkinto menee toisena vuonna peräkkäin nevöhöördille, jonka suomennosten painokset ovat loppuneet jo kymmenen vuotta sitten, niin ainoastaan antikvariaateissa juhlitaan, jos sielläkään.

Mutta miten vaikeaa on koota vaikka kaikki menneiden vuosien nobelistien kirjat yhdelle verkkokaupan alasivulle, ja osata laittaa sinne toimiva linkki mainospostissa silloin kerran vuodessa, kun jengi kiinnostuu nobeleista jälleen? Ei ihan älyttömän vaikeaa, ei myöskään älyttömän kallista. Että jos nyt ei olekaan tarjolla juuri uusimman nobelistin teoksia, niin viime vuotinen tai edellisvuotinenkin on vielä aika tuore. Laatukirjat eivät vanhene.

Mutta ei vain onnistu. Mainoslinkin kirjat ovat sinällään kiinnostavia, koska olen niitä googlaillut. Mutta hei mikä on todennäköisyys, että olen jo lukenut tai vähintään ostanut pari viikkoa sitten googlailemani kirjat? Eikö olisi fiksumpaa tarjota siihen vääräänkin mainoslinkkiin jotain, mistä en ole vielä kuullut, mutta joka muistuttaa edes etäisesti nobelistin teoksia?

Ai ei vai? Minä menen jonon jatkoksi kirjastoon. Kirjastossa ne osaavat.

Kirjaläppää: Ihana kirja-ala, halipuspus!

Varoitus! Bloggaus sisältää typerää yleistämistä ja pyyhkeitä kirjailijoille, kustannustoimittajille, toimittajille ja muille ältsin käihille tyypeille, jotka hommaavat kirjoja maailmaan ja kertovat niistä kaikille.

via GIPHY

Kirjallisuustoimittajan perushomma on aika selkeä: löytää laajalle yleisölle tärkeitä uutisaiheita ja tehdä niistä juttuja. Aiheiden valinta on teoriassa aika helppoa: jotain kirjoihin ja lukemiseen liittyvää sen olisi hyvä olla, muuten ammutaan ohi. Vaikeudet iskevät vasta käytäntöön ryhtymisessä: todellisen kirjamaailman kohtaaminen tarkoittaa lukemattomia pieniä valintoja, joista isoimmat ovat eettisiä.

Kulttuurijournalismi ei aivotonta, mutta hampaatonta?

Kirjamaailma on nimittäin vähän samanlainen halipusikupla kuin urheilumaailma tai mikä vain liike-elämä tai muu ihmistoiminta. Kaikkea jännittävää, niin kivaa kuin ikävääkin, tapahtuu siellä kuplan sisäpuolella. Kivat jutut (esim. kirjat) haluttaisiin purskauttaa sieltä kuplasta ulos, mutta ikävät jutut pitää omissa piireissä, hyshysmeiningillä.

Kirjallisuustoimittaja tapaa ylipäänsä lähteä kirjallisuustoimittajaksi rakkaudesta kirjoihin, sivistyksellisestä missiosta ja/tai muista ylevistä syistä, ehdottomasti ei tonkiakseen kuraa. Kurantonginnalle on kirjallisuusjournalismissa oma ikiaikainen väylänsä, lyttäävät kritiikit. Niiden ulkopuolella kirjallisuustoimittaja mieluusti pitäisi yllä kirjamaailman itselleen määrittelemää halipusikuplaa, koska se on kirja-alan tapa, se vain tuntuu oikealta, sen voi jopa perustella sivistysmissiolla.

Miksi halipusijournalismi paha?

Halipusikuplan ylläpito olla kuitenkin haitallista paitsi kirjailijoille, myös kustantamoille, lukijoille ja ylipäänsä lukemiselle. Halipusijournalismi vie uskottavuutta kirjallisuusjournalismilta yleisön silmissä, vaikka mistä tahansa yrityksestä on tietysti kiva lukea ihqutusjuttuja omasta toiminnastaan. Uskottavuuden menetys tarkoittaa, että koko ala lakkaa kiinnostamasta lukijoita. Ja silloin se saa yhä vähemmän palstatilaa.

Toisaalta halipusijournalismi luo virheellisen kuvan koko kirjallisuusmaailmasta. Tämä aiheuttaa ongelmia erityisesti aloitteleville kirjailijoille, jotka uskovat julkisuudessa luotuun kuvaan ja joutuvat kohtaamaan todellisuuden sen jälkeen, kun ovat jo henkilökohtaisesti investoineet siihen varsin paljon. Asetelma vaikuttaa epäreilulta.

Vaarallisinta on, jos ala alkaa uskoa halipusikuplan ylläpidon olevan keskeistä toiminnalleen ja toimintamahdollisuuksilleen. Todellisuuden peittely ja toisaalta mahdottomaan brändilupaukseen pyrkiminen vie rutkasti energiaa ja aiheuttaa pahoinvointia, josta ei voi puhua kuplassa, saati sitten sen ulkopuolella. Kun sieltä kuplasta joskus vahingossa purskahtaa jotain muuta kuin uutuuskirja, ollaan heti kohun ja skandaalin äärellä, moraalipaniikki iskee, eikä kukaan enää lue, lapset ainakaan.

Kirjoissa mielenkiintoisinta ei suinkaan ole kiiltokuvamainen kansi, vaan tarinan sävyt, oivallukset ja rosot. Yleisön kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan on enenevässä määrin haettu kirjailijoista. Voisikohan sävykkäämpi ja rosokkaampi kirjallisuusjournalismikin olla yksi tapa nostattaa kiinnostusta kirjoja ja lukemista kohtaan?

via GIPHY

Worldcon Helsinkiin2017 (Nyt se on virallista)

Worldcon2017 titleJuuri tulleen virallisen tiedon mukaan Helsinki voitti oikeuden järjestää maailman scifistien yhteistoimintaleirin Worldconin vuonna 2017 (Kirjasfääri uutisoi tästä klo 10.05, YLE klo 12.01 ja Helsingin Sanomat 12.17).

–Fiilis on aika mieletön. Ei pelkästään se, että voitettiin, mutta niin selvillä numeroilla. Fandom selvästi haluaa Suomeen!, komiteassa vaikuttanut sf-fani Hanna Hakkarainen kuvaa tunnelmia Spokanesta heti ääntenlaskennan jälkeen.

Helsinkiin2017 -hanke voitti 52% äänivyöryllä ensimmäisellä äänestyskierroksella. Yleensä äänestyskierroksia joudutaan järjestämään useampia. Uudelle äänestyskierrokselle mennään, mikäli mikään ehdokkaista ei saavuta yli 50% äänistä ensimmäisellä kierroksella.

Helsingin hakemusta luotsasi Suomen fandomista tuttu conitea. Sen puheenjohtajana toimi Eemeli Aro (pj). Muita jäseniä olivat Jukka Halme, Crystal Huff, Michael Lee ja Karo Leikomaa sekä joukko faneja ympäri maailmaa.

Ehdokkuusponnistelut aloitettiin vuonna 2013, kun Helsinki hävisi Spokanelle vuoden 2015 Worldconin. Viimeisen kahden vuoden aikana conitea on matkustanut maailman scificoneissa puhumassa Helsingin puolesta yhdessä vapaaehtoisten ja tunnettujen scifi- ja fantasiakirjailijoiden kanssa. Eturintamassa on ollut erityisesti George R. R. Martin. Kunniavieraaksi Helsinkiin 2017 tulevat John-Henri Holmberg, Nalo Hopkinson, Johanna Sinisalo, Claire Wendling ja Walter Jon Williams.

Suomalaista Worldconia lähtee toteuttamaan pj-kolmikko Saija Aro, Jukka Halme ja Crystal Huff. Worldcon laitetaan tapahtumaan pitkälti vapaaehtoisvoimin.

Jos haluat osallistua Helsingin Worldconin tekemiseen, tai muuten vain seurata Worldcon-valmisteluiden etenemistä, laita kirjanmerkkeihisi jo tässä vaiheessa tapahtuman kotisivu osoitteessa www.worldcon.fi, jonne alkaa tulla tietoa heti kun järjestäjät ehtivät toipua Spokanen conista). Sitä ennen tuoreimmat kuulumiset löytää varmimmin Helsinki in 2017 -Facebook-sivulta.