Category Archives: Kirjaston poistohyllylöytö

Kiihkeää kirjallisuuskeskustelua Facebookissa

Tottumaton voisi kuvitella, että kirjakeskustelu on tylsää, koska kirjat ovat tylsiä. Otin talteen amatööridokumentin Facebookin luultavasti kiihkeimmästä kirjakeskustelusta hetkeen. Kyllä ei tunteiden palo ole näin roihunnut hetkeen edes Hesarin kirja-arvioiden kommenteissa. Tässä vinkkejä innostavan ja polveilevan kirjakeskustelun luomiseksi.

Avainsanat: kirja, ilmainen, myynti, kirjasto, internet

Kirjakeskustelu1Kaipaatko vilkasta kirjakeskustelua illan ratoksi? Yhdistä kirjallisuus ja finanssimaailma.

Kirjakeskustelu2Eläväisessä keskustelussa voidaan puhua asiasta niin yleisellä kuin yksityisellä tasolla.

Kirjakeskustelu3Asiantunteva keskustelu vaatii tuekseen niin mielipiteitä kuin kovia faktoja.

Kirjakeskustelu4Laadukas keskustelu kerää lisää osanottajia: faktoja ja arvioita mietitään monelta kannalta.

Kirjakeskustelu5 Kun kirjakeskustelu uhkaa hiipua: rönsytä, rönsytä, rönsytä!

Kirjakeskustelu6Laita tunteita peliin, perustele faktoilla, valitse puolesi, paljasta salatut tunnot!

Kirjakeskustelu7

Jos sanat eivät riitä, kuvaile tilannetta napakasti. Ehkä kaikki eivät ole enää kärryillä!

Kirjakeskustelu8Kun keskustelu alkaa kyllästyttää, summaa pikaisesti, mihin lopputulokseen tulit.

Kirjakeskustelu9

Onnistuneen kirjakeskustelun jälkeen voi vaikka lähteä jatkoille samanmielisten kanssa.

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälä: Suomen Historia

Juha Seppälä: Suomen Historia (WSOY 1998)

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä juhlia kotimaata lukemalla. Etenkin voin suositella tällaiseen tarkoitukseen Juha Seppälän Suomen historiaa. Jonka kyllä lukee huvikseen ihan milloin vain, ei tarvitse erityisesti olla kokonaista päivää sille varattu, sillä tässä Suomen historiassa on 128 sivua. Niistä useimmat vielä puolityhjiä. Tai -täysiä, riippuen katsantokannasta. Lyhyydestä huolimatta olennaisin, eli paikallinen asenne, on kertakaikkiaan nerokkaasti kiteytetty usein proosarunoutta lähenteleviin novelleihin. Faktat tukevat fiktiota kuin hopeinen kuunsilta oman elämänsä karaokemestaria.

Modernismi kielsi Saima Harmajan lyriikan arvon, mutta hän jatkoi sitkeästi vielä neljäkymmentä vuotta valitsemallaan tiellä ja niiasi Finlandia-palkinnon 94-vuotiaana. Sen jälkeen kustantaja teki kommandoiskun Saima Harmajan kotiin ja julkaisi jokaisen paperin, josta löytyi Saima Harmajan koukeroisella käsialalla piirrettyjä harakanvarpaita. Niitä alettiin ymmärtää. (s. 24)

Suomen historia jakautuu lyhykäisyydessään kolmeen, jopa neljään, ehkäpä viiteen osaan. Alussa on niin kutsuttu kultakausi, jossa käsitellään suomalaisen taiteen suurnimiä kotimaisten suurmiesten joukossa. Keskimmäinen ja luonnollisesti laajin osa käsittelee marsalkka Mannerheimia, niin kuin oikein on. Ja loput sitten uudempia aikoja, joista ei luonnollisesti paljon puhumista ole.

Professori Heikki Ojansuu näytti toteen, että sana “huora” on lainasanana – huoran lailla – kulkeutunut suomesta germaanisiin kieliin. Sigurd Wettenhovi-Aspa kytki suomen vastaansanomattomasti ensin egyptiin (akris merkitsee sanan palindromia), sitten englantiin (Shakespeare tulee suomenkielisestä nimestä Se Haaksenperä). (s. 116)

Seppälän Suomen historia on ehdottomasti lyhyin, ytimekkäin ja nopealukuisin Suomen historia ikinä. Myös hauskin. Tätä viimeistä on tunnettujen tosiasioiden valossa varmaankin paheksuttava liian mielikuvituksellisena ja epäuskottavana piirteenä muuten niin loistokkaassa teoksessa synnyinmaamme sankarillisen historian herkistävistä huippuhetkistä. Tilanteen pelastaa kuitenkin Seppälän tarkkanäköinen kuvaus suomalaisesta mentaliteetista tavalla, jonka ansiosta Suomen historia olisi syytä jalkauttaa jokaisen paikallisen elämänhallinta- ja itseapukonsultin työkalupakkiin Alkemistin tilalle.

Vasta siinä vaiheessa aloin tajuta, että minä olin sankari, maan ja kansan vapauttaja. Aloin oppia jotain Suomesta ja suomalaisista: jos tulet kaukaa, ulkopuolelta, pidät enimmäkseen suusi kiinni ja pysyttelet arvokkaan näköisenä, niin kuin tietäisit enemmän kuin muut, sinut huudetaan vähintään presidentiksi. (s. 67)

PS. Ei huumorintajuttomille.

***

Juha Seppälä: Suomen historia
Kansi: ?
Werner Söderström Osakeyhtiö 1998
128 s.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava 2010)

Markus Nummen Karkkipäivä kertoo nimensä mukaisesti yhden vuorokauden tapahtumakarusellista, pikkupojan epätoivoista yritystä pelastaa prinsessa ilkeän noidan tornista. Romaanissaan Nummi onnistuu esittämään lastensuojelun tarpeen eri osapuolet omista inhimillisistä lähtökohdistaan: vanhemmat, viranomaiset, satunnaiset ohikulkijat ja osallistujat, sekä lapset. Hätä on kaikilla, hädän tuntua kaikki haluavat väistellä. Erinomaista kerrontaa tulipaloista, jotka kaikki haluaisivat sammuttaa, mutta kukaan ei oikein pysty. Finlandia-ehdokkaana vuonna 2010 ollut teos on edelleen ajankohtainen ja tuore.

Tok Kilmoori eli Tomi on pieni poika, jolla on suuri ongelma. Miraa ei ole näkynyt liian pitkään aikaan. Mira ei ole edes väläytellyt sovittuja valomerkkejä ikkunastaan pihan toiselta puolelta. Tomi tietää, että jotain on vialla. Samana päivänä Tomin mummi saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan, Tomi jää yksin lähiöpihan vihamielisten voimien armoille. Tomi soittaa äidin vihollissussuille, jotka eivät pysty ilmoitusta käsittelemään, koska Tomi ei osaa oikeita sanoja. Tomi haluaisi viedä ruokaa Miralle, mutta kaupassa puuttuu 50 senttiä. Kun jonottamiseen kyllästynyt kirjailija lainaa pojalle puuttuvat rahat, Tomi päättää löytäneensä liittolaisen, jonka kanssa käydä taistoon käsittämättömillä säännöillä pelaavia aikuisia vastaan.

Nummi onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan erinomaisesti tiedon ja tunteen, ihan tavallisten ja epätavallisempienkin yksittäisten tapahtumien sekä suurempien moraalisten ja temaattisten juonteiden välillä. Tomin lisäksi kuullaan monia kertojanääniä: kirjailijan, joka kertoo tarinaa suht neutraalista sankaripositiosta; Paulan, joka näyttäytyy inhimillisen murhenäytelmän traagisena pahiksena; Katrin, jonka tehtävänä on tuoda viranomaisnäkökulmaa, ja samalla muistuttaa, että viranomainenkin on ihminen. Nummi onnistuu nivomaan yhteen yksittäiset tarinat ja hetket tragediaksi, jota kukaan ei tarkoittanut tapahtuvaksi.

Karkkipäivässä onnistuu niin yleistäminen kuin yksityistäminenkin. Jotkut juonikuviot ovat hieman epäuskottavia, mikä korostaa uskottavien tarinanpätkien karmeutta. Avoin loppu jättää suolankarvaisen maun ja pohtimaan. Läpi tunkee inhimillinen hätä, jota ei haluta tunnistaa, kieltäydytään kokemasta, pyritään vain selviytymään seuraavaan hetkeen. Avun saannin ongelma ei ole vain siinä, ettei tiedä, miten tai mistä sitä saisi. Voiko tarjottuakaan apua vastaanottaa? Uskaltaako tarjottua apua vastaanottaa? Entä, jos ei tunne apua tarvitsevansa? Mikä on avuttomuuden hinta ja kuka sen maksaa?

***

Markus Nummi: Karkkipäivä
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2010
383 s.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos 2011)

Satu Taskisen yhdenpäivänromaani Täydellinen paisti viiltää perheenjäsenten ja parhaiden ystävien täydellisen henkisen yhteyden puutteen anatomiaan katastrofaalisen perhepäivällisen aikana. Kirjaa lukee tuskanhiki ylähuulella helmeillen: miten hirvittävää, miten kauheaa hintaa joutuu maksamaan henkilökohtaisen haavoittumattomuuden vaalimisesta. Erittäin sujuva, inhimillisiä heikkouksia toistensa perään nakkeleva ja toisaalta niitä lämpimästi ymmärtävä kerronta viettää lukijan alamäestä aallonpohjalle ja rotkoon. Jälkeen jää vihersmoothieaamiaisen onton eläväinen jälkimaku: en tätä etukäteen kaivannut, mutta tämä oli taatusti tarpeellista.

Täydellinen paisti kääntää eksoottisen maahanmuuttajakuvion nurinkurin: suomalainen Taru yrittää sopeutua täydellisesti raivolla itävaltalaiseen elämäänsä vaimona, sukulaisena, naapurina ja työvoimatoimiston henkilönä. Ulkopuolisuuden kokemukset hyökyvät suunnasta jos toisesta: mitä on olla ei-itävaltalainen, ei-suomalainen, ei-mies, ei-äiti, ei-vanha, ei-kelpaava, ei oma itsensä?

Minulta Frau Mutti* kysyi: “Leikki sikseen. Vakavasti puhuen. Saatkos sinä edes tehdä täällä mitään virallisesti, vai olemmeko me nyt sinun rikostovereitasi? Kuuluuko Suomi EU:hun?” (s. 197)

Taskinen kerrostaa ulkopuolisuutta ja yhteyden puutetta kokonaisvaltaisesti. Anoppi ja käly, mies ja naapurinrouva, teini-ikäisestä tiedostajasta puhumattakaan ovat kaikki toisiltaan saavuttamattomissa elämänkokemustensa tai -kokemattomuuksiensa takia. Perhepäivällisestä haetaan jaettua onnen kokemusta, Taru pyrkii yhteyteen täydellisen perinnepaistin avulla, mutta miten luoda yhteys, kun kukaan ei antaudu hyväksyvään vuorovaikutukseen? Pako epäaidosta pakkoläheisyydestä näyttäytyy omiin nurkkiin sinkoilemisina, muistoihin, arvoihin takertumisina, päättymättömänä, klaustrofobisena monologina.

Kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden tunteen vyöryttäminen on Täydellisen paistin vahvuus – ja toisaalta heikkous. Taskinen onnistuu niin hyvin toivottomuudessaan, ettei romaanin lukemista tee mieli jatkaa, kun sen käsistään päästää. Hetkittäistä hengähdystaukoa suo satunnainen, usein saksan kieleen liittyvä huumori, mutta mitään parannuskeinoa sisäänrakennettuun ikuiseen yksinäisyyteen ja loputtomaan aidon vuorovaikutuksen etsimiseen kirjailija ei tarjoa. Sen joutuu lukija löytämään itsestään. Ja Täydellisen paistin täydellisen inhimillisen murhenäytelmän jälkilämmössäkylmässä motivaatiota riittää.

Täydellinen paisti voitti vuonna 2011 Helsingin Sanomien kirjapalkinnon.

***

Teoksesta ollaan oltu useampaa mieltä. Siitä ovat aiemmin kirjoittaneet mm. Booksy, Jori, Susa, Minna, Kirsi, Erja, Leena Lumi, Arja, Ina ja Karoliina.

***

* Frau Mutti, suomeksi “Rouva äiskä” on kertojan anoppi.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti 
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2011
307 s.

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi Kansi: Pentti Camilla (Tammi 2009)

Pauliina Suden Pyramidi avaa oven verkostomarkkinoinnin maailmaan huoneteatterimaisen farssijännärin avulla. Huijauksen maku tirisee niin tarinasta kuin kerronnasta, mutta vauhdikas romaani pitää otteessaan alusta loppuun. Pyramidin peruskysymys on edelleen ajankohtainen, mahdollisesti jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusaikana. Jos samaa viestiä toistaa jatkuvasti riittävän vaikein sanankääntein esittäen viestinsä itsestäänselvyytenä, ostavatko ihmiset sen?

Pyramidi alkaa sinisilmäisestä Sinistä, jonka arkipäivän tyhjyys ja ankeus kiteytyy päivisin klaustrofobisessa kassatyössä ja iltaisin yksinäisessä yksiössä. Kun vanha tuttava Janita ottaa yhteyttä kahvittelun merkeissä, Sini ilahtuu edes jostain vaihtelusta. Tyylikäs, kalliiseen pukuun pukeutunut Janita ylipuhuu Sinin kokeilemaan verkostomarkkinointia. Ja yhtäkkiä Sini on huijattu viimeisillä rahoillaan kiinni laajaan verkostomarkkinointiverkostoon, josta pääsee irti vain huijaamalla huijaajia. Tai näin Sinille vakuuttaa apuun leiskauttanut prinssi Uljas. Kuinka Sinin käy?

Pyramidiin luo karmaisevan todentunnun kirjailijan paneutuminen verkostomarkkinoinnin saloihin. Lipevä amerikkalaistyylinen markkinointikieli iljettää riemastuttavasti läpi romaanin. Verkostomarkkinoinnin taustalla näkyy oksettava, mutta myyvä yksinkertaistus ihmissuhteista vain yhtenä bisnesmuotona:

“Ajattele elämääsi bisneksenä, ajattele itseäsi bisneksenä. Ystävänä myyt ystävyyttäsi ja lisäät ystäväsi elämänlaatua. Perheenjäsenenä… myyt itseäsi ja merkitystäsi, vastapainoksi saat rakkautta ja tunnet itsesi tärkeäksi. Älä arastele tätä ajatusta. Kun ymmärrät ja uskot tämän totuuden, se tekee sinusta yksilöllisen ja voimakkaan ja elämästäsi täyteläisen ja rikkaan.” (s. 56)

Verkostomarkkinoinnin huijausluonteesta useimmat lukijat ovat varmaankin samaa mieltä jo romaania aloittaessaan. Ihmetyttää, että miten ne ihmiset nyt tuolla tavalla antavat itseään huijata. Kirjailija pyrkii kuitenkin romaanin edetessä näyttämään lukijalle omakohtaisen kokemuksen kautta, miten helppoa on ihmisen omien odotusten manipulointi niin, että valtavista logiikka-aukoista huolimatta lukija tempautuu mukaan kirjailijan vauhdikkaaseen tarinaan.

***

Pauliina Susi: Pyramidi
Kansi: Pentti Camilla
Tammi, 2009
255 s.

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Sujata Masseyn dekkari Rei Shimura Yakuzan jäljillä

© Kirjakko. Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä. Kansi: Sami Saramäki. Gummerus, 2006.

Sujata Masseyn Rei Shimura Yakuzan jäljillä on yhdeksäs osa sarjassa  japanilais-amerikkalaisen amatöörietsivän seikkailuista japanilaisessa kulttuurissa ja murhasotkuissa, kuinkas muuten. Masseyn tarina etenee sujuvasti, ja erityisen viihdyttävää on seurata chick-lit tyyppisen, joskin huomattavasti ponnekkaamman päähenkilön selviytymistä japanilaisessa työ- ja seuraelämässä. Henkilökohtaisesti olisin selvinnyt ilman pakkopullaromanssiakin, mutta kirjan teemoista päätellen päähenkilön romantillinen elämä on isossa osasssa kaikissa sarjan osissa.

Tässä kohtaa täytyy varmaan tunnustaa, että olen ollut tietoinen sarjan olemassaolosta lähes kymmenen vuotta, mutta jättänyt aina hyllyyn. Ihan pelkästään manganomaisten kansien takia. Koska en lue mangaa, ja kansien tulisi parhaimmillan kuvata kirjan sisältöä, olen kuvitellut olevani Rei Shimura -yleisön ulkopuolella. Käytännössä kuitenkin (olettaen, että tämä sarjan n:s osa on samantyyppinen kuin aikaisemmat) Rei Shimurat ovat agathacristiemäisellä tavalla juonikuvioituja, verettömiä ja lähes väkivallattomia viihdedekkareita, joissa sympaattisen päähenkilön henkilökohtainen elämä ja dekkarielämä linkittyvät kevyeksi viihdepläjäykseksi.

Rei Shimura Yakuzan jäljillä on saanut päänäyttämökseen japanilaisen tavaratalon – kuvitteellinen Mitsutan on yksi monista Ginzan paremmista ostostaivaista, jossa työskenteleminen vaikuttaa aika lailla samalta kuin kotoisalla Stockalla. Paitsi, että suositut brändit ja rahasummat ovat tietysti eri sfääreissä, ja aspahommat japanilaiseen tapakulttuuriin sovitettuja. Rei joutuu lirkuttelemaan tiensä töihin Mitsutaniin ihan vaan vakoillakseen vähän tietoja USA:n valtion leivissä – toimeksiannon hän on ottanut krooonisen rahapulansa takia. Vakoiluhommat johtavat niin kylpylään tavaratalon johtoryhmän kanssa kuin murhaankin.Välissä Rei shoppailee, deittailee myyjätoverinsa deittikaasona ja selvittelee sydänsurujaan (menneitä ja nykyisiä), sekä osallistuu japanilaisiin perinteisiin juhlamenoihin.

Jos näitä eksoottisempia japanilaiseen elämänmenoon liittyviä ei tässä teoksessa olisi, en vaivautuisi edes ajattelemaan sarjan muiden osien lukemista. Eksoottiset kulttuuriset yksityiskohdat tuovat Rei Shimuralle särmää sekä tarinaan että henkilöhahmoihin, ja nostavat sen tusinadekkareita tai -chikkereitä mielenkiintoisemmaksi. Masseyn ansiona on, että eksotismeilla ei kuitenkaan mässäillä tai niitä nosteta esiin turhan takia – ne solahtavat tarinaan sen olennaisena osana ihan muutamaa sivurimpsua lukuunottamatta.

Vaikka itse olen ollut nihkeä shimurojen suhteen vuosikausia, saatanpa tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen hyvinkin lainailla sarjan muut osat oikeasssa järjestyksessä yhdeltä fanityttökaveriltani (porttiteoria toiminnassa). Luotettava, suht tasalaatuinen sarja, kuulemma. Johon on tulossa pitkän tauon jälkeen uusi osa, tiedottaa kirjailija kotisivuillaan.

***

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Suom. Titta Leppämäki

Kansi: Sami Saramäki

Gummerus 2006

447 s.

Dickensiadi: Ensimmäiset sata sivua

Olen jo puurtanut läpi Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden papereiden ensimmäiset sata sivua. Tämä on nopeammin, pidemmälle ja päättäväisemmin suoritettu kuin koskaan aiemmin. Tällä vauhdilla en kyllä ehdi koko kirjaa lukemaan ennen pitkäperjantaita, mutta pitkäperjantaihan on kuitenkin aika pitkä…

Olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt siitä, että Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei suinkaan ole ihan tuhottoman huono kirja. Omalla lukukokemusskaalallani se menee kauniisti ilmaistuna ajanvietekirjallisuuden piikkiin – että viettää sitä aikaansa näinkin, jos aikaa löytyy oikein vietettäväksi asti. Epäilemättä viktoriaanisilla oli vielä tylsempää kuin historia antaa ymmärtää – tyypit, joilla oli aikaa vaalia yleistä siveyden ilmapiiriä peittelemällä pianonjalkoja ja varmistamalla, että mieskirjailijoiden kirjat eivät makoile hyllyllä naiskirjailijoiden vastaavien vieressä (sekä samanaikaisesti elättää uuden ajan tilastollisesti suurinta määrää nais- ja lapsiprostituoituja Lontoossa), saattoivat hyvinkin lukea tätäkin kirjaa 32 sivua kuussa. Onhan yksi hahmoista naisiinmenevä syöppöjuoppo, toinen ratsastuskyvytön urheilumies, kolmas avuton runoilija ja neljäs tärkeilevä tyhjäntoimittaja, joten samastumiskohteita varmasti riitti, joten tuttuja stereotypioita varmasti riitti.

Jaloon päämäärään ja lesoamisoikeuksiin pääsemiseksi vähän innoitusta BBC:n auliilla avustuksella, olkaa niin ystävällisiä:

Dickensin elämäkerta hupaisana lyhytanimaationa.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Lähde: http://www.moomin.com/tove/bibliografia.html

Kuvanveistäjän tytär on Tove Janssonin lapsenäänellä kertomia lapsuusmuistoja täynnä. Kerrassaan valloittavissa pikku tuokiokuvissa Jansson kertoo ajasta, joka on niin satumaisen nostalgian täyttämää, ettei sellaista voi kuvitella todellisuudessa olleenkaan. Tämän omaelämänkerrallisen teoksen lukija kuvittelee ymmärtävänsä, mistä muumimaailma on peräisin. Teoksen suurin lahja lukijalle on kuitenkin se, että hän pääsee jälleen katsomaan maailmaa, sen valoisia ja raadollisiakin hetkiä, lapsen silmin.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 1969, ruots. alkup. Bildhuggarens dotter) on yksi niistä kirjoista, joita on lähes mahdoton kuvailla osuvasti. Siinä eletään kirjailijan lapsuusmuistoja eloisasti ja lapsenkielisesti kuvauksesta toiseen hypähdellen. Kerronta on tunteikkaan minimalistista. Kuvanveistäjän tyttären novellit ovat lyhyitä ja iskeviä, temaattisesti eheitä ja tarinallisesti eteneviä. Tunnelma on väliin riehakas kuin lastenjuhlilla ja väliin vimmainen kuin eilisöinen syysmyrsky, hetkittäin leppoisa kuin lämpimät villasukat, mutta alituiseen intensiivistä.

Väkevästä nostalgiasta, lapsenkatseisuudesta ja -mielisyydestä huolimatta Janssonin muistelmat ovat eläväisiä ja uskottavia. Niistä huokuu henkilökohtaisuus, joka sulkee myös lukijan syliinsä.

Juhliessa voi sattua mitä tahansa jollei pidä varaansa… Musiikin jälkeen tulee sotamuistojen vuoro. Silloin minä odotan vähän peiton alla, mutta nousen aina ylös sitten kun he hyökkäävät korituolin kimppuun. Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun… Seuraavana päivänä sitä aina kaipaa mutta ei oikein tiedä mitä. Lopulta tulee mieleen, että jospa se on silli. (Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1969, 29-30).

Tämä on yksi niistä kirjoista, joihin itse palaan aina syysmatalan iskiessä. Vaikka tämä kirja muistuttaa, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, sen lukeminen jättää silti jälkeensä kiitollisuuden nykyhetkestä.