Category Archives: Kirjastolaina

Christiane F.: Huumeasema Zoo

Christiane F.: Huumeasema ZooHuumeasema Zoo, Christiane F.:n muistelmat heroiinihuoranuoruudestaan Berliinissä 1970-luvulla on huumekirjallisuuden klassikko. Christiane poltti hasista ensi kertaa 13-vuotiaana ja alkoi käyttämään heroiinia ja myymään itseään 14-vuotiaana. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään porttiteoriaopus. Christianen elämäkerran kautta selviää, miksi huumeet ylipäänsä kiinnostivat ja mitä niiden käytöstä seurasi.

Lehdissä kerrotaan aina, miten paha narkkari tai diileri tieten tahtoen houkutteli kiltin tyttörukan käyttämään heroiinia, mutta minulle ei käynyt niin. En tunne ketään, jota olisi piikitetty vasten hänen omaa tahtoaan. Useimmat nuoret löytävät heroiinin ihan itse, kun ovat kypsyneet asiaan, kuten minä olin. (s. 79)

Teos on paitsi Christianen tarina, myös tarkkapiirtoinen ajankuva Länsi-Berliinin lähiöistä ja huumepiireistä 1970-luvun lopulla. Kun puistot rakennetaan täyteen ja samaan aikaan kovat huumeet saapuvat lähettyville, jo valmiiksi rikkinäisten ihmisten, lastenkin, valinnanmahdollisuudet tuntuvat kaventuvan ja ohjautuvan kuin automaatilla huonoon suuntaan. Huonojen valintojen jälkeen ei ole tarjolla apua tai tukea: huumeneuvontaan ja vieroitukseen on lähes mahdotonta päästä, ellei osu viranomaisten tarkoin määrittelemään autettavien lohkoon.

Huumeasema Zoo välittää onnistuneesti heroiinin vaikutuksen käyttäjän ajatuksiin ja toimintaan. Kuva näyttää aika erilaiselta kuin perinteisen huumevalistuksen yksioikoinen versio, jossa yhtenä päivänä poltetaan jointtia, seuraavana piikitetään suoraan suoneen ja kolmantena maataan arkussa.

Christianen tarinassa halutaan tuntea yhteenkuuluvuutta, olla jotain edes omissa porukoissa. Seuraavaksi ollaan yhtä suurta perhettä, sitten elämä pitää rahoittaa jotenkin ja lopuksi myös fyysinen riippuvuus alkaa pyörittää elämää. Riippuvuuden edetessä säännöt alkavat karista ja elimistö prakata.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Tässä teoksessa ihminen näyttäytyy niin sutena, koirana kuin lampaanakin. Babyhuoria metsästävät miehet, torjuvat lääkärit, luovuttanut äiti ja toisaalta aina vain kavereiden seurassa uudelleen retkahtava Christiane kuvataan useimmiten monitahoisina, inhimillisinä ihmisinä.

Ehkä juuri siksi se on kulunut erityisesti teinilukijoiden kädessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Anneli Vilkko-Riihelän uusi suomennos on erittäin sujuva entiseen verrattuna, joten kirjalle on luvassa runsaasti lisäaikaa.

Christiane F.: Huumeasema Zoo
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
Sammakko 2015
343 s.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassaRanskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa on pienuudessaan vaikuttava aikuisten seikkailukertomus siitä, miten elämä kääntyy raiteilleen pienten sattumien kautta. Se on oodi kirjallisuuden eheyttävälle vaikutukselle ihmiselämässä silloin, kun muista ihmisistä ei ole apua. Erityisen ihastunut olin teoksen kerrontaan, joka oli läsnä hetkessä, muttei kuitenkaan vatuloinut lainkaan.

Täydellinen mitta romaanille on noin 225 sivua, olen usein väittänyt. Olen ehkä ollut väärässä, ja täydellinen mitta onkin 189 sivua. Tämän teoksen mittaan on tiivistetty kaikki olennainen Guylainin tarinasta, joka alkaa merkityksettömän pysähtyneisyyden tilasta ja päätyy seikkailun alkuun.

Kone oli syntynyt jauhamaan, litistämään, kasaamaan, murskaamaan, raatelemaan, vaivaamaan ja keittämään. Mutta parhaiten Konetta kuvasi vanha Giuseppe silloin, kun huono viini, jota hän päivät pitkät lipitti, ei ollut saanut vuosien kuluessa Zerstor 500 -konetta kohtaan kasaantunutta karmeaa vihaa laantumaan: tämä kone on kansanmurhaaja! (s. 21)

Guylain on keski-ikäinen mies, jonka ainoa merkitsevä piirre on, että hän lukee aamujunassa ääneen Zerstor 500 -makulaatiokoneen uumenista pelastamiaan muutamia lukukelpoisia kirjanlehtiä. Kun kaksi mummelia pyytää Guylainia lukemaan ääneen myös vanhainkodissa ja Guylain suostuu, alkaa hän murtautua ulos yksinäisyydestään.

Didierlaurentin teoksen yksinkertainen juoni muovautuu monimutkaiseksi merkitysten kerrostumaksi tarkkanäköisten pienten kohtausten vuossa. Teos on hauska ja kauhistuttava, jännittävä ja eloisa ilman kielellisiä kikkailuja tai muita temppuja. Guylainin tarinaan kietoutuvat hänen ääneen lukemansa tekstit. Tekstikerrokset sulautuvat yhteen niin metaforisella kuin tarinallisellakin tasolla.

Lukija aamujunassa herättelee lukijansa pohtimaan lukemisen ja tarinoiden merkitystä elämässään ja elämässä ylipäänsä. Mihin vedämme viivan kun pyrimme erottamaan toden epätodesta, fiktion faktasta? Miksi todellistamme lukemamme silloinkin, kun ymmärrämme, että kerrottu ei ole totta?

Didierlaurentin teos on kaikin tavoin sivumääräänsä suurempi romaani. Sen ainoa huono puoli on, että sen luettuaan on vaikea tarttua rividekkariin. Juonivetoinen romaani tuntuu niin lattealta tällaisen syvyyssuuntautuneen jälkeen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suom. Kira Poutanen alkup. Le Liseur du 6h27
Tammi 2015
189 s.

Minustakin tuli taas tyttö

Kuinka identiteetistä rakennetaan imago, henkilöstä brändi, ihmisestä jotain kiinnostavaa?

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttöTytöstä ei kasva naista ilman järkyttäviä mokia, kertoo Caitlin Moranin romaani Näin minusta tuli tyttö. Hauska, koskettava ja mielenkiintoinen stoori työväenluokkaisesta Johanna Morriganista kaiuttaa samalla (1990-luvun nais)nuorison tunnelmia laajemminkin.  Lapsenkengistä aikuisten maailmaan hyppääminen on suoritettava tavalla tai toisella – yleisimmin seksin, alkoholin ja musiikin pyhä kolminaisuus on läsnä vähintään jossain määrin.

Saatoin viimein nähdä itseni piirtymässä maailmaan. Harrastin seksiä, sanani painettiin paperille. Minä piirryin näkyville vähitellen, teleskoopin päähän. (s. 238)

Näin minusta tuli tyttö kaiuttaa Moranin omaa henkilöhistoriaa, sillä hänen päähenkilönsä ryhtyy Moranin tavoin teini-iässä musiikkitoimittajaksi. Romaani maistuu elämältä ja 1990-lukulaiselta hieman tympeästi sisäänpäinlämpiävältä miesten hallitsemalta musiikkimaailmalta. Moran nakkelee päähenkilön kasvukertomuksen lomaan oivaltavia ja samalla hämärästi tutunoloisia tilannekuvauksia niin keikoilta, hotelleista kuin suoraan seksistäkin. Satunnaisesti kirjailijanääni läpäisee päähenkilön kokijanäänen kirjailijan sortuessa oivalluksissaan alleviivaavan filosofointipuheen puolelle.

Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka jokaisen teinitytön tulisi lukea osana terveystiedon kurssia. Ensinnäkin se on paljon hauskempi kuin useimmat terveystiedon opettajat (ja useimmat terveystiedon nimissä luettavat teokset). Toisekseen siinä on päähenkilönä toimelias tyttö, joka ratkoo itse elämänsä ongelmia. Kolmanneksi, hän mokaa. Usein ja rankasti. Niin kuin kasvavalle ihmiselle tuppaa käymään (ja jos hyvin ja onnekkaasti käy, prosessi ei halvaannuta ihmistä loppuiäksi). Sikäli se on tervehenkisempi kuin 90% tytöille kirjoitettavista teoksista.

Tämän entisen nuoren Moranin teos kiikutti nostalgian ja myötähäpeän keinulaudalle. Tragikoomista tuskaa lisää se, että nykymaailman sukupuoliset mekanismit voivat aikuisemmasta tarkkailijasta näyttää ihan samalta kuin kvartaalivuosisata sitten itse koettuna. Eivätkä teinityttöjen haasteet eritoten seksiin tutustumisen ja uran luomisen suhteen ole (suurista puheista ja tasa-arvokomiteoista huolimatta) suinkaan vähentyneet.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
356 s.

 

Kirjaläppää: Oodi tuntemattomalle nobelistille

Modiano Varaustilanne 08102014Todella aikainen kirjabloggaaja nobelistin teoksen nappaa. Kiitos, @HelMet-kirjasto klo 14.02-14.04.

Tosin yritin ensin ostaa teoksia Antikka.netistä ja Antikvaari.fi:stä, joissa Modianon teoksia oli useampia kappaleita, kansipapereilla ja ilman, 5-8 euron kohtuulliseen hintaan klo 14.01. Koriin asti ehdin saada Kadonneen korttelin, mutta ilmeisesti joku ehti liipaista tilaamisnappia yhtä aikaa, ja teos jäi nyt siis saamatta.

Toisaalta, valopilkkuna voidaan todeta, että koska kyseessä on tunnetun suomalaisen vatuloitsijan Joel Haahtelan lempparikirjailija (toisen käden tietoon perustuva urbaanilegenda suoraan Facebookista), ei ihastuminen ole suinkaan taattu.

Jos nyt ihastuminen kuitenkin tapahtuu teoksia lukiessa, niin melko varmaa on, että kohtapa niitä on saatavilla läjätolkulla. WSOY otattanee uusintapainoksia joulumarkkinoille ja jopa käännättää yhden tai useamman uuden teoksen. Kätevää tämä, että Nobel julkistetaan Frankfurtin kirjamessujen aikaan ja kustantajat pääsevät taistelemaan käännösoikeuksista.

Maailmalla Nobel-uutisissa onnitellaan tuntematonta voittajaa. Tosin useissa englanninkielisissä medioissa kerrotaan tänä vuonna ihan faktana, että voi käännöskirjallisuuskin olla ihan hyvää, monissa tapauksissa.

USA:ssa surkutellaan, että Philip Roth ja Thomas Pynchon* jäivät taas kerran nakottamaan rannalle. Ranskassa arvioidaan palkinnon menneen oikeaan osoitteeseen. Saksassa ollaan yllättyneitä, mutta tyytyväisiä ettei palkintoa jaettu tällä kertaa pelkästään poliittisin perustein. Ruotsissa uutisoidaan, että palkinto meni miespuoliselle Alice Munrolle. Suomessa ollaan ensiarvioiden mukaan Saksan linjalla, mutta korostetaan tyytyväisyyttä siitä, että palkinto meni kirjailijalle elämäntyöstä.

Epätietoisuudessa on kamala elää. Eikö HelMet voisi perustaa jotain Nobel-ensiapua, jossa voisi vähän lehteillä voittajan teoksia? Tai joku sähkökirjakauppa diilata nopean pikapainoksen kustantamon kanssa? Ajatelkaa meitä sivistymättömiä, jotka räydymme vähintään ensi yön toisten mielipiteiden varassa. Mitä jos nobelistin nimi vaikka unohtuu odotellessa?

* Pynchon olisi selkeästi ollut vuorossa, koska uusi suomennos ehti juuri ulos painosta.

Dekkareita koko sylin täydeltä

Syksy = dekkariaikaa. Kun illat pimenevät, linnut ja tuuli kääntyvät etelään on parasta sukeltaa jonkun muun selkeästi ratkottavissa oleviin ongelmiin  ja kupilliseen teetä. Tai parhaassa tapauksessa useampiin. Kyllä toimii porttiteoria tässä.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013)Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

Jaana Lehtiön kohdalla porttiteoria vei uutuusteoksesta esikoiseen. Uutuuden luin työtehtävän takia, tämän toisen ihan huvikseni. Joka viisautta rakastaa -teoksessa  paljastuu olevan jotain mätää porvoolaisessa pikkukaupunki-idyllissä. Sympaattinen komisario Juha Muhonen joutuu huolehtimaan paitsi kroonisesti koholla olevan verenpaineensa, myös ehtiväisen eläkeläisrouva Hilkka Alituvan edesottamuksista. Lehtiön dekkari on keveän viihteellisesti ja väkivallattomasti kirjoitettu psykologinen palapeli, jonka alla kulkevat ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013, 315 s.)

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeillaPeter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Tähän kirjaan tartuin, sillä on menossa haastattelemaan kirjailijaa hänen uusimman Roy Grace -teoksensa tiimoilta. Kuoleman kanssa ei kujeilla naittaa ulkoisesti jäyhän, mutta sisäisesti piinatun brittiläisen rikosylikomisarion amerikkalaisvaikutteisen mysteerijuonen kanssa. Yhdistelmä on erittäin vetävä, vaikka yllättäviä yhteensattumia on suorastaan ällistyttäviä määriä. Elävältä hautaamisen pelon ja petoksen ympäri kiertyvä juoni antaa lukijan olla aina askelen edellä poliisivoimia. Kuinka pitkälle rakkaus kantaa on kysymys, jota pohtivat niin Roy Grace kuin rikoksen uhritkin.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva 2010, 418 s.)

 

Jussi Adler-Olsen: PullopostiaJussi Adler-Olsen: Pullopostia

Adler-Olsenin Pullopostia on Osasto Q -sarjan kolmas suomennettu teos ja ensimmäinen lukemani. Osasto Q:n arkipäivään selvittämättömien rikosten parissa ja olennaisimpiin henkilöhahmoihin on silti helppo päästä käsiksi. Pullopostia yhdistää noir-dekkariin sarkastisen huumorin varsin onnistuneesti, ellei sitten sarkasmi ollut tekstiin aamuyön tunteina itseautettua. Adler-Olsenin psykologinen ote on vahva ja tukee läheisten välisiin valtapeleihin ja uskoon kiteytyviä teemoja.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia (Gummerus 2014, 551 s.)

 

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurman 1920-luvun Helsingin alamaailmaan sijoittuva dekkarisarja saa jatkoa Hatuntekijän kuolemalla. Hurma rakentaa teoksissaan taitavasti kokonaisvaltaista ajankuvaa. Tullin leipiin siirtyneen Korpelan ja Rouge-nimisen laululintusen tiet kohtaavat jälleen rikosten merkeissä. Hatuntekijän kuoleman myötä Hurma on löytänyt hyvän tasapainon ajankuvan ja juonenkuljetuksen, rikoksen ja romanssin ristipaineissa.

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014, 346 s.)


Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehdon pakolaiset kertoo putkiremontista ja sen seurauksista Ehtoolehdon palvelutalossa. Yhdeksänkymppiset Siiri ja kumpp. joutuvat pölyn, melun ja työmiesten kiusaamiksi, kunnes lopulta lähtevät karkuun, kimppakämppään Pitkänsillan väärälle puolelle. Lindgren käsittelee romaanissaan jälleen taitavasti paitsi vanhustenhoidon kipupisteitä, myös muita yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia. Kirjaimellisesti. Ehtoolehdon pakolaiset naurattaa ja itkettää, monesti jopa yhtä aikaa.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 335 s.)

Syysdekkarit

Kirjakaksikko: Liikuntoa Kiekkomaailmassa

Tänä kesänä luin Terry-sedän riimejä jossain määrin urakkatyönä. Vastuullisia ovat kolea juhannussää ja potkupallon MM-kisat, joiden johdosta paikallinen kirjastoni oli nostanut esille jalkapalloaiheista kirjallisuutta. Olen alkanut huomata itsessäni sellaista ikävänsorttista henkistä kalkkiintumista, että jokainen Kiekkomaailma-kirja ei enää ole parasta parhautta. Onneksi jotkut kuitenkin ovat. Vaikuttaako aihe asiaan? Tai Rincewind?

Valon tanssiTerry Pratchett: Valon tanssi

Valon tanssi on kautta aikain toinen (2.) Kiekkomaailma-romaani ja ainoa, joka on suoraa jatkoa edelliselle. Tämän jälkeen Pratchett päätti (kenties), että on turhan vaivalloista yrittää kirjoittaa pitkää sarjaa jatkuvilla juonikuvioilla. George R. R. Martin saattaa nykyään olla samaa mieltä, mutta jokaisenhan on opittava oman kantapään kautta.

Rincewind(-kultaseni) jatkaa tässä teoksessa seikkailujaan siitä, mihin ensimmäisessä teoksessa jäi. Lainaan alkuperäistä:

Jonkinlainen osviitta siitä, mitä todella oli tapahtunut, saattaa ehkä löytyä siitä tosiasiasta, että Rincewind, jonka elämä oli juuri ehtinyt kohtalaisen kiinnostavaan ajanjanksoon hänen ollessaan viidentoista, löysi itsensä yllättäen kuoleman tekemisen sijaan roikkumasta ylösalaisin männystä. (s. 17)

Kiekkomaailma, sen sijaan, jatkaa matkaansa kohti varmaa tuhoa Suuren Kaksosen suunnatessa kurssinsa suoraan päin tähteä. Mutta ei hätää! Jumalat eivät ehdi kiinnittämään tilanteeseen huomiota ja Näkymätön yliopisto on valmistautunut pelastamaan maailman.

Valon tanssi oli itselleni nostalginen trippi aikaan, jolloin Pratchett oli vasta luomassa maailmaa: joka nurkasta löytyy jotain uutta, hahmot taistelevat ansiokkaasti fantasiakirjallisuuden stereotyyppeja vastaan,  juoni on suoraviivainen ja vitsit monikerroksisia. Tämä oli kirja, joka sedimentoi niin kirjailijan kuin lukijat Kiekkomaailmaan. Ja katso, se oli hyvä!

FC AkateemisetTerry Pratchett: FC Akateemiset

FC Akateemiset kertoo potkupallosta. Toki Kiekkomaailmassa, joten ihan tavallisesta urheilumeiningistä ei ole kyse.

“nykytilanteessa saamme nähdä rotevien miesten muodostamien joukkueiden työntävän, survovan, potkivan ja purevan toisiaan nähtävästi siinä toivossa, että saisivat ohjattua jonkin surkean esineen johonkin kaukaiseen määränpäähän. Minua ei vaivaa se, että he yrittävät tappaa toisensa, sillä asialla ei ole paljonkaan suoranaisia huonoja puolia, mutta pelistä on tullut taas kerran niin suosittu, että omaisuutta vahingoitetaan jatkuvasti ja sitä ei voi sietää.” (s. 59, Vetinari jalkapallosta)

Vai onko?

Ehkä kirjan teema vaikuttaa jossain määrin pettyneisiin tunnelmiini: jalkapallo ei vain ole erityisen kiinnostavaa, edes Kiekkomaailmassa, jossa kaikki toimii hieman totutusta poikkeavasti. Toisaalta kyse saattoi olla myöhemmän Kiekkomaailman yleisessä trendissä, jossa pyritään kuljettamaan monta juonta yhtä aikaa kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, missä kohtaa mitäkin juonta eteenpäin nakellaan. Tai ehkä kyseessä on perustavanlaatuinen lukijalähtöinen ongelma: teokseen ei ole sellaista nostalgista yhteyttä, joka sarjan alkupään teoksiin on muodostunut vuosikymmeniä sitten, eikä se kanna mukanaan menneisyyden sydänsydänsydänlastia.

Ehkä joka kirjaan ei vain voi ihastua, vaikka kuinka haluaisi. Sentään yhteiskuntakritiikki ja ihmiselämäsketsit ovat paikoillaan myös tässä teoksessa ja hahmot sympaattisia. Ja hei, naishenkilö jalkapallokirjan pääosassa!

Terry Pratchett: Valon tanssi
Suom. Marja Sinkkonen engl. alkup. The Light Fantastic
Karisto 2001
232 s.
Terry Pratchett: FC Akateemiset
Suom. Mika Kivimäki engl. Unseen Academicals
Karisto 2014
447 s.

 

 

Kiihkeää kirjallisuuskeskustelua Facebookissa

Tottumaton voisi kuvitella, että kirjakeskustelu on tylsää, koska kirjat ovat tylsiä. Otin talteen amatööridokumentin Facebookin luultavasti kiihkeimmästä kirjakeskustelusta hetkeen. Kyllä ei tunteiden palo ole näin roihunnut hetkeen edes Hesarin kirja-arvioiden kommenteissa. Tässä vinkkejä innostavan ja polveilevan kirjakeskustelun luomiseksi.

Avainsanat: kirja, ilmainen, myynti, kirjasto, internet

Kirjakeskustelu1Kaipaatko vilkasta kirjakeskustelua illan ratoksi? Yhdistä kirjallisuus ja finanssimaailma.

Kirjakeskustelu2Eläväisessä keskustelussa voidaan puhua asiasta niin yleisellä kuin yksityisellä tasolla.

Kirjakeskustelu3Asiantunteva keskustelu vaatii tuekseen niin mielipiteitä kuin kovia faktoja.

Kirjakeskustelu4Laadukas keskustelu kerää lisää osanottajia: faktoja ja arvioita mietitään monelta kannalta.

Kirjakeskustelu5 Kun kirjakeskustelu uhkaa hiipua: rönsytä, rönsytä, rönsytä!

Kirjakeskustelu6Laita tunteita peliin, perustele faktoilla, valitse puolesi, paljasta salatut tunnot!

Kirjakeskustelu7

Jos sanat eivät riitä, kuvaile tilannetta napakasti. Ehkä kaikki eivät ole enää kärryillä!

Kirjakeskustelu8Kun keskustelu alkaa kyllästyttää, summaa pikaisesti, mihin lopputulokseen tulit.

Kirjakeskustelu9

Onnistuneen kirjakeskustelun jälkeen voi vaikka lähteä jatkoille samanmielisten kanssa.

Kirjakaksikko: Selviytyjälapset

Tuntui siltä, että niin pitikin tapahtua. Tai ei tietenkään pitänyt, ei sellaista kenellekään toivo, mutta jos jonkun piti juosta silloin siinä yössä, niin onneksi se olin minä eikä joku muu, joku joka ei olisi jaksanut. (s. 143)

Ylläoleva lainaus Sarianna Vaaran omaelämäkerrallisesta romaanista Huomenkellotyttö (Like 2013) kiteyttää tarkkanäköisesti pärjäävän selviytyjälapsen kokemuksen arkielämästä. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) säestää:

Rakas Taivaan Isä, jos en tee virheitä, voitko antaa anteeksi äidille ja isälle? (s. 88)

Lapsen ja aikuisen asema perhetragedioissa on erilainen: aikuinen voi, ainakin periaatteessa, valita lähteä, jättää taakseen ja koota elämänsä palasista uuden alun. Lapsi voi vain sopeutua siihen, mitä aikuiset tarjoavat. Sikalat ja Huomenkellotyttö kertovat riipaisevasti lapsista, jotka pärjäsivät ja selviytyivät aikuisten kaaoksen sydämessä. Ne eivät ole rankoista teemoistaan huolimatta misery litiä, vaan kasvavat silminnäkijäkertomuksista yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi pärjäävien lasten ja pärjäämättömien vanhempien puolesta.

Sarianna Vaara: HuomenkellotyttöSarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaaran esikoisteos kertoo skitsofreniaa sairastavan äidin ja hänen tyttärensä arjesta hyvine ja huonoine hetkineen. Hyvät hetket ovat täynnä hassuttelua, tarinointia ja arkista juhlaa jäätelön merkeissä. Huonot hetket ovat täynnä pelkoa, ahdistusta ja käsittämättömyyttä. Elämän kaoottisuus näkyy arjen mustavalkoisuudessa: ei ole harmaan sävyjä, on vain täydellistä poissa- tai läsnäoloa.

Itkin peiton alla äänettä, pelkillä kyynelillä. En halunnut, että Mirja kuulisi. Aikuiset luulivat aina että asiat ovat huonosti jos itkee, vaikka eiväthän ne enää sitten olleet. Itku tuli vasta jälkeenpäin, sitten kun tiesi, ettei ollutkaan hätää. (s. 16)

Huomenkellotyttö on hyvällä tavalla omaelämäkerrallinen. Kirjailija on jalostanut omista kokemuksistaan tarinan, joka on riittävän etäännytetty, ettei se aiheuta lukijassa tirkistelyn häpeää – mutta riittävän tosi, jotta kokemuksiin voi eläytyä, niihin uskoa. Lapsen onni ja hätä hyökyvät sivuilta suoraan lukijan sydämeen ja kasvavat lapsen repivää, vanhemmista riippuvaa inhimillisyyttä avaavaksi muistelmaksi.

Toisaalta teoksessa hämmästyttää menneen maailman yhteisöllisyyden kuvaus. Kun äiti väsyy, kylältä ja koulusta löytyy turvallisia aikuisia, jotka auttavat ja tukevat lasta hyvästä sydämestään, päivin öin, jopa virkailijat virka-ajan ulkopuolella. Yhteisö ei syrjäytä pientä tai isompaakaan avun tarvitsijaa. Äitiä ei voi paikata, mutta äidin tarvetta voi lievittää.

Pahinta olisi se, että ei olisi omaa äitiä ollenkaan, että en saisi enää ikinä olla äidin kanssa. Kestäisin olla vähän aikaa yksinkin, tai vaikka pitkään, kun vain tietäisin, että äiti tulee joskus takaisin. Jos joutuisin pois äidiltä, minulla ei olisi enää mitään. (s. 35)

Susanna Alakoski: SikalatSusanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski kertoo vuoden 2006 August-palkinnon saaneessa teoksessaan suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Elämä Ruotsissa on monin verroin rikkaampaa kuin Suomessa. Sisävessa ei kuitenkaan korvaa omaa kieltä, lähipiiriä ja juuria. Vanhemmat juhlivat ahdistustaan pois alkoholismiin saakka ja lapset pärjäävät päivät ja yöt läpeensä.

Yhtenä iltana kun minä ja Markku oltiin jo menty nukkumaan, isä tuli meidän luo. Hän istahti Markun sängyn laidalle mutta puhui meille molemmille. Hän sanoi että meidän piti luvata että me ei ikinä valitettaisi. Että meidän piti muistaa se aina, ei saanut valittaa. Me oltiin saatu hieno asunto ja meillä oli ollut tuuria. Paljon paljon enemmän tuuria kuin monilla monilla muilla. (s. 22)

Selviytymiskeinot ovat lapsilla samat niin Suomessa kuin Ruotsissa: kun omat vanhemmat potevat niin, ettei ruuanlaitto tai siivoaminen suju, lapset ottavat vastuun niin hyvin kuin kykenevät. Toverit ja aikuiset tuttavat ovat avainasemassa: jos kotona tapahtuu pahoja, tai kotona ei voi olla, apu löytyy naapurista. Naapurissa mahdollisesti kamppaillaan samantapaisten vaikeuksien kanssa, mutta ei ehkä samana päivänä. Aikuisten yhteisymmärrys ja lasten samankaltaiset taustat kannattelevat, vaikka horjuen.

Ystadissa kohdataan kuitenkin myös ihmisten eriarvoisuus: toiset ovat rikkaita, heillä on selvät vanhemmat. Miksi toisilla on, mutta toisilla ei? Miksi sosiaalitoimisto tulee vierailulle aina hyvinä aikoina, eikä kukaan näe maton alle lakaistua?

Minulla oli nälkä. Milloin me oltiinkaan syöty viimeksi? Muistin vain sen että me oltiin syöty aamiaista. Ei lounasta. Mahaan koski. (s. 217-218)

Lapsen pärjäämisvoimat ovat kuitenkin rajalliset. Jos omasta olemisesta ja vanhempien kunnosta jaksaakin pitää huolta, sisarusten pärjäämistä pystytään enää toivomaan. Tärkeintä on, että poliisi ja ambulanssi saadaan paikalle aina silloin kun vanhemmalla on hätä.

On kertakaikkiaan ällistyttävää, miten sinnikkäitä pärjääjiä lapset ovat. Toki näissä teoksissa kuulemme vain heistä, jotka ehkäpä omaksikin yllätyksekseen ovat selviytyneet aikuisiksi saakka. Hyvinvointi ei koske kaikkia.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kansi: ?
Like 2013
253 s.
Susanna Alakoski: Sikalat
Suom. Katriina Savolainen ruots. alkup. Svinalängorna
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.