Category Archives: Klassikko

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Klassikkohaaste: Vita Sackville-West, ilonpilaaja pahinta laatua

Vita Sackville-West (1910)Kaikkihan tietävät tämän Vita Sackville-Westin, kirjailija Virginia Woolfin rakastajattaren? Joka toimi Orlando-romaanin muusana ja päähenkilön esikuvana ja joka laitteli Sissinghurstissä yhden maailman näteimmistä puutarhoista aviomiehensä kanssa? Eivät puutarhahommat  ja lukuisat rakkaussuhteet riittäneet hänen aikansa kuluksi, vaan piti mennä myös kynäilemään romaaneja. Esimerkiksi Ylhäisiä ihmisiä (The Edwardians) hän kynäili iloisen -20-luvun lopuksi.

Ylhäisiä ihmisiä rikkoo kenen tahansa hyvän ei-tee-mieli-lukea-mitään -putken. (Sen eksoottisesta raskasmielisyyden varjosta kuka tahansa varmasti nautti suunnattomasti niin kauan kuin se kesti.) Kyseessä on romaani, joka tuhoaa kenen tahansa uskon nostalgiseen englantilaisen yläluokan romanttiseen elämään, josta on niin paljon mailmankirjallisuuden kaanonissa kohkattu, koska kaanon on kuitenkin isoksi osaksi englantilaisen yläluokan itse Oxfordin ja Cambridgen vanhimpien pubien takaseiniin naulaama.

Romaani kertoo kyseisen luokan romanttisesta ja vaikutusvaltaisesta elämästä useiden silminnäkijöiden näkökulmasta. Kirjailija itse osallistui aktiivisesti kyseiseen elämään ennen boheemia maalaisromanttista kauttaan. Maalaisromanttisella kaudellaankin kirjailija osallistui toki siihen monipuoliseen avioliittolaitoksen ulkopuoliseen suhdetoimintaan, jota hän romaanissaan kuvaa auliisti. Sackville-West tuhoaa yhdellä teoksella kaiken sen kuvitellun moraalisen ja henkisen nostalgian, jonka Jane Austen sata vuotta aiemmin ylemmän luokan ihmisiin liitti.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiäKyseessä on ensimmäisen kolmasosan ajan herkullinen juorukirja, avainromaani, joka kuvaa ylhäisön elämää sisäpuolelta päin. Teoksen seuraavat kaksi osaa sortuvat kliseiseen kahden kerroksen väen ratkaisuun, jotka ovat nykylukijalle erityisen tuttuja audiovisuaalisesta viihteestä.

Sackville-West oli kuitenkin teoksen kirjoitusaikana varsin kapinallinen, sillä tapana oli niin sosieteetissa että kirjallisuudessa, että alemman luokan ihmiseen sortunut ylemmän luokan ihminen sai jonkin hirveän moraalisen tai vähintään hygieenisen rangaistuksen. Tuberkuloosi, kuppa, kuolema tai lasten antaminen sukulaisten kasvatettavaksi parempiin piireihin olivat erityisen suosittuja ratkaisuja. Toisaalta esimerkiksi P. G.  Wodehouse ratkaisi moraaliset ongelmat eristämällä omat romaaninsa yläluokan kuplaan.

Vita Sackville-West (1918)Ylhäisiä ihmisiä ilmestyi 1930, vain kaksi vuotta aiemmin kuin Stella Gibbonsin Cold Comfort Farm, mahdollisesti maailmankaikkeuden nerokkain parodia ylhäisöromaanista. Sackville-Westin teos on juonellisesti tavanomainen kasvukertomus, jossa henkilö löytää itsensä ennaltamäärätyn yhteiskunnallisen lokeronsa ulkopuolelta. Mikä tekee romaanista merkittävän, yhtä aikaa kylmäävän ja kuumottavan, on Sackville-Westin kahtiajakoinen suhtautuminen vallitsevaan asiaintilaan, toisaalta reaalitilanteeseen alistuminen ja toisaalta kapinahenki, joka löytää purkausreittinsä tarkoissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa havainnoissa.

Suomenkielinen käännös on laadukas ja säilynyt ilahduttavan hyvin.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiä
Suom. Aarre Nenonen engl. alkup. The Edwardians
Otava 1949
282 s.

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälä: Suomen Historia

Juha Seppälä: Suomen Historia (WSOY 1998)

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä juhlia kotimaata lukemalla. Etenkin voin suositella tällaiseen tarkoitukseen Juha Seppälän Suomen historiaa. Jonka kyllä lukee huvikseen ihan milloin vain, ei tarvitse erityisesti olla kokonaista päivää sille varattu, sillä tässä Suomen historiassa on 128 sivua. Niistä useimmat vielä puolityhjiä. Tai -täysiä, riippuen katsantokannasta. Lyhyydestä huolimatta olennaisin, eli paikallinen asenne, on kertakaikkiaan nerokkaasti kiteytetty usein proosarunoutta lähenteleviin novelleihin. Faktat tukevat fiktiota kuin hopeinen kuunsilta oman elämänsä karaokemestaria.

Modernismi kielsi Saima Harmajan lyriikan arvon, mutta hän jatkoi sitkeästi vielä neljäkymmentä vuotta valitsemallaan tiellä ja niiasi Finlandia-palkinnon 94-vuotiaana. Sen jälkeen kustantaja teki kommandoiskun Saima Harmajan kotiin ja julkaisi jokaisen paperin, josta löytyi Saima Harmajan koukeroisella käsialalla piirrettyjä harakanvarpaita. Niitä alettiin ymmärtää. (s. 24)

Suomen historia jakautuu lyhykäisyydessään kolmeen, jopa neljään, ehkäpä viiteen osaan. Alussa on niin kutsuttu kultakausi, jossa käsitellään suomalaisen taiteen suurnimiä kotimaisten suurmiesten joukossa. Keskimmäinen ja luonnollisesti laajin osa käsittelee marsalkka Mannerheimia, niin kuin oikein on. Ja loput sitten uudempia aikoja, joista ei luonnollisesti paljon puhumista ole.

Professori Heikki Ojansuu näytti toteen, että sana “huora” on lainasanana – huoran lailla – kulkeutunut suomesta germaanisiin kieliin. Sigurd Wettenhovi-Aspa kytki suomen vastaansanomattomasti ensin egyptiin (akris merkitsee sanan palindromia), sitten englantiin (Shakespeare tulee suomenkielisestä nimestä Se Haaksenperä). (s. 116)

Seppälän Suomen historia on ehdottomasti lyhyin, ytimekkäin ja nopealukuisin Suomen historia ikinä. Myös hauskin. Tätä viimeistä on tunnettujen tosiasioiden valossa varmaankin paheksuttava liian mielikuvituksellisena ja epäuskottavana piirteenä muuten niin loistokkaassa teoksessa synnyinmaamme sankarillisen historian herkistävistä huippuhetkistä. Tilanteen pelastaa kuitenkin Seppälän tarkkanäköinen kuvaus suomalaisesta mentaliteetista tavalla, jonka ansiosta Suomen historia olisi syytä jalkauttaa jokaisen paikallisen elämänhallinta- ja itseapukonsultin työkalupakkiin Alkemistin tilalle.

Vasta siinä vaiheessa aloin tajuta, että minä olin sankari, maan ja kansan vapauttaja. Aloin oppia jotain Suomesta ja suomalaisista: jos tulet kaukaa, ulkopuolelta, pidät enimmäkseen suusi kiinni ja pysyttelet arvokkaan näköisenä, niin kuin tietäisit enemmän kuin muut, sinut huudetaan vähintään presidentiksi. (s. 67)

PS. Ei huumorintajuttomille.

***

Juha Seppälä: Suomen historia
Kansi: ?
Werner Söderström Osakeyhtiö 1998
128 s.

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna (WSOY, 1969)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus – käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. … Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta – 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso – muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Werner Söderström Osakeyhtiö 1969
266 s.

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua “Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin”. Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen – ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkien luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita, ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin (WSOY 2012)

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti –elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti – Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Kesäodysseia: Alku aina hankalaa…

“Kesä, riippumatto ja James Joycen Ulysses.” Jotensakin näin visioin keväällä, kun innostuin Leevi Lehdon uudesta suomennoksesta. Todellisuus on osoittautunut hiukan vähemmän idylliseksi, ja käytännön ristipaineista johtuen kirjaa on tullut luettua kotona parisen sivua kerrallaan mökkipäivien välissä.

James Joyce ja Sylvie Beach vuonna 1922

James Joyce ja Sylvie Beach Shakespeare and Companyssa vuonna 1922. Huomaa taustalla Sporting Times -lehden mainosjuliste, “The Scandal of ‘Ulysses'”. Lehden arvostelija ei tykännyt. Kuvan lähde: http://library.buffalo.edu/pl/exhibits/joycebloomsday/caseV/index.html

Olen kuitenkin edennyt Ulysesseksessa (Gaudeamus 2012, suom. Leevi Lehto) jo sivulle 111 saakka, toisin sanoen kuuluisan ulkohuussikohtauksen ohi. Kyseisestä kohtauksesta ja ylipäänsä Joycen ihastuksesta alapään asioihin nousi suuri kohu ensimmäisissä ammattilaiskritiikeissä vuonna 1922.

Tähän mennessä tapahtunutta: yksi tyyppi on päässyt aamupalan kautta kämpästään kavereiden kanssa ulos leikkimään. Toinen tyyppi tekaisi vaimolleen ja itselleen aamupalan ja läksi kaupungille postailemaan. Ne ja ne kaikki muut tyypit pohtivat juttuja aika paljon (paitsi se vaimo). Eli ikäänkuin twiittaavat tosi ahkerasti, paitsi että eivät tietenkään twiittaa, koska niillä ei ole kuin alapään vehkeitä käytettävissä, mutta ne ajatukset ilmestyvät paperille yhtä takuuvarmasti ja satunnaisesti kuin Twitteriin. Toinen tyyppi ja sen vaimo harrastaa salarakkauksia kirjeitse.

Tällä lukukerralla olen havainnut Ulysseksessä yllättävän monia positiivisia puolia. Tajunnanvirtamaisuus toimii, vaikken yleensä perusta tajunnanvirtaromaaneisesta. Erityisen ihastuttavaa on toistaiseksi ollut vuosisadan alun Dublinin kokeminen ikäänkuin aikalaisen silmien läpi.

Vaikka tekninen toteutus ei ehkä ole maailman käyttäjäystävällisin niin kirjan fyysisten ominaisuuksien kuin (alkuperäisen) sisällön uudissanojenkaan puolesta, Leevi Lehdon suomennos on erinomainen ja varmasti tärkein syy sille, että Joycen tajunnanvirta virtaa pykimättä myös suomeksi. Suomennos pyrkii jäljittelemään alkuperäisen yllättävyyttä ja kekseliäisyyttä, ilman että lopputulos on liian teennäinen. Hen-pronominista voi toki olla monta mieltä. Itselleni se särähtää silmään joka kerta, mutta pakko myöntää, että se on käytännöllinen ajoittain, kun samassa lauseessa viitataan yksikön kolmannessa useamman henkilön suhteen.

Lehdon alaviitteet ovat myös ällistyttävän runsaat ja perusteelliset, vaikka tietysti on ollut pakko tehdä valintoja, eikä helpoimpia alluusioita ole nootitettu. Alaviitteiden runsaus hidasti aluksi lukemista, kunnes päätin kiinnittää huomiota vain mielenkiintoisimmilta vaikuttaviin. Liitteisiin en ole edes koskenut, mutta niistä on varmasti apua Ulysseksen kanssa ensi kertaa painivalle tai tarinan lisäksi kirjallista salapoliisintyötä tekeville. Sitä voikin halutessaan tehdä monella tasolla, fiktion ja toden välisestä, avainromaanimaisesta rajankäynnistä läpikirjalliseen, erityisesti länsimaisen ja erityisesti brittiläisen kirjallisuuden kaanonin intertekstuaaliseen käsittelyyn.

Minä olen päättänyt nauttia tällä kertaa tarinasta ja antaa tajunnanvirran huuhdella kesäsateen tavoin. Kevyet knoppailut sallittuja. Kirjasta kiinnostuneet: käykää katsomassa myös Buffalon yliopiston erinomainen internet-näyttely Joyceen ja Ulyssekseen liittyen.

***

James Joyce: Ulysses

Suom. Leevi Lehto engl. alkup. Ulysses (1922)

Kansi: Jukka Aalto

Gaudeamus, 2012

***

Kesäodysseia: Soon täällä!

James Joycen klassikko uutena suomennoksena

© Kirjakko. James Joyce: Ulysses. Kansi: Jukka Aalto. Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus, 2012.

Jipii ja jänisräikkä!

Se on täällä. James Joycen Ulysses. Ensivaikutelma: kansi tyylikäs, hillitty, tanniininen. Painoarvo: huomattava, ranteet koetuksella. Selkämys: n. 7 cm, paksuin kirja, jonka omistan. En oikeasti voi uskoa, että olen näin innostunut kirjasta, jonka tiedän kokemuksesta aivan kauheaksi niin monella eri tavalla. Tuhoaa mielessä ja kropassa, mahtavaa!

© Kirjakko. Juhannukseksi tarjolla chikkeriä, mashupia ja rinnakkaistodellisuutta taaperolle.

Painoarvonsa takia Ulysses ei pääse mökille juhannusta viettämään. Jotain luettavaa ajattelin kuitenkin mukaani ottaa. Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja on lainassa leikkistuttavalta, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit kirjastosta ja Johanna Sinisalon Möbiuksen maalla on tarkoitus viihdyttää paitsi itseä, myös kaksivuotista, joka tykkää mennä “MIAUUUUUUU!”aina kun mainitaan kissa.

Charles Dickens: A Christmas Carol

Charles Dickens, A Christmas Carol

© Kirjakko

Pitkäperjantai oli pitkä, muttei riittävän pitkä yhden Dickensin lopetteluun. Sain A Christmas Carolin kuitenkin lopetettua pääsiäisen aikana. Työn ja tuskan takana oli se. Joka tapauksessa, jänisräikkä ja paukkuserpentiiniä, olen lukenut elämässäni yhden Dickensin loppuun saakka. Kylläpä tuntuu nyt uskomattoman sivistyneeltä ja asiaankuuluvalla hartaudella Dickensin juhlavuotta viettäneeltä.

Charles Dickensin A Christmas Carol (Minster Classics 1970, alkup. 1843) on maailman tunnetuimpia joulusatuja. Se on Dickensiksi siedettävän lyhyt, oma versioni oli kokonaisuudessaan (lyhentämättömänä versiona) 128 sivua suht isokokoista fonttia pokkarikoossa. Myös 128 sivua kohtuullista tylsyyttä, joten tämä arvio menee valitettavasti juonireferaatiksi.

A Christmas Carol on psykologinen kummitustarina, jossa saita ihmis- ja joulunvihaaja Ebenezer Scrooge ymmärtää ihmisten välisen läheisyyden ja kansakuntaa yhdistävien juhlapyhien merkityksen. Tarinan opetus liittyy joulun sanomaan: ihmisen ei ole hyvä yksin ja hyvästään kannattaa jakaa, sillä se tuottaa iloa ja onnea paitsi muille, myös itselle.

Tarina alkaa jouluaattona, kun pitkän päivän bisneksessään häärinyt Ebenezer joutuu kohtaamaan ällöttäviä jouluinnokkaita, jotka kehtaavat oikein toivotella hyvää joulua ja kutsua kylään, vaikka joulun takia menee hyvä työpäivä hukkaan. Aattoiltana Scrooge vetää kauravelliä ja näyttää hapanta naamaa, vaikkei ketään kiinnosta.

Scrooge saa yllättävän vieraan, jonka kahleet ne kolisevat kilinkolin-kilinkolin: hänen juuri henkensä heittänyt liikekumppaninsa Marley tuo sanomaa tuonpuoleisesta ja toimii Scroogen uudelleensyntymän kätilönä. Kummitus-Marley varoittaa, että Scroogelle käy yhtä huonosti, ellei hän paranna tapojaan. Marley on hyvää hyvyyttään tuonpuoleisessa diilannut Scroogelle pelastuksen kolmen hengen muodossa.

Ja niinpä jouluyön aikana Scrooge syntyy uudestaan menneiden, nykyisen ja tulevien joulujen henkien avustamana. Menneiden joulujen henki näyttää Scroogelle lapsuuden ja nuoruuden onnellisia jouluja, nykyisen joulun henki puolestaan, millaisia jouluiloja Scroogen tutut viettävät. Tulevien joulujen henki puolestaan näyttää, miltä tuttavien tulevat joulut näyttävät, jos Scrooge ei paranna tapojaan. Scrooge katuu ja tekee parannuksen heti jouluaamuna. Niinpä myös hänen tuttaviensa tulevaisuudet paranevat välittömästi, Tiny Timkin selviytyy hengissä Scroogen kääntymyksen ansiosta.

Henkilökohtaista lukukokemustani voisi kuvailla jolteensakin väljähtyneeksi ja latteaksi. Minä ja Dickens nyt emme vaan kerta kaikkiaan taida kulkea samoilla aaltopituuksilla edes silloin, kun pidän tarinan moraalista pointtia mukavana muistutuksena käytännön arkipäiväänkin. Edes tarinan fantasiaelementit eivät jaksaneet kiinnostaa ensimmäistä kolmannesta pidemmälle, nykyisen joulun henki näyttäytyi koomisena jopa silloinkin, kun sen viitan alla piileskelevät kauhiolapsukaiset paljastuivat.

Mut hei, mäpäs olen nyt lukenut yhden kokonaisen Dickensin. Tämän uroteon jälkeen vedän vähän henkeä kaiken kivan parissa ja sitten aloitan seuraavaa klassikkoluku-urakkaa. Varmaan ihan parin viikon sisällä siitä, kun James Joycen Ulysses kolahtaa postiluukusta. Varsinkin jos on sateinen kesä, flunssavaivoja tai lapsella taas joku kulkutauti.

Ei vaiskaan, sehän on voinut viidessätoista vuodessa muuttua vaikka kuinka hyväksi kirjaksi… Dickens ei kyllä näytä hyvää esikuvaa tässä suhteessa, mutta mähän olen toisaalta juuri sparrannut sivistystäni ja tylsyydensietokykyäni 128 sivulla arvostettua klassikkoa. Sen täytyy näkyä jossain, eikö?

Dickensiadi: Kohtalon sormi osoittaa minuun

Tänään pääsi käymään jotain erittäin omituista.

Kuvitelkaa. Paikallinen sivukirjasto suurin piirtein lounasaikaan. Keski-ikäinen, akateemista hippiyttään heikosti salaileva naishenkilö ryntää paikalle paakelsinmurusia vanavedessään varistaen. Hän nykäisee läppärilaukustaan pari kuivan oloista oppikirjaa, palauttaa ne pikapikaa automaatilla ja viskoo opukset hyllyyn. Kääntyy kannoillaan, pyyhältää eteiseen ja muuttuu suolapatsaaksi juuri ulko-oven edessä tukkien kaikkien muiden ruokispalauttajien tien.

Koska siinä tuulikaapissa seisoo kirjaston asiakkaiden kirjavaihtohyllykkö. Jossa nakottaa itsetyytyväisyyttä uhkuen Charles Dickensin A Christmas Carol (complete and unabridged) -70-lukulaisena pokkarina. Keski-ikäinen naishenkilö haistaa hitaasti kirjaa. Se ei ole edes kotoisin ketjutupakoitsijan homeisella kesämökillä sattuneelta kahvi- ja ketsuppiräjähdykseltä, joten hän sujauttaa sen pikapikaa laukkuunsa ja poistuu rikospaikalta sivuilleen vilkaisematta.

Kyllä, kuten useimmat teistä jo varmasti arvasivat, nyt minua tuijottaa yöpöydällä Pickwick Papersien lisäksi A Christmas Carol. Se on häthätää lyhytromaani, 128 sivua. 128 sivua isolla fontilla, sitäpaitsi. Luin myös eilen loppuun Bridget Jones: The Edge of Reasonin (samasta vaihtohyllystä, toim. huom.), joten minulla ei ole oikeastaan kesken yhtään kirjaa, jonka aion vakavissani lukea loppuun välittömästi. BJ:n jälkimainingeissa Dickens ei itse asiassa tunnu edes mitenkään erityisen tuskalliselta lukukokemukselta…

Vahva ehkä. Sentään klassista sivistystä. Lesoamisoikeudet. Tärkeää!