Category Archives: Kirjaston vaihtohyllylöytö

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Atena 1997)

Hilkka Ravilon nimi on jäänyt mieleen useissa kirjablogeissa suitsutettuna nevörhöördinä. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni nappasin mukaan kirjaston kierrätyshyllystä ohi mennessäni, koska nimi oli tuttu. Olisin ehkä valinnut teemaltaan kevyemmän teoksen, jos olisin tajunnut ennen aloitusta, että romaanin teemana on pedofilia ja insesti.

Ravilo käsittelee järkyttävää aihettaan melko tyylikkäästi: kauheudella mässäilyä ei juuri näy, mutta inhimillinen hätä ja lapsen hyväksikäytön aikuisuudessa sekä häneen itseensä että muihin vaikuttavat seuraukset tuodaan voimakkaasti esille. Draaman kaari on tässä romaanissa erittäin mielenkiintoinen kulkiessaan nykypäivästä menneisyyteen ja takaisin nykypäivään. Kaari on sovitettu yllättävään kertojanäkökulmaan, joka on tarpeen, sillä teoksessa halutaan kuvata, miltä insesti näyttää niin uhrin kuin uhrin läheisten silmin.

“Maija pitää sitten huolta Soilikista”, papintäti vannotti ja Maija ihmetteli, oliko rouvalla valittamista. “Ei toki, en minä sillä. Ajattelin vain… eiväthän ne miehet oikein lasten päälle ymmärrä… että jos Soilikki nukkuisi teidän puolella.” (s. 105)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksessa tarina alkaa Soilikin ja Sepon kasvinkumppanuudesta: Soilikki muuttaa maalaiskylän pappilaan vanhempiensa kanssa. Sepon äiti puolestaan on pappilan piika, joka kasvattaa yksin edellisen rovastin väkivalloin siittämää poikaa. Seppo ja Soilikki ovat tavallaan perhettä, tavallaan kahden kerroksen väkeä. Pappilan hierarkinen, herraskainen elämänmeno näyttäytyy kyläläisille ja Sepolle erityisesti rovastin isällisen ohjaavan, tukevan ja tuomitsevan käden kautta. Mutta pappilan naisille, etenkin Sepon äidille ja Soilikille rovasti näyttäytyy toisin: omituisine vaatimuksineen, helvetin tulilla pelotteluineen, yöllisine seksuaalisine väkivallantekoineen. Pelastusta ei ole. Seksuaalisen väkivallan sävyttämä lapsuus seuraa Soilikin ja siksi myös Sepon elämää läpi aikuisuuden.

Ravilo kertoo Soilikin tarinan kolmannessa persoonassa. Soilikin lapsuutta kuvataan kaikkitietävän kertojan äänellä, nykyisyydessä puhuu Seppo, joka on ollut Soilikkinsa kanssa naimisissa parisenkymmentä vuotta. Neutraalihkosta kertojanäänestä iskeytyy läpi insestikokemuksen tuskallisuus, joka ei kipuile pelkästään fyysisenä. Vertailukohtana toimii Sepon äiti elämänkokemuksineen ja omine selviytymiskeinoineen. Rinnastamalla kahden eri tavoin kaltoinkohdellun hahmon kokemukset Ravilo analysoi, mikä on tekee insestikokemuksesta erityisen tuskallisen kokijalleen.

Elämää papin perheessä kyllästävät loputon salailu, pelko, syyllisyys ja häpeä. Erityisen koskettavaa on seurata Soilikin lapsenomaista itsesyyttelyä ja haaveilua. Miksi minä en kestä tätä, vaikka muut tytöt kestävät? Voisinko muuttaa toiseen perheeseen?

Ravilo onnistuu lapsuuskuvauksessa hyvin. Nykypäivän luonti ja Sepon kamppailu avioliittonsa pelastamiseksi – itsensä pelastamiseksi – on sekin uskottavaa. Traagisuus leimaa päähahmojen elämänpolkuja. Rovasti Rantasen hahmo jää omituisen paperiseksi, ja erityisesti Sepon suhde rovastiin lähinnä sanahelinäksi, mutta en yhtään ihmettele, ettei kirjailija ole hahmoon halunnut sen tarkemmin koskea. Ravilo käyttää taitavasti perinteisiä hienovaraisia kauhufiktion keinoja tunnelmanluonnissa.

Mielenkiintoista tässä romaanissa on myös ajankuva. Entisaikain maalaisidylli, johon monesti nostalgisesti haikaillaan, on jo sosiaalisten rakenteidensakin puolesta mahdollistanut käsittämättömän tuskallisia murhenäytelmiä. Ravilo ei mässäile, mutta ei myöskään kaunistele. Kuten monet kirjailijan tuotantoon aiemmin tutustuneet kirjabloggaajat, myös minä liityn Ravilon fan clubiin ensilukemalta.

***

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
Kansi: ?
Atena 1997
309 s.

Kirjakaksikko: Risteäviä kolmiodraamoja

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tämän vuoden esikoisteoksia, jossa kahden eri ikäisen kolmiodraamojaan kipuilevan naisen kohtalot risteävät sattumalta 2000-luvun Turussa. Jyrki Lehtolan Hällä väliä puolestaan on -80-luvun retrospektiivi, jossa kolmiodraama kutistuu löysäksi sisäpiirin vitsiksi niin Pispalassa kuin Sally Albatrossillakin. Romaaneille yhteistä on eräänlainen oman itsen kohtaamattomuus, jonka käsittelytavoista kuultaa ajan henki. Siinä missä Pöyhösen teos on taiteellisiakin aspiraatiota kurkotteleva näkökulmaromaani, Lehtola nakkaa fiktiivisen itseironisen hylättyjen, mutta hupaisien kolumni-ideoiden kokoelman.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua (WSOY 2013)

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tiivis kahden naisen vuoro- ja ohipuhelu omissa kolmiodraamoissaan, jotka risteävät, vaikka naiset eivät koskaan tapaa. Kiira on vaihtovuoden tapahtumista ja kotiintuloshokista lamaantunut, Krista puolestaan ripustautuu varattuun työtoveriin.

Sillä hetkellä minun on pakko sanoa, etten halua tulla mihinkään väliin. rikkoa perhettä, pilata mitään. Hän sanoo, etten pilaa, sanoo tietävänsä mitä haluaa. (s. 50)

Pöyhösen kerronta on miellyttävää, tiheää ja tiheätunnelmaista. Minäkertojina henkilöhahmot ovat uskottavia, syviä, kerroksellisia. Kirjailija tuo hyvin esille eri-ikäisten hahmojen sisäisen elämän erilaisuuden: pakopaikat ja -tavat ovat erilaisia. Kiiran tarina kerrotaan lähinnä takaumien kautta, Kristan menneisyys jää pimentoon – odotukset ovat tärkeämpiä. Kummallekaan ei nykyisyys tunnu tarjoavan juuri mitään.

Yrittäisit käydä useammin, isä sanoo. Onhan tämäkin tavallaan sun kotisi. Tavallaan sun koti. Tavallaan. (s. 97)

Hän rakastaa minua on vaikea analysoitava siksi, että tunnistan tässä romaanissa paljon ansioita, mutta en missään vaiheessa oikein tuntunut saavan lukukokemuksesta otetta. Kiiran ja Kristan kohtaloiden risteävyys tuntui kaikessa uskottavuudessaankin rakennetulta, vaikealta sulattaa, eivätkä juonet tunnu luistavan kitkatta.Toisaalta Pöyhönen on erittäin lahjakas hahmoon eläytyvä kirjoittaja, jonka kerronta on visuaalisesti ja kielellisesti tunnelmallista.

Jyrki Lehtola: Hällä väliä

Jyrki Lehtola: Hällä väliä (WSOY 1994)

Jyrki Lehtolan Hällä väliä on puolestaan -80-luvun mentaliteetilla hupaileva retrospektiivi, jossa irvaillaan ajan ilmiöille sketsi toisensa jälkeen. Leivo rakastuu (sikäli kun -80-luvulla nyt rakastuttiin, ehdottaa Lehtola) Eijaan, joka on aiemmin ollut Harden kanssa. Nämä hahmot palloilevat kasinohuumassa ja sen jälkimainingeissa, tavaten sattumalta toisiaan aina silloin tällöin, vahingossa.

80-luku eritoten oli sitä aikaa, kun oltiin aina menossa joihinkin ihmepaikkoihin, joissa kukaan ei halunnut olla, ja tutustuttiin niissä ihmehyypiöihin, joista tuli riesa koko loppuelämäksi. (s. 33)

Hällä väliä muistuttaa väljästi juonellista kolumnia, jossa ruoditaan karikatyyrien avulla kaikkea sitä, mikä tuossa ajassa nousi akateemisissa tai porvarillisissa ympyröissä pinnalle. Finanssipolitiikka, biletys, ihmissuhteiden pinnallisuus, ylipäänsä pinnallisuus. Ajan uutuuskeksinnöt laivaseminaareineen, post-moderneine filosofeineen, porvarillisine huumekokeiluineen ja hokemineen luovat ajankuvaa.

Leivo kirjoitti muistikirjaansa, että “vaikka paniikki-sanan alkuperä tulee kreikkalaisesta pan-jumalasta [sic], etymologioilla voi myös Barthesia seuraten leikitellä ja väittää, että termi ‘paniikki’ on peräisin kreikkalaisesta ‘kaikkea’ tarkoittavasta adjektiivista”. Aamulla muistikirjasta löytyisi PANIKI-KREIKBARTH. (s. 106)

Lehtolan romaani hauskuttaa -80- ja -90-luvun kanssakärsijöitä. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, ja niiden funktio tuntuu olevan lähinnä antaa erilaisia tulokulmia uutispalamaisiin kohtauksiin. Toisaalta vaikuttaa siltä, että näin Lehtola muistaa ihmisten olleen ja toisaalta nämä tulokulmat on strategisesti hyvin valittu. Kirjailijan röyhkeä asenne muistelmakirjallisuutta kohtaan ja riittävä yleistäminen (jotta romaani ei ihan avainromaaniksi äidy kuin hetkittäin) tuottavat kasan satiirisketsejä, joka käynee lähihistoriankirjoituksesta heille, jotka haluavat vielä kerran vierailla kasinohuumassa ja sen jälkeisessä romahduksessa.

***

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
Kansi: Sami Saramäki
WSOY 2013
190 s.

***

Jyrki Lehtola: Hällä väliä
Kansi: Antti Rahkiola
WSOY 1994
187 s.

Kirjakaksikko: Komiikkaa kuolemanjälkeisestä elämästä

Saksan Ben Eltonin, David Safierin esikoinen Bad Karma (alkup. Mieses Karma) ja brittiläisen Marie Phillipsin esikoinen Huonosti käyttäytyvät jumalat tarttuivat mukaan kirjaston kierrätyskärrystä kevyttä komediankaipuuta silmällä pitäen. Molemmissa päästään vauhtiin päähenkilönaishenkilön kuollessa ja tarina heittää lusikan nurkkaan hieman ennen loppulukua.

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (Bazar 2009)

Marie Phillipsin Huonosti käyttäytyvät jumalat iskee yli-inhimillisten hahmojen kirjallisuusbuumiin Olympoksen jumalkaartin köyhäilemään nyky-Lontooseen. Sielläpä on käydä hullusti koko maailmalle yhden vaivaisen lemmennuolen takia.

Kirjailija on naittanut antiikin Kreikan mytologian ja iltapäivätelevision saippuasarjat onnistuneesti. Tarinaa kannatteleva olympolainen maailmanselitys on paitsi tuttua historiantunneilta, myös melko uskottavaa niin yli-ihmisten käyttäytymisen, voimien, vastuiden kuin heikkouksienkin puolesta. Selittäviin elementteihin ei kuitenkaan kiinnitetä liikaa huomiota tarinan kuluessa, mikä on tarinan fiktiivisen yhtenäisyyden kannalta erittäin positiivista. Peruskoulun historian tunneilla nukkuneet voivat aina googlailla lukiessaan.

Huonosti käyttäytyvät jumalat asuvat mörskääntyneessä kimppakämpässä Lontoossa. Epävakaata ylijumala Zeusta pidetään vankina ullakolla, mutta jälkikasvu mellastaa jumalallisten tehtäviensä ohella ympäriämpäri kaupunkia. Vastuut ovat samat kuin ennenkin, mutta voimat ovat parin tuhannen vuoden ajan selittämättömästi huvenneet. Niinpä Apollo yrittää auringon nosto- ja laskutehtävänsä ohella uutta uraa talk show -isäntänä ja harmittelee väljähtänyttä romanssiaan Afroditen kanssa. Kun Afrodite määrää poikansa Eroksen ampumaan Apolloa lemmennuolella kostoksi romantiikan väljähtymisestä, ja Apollo lemmehtyy kuolevaiseen siivoojaan Aliceen, alkaa tapahtumaketju, joka sammuttaa auringon ja johtaa Alicen melkein poikaystävän pelastusretkelle Manalaan.

Huonosti käyttäytyvien jumalten ajatusleikki yli-inhimillisiä voimia ja antiikkisia ajatusmaailmoja edustavien tyyppien mellastamisesta nyky-Lontoossa on hauska, vaikka kirjailija olisi voinut revitellä enemmänkin. Alicen ja tämän lähestulkoonpoikaystävän hahmot ovat ihastuttavan liikkiksiä verrattuna jumalisella logiikalla ohjautuviin jumaliin. Harvoissa kirjoissa kuvaillaan näin tavistyyppejä yhtä lämpimästi ja laajasti tai asetetaan heidät sankareiksi yli-ihmisvoimaisten henkilöiden sijaan. Kirjailijan kuvaus Manalasta on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija pitäytyy osittain olympolaisessa mytologiassa sotkien mukaan myös omaan aikaamme liittyviä piirteitä.

David Safier: Huono karma

David Safier: Huono karma (Bazar 2011)

David Safierin Bad Karma (suom. Huono karma) on sketsikäs komedia menestyvän tv-julkkiksen Kim Karlsenin kuolemanjälkeisestä sielunvaelluksesta.

Kim jättää tyttärensä synttärit väliin vastaanottaakseen suurimman saksalaisen televisiopalkinnon, mutta palkintogaala vie antisankarittaremme hengen. Kuolemansa jälkeen Kim herää muurahaisena, eikä halua mitään niin kovasti kuin päästä jälleen osalliseksi menettämästään perhe-elämästä. Muurahaiselta tämä vaatii aikamoisia, mutta kaikeksi onneksi samassa keossa asustava maailmanhistorian menestyksekkäin viettelijä voi auttaa. Kuinka paljon tarvitaan hyvää karmaa, jotta seuraavassa elämässä tulee syntyneeksi edes hamsteriksi tai lehmäksi ja miten hankkiudutaan takaisin ihmisen nahkoihin ja vieläpä omaan perheeseen?

Safierin romaanissa sketsien Seine virtaa vuolaana alusta loppuun. Itse sain käsiini romaanin englanninnoksen, joka oli tasalaatuisen hupaisa satunnaisista pienistä kääntöfiboista huolimatta. Phillipsin romaaniin verrattuna Bad Karma oli hauskempi, mutta tunneilmastoltaan yksinuottisempi. Inhimillisistä erheistä ja virheistä olisi saanut koskettavammankin tarinan, mutta kirjasta kävi selväksi heti alusta lähtien, että komediassa pysytellään kurinalaisesti.

Kirjan loppulauseet ovat liian osoittelevia omaan makuuni, ikäänkuin tarinassa olisi ollut joku vaikeasti ymmärrettävissä oleva opetus. Kansikuvan kuvankäsittelyvirhe menee sujuvasti osana kokonaiskomiikkaa. Näistä kauneusvirheistä huolimatta Safier nousee minun kirjoissani saksalaisen nykykomiikan toiseksi tähdeksi heti Wladimir Kaminerin jälkeen.

HUOM. arvostelun kuvituksena käytetty suomennoksen kantta, jossa sama kuva kuin englanninnoksessa.

***

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat 
Suom. Titia Schuurman engl. alkup. Gods Behaving Badly
Taitto: Jukka Iivarinen
Bazar 2009
301 s.

***

David Safier: Bad Karma
Engl. John Brownjohn saks. alkup. Mieses Karma
Kansi: Stan Zygart
Beaufoy Books 2009
219 s.
HUOM. Kirja on myös suomennettu, kustantajana Bazar (2011)

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo 
Suom. Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
Esp. alkup. La Casa de Papel (2002)

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna (WSOY, 1969)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus – käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. … Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta – 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso – muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Werner Söderström Osakeyhtiö 1969
266 s.

Kirjakaksikko: Rincewind, vekkuli valevelho

Vietän tällä hetkellä kevyttä nostalgiakierrosta Kiekkomaailmassa. Ihan olosuhteiden pakosta – vauvan yökätinöitä valvoessa sitä tarvitsee vähän mieltäylentävää elämäänsä. Ensimmäisen kerran Pratchettien tunnelmaa keventävään vaikutukseen tutustuin jo viime vuosituhannella. Oi niitä aikoja. Asustelin opiskelijakommuunissa ja kollektiivisessa kirjahyllyssämme makoili muun muassa noin 10 kappaletta Taruja Sormusten Herrasta eri kielillä, liuta puhkiluettuja Pratchett-pokkareita ja kaikki  George R. R. Martinin toimittamat Wild Cardsit. Ei tarvinnut ensimmäisenä tarttua imuriin tai tiskiharjaan tenttiinlukua vältellessään.

Rincewind – tuo vekkuli valevelho

Paul Kirby: Rincewind

Paul Kirby: Rincewind

Luuserivelho Rincewind on ensimmäisen Kiekkomaailmakirjan, The Colour of Magicin (suom. Magian väri) päähenkilö. Tämän kirjan funktiona on Kiekkomaailman esittely: Pratchettin konseptina onkin turismi. Ankh-Morporkiin saapuu vieras ulkoavaruudesta, ensimmäinen ikinä Kiekkomaailmassa nähty turisti Twoflower (Kakskukka). Kohtalon (kirjaimellisesti) oikusta Rincewind joutuu Twoflowerin turistioppaaksi, ja niinpä tämä pari seikkaileekin yhdessä hamaan auringonlaskuun erinäisten matkakumppanien kanssa. Näistä kestävimmäksi osoittautuu päättäväinen matka-arkku, joka kipittää messissä niin maalla, merellä kuin lähes ilmassakin. Hopeasijalle jää Barbaari Hrun (yllättävän älykäs barbaariksi, sillä pystyy ajattelemaan liikuttamatta huuliaan), joka lankeaa matkalla loveen.

The Colour of Magic on Pratchettin villein ja vapain Kiekkomaailmakirja, ehkäpä myös raakilein ja samalla hauskin. Pratchettin kielelliseen kompailuun perustuvat vitsit ovat tuoreita, kaskut ennenkuulemattomia, eikä tarinan perusrakenne ole vielä hioutunut liian siloiseksi. Magian värissä ilmenevät jo pratchettiaaniset peruspilarit: a) huumori, b) fantasia ja c) tosimaailman ilmiöiden kommentointi a):n ja b):n tarjoamien etäännyttämiskeinojen avulla. Koska jenkan tahti on tässä kirjassa maailmaan tutustuminen, kommentoitavaa, toisin sanoen fantastisten vitsien lähteitä, tuntuu pulppuavan loputtomiin.

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Hahmot ovat myös uusia ja raakoja. Pratchett ei kuitenkaan sorru selittämään hahmojensa taustoja tai maailmanhistoriaa, -fysiikkaa tai metafysiikkaa läpikotaisin, vaan hän pyrkii näyttämään pikaotoksia olennaisesta. Pulppuaminen on tässäkin suhteessa osuva kielikuva, sillä lukija pääsee täydentämään kirjan edetessä mielikuvapalapeliä niin hahmoista kuin Kiekkomaailmastakin. Hahmot eivät kuitenkaan tunnu olevan edes kirjailijan mielessä valmiita, joten palapelaamista pääsee harrastamaan vielä useamman (n. 20) osan ajan. Ja mikäli nyt todella haluaa filosofoida, voi tästä fantasiaromaanista lukea sosiaalisen kommentaarin lisäksi myös pohdintaa siitä, kullaista turisteilua tämä tämmöinen kirjallinen eskapismi on, erityisesti intertekstuaalisessa muodossaan.

In his right hand he carried the magical black sword Kring, which was forged from a thunderbolt and has a soul but suffers no scabbard. Hrun had stolen it only three days before… and was already regretting it. It was beginning to get on his nerves.

‘ I tell you it went down the last passage on the right,’ hissed Kring in a voice like the scrape of a blade over stone.

‘Be silent!’

‘All I said was–’

‘Shut up!’

(s. 123)

Rincewind: valevelhon uskomaton paluu Kiekkomaailmaan!

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Faust Eric ei ole millään muotoa järjestyksessä seuraava Rincewind-romaani. Itse asiassa se on pikemminkin Good Omens (suom. Hyviä enteitä, kirj. yhdessä Neil Gaimanin kanssa) käännettynä Kiekkomaailmaksi. Eli toisin sanoen aika lailla sitä mitä nimi lupaa, Faust -tradition muunnelma huumorfantasian keinoin. Rincewind näyttelee paholaisen roolia, ja teini-ikäinen magiahakkeri Eric häärää Faustina.

Romaanin alussa ollaan siis siinä onnellisessa tilanteessa, että Rincewindistä on päästy eroon. Ei lopullisesti, mutta hänen mahdollisuutensa palata Umpiulottuvuuksista Kiekkomaailmaan on yksi miljoonasta. Rincewind osaa kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun se kohdalle sattuu. Valitettavasti tämä tarkoittaa hengailua teini-ikäisen, yli-innokkaan nörtin seuroissa ja reissua Helvettiin. Onneksi Matkatavara seuraa Rincewindiä minne tahansa.

Faust Eric noudattaa perusjuoneltaan perinteistä Faust -tarinaa kolmine toiveineen ja niiden toteuttamisineen. Kiekkomaailmassa pätevät kuitenkin samat universaalit tarinan ja opetuksen lait kuin tosimaailmassakin: se, että toiveesi luvataan toteuttaa, ei vielä tarkoita että toive toteutuu juuri sillä tavalla, kuin olit ajatellut. Tai siellä, missä olit kuvitellut: Eric Thursley, hänen papukaijansa ja Matkatavara matkaavatkin Rincewindin matkassa niin Kiekkomaailmassa kuin muissakin paikallisissa metafyysisissä ulottuvuuksissa. Niinpä Faust Ericin voi nähdä osittain temaattisena jatkona The Colour of Magicille: se selittää Kiekkomaailman maantietoa ja sisältää runsaasti intertekstuaalista hupailua.

“Mitä nyt tapahtuu? Rincewind kysyi [Luojalta].

“Nytkö? No jaa, uskoisin että jumalia alkaa ilmestyä paikalle pikapuoliin. He eivät odota pitkään päästäkseen muuttamaan uuteen maailmaan, se on selvä se. Aivan kuin kärpäset – kärpäset jonkin ympärillä – kuin kärpäset. Heillä on tapana olla varsin riehakkaita ensi alkuun, mutta he asettuvat ennen pitkää aloilleen. Luullakseni he pitävät huolta kaikista ihmisistä janiinpoispäin.

(s. 109)

***

Terry Pratchett: The Colour of Magic

Kansi: Johnny Ring/N. Keevil

Corgi Books, (alkup. 1985)

287 s.

***

Terry Pratchett: Faust Eric

Suom. Mika Kivimäki

Kansi: Josh Kirby

Karisto 2006

147 s.

Engl. alkup. Faust Eric

Victor Gollancz Ltd, 199

***

Kirjakaksikko: Murha museossa

Nappasin kesällä kirjaston kierrätyshyllystä kaksi suomentamatonta dekkaria, jotka osoittautuivat erinomaisen viihdyttäviksi. Jane Langtonin Murder at the Gardner sijoittuu taidemuseoon, ja kuka nyt ei tykkää dekkareista, joissa tuuletetaan pompööseissä kulisseissa? Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on puolestaan ties kuinka mones sarjassa, jossa sympaattinen etsivä selvittää mysteerin ydintä kahden siamilaiskissansa avustuksella. Kissojen intuition ja murhamysteerien yhdistelmä ei voi pettää, eihän?

Jane Langtonin jännäridekkari Murder at the Gardner

Jane Langton: Murder at the Gardner. Kansi: Todd Radom/Robert Crawford (Penguin Books, 1989).

Jane Langtonin Murder at the Gardner on perinteinen, taidehistoriapuheeseen taipuvainen jännäridekkari, jossa valokeilan varastaa keskeisin tapahtumapaikka, Isabella Stewart Gardnerin museo Bostonissa. Kirjailija on epäilemättä museon- ja taiteenrakastaja ja -tuntija, sekä tämän nimenomaisen museon ystävä: romaania koristavat kirjailijan luonnokset Gardnerin taideteoksista. Täyteläisen faktapohjan rinnalla fiktio jää usein sivuosaan ja maistuu hiukan väljähtyneeltä. Tästä huolimatta kirjailija onnistuu luomaan yllättävän monitahoisen, miellyttävän kokonaisuuden.

Murder at the Gardner (Penguin Books, 1989) haastaa lukijan uppoutumaan Gardnerin maailmaan. Dekkari ei ala murhatutkimuksena, vaan etsivä Homer Kelly kutsutaan paikalle selvittelemään, kuka sabotoi museon kokoelmaa. Koska Gardnerin perustusasiakirjan mukaan museo on säilytettävä jälkipolville sellaisenaan, tai johtokunnan on hajautettava kokoelma, sabotaaseilla voi olla museon kannalta tuhoisat vaikutukset. Niinpä museon taidekokoelma, johtokunnan ja museoväen arkinen työ ja perustajan kirjeet ja säädökset ovat romaanin salapoliisintyön välineitä.

Työlämäkuvauskeskeisyys on yllättävän raikas veto Agatha Christien kaivauskuvauksia kaiuttaessaankin. Viihdyttävyyttä kannattelee mahtavan ympäristön lisäksi herkullinen ja hauska, joskin jokseenkin kliseinen hahmokaarti. Naishahmot ovat silmiinpistävästi mieshahmoja eläväisempiä, aina museon ajat sitten kuolleesta perustajattaresta konservaattoriin ja tutkimusassistentteihin saakka.

Juonen punojana Langton on selvästi heikoimmillaan: jännite ei tahdo pysyä yllä. Niin rakkaus- kuin murhajuonten oleellisimmat mutkat temmotaan auki siellä täällä parin sivun pätkissä, mikä toisaalta auttaa Langtonia käyttämään hyväkseen museoympäristön ja tapahtumien intuitiivista yhteensovittamattomuutta. Kokonaisuudessaan Murder at the Gardner on erinomaisen viihdyttävä ja lähes väkivallaton dekkari, jossa lukija kokee pääsevänsä katsomaan museon toimintaa sisäpiiriläisen näkökulmasta. Toivottavasti Langtoneita löytyy tulevaisuudessakin.

Lilian Jackson Braunin dekkari The Cat Who Talked to Ghosts

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts (Jove Books, 1990).

Lilian Jackson Braunin The Cat Who Talked to Ghosts on kirjailijan 11. The Cat Who -dekkarisarjan kirja. Langtonin tapaan Braunin romaani on miellyttävän väkivallaton. Yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat siihen. Nimenomaan mieshahmot, ensikädessä viiksekäs amatöörietsivä James Qwilleran, ovat eläväisiä tekijöitä ja kokijoita, naishahmojen jäädessä selvästi sivuhahmoiksi. Jopa kissahahmoihinkin verrattuna. Vaikka tämäkin romaani sijoittuu museoon, kyseessä on pikkukaupungin takamailla sijaitseva maalainen kotiseutumuseo, jota ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Tämä teos antaakin varsin erilaisen kuvan museotyöstä ja -ympäristöstä, vaikka museo onkin keskeinen tapahtumapaikka.

Mysteeri pääsee käyntiin, kun Qwilleranin ystävä ja entinen vuokranantaja, joka toimii kotiseutumuseon johtajana ja asuu museolla, soittaa amatöörietsivän hätiin keskellä yötä. Qwilleran löytää hänet kuolleena ja haistaa palaneen käryä. Parempien ehdokkaiden puutteessa hänet nimitetään virkaatekeväksi johtajaksi ja hän muuttaakin kissoineen museolle. Naapurusto tuntuu olevan täynnä mitä eksentrisempiä paikallisia, joiden yhteydet niin vainajaan kuin kaupunkilaisiinkin selviävät yhä kiihtyvällä tahdilla kirjan loppua kohden.

Pikkukaupunkilaisten sisäpiirien kähmintä ja museon sisäiset järjestelyt limittäytyvät romaanissa toisiinsa orgaanisesti, kuten olettaa sopiikin. Erityisesti pikkukaupunkilaisen mentaliteetin paljastelu tekemisten ja tekemättä jättämisten avulla sujuu kirjailijalta erinomaisen viihdyttävästi. Braun on sujuva murhajuonenpunoja, mutta romanttiset väreilyt tuntuvat pintapuolisilta heitoilta. Myös kissahahmojen osuus kirjassa on merkittävä muutenkin kuin koomisina lisukkeina, mutta niiden toimet eivät kuitenkaan ole epäuskottavia. Ne eivät myöskään ole antropomorfisia tai puhuvia hahmoja, vaan niiden toimet tulkitaan aina ihmishahmojen suulla.

Sarjasta on suomennettu kaksi ensimmäistä -60-luvun lopulla. Näin yhden osan lukeneena tuntuu siltä, että loputkin on ehkä jo nähty, sillä kissakulma ja pikkukaupunkilaisuus tuntuisivat johtavan pikemminkin toisteisuuteen kuin uusiin ahaa-elämyksiin. Mutta jos tilaisuus tulisi vastaan, lukisin varmasti toisenkin: Braunin romaanin lukeminen oli miellyttävää kuin kuppi kuumaa kaakaota sadepäivänä.

***

Jane Langton: Murder at the Gardner

Kansi: Todd Radom/Robert Crawford

Penguin Books, 1989

347 s.

***

Lilian Jackson Braun: The Cat Who Talked to Ghosts

Kansi: ?

Jove Books, 1990

277 s.

***

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

New Yorkiin sijoittuvaa chick littiä

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan. Kansi: Nick Dewar (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006) ja tuntematon BookCrossaaja.

Lauren Weisbergerin esikoisromaanin Paholainen pukeutuu Pradaan on huhuttu olevan avainromaani, jonka painostavan työympäristön ja vastenmielisen pomon esikuvina olisivat muotiraamattu Vogue ja sen päätoimittaja Anna Wintour. Tässäpä ovatkin sitten ainekset, joiden avulla teoksesta on tullut chick lit -klassikko. Työpaikkakuvausta on huomattavasti tavanomaista enemmän ja biletystä vähemmän, mutta juonet ovat ehtaa peruschikkeriä ja henkilöhahmot herkullisen luotaantyöntäviä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä chick lit-klassikko roikkui vuosikausia lukulistallani. Kohtalon sormella oli osansa asiaan, sillä löysin BookCrossing-version kirjasta vieraillessani jälleen kerran kirjaston vaihtohyllyllä. Olen ajatellut joskus testailla krossausta, mutta aiemmin se ei ole edennyt käytännön teoiksi saakka.

Paholainen pukeutuu Pradaan (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006, suom. Tiina Talvitie engl. alkup. The Devil wears Prada, 2003) on tarina juuri valmistuneesta Andreasta, joka pääsee pitkänä ja laihana tyttönä itsensä Runway-lehden päätoimittajan Miranda Priestlyn kakkosassistentiksi. Eli paskahalpisduuniin, joka sisältää lähinnä käskytettävänä olemista, mutta sentään työympäristö on glamoröösi ja kirsikkana kakussa keikkuu mahdollisuus päästä joskus kirjoittamaan jotain lehteen. Ehkä. Urahissin nakkulat silmissä vilkkuen yliopistosta vastavalmistunut Andrea ajautuu nopeasti elämään työlleen, eli pukeutumaan ilmaisiin merkkivaatteisiin ja hylkäämään ystävänsä, poikaystävänsä ja perheensä.

Mitään ihmeempiä paljastuksia kirjassa ei ole kellekään, joka on joskus katsonut jakson tai pari New Yorkiin ja/tai lehti- tai muotiympyröihin sijoittuvaa televisioviihdettä. Kaikki päähenkilöt ovat jotenkin vastenmielisiä. Andrea selviytyy työelämänsä ensimmäisestä vuodesta lähinnä ylemmyydentuntonsa ansiosta. Hänen poikaystävänsä puolestaan on laupias ylimoralisti, jonka pointti koko stoorissa on lähinnä toimia Andrean Samu-sirkkana. Andrean paras kamu on alkoholisti, hänen vanhempansa poissaolevia, ja päätoimittaja töykeä narsisti. Sympaattisimpia olivat lehden toimituksessa työskentelevät kliseiset homostylistit. Sitä kuvittelisi, että tällaisesta tasapainottomasta hahmopaletista saisi aikaan reippaasti hersyvää huumoria.

Suomennos oli muuten mukiinmenevä, mutta oikolukuvaiheessa useiden muotimerkkien nimet ovat jääneet väärinkirjoitetuiksi (esim. BadgleyMischka -duosta löytyi Baadgley ja eräskin Rodriguez oli kastettu uudelleen Narciscoksi). Koska chikkerikirjallisuus perustuu vahvasti merkkien tiputteluun, niiden nimien mokaaminen luo halvan haisun koko teokselle. Eikö muka riitä, että sisällön olemassaolo joudutaan feikkaamaan? Voiko muka merkkituoteväärennöksillä kehuskella muissakin kuin ruotsalaisissa chikkereissä? (Ks. Sofi Fahrmanin Elsas mode, jonka eräs suuri juoni liittyy väärennettyyn Chanelin laukkuun…)

Näennäisesti Paholainen pukeutuu Pradaan kysyy, onko muotibisneksessä mitään järkeä. Käytännössä kuitenkin Weisberger hakkaa lukijaa Manololla päähän koko matkan kotiin asti. Kirjan vapauttaminen takaisin kiertolaiselämään tuntuukin vapauttavalta: pääsen eroon ylemmyyydentuntoisen moralismin kierteestä.

***

BookCrossing puolestaan osoittautui näin ensiyrittämällä suunnattoman helpoksi. Hankkiudutaan kotisivulle, lykätään löytökirjan koodi oikeisiin laatikoihin ja voilà: kirjan matkahistoria maailmankaikkeudessa paljastuu. Omat kommenttinsa voi jättää perään jopa hankkimatta tiliä BookCrossingiin. Ilmeisesti todelliset bookcrossaajat jopa näkevät toisiaan ja jakavat paitsi mielipiteitään, myös kirjahyllyjensä sisältöä, varailevat toistensa kirjoja ja stalkkaavat vapautuneita kirjoja. Kuulostaa hauskalta, mutta melko työläältä. Onneksi on kirjaston kierrätyshylly meitä laiskempia varten.

***
Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan
suom. Tiina Talvitie
kansi: Nick Dewar
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006
engl. alkup. The Devil Wears Prada (2003)
490 s.
***